Part 7

Birgitta nosti päänsä ja sinkautti muutamia sanoja suoraan yli pöydän.

"Kansantribuuni on siserooni!"

Vaeltava Tuomas ponnahti pystyyn ja puristi kätensä nyrkkiin hänen päänsä yli kuin musertaakseen sen.

"Ellei kaikkia viittoja leikata sinun selkäsi mukaan, raotat sinä heti helvetin ovea. Tahdotko sitten ennemmin, että pahantekijä Monreale, se punaparta, ottaa pakkoveroa maalta, siksi että hän viikon rosvottuaan joka sunnuntai lahjottaa kymmenykset kirkolle? Jos kansantribuuni tempaa käsiinsä vallan, säätää hän hyviä lakeja... Kohtasin hänet vuoristossa, kun hän oli pakolaisena. Kultatupsuja hän kantoi vaatteitten alla kuin sinäkin ja näki näkyjä kuin sinä ja keskusteli milloin taivaan kuningattaren, milloin manalan pakanoitten kanssa... Kuuletko! Tuo ei enää ole huovien marssimista... juoksevat ja säikähtyneet askeleet synnyttävät töminän. Avaisitpa luukut, näkisit koko kentän tulvehtivan keltaisia takkeja. Kas, juutalaiset puikahtavat tervehtimään kansantribuunia, sillä nyt he tietävät, ettei heitä enää vainota. Minäkin uskallan nyt mennä kaduille, sillä ei niin polttolavaa sytytetä Roomassa, mutta kirkot vapisevat."

"Hiljaa, lurjus!" pauhasi priori ja hypähti penkistä. "Palvelusväki kertoo, että sinä olet velho ja harjotat salaisia oppeja, ja emäntämme on aivan liian hyvä, hän pysyy sanassaan ja suo sinulle piilopaikan... Etkö kuule, kuinka alkaa soida kaukana, kaukana, melkein kuin maalla, Campagnalla... On kuin raskaat, laahaavat paljasjalka-askeleet kaiuttaisivat kirkonlattiaa. Sen kellon _minä_ tunnen hyvin. Se on Laterani. Vielä kannattaa Pietarin istuinta neljä varmaa kultajalkaa."

Vaeltava Tuomas meni ikkunaan ja painoi korvansa luukkuun.

"Olkaa vain aivan hiljaa. Minä voin kuulla toisenkin kellon, mutta ylhäältä, kuin ilmasta. Se on Aracoeli. Se on minun kelloni. Ei mikään kello koko maailmassa soi kuin se. Vain kuunnellakseni minä saatan seisoa tuntikausia kirkonportaitten alapuolella... leveitten ja loppumattomien taivaanportaitten, jotka on rakennettu kansalle, lukemattomille, joita asuu puolikymmentä yhdessä huoneessa ja jotka joka vuosi saavat yhä enemmän lapsia. Varo sitä kelloa, priori, se riippuu lähellä Kapitoliumia!"

"Suuresti hairahtuisin", sanoi Birgitta hetken kuunneltuaan kelloja, "ellen olisi puhunut kansantribuunin kanssa minäkin. Kerranhan aamulla Sankt Laurentiusin Panispernan äärellä antoi eräs pyhiinvaeltaja niin ylväästi minun ymmärtää, että hän tiesi enemmän maailmasta kuin minä. Aavistus sanoi minulle heti, että hän oli kansantribuuni, vaikka olin vaiti."

Kaarina hypähti pystyyn, ja hänen kanssaan nousivat kaikki muutkin. He asettuivat piiriin Birgitan ympärille, joka jatkoi:

"Hän puhui kauniisti ja ylevämielisesti... salatakseen vavistusta. Hänen polkunsa ei ole suora kuin meidän. Alati hän seisoo tienhaarassa ja halaa mennä molempia teitä yhtaikaa. Antakaa minun olla yksi teistä! hän sanoo kansalle, mutta kun raukat sorretut tahtovat tarttua häneen, seisoo hän jo kivijumalien keskellä Kapitoliumilla. Tule meidän omaksemme! sanovat kivijumalat, mutta vastaamatta hän menee pois erakkojen luo ja änkyttää: turhuus!"

Vaeltava Tuomas kääntyi uhkaavin katsein.

"Jos milloinkaan ihminen voi kantaa purppuraa totuuden ja hyveen kirkastamana, niin ainakin hän."

"Odottakaamme sentähden, Tuomas, ja ottakaamme vaari asiasta ja oppikaamme siitä, mitä tapahtuu. Purppura on spitaalitaudin saastuttama."

"Mutta uskohan minua kuitenkin, rouva Birgitta..."

"Pöytärukous!" vastasi Birgitta lyhyesti ja nousi ja taputti kahdesti käsiänsä.

Kun rukous oli luettu, riensi Vaeltava Tuomas katolle katselemaan kulkuetta, ja molemmat italialaiset munkit ja rouva Francesca seurasivat häntä.

"Te miehet olette niin taitavia ja valmiita kaikkeen", sanoi Birgitta ja alkoi korjata pöytää, "enkä kummastele, että osaatte selittää kellokielenkin. Tulen aina iloiseksi, kun kuuntelen teitä. Mutta nyt on ateria lopussa... enkä saata salata, että lopussa ovat rahatkin. Nyt saamme ajatella omaisuutemme myymistä; mutta tänään kuuluu kaikki kauppa olevan seisahduksissa... Kaarina, miksis seisot ovella?"

"Ajattelin pyytää sinulta, äiti, että saisin seurata toisia katolle."

"Pyydä ennemmin häneltä, joka enemmän voi kuin minä, pyydä ennemmin häneltä kuuliaisuuden henkeä. Minun köyhäni odottavat portilla aterianjätteitään."

"Mutta eihän meillä itsellämmekään ole ruokaa talossa, äiti, ja rahat on kulutettu."

"Pitäköön siitä huomispäivä huolen; ota ruukku, minä kannan tinamaljan!"

He menivät yhdessä eteiseen, ja kun Kaarina kyynärpäällään työnsi auki portin, kuuli hän äidin sanovan:

"Missä ovat minun kerjäläiseni?"

Portaat olivat tyhjät.

Maisteri Pietari, joka myös oli mennyt katselemaan kulkuetta, vastasi katolta:

"Sinun kerjäläisesi hyörivät tänään kansantribuunin ympärillä. Rammat tanssivat, mykät huutavat, ja heidän kaikkien ylitse sataa rahoja, silkkaa hopeata... Eihän siitä paikasta, missä sinä seisot, ole näköalaa, mutta täältä ylhäältä me näemme kaikki. Kansantribuuni ratsastaa avopäin ja viitan verhoamana kuin haamu Palatinuksen multakummuilta."

Kaarina piti vielä ruukkua; mutta kun hänen piti kuunnella maisteri Pietaria, satutti hän sen oveen, niin että kädensija meni rikki.

"Äiti kulta", hän pyysi, "älä vihastu. Olen ollut viimeisinä päivinä sairas ja heikko, sillä ilmassa on myrkyllistä huurua. Terveys palaisi pian, jos minä vain joksikin aikaa saisin matkata kotiin... Minä tahdon kotiin, äiti!"

"Koettele itseäsi vielä puoli vuotta. Yhden seikan tahdon sanoa sinulle, kuinka sitten onkin elosi kulku: pidä tiesi suorana!"

Äiti ja tytär palasivat äänettöminä. Birgitta otti esiin kirjotusneuvot, ja kun hän silloin avasi kaapin, pysähtyi Kaarina hänen viereensä katselemaan rouva Gislentyttären kruunua.

"Kruunun me myymmekin ensiksi", sanoi Birgitta. "Ennemmin jotain muuta, äiti. Vaikken koskaan saakkaan kantaa sitä ulkona ihmisten keskessä, saanenhan kuitenkin välistä koetella sitä päähäni huoneessani, koska olen kuninkaan sukua?"

"Minä tiedän, Kaarina, että kruunu on sinulle rakas, mutta paljon katoamattomamman olet voittava. Laske nyt rouva Gislentyttären kruunu lähelle sydäntäsi, ja kun sinä kuulet kehotuksen, tottele ja jätä kruunu maisteri Pietarille ja pyydä häntä menemään kultasepälle."

Kaarina otti kruunun käteensä, ja Birgitta sulki oven ja istui pöydän ääreen. Hän kastoi haikarakynän, mutta siveli kirjottamatta sulalla paperia.

"Rakas lapsi raukkani," hän mutisi, "miten nuorta sydäntä kirveleekään!"

Riemastus jatkui kaduilla ja toreilla, ja yön yletessä syttyi niin monta virvatulta kummuilla, että koko Rooma näytti palavan.

Silloin tuli Pietari Räätäli ja asettui Kaarinan luo ikkunan ääreen. Muutamia puoleksi kuihtuneita orvokin kukkia riippui hänen kauluksessaan, mutta hänellä oli laukku selässä ja juomapullo sidottuna vyötärenauhaan.

"Meidän täytyy myydä kruunu", sanoi Kaarina ja leikki sillä kuin nukella.

"Rakas olento", vastasi Pietari Räätäli, "silloinpa tulen oikeaan aikaan. Nyt minun pitää puhua äiti Briitan kanssa. Tiedän, että hänen rahansa ovat lopussa, ja minä olen tänään nähnyt niin paljon kultaa satavan yli katukivien, että ellottaa. Priorin ja minun on nyt aika sanoa hyvät hyvästit ja taas alottaa vaellus."

Kaarina poistui ja raotti varovasti Birgitan huoneen ovea. Sisällä vallitsi puolipimeä, ja vain riippulamppu Maariankuvan edessä loi vienoa valoa. Birgitta oli tyyten väsyneenä laskeutunut lepäämään tunniksi pöydälle, ja hän makasi aivan suorana ja liikkumatonna. Kaarina sulki oven hiljaa. "Äiti nukkuu."

Pietari Räätäli seisoi ja hypisteli ja laski pyhiinvaellushatun simpukoita. Vihdoin hän sanoi:

"Tervehdi äitiä, kun hän herää, sanoen, että minä kiitän kestityksestä ja siitä, että olen saanut nähdä ja kuulla häntä. Pitäköön hän molemmat rahapussini itsensä ja köyhiensä hyväksi. Minä harhaan nyt pois kotiin Ruotsiin tyhjine laukkuineni, saamatta polkea Pyhää maata; mutta säästettyäni kokoon kaksi uutta täpötäyttä pussia minä tulen takaisin, ja silloin on äidin itsensäkin velkansa maksuksi seurattava minua hamaan Jerusalemiin. Rakas olento, kerro hänelle kaikki, mitä vanha Pietari Räätäli on sanonut."

XI

Joka keskiyö herätettiin kaikki Birgitan talossa hartaushetken pitoon, ja uniset, jotka jäivät jälkeen, kohtasivat emäntänsä kyyröttävän haamun portaissa, minne hän tuli ravistaakseen heidät hereille ja rangaistakseen heitä; vahakynttilä paloi kallellaan kädessä ja kainalossa oli vitsa. Kello neljä aamulla he nousivat uudelleen peseytymään ja pukeutumaan, ja päivä alkoi.

Kaarina ei saanut enää seurata toisia kirkkoihin, sillä monet mahtavat herrat olivat jo koettaneet ryöstää hänet, ja koko pitkän aamun hän istui yksinään puutarhassa mehiläispesien ääressä, avattu pyhimystarusto sylissään. Katsellessaan silloin enkeleitä tai pyhiä miehiä ja naisia, jotka oli maalattu kullan ja taivaansinen hohteeseen pergamenttilehdille, hän alkoi usein uneksia äitinsä unia ja kuuli lehdon suhinaa vielä rakentamattoman luostarin ympäriltä Vadstenan lahden rannalta. Kuitenkin hän puristi iloisesti maisteri Pietarin kättä, kun tämä tuli kotiin ja vaihtoi pyhimystaruston Aisopoksen satuihin ja alkoi opettaa hänelle latinaa.

Sen loputtua istuutuivat toiset neitsyet Kaarinan viereen penkille, ja nyt hän harjotti heitä kirjottamiensa ylistysvirsien laulannassa. Aamun keltaisen taivaan loistaessa kypressien alitse, täyttivät nuorten äänet ilman hiljaisella riemulla. Ja jos he lauloivat oikein ja kauniisti, tapahtui välistä, että hän luki muistista jonkun Birgitan viimeisistä ilmestyksistä, ja heistä tuntui silloin, kuin orjantappurapensaitten ruusut puhkeaisivat kumartelemaan eivätkä kypressit uskaltaisi suhista.

Loitompana puutarhassa, minne harvoin kukaan tunkeutui korkeaksi kasvaneitten myrttiaitojen välitse, puuhasi sillaikaa Vaeltava Tuomas luolassa, joka oli tornin alla. Hän oli rakentanut lieden muutamista kivistä, ja lyijypullossa hän valmisti rouva Birgitalle mustetta marto-omenasta, gummista ja viinistä. Käärmeennahkoja, luunnikamia ja linnunkalloja riippui holvissa hänen päänsä yllä, ja päästyään varmuuteen siitä, ettei kukaan häntä häirinnyt, hän nosti heti lyijypullon sivulle ja pani sen sijaan kiehuvan kattilan tulelle. Yltympäri liettä hän piirusti pentagramin hiekkaan hiiltyneellä polttolavasta otetulla puupuikolla ja pani pannuun kolme hyppysellistä punertavaa multaa, jonka hän edellisenä yönä oli noutanut Domitiusten hautapaikan läheisyydestä, missä demoonien ja kadotukseen tuomittujen parku kaikui läpi pimeän. Sitten hän joi salaista juomaa voittaakseen henkien avun maisen elon pitentämiseksi. Hetkeksi väistyi hänen kuolemanpelkonsa, niin että hän jälleen saattoi etsiä ihmisseuraa, ja hän meni pois ja istuutui toisten kanssa maisterin ympärille. Hän söi tuskin mitään, ja hän sanoi, että nälkä oli ilo tuskaa vastaan, jota hän oli kärsinyt kuolon valtakunnassa. Hän istui nuorten keskellä kuin katoavaisuuden haamu, mutta lepohetkinä hän kertoi kuiskaavalla äänellään kansantribuunista. Kaarinan silmät loistivat, sillä hän ei ollut koskaan ennen kuullut puhuttavan kunnollisemmasta sankarista, ja hän ikävöi häntä ja pelkäsi häntä ja puhui pahaa hänestä sitä kuitenkaan tarkottamatta.

Niin tapahtui välistä, kun Vaeltava Tuomas tuli liian puheliaaksi, että muutamia kovia koputuksia kuului ylhäältä ja heti kaikki heittivät ompelunsa, sillä he muistivat, että olivat laiminlyöneet aikansa ja että heidän joka päivä ennen ateriaa piti auttaa Birgittaa kahdentoista köyhän ruokinnassa piharakennuksessa.

Eräänä aamuna, kun Kaarina istui yksinään ja luki Vitae patrumia [Kirkko-isien elämäkertoja], herätti hänet ajatuksistaan Kapitoliumin kellojen moike. Hän kuuli puutarhan muurien ulkopuolella muutamien vuohipaimenten kertovan, että kansantribuuni se oli mestauttanut Monrealen, mutta että paroonit kyllä kostaisivat ryövärin kuoleman, sillä hän oli ollut heidän urhea auttajansa.

Hän sammutti heti lampun puunrunkojen levottoman valonheijastuksen säikäyttämänä, ja kun viimeinen kellonlyönti oli kuulunut, istui hän pilkko pimeässä.

Aikaisemmin kuin muulloin tulivat kuitenkin miehet kotiin kirkoista. Mutta umpimielisenä ja ahdistuksissaan alotti maisteri opetustunnit eikä maininnut sanallakaan tapahtuneesta. Vaeltava Tuomaskin oli harvasanainen ja hajamielinen, eikä hän seuraavinakaan päivinä katkaissut äänettömyyttään. Oli kuin sopimus kaikkien kesken talossa, ettei kukaan enää puhuisi portin ulkopuolella olevasta maailmasta, vaan odottaisi tapausten kehitystä. Molemmat italialaiset munkit menivät matkaansa palaamatta, ei kukaan hurskas pappi tai jumalanystävä kolkuttanut enää porttiin, ja kerjäläisetkin hupenivat aamu aamulta yhä. Oli kuin olisi uudestaan ylösnoussut Roomakin, joka soihtuvaloisten kauneusjuhlien kestäessä tyhjensi viinipikarin seppelöityjen kivijumalien parissa, vuorostaan unhottanut lukitun talon. Välistä vei Birgitta salaa maisteri Pietarin syrjään ja valitsi jonkun talouskapineen, ja maisteri Pietari poistui ja myi esineet, ja äänettömät huoneet kävivät yhä äänettömämmiksi ja autiommiksi.

Kaarina ja Birgitta kilpailivat kaikkein alhaisimpien askarten ahertelussa, ja he kulkivat saaveineen ja sankoineen kuin palvelijat. Silloin tapahtui kerran puolenpäivän aikaan, kun Kaarinan piti kattaa pöytä kolmelle köyhälle raukalle, jotka yhä tulivat saapuville, että Birgitta otti maljan hänen käsistään ja sanoi:

"Kansantribuuni juhlii taas tänä iltana Kapitoliumilla, ja hän on kutsuttanut vieraiksi kaupungin ylhäisimmät naiset, sekä maassasyntyneet että muukalaiset. Monelle erittäin korkea-arvoiselle hän on lähettänyt erityisen kutsun... mutta ei meille. Kenties hän tietää, että me asumme hänen vihollistensa luona Orsinin kaupunginkorttelissa. Pian unohdetaan kokonaan meidän olemassaolomme. Siksi sinun pitää mennä juhlaan, Kaarina. Minä itse olen liian raihnas ja harmaa, ja soihdut ja nauru tekevät mieleni raskaaksi ja sydämeni yksinäiseksi."

Kaarina pelästyi. Vuosikausia oli hän ikävöinyt ihmisten ilmoja ja sitä, että nuoret ritarit häntä puhuttelisivat ja että hän kuninkaan sukulaisena saisi käydä kaunistettuna ja kunnioitettuna; mutta nyt hän huomasi, että hän tietämättään oli muuttunut ja kasvanut hiljaisuuteen, missä hänen päivänsä olivat kuluneet. Ja niinpä, kun uneksittu ilo tarjottiin hänelle lahjana, täytti se hänen sydämensä tuskalla.

"Äiti kulta", hän pyysi, "saanhan olla menemättä!"

"Ellet sinä uudestaan totu ylhäisten kemujen sävyyn ja tapoihin, kuinka hämilläsi sinä häälytkään silloin, kun olet jättänyt minut ja matkannut kotiin! Tule kanssani, ja avatkaamme vaatearkku!"

Vihreä pyhäpäivähame oli siellä vielä myymättä, mutta siinä oli paljon parsimista ja paikkaamista, ja nuorten tyttöjen piti tulla neuloineen ja silkkilankoineen. Silloin tällöin keskeytyi työ määrättyjen hartaushetkien vuoksi, mutta aterian aikana Kaarina ei nauttinut muuta kuin vähän vedensekaista viiniä, ja mikäli ilta ennätti, sikäli sykki hänen sydämensä tuskaisemmin. Vihdoin oli hame niin valmis, että hän saattoi pujottaa sen ylleen, ja kädet, jotka vapisivat innosta, auttoivat häntä palmikoimaan hiukset ja panemaan päähän rouva Gislentyttären kruunun. Milloin se kiinnittyi liian syvään otsalle ja milloin liian ylhäälle kiireelle, ja tytöt olivat niin ihastuksissaan oudosta ilmiöstä ja ilakoivat ja sipisivät, että Birgitan täytyi vaientaa heidät ankaruudella. Hän asetti itse kruunun sopivasti ja kiersi kerran tyttärensä, tarkastaakseen oliko kaikki hyvin. Silloin hän huomasi, että sauma oli lanteen kohdalta ratkennut. Hän pisti kätensä sisustan alle ja käänsi kankaan ja tarttui silkkilankaan ja pietimeen ja ompeli ja teki solmuja, hengästyneenä ja kiirehtäen kuin olisi hän pukenut morsianta.

Sitten hän alkoi taas tarkastaa tytärtään ja asettui hänen eteensä.

"En pidä oikein silmistäsi, Kaarina. Sinulla ei ole kaunista päivääsi."

Hän kostutti liinahuivin vesiruukussa ja hautoi silmiä ja kuivasi ne sitten varovasti ja ymmärtävästi villatilkulla. "Nyt on parempi, ja voi nähdä, että sinä olet kuninkaan sukulainen."

"Äiti kulta", pyysi Kaarina vielä kerran ja lankesi polvilleen kädet ristissä, "saanhan olla menemättä!"

"Ei, mennä sinun pitää!" vastasi Birgitta ja nosti hänet ja vei hänet kädestä arkitupaan, niin ylpeänä kuin olisi hän vielä kerran taluttanut kuningatar Blankaa ja nähnyt kaikki hänen hovinaisensa seurassaan.

"Nainen ja äiti..." kuiskasi maisteri Pietari, joka odotti ruokapöydässä. "Se ei koskaan kuoleudu!"

"Näytä nyt iloiselta, lapsi", sanoi Birgitta ja jätti hänet maisterin huostaan, "mutta pidä silmäsi maahan luotuina, ja jos joku mies puhuttelee sinua, vastaa aina vain ei tai kyllä!"

Kaarina ja maisteri poistuivat portille, ja siellä nousi Kaarina hevosen selkään; viisi soihtupoikaa ja kymmenen keihäsmiestä, jotka oli Birgitan viimeisellä hopeapikarilla palkattu vartiostoksi, ympäröitsi hänet. Ratsun kummallakin puolen kulki kaksi tyttöä, ja takana seurasi maisteri. Mutta ylhäällä ikkunassa seisoi Birgitta, ja ylpeänä ja tyytyväisenä hän katseli kauan, kauan tyttärensä jälkeen, joka ratsasti juhlille.

Matka kävi hitaasti läpi katujen, ja uteliaat iltaretkeilijät tunkeutuivat pienen joukon ympärille, mutta keihäänkärjet pitivät heidät loitolla. Heti kun Kaarina oli ratsastanut linnanpihalle Kapitoliumin eteen, missä tornivangit katselivat häntä ristikon läpi, vapautti hän hetkeksi vartiostonsa. Muuan herrasmies saattoi hänet ja maisterin ja molemmat tytöt saliin. Se oli sama, missä Petrarca oli saanut laakeriseppeleensä, ja vieläkin vihersivät Parnasson metsät siellä, sillä kaikilta kulmilta kohosi laakerinoksakimppuja. Kaarina joutui toisten rouvien ja neitojen pariin erään punapeitteisen aitauksen taa, ja toisen aitauksen takana vastakkaisella seinällä olivat vapaapaikat roomalaisrahvaalle. Keskellä lattiaa poikajonon edessä, joka kantoi kynttiläsauvoja, oli neliskulmainen pöytä, ja ateria oli jo alkanut. Siinä istuivat kaikkein ylhäisimmät, joita oli kunnioitettu erityisellä kutsulla, ja kansantribuunin istuimen takana seisoi rautamies kantaen hänen sinilippuaan, jossa nähtiin aurinko säteitten ja tähtien ympäröimänä.

Kaarina tunsi heti kansantribuunin ulkonevasta leuasta, jota ohut ruskea parta peitti; mutta kuinka olikaan hän muuttunut siitä aamusta, jona Kaarina oli katsellut häntä Sankt Laurentiusin Panispernan luona. Keisaritooga riippui kankeana koruompeluista, aluspuku oli valkoinen, ja paljailla käsivarsilla kiilsi leveitä kultarenkaita. Hän oli tullut lihavaksi. Heleänvalkea kaula laskihe syvään poimuun joka kerta kun hän käänsi päänsä sivulle, ja niin hän teki alinomaa ja tarkistellen veitikkamaisesti toisella silmällään suuntasi sanansa johonkuhun lähimmistä pöytävieraista. Hän korotti vähäväliä ääntään, jotta se kuuluisi aitauksen taa, ja sitten hän vaipui miettimään jotain jumaluusopillista riitakysymystä tai selitteli jonkun viimeksi paljastetun muinaisjäännöksen lyhennettyä kirjotusta. Hän kiivastui ja sai vastaväittäjänkin kiivastumaan. Sitten hän ampui purevan nuolen suoraan tämän kasveihin, tehdäkseen hänestä lopun toisten nauraessa, työntääkseen hänet takaperin kohden alamaista äänettömyyttä, survoakseen hänet äärimäiselle äyräälle ja vihdoin pudottaakseen hänet syvyyteen kuin kadotetun sekä kääntääkseen armonsa muihin. Kun hän sitten huomasi, että ilmeinen häviö täytti vastaväittäjän kostonhimoisella vihalla, joka pursusi läpi hänen äänettömyytensä, ja muisti että vastaväittäjä oli Paduan mahtava lähettiläs, täytyi hänen taas koettaa varovasti lähestyä häntä, viekotella hänet kuilusta, soaista ja tenhota hänet ja vihdoin tervehtää häntä jälleenlöydettynä ystävänä, temmatakseen hänet uudestaan kanssaan kisaan, voimaleikkiin. Sillä tavoin jatkui piirijuoksua taukoamatta. Hän ei saanut koskaan levähtää ja unohtaa itseään pariin ajatuksettomaan, umpimähkäisesti virkettyyn sanaan. Koko aika hänen täytyi kuunnella ja vaania, kielastella ja houkutella, riemastuneena vain näennäisesti, aina valvoa arvokkuuttaan.

Äkkiä taukosi silmänräpäykseksi keskustelu kaikkialla pöydässä ilman mitään ulkonaista syytä, vain siksi että sattumalta ei kukaan enää keksinyt mitään, mistä hän teeskennellyn tärkeästi saattaisi puhua naapurinsa kanssa. Kansantribuuni siveli neuvottomana partaansa. Silloin täytettiin pikarit kymmenennen kerran, ja taas alkoi hurja ajo, mutta väsyneempi ja senvuoksi vieläkin telmivän hilpeämpi. Riminin ja Palermon lähettiläät puristivat kättä yli pöydän ja nousivat ja antoivat toisilleen suuta, mutta ei kansantribuuni eivätkä vieraat hipaisseet sanallakaan sitä ainoaa mitä ajattelivat: Monrealen punapartaista haamua, talonnurkkiin naulattuja Rooman kansan verotusjulistuksia ja hiipiviä huhuja, jotka puhuivat uudesta mullistuksesta. Isäntä ja vieraat kilistelivät pikareja, mutta kukaan ei luottanut toiseen. Suutelot ja syleilyt eivät tuottaneet nimeksikään luottamusta, vaan olivat vain shakkisiirtoja yhteisessä pelissä. Katselijatkin pelkäsivät itsensä ilmiantamista, ja punaisia kalastajalakkeja häilyi aitauksen takana. Oli kuin kimalteleva juhlapöytä olisi seisonut laskuluukulla, jonka salvat milloin hyvänsä voitiin siirtää syrjään, jolloin koko päihtynyt seurue syöksyisi läpi lattian vankikomeroihin tai maahan, mistä se ei ilmoisna ikänä nousisi. Kaarinaa palelti niin, että hänen hampaansa kalisivat, ja hän ikävöi kotia ja autioita huoneita ja äidin lyhytsanaista, ankaraa vilpittömyyttä.

Eräs seppä kiipesi aitaukselle. Hän oli pukenut ylleen puhtaat vaatteet ja pessyt itsensä, mutta noki kiilsi vielä silmien ja sieramien ympärillä. Hän ajatteli tuokion ikäänkuin hiljaa kerratakseen jotakin ulkoaopittua, ja sitten hän hengähti syvään ja korotti äänensä. Se oli paljoa voimakkaampi kuin kansantribuunin, ja tummavärisenä se soi yli yhtäkkiä vaienneen pöytäseuran kuin yövahdiston vaskitorvi. Hän lausui joka sanan hitaasti ja selvästi ikäänkuin peläten unohtavansa opitun ja sanovansa väärin.

"On olemassa muitakin janoisia ihmisiä kuin sinä, tribuuni!"

Paduan lähettiläs kalpeni, ja Riminin lähettiläs kumartui likinäköisesti pienen valkoisen koiran puoleen, joka makasi hänen viittansa liepeessä, mutta kansantribuuni nousi iloisesti. Hän tarttui kahteen pikariin ja kantoi ne salin poikki aitaukselle asti, astuen niin läheltä ohi Kaarinan, että hänen viittansa hipaisi tyttöjä.

"Urho!" hän sanoi ja ojensi sepälle toisen pikarin. "Kun minä juon sinun kanssasi, juon minä koko Rooman kansan kanssa. En juhli täällä itselleni, vaan ylösnousseelle Roomalle. En saata kattaa pöytää, joka riittää yli kaupungin teille kaikille vaimoinenne ja lapsinenne. Siihen tarvitaan rahoja, antakaa minulle niitä ensin. Voiko inhimillinen voima luoda vapaan tasavallan hyveen ja totuuden perustukselle yksistään, näyttäkää se nyt! Muut herrat sulkeutuvat linnoihinsa, ja heidän sotamiehensä pakottavat kansan tottelemaan. Minulla ei ole muuta vartiota kuin te, roomalaiset, ja vain teidän vapaasta tahdostanne minä olen olemassa."

Hän kilisti ja joi sepän kanssa, joka tyhjensi pikarin ja mutisi, sillä hän oli opetellut huutamaan, mutta ei vastaamaan. Paavin lähettiläs, joka istui kansantribuunin istuimesta vasemmalla, selässä riippuvine hattuineen, hymyili koko ajan ystävällisesti yhtyen iloon, mutta pusersi kovasti leivännystyrää kapeitten sormiensa välissä.

"Täällä on sana vapaa", jatkoi kansantribuuni, ja hänen kasvonsa kävivät valkeiksi kuin liitu, "mutta olkoon se senvuoksi myös arvokas! Toistan ettei minulla ole mitään vartiota, enkä minä tarvitsekaan mitään, mutta nuori vapautemme tarvitsee kilpiä ja keihäitä. Siksi pitäisi jokaisen kaupunginkorttelin varustaa legioona turvakseen, mutta siihen puuttuu hyvää tahtoa, ja minä olen pakotettu antamaan yleisen verotusjulistuksen. Jos se pahottaa jonkun mieltä, astukoon hän esiin ja puhukoon!"

Kuolonäänettömyys oli ainoa vastaus. Kaarina kuuli kuivien lehtien kahinan, joita putoili laakerinoksista hänen päänsä yllä.