Part 6

Maisteri Pietari poistui hetkeksi, ja askeleita ja ääniä kuului huoneista ja portailta. Hänen vihdoin palatessaan seurasivat häntä palvelijat ja molemmat ruotsalaiset vieraat sekä muutamat italialaiset munkit ja useat nuoret tytöt, jotka asuivat Birgitan luona tullakseen kasvatetuiksi kurissa hurskaaseen vaellukseen. Vain Kaarina ei tullut. Kaikki asettuivat pitkin seiniä, mutta Birgitta ei polvistunut maisteri Pietarin eteen niinkuin hänellä muuten oli tapa, vaan istuutui penkille keskilattialle.

"Minä tahdon tuoda sen tavan talooni", hän alkoi, "että me joka päivä toistemme edessä ääneen ja avoimesti tunnustamme hairahduksemme ja pahat ajatuksemme. Itse tahdon tehdä oikean alun. Nyt sanon totuuden. Mitä vanhemmaksi minä tulen, sitä himokkaammin iskee hornanruhtinas kyntensä vanhaan syntiseen lihaani, niin että minä monena hetkenä saatan hyvinkin ikävöidä nuorten ihmisten pariin, jotka tanssivat seppelöidyin hiuksin, ja ajattelen uutta morsiuskarkeloa, niin köyryinen leski kuin olenkin... Minä näen, että otsasi punehtuu, maisteri, mutta jos kainostelet, käännä selkäsi! Sinulla on rauha maailmassa, mutta minulla, joka kuulen enkelien puhuvan korvaani, minulla ei ole rauhaa nimeksikään. Kiehuva kattila minä olen, ja kun pistän siihen kauhan, saan sieltä punaisen ja savuavan sydämen, joka on niin mehujen läpitunkema, että se enimmin muistuttaa viinirypälettä. Mitä sanotte siitä te, veljet ja isät?"

"Sinä teet oikein kääntyessäsi siinä kysymyksessä meidän miesväen puoleen", vastasi maisteri Pietari epävarmalla äänellä, "mutta lähettäkäämme ensiksi nuoriso pois."

"Eikö nuoriso saisi kuulla, kuinka kurja minä olen, minä, joka vitson ja kuritan, minä, joka olen pahempi kuin nuoriso, siksi että minä kuihtuneen nahkani alla vielä kannan nuoruuteni pahaa! Nuoret osottavat minua sormellaan, kun kuritan heitä, ja he huutavat jälkeeni läpi huoneen: hyi vanhaa leskeä, joka saarnaa taivasta, mutta matkaa alas helvettiin!"

"Pyhän Neitsyen nimessä!... Armollisin rouva... Kuulinhan sinun välistä ennen puhuvan niin minulle kahden kesken, mutta ympärillä on puolikasvuisia neitoja ja huoneväkesi ja vieraita miehiä..."

"Täällä on ihmisiä, joiden on helpompi tulla taivaaseen kuin minun. Annas tänne kätesi, maisteri. Päälakeni oikealla puolella on pieni kuhmu tai kuperuus luussa... ei, ylempänä. Nyt tunnet sen. Farfan munkit sanoivat minulle, että sellaisia kuperuuksia päälaenluussa he olivat usein huomanneet hurskailla enkelinäkijöillä, mutta myös riivatuilla. Se saattoi olla hyvä merkki, mutta myös paha, he arvelivat. Tosin todistivat maisteri Mattias ja priori -- hän joka nyt ikkunaloukosta katselee minua niin säikähtyneenä -- että se oli jokin muu kuin perkeleen harhojen tuli, mikä loisti minun näyissäni, mutta mitä luulen minä itse, kun vuodet eivät tee minua hyväksi, eivätkä rukoukset nöyräksi! Kuin tuli poltti rouva Gislentyttären kruunu sormiani, kun nostin sen kaappiin. Ylpeästi olisin tahtonut mielipuolen lailla painaa sen omaan päähäni, ollakseni kunnioitettu kuin menneinä vuosina ja nähdäkseni herjaajani jalkojeni juuressa. Tietäisivätpä vain ihmiset, kuinka paljon kiihkeämmin minä kaipaan heidän sydämiään kuin he minun! Minä tarvitsen heitä enemmän kuin he minua! Yksi ainoa vihollinen kiduttaa minua syvemmin kuin koko teidän ystävyytenne lahjottaa minulle iloa. En ole se sitkeä rauta vasaran alla kuin te arvelette, enkä minä tiedä ketään niin surkuteltavaa ja huonoa. Kaukaa minä saatan tuntea vihamielisen katseen kuin neulanpistoksen selässä, ja unetonna makaan sitten yöllä ja pahottelen ja ajattelen, mitä pahaa olen tehnyt. Välistä kun olen ajatuksissani, tulee ilma lämpöiseksi ja lenseäksi ympärilläni, ja silloin minä tiedän, että ihmiset alkavat uskoa tehtävääni ja tarkottavat minulle hyvää. Joskus taas, vaikkapa paahteisimpana kesäpäivänä, tunnen kuinka kylmä viima käypi omasta maastani, niin ettei mikään turkki olisi kyllin paksu lämmittämään minua. Kansamme kotona on vahva halveksimisessa. Miehet halveksivat naisia ja naiset miehiä, ja minua halveksivat ne kumpaisetkin. Jos on olemassa helvettiä minulle, on olemassa vielä syvempi herjaajilleni, mutta maan päällä minä tahdon nöyrtyä. Mene matkaasi kaikkine rakkauksinesi, maisteri, jos pelkäät hoidella vitsaa! Pidän kauneista asioista, ja vastenmielisesti kosketan likaisia esineitä, siksi sinun tulee valvoa, että teen mitä alhaisimpia askareita. Nöyryytä minua vihamiesteni nähden, jotta häpeäni tulee kaksinkertaiseksi! En ole enää sama kuin ennen. Näkyni viipyvät, ja vasta kuumalla vahapisaralla saatan vielä joskus ne houkutella esiin. Paperi lojuu valkoisena ja tyhjänä pöydälläni, ja minun sieluni on kuivunut."

Hän nousi ja veti palvelijat sydäntään vasten ja munkit ja nuoret neidot. Hänen kätensä peittivät heidän päänsä ja olkansa niinkuin linnun siivet peittävät poikaset, ja pesän ikkunaluukusta hän katseli ulos niin liikkumattomin silmin, että ne olivat kuin kuolleet.

"Kaikkien teidän on helpompi tulla taivaaseen kuin minun. Vanhuus, vaivat ja paarit eivät minua pelota. Minä masennan lihaani, eikä kipu tuo minulle kipua. Minä menen kerjäläisten joukkoon, ja ryysyt ja puute ilahuttavat minua. Mutta tuleepa rikas eikä tiedä ken olen, silloin on pian nöyryys lopussa. Minä saatan nähdä nälkää kuin kerjäläinen ja maata yöllä kuin kerjäläinen, mutta kohteleppas minua kuin kerjäläistä ja annappas toisten luulla, että todellakin olen kituköyhä ja tietämätön raukka, kestän sen vain harvoin. Ylpeyttä, rakkaat lapset, sitä ei pure jouhipaita eikä kuuma vahapisara. Jos sellaisesta ihmisestä kuin minä voi viimein tulla se kuin pitää... jos kiehuva kattila voi muuttua kirkkaaksi lähteeksi... kuinka paljon helpompi on silloin teidän mennä taivaaseen, teidän jotka olette nöyriä ja hiljaisia jo alusta asti! Katsokaa sentähden minua ja oppikaa minusta."

"Sisar ja rouva", vastasi maisteri, Pietari. "Jumalan henki on sinussa silloinkin, kun puhut pahaa itsestäsi, sillä mitä sinä sanot on totta. Sinun sydämesi on kuin alttari hurskaine vahavaloineen ja suitsusoihtuineen, ja kun kivet rusentavat oven, surkastuu kynttilänliekki tuulessa, mutta soihtu liekehtii. Niitä, jotka ovat nöyriä jo hamasta alusta, kuritetaan, ja he tulevat yhä nöyremmiksi vastoinkäymisestä. Sinun on toisin. Usein hymyilin hyväntahtoisesti, kun kerroit näkyjäsi, sillä melkein aina huomasin, että enkelit, jotka muuten saattavat olla niin ankaria, mieluimmin puhuttelevat sinua leppeästi ja armaasti, niin, joskus kiittävätkin sinua. He tietävät niinkuin minäkin, kuinka sinä tulet sävyisäksi. Kovat sanat ja onnettomuudet paaduttavat sydäntäsi, ja sinä kiusaat ja kidutat itseäsi turhaan. Sinä tarvitset muuta, kypsyäksesi taivaaseen."

Birgitan silmät saivat eloa ja suuntautuivat läpitunkevasti ja kysyvästi maisteriin, mutta mies seisoi etäällä ikkunakomerossa ja vastasi varsin hiljaa:

"Sinä tarvitset myötäkäymisen kirkasta, täyttä kesäaurinkoa."

IX

Joka aamu kulki Birgitta kaupungilla tyttärensä ja maisteri Pietarin parissa ja rukoili kirkoissa. Äänettöminä he näplivät rukousnauhojaan, mutta heidän takanaan nousi moni nyrkkiin puristettu käsi, ja moni kardinaali kääntyi pois koskettamatta punaista hattuaan tai kohottamatta sormiaan siunaukseen.

Eräänä iltana, kun palvelijat olivat kattaneet pöydän ja jo kauan siirrelleet patoja edestakaisin liedellä, jottei ruoka palaisi pohjaan, kuulivat he palatsin portin paukahtavan kiinni raskaasti kumahtaen. Rikkirevityin vaattein ja katuloan peittämänä tuli Birgitta portaille, mutta kun maisteri Pietari tahtoi tukea häntä, työnsi hän rauhallisesti pois hänen kätensä.

"Jumala on pelastanut meidät", hän sanoi. "Kokoontukaamme kaikin kiitokseksi laulamaan Ave Maris Stellaa ja sitten muistoksi vahvistakaamme sydäntämme joka ilta suloisella laululla. Säveleitä, säveleitä minä halaan kuulla, maisteri! Ellen minä joka päivä saisi laulaa huoneväkeni kanssa, olisi puolet voimastani poissa."

Hän asettui pöydän päähän kuoron johtajana, ja muut järjestyivät sivuille toisiaan vastapäätä, esilaulajattaret eteen. Birgitta alotti laulun heikolla ja melkein kainolla, mutta heleällä äänellä. Hänen poskensa olivat puhjenneet ruusuihin, ja niin nuorelta ja suloiselta ja rauhalliselta hän ei ollut pitkään aikaan näyttänyt omistaan. Kansanjoukko, joka oli vainonnut häntä pitkin katuja, heitteli sillaikaa kiviä sisään avoimista ikkunoista, ja suurin jyskähti pöydän eteen, mutta Birgitta ei liikahtanut paikaltaan. Pitkän ajan vaiensi laulun mellastajien huuto, ja eräs dominikaanimunkki jakoi palavia tulisoihtuja ja kehotti julmaa joukkoa polttamaan ruotsalaisen noitaväen.

Yhtä juhlallisesti, joskin hillitysti, kaikui kuitenkin laulu piiritettyjen vastauksena:

"Ave, Maris Stella, Dei mater alma Atque semper virgo, Fleix coeli porta."

Kun laulu oli loppunut, antoi Birgitta merkin kaikille asettua pöytään ja alottaa iltasen, mutta maisteri Pietari, joka istui häntä lähinnä, kuiskasi:

"Sinun iloinen mielesi ihmetyttää minua paljon vähemmän kuin luulet. Joukko tiesi hyvin, kuka olit. Ei kukaan sanonut sinua kerjuriakaksi. Rooma alkaa tuntea sinut. Kuninkaan sukulainen saat olla ja harhauskoinen, joka lähettää kurituskirjeitä paaville ja piispoille. Sellainen ei tuota sinulle sydäntuskaa, Briitta-äiti."

Birgitta tulistui silmänräpäykseksi, mutta punastus muuttui avoimeksi ja miltei vallattomaksi hymyksi:

"Maisteri", hän vastasi yhtä matalasti. "Ehkä nyt alkaa se myötäkäyminen."

Paisti oli jo jaettu ja syöty, kun palvelijan, joka toi soppamaljaa, täytyi väistää ovessa kutsumatonta ja odottamatonta vierasta. Talon katsastaja siinä astui sisään. Laihana ja pitkänä mustankäherine hiuksineen ja kotkannenineen hän asettui pöydän eteen, ja kumarrettuaan ja tartuttuaan molemmin käsin sauvansa sakaraan hän lausui jäykästi ja arvokkaasti:

"Hyvä rouva! Teidän pitäisi useammin ajatella, että kenttä tuolla ulkopuolella on mestauspaikka. Tuolla te itse voitte nähdä kivijalustan, jota vielä harmentaa hiili ja tuhka ja jolla moni syntisparka on saanut tehdä tilinsä tämän maailman mahtaville. Totisesti, maa ei ole taivaanvaltakunta, mutta te ette voi tehdä ihmisiä paremmiksi kuin Jumala on heidät luonut. Te käskette paavin palata Roomaan ja vertaatte häntä Juudakseen ja Lusiferiin ja sanotte taivaan kuningatarta rakkaaksi anopiksi. Te menette paroonien ja piispojen luo ja poltatte heidät helvetillä, jonka käytäviin ja kätköihin teidän täytyy olla erittäin perehtynyt. Te puhutte näkymättömästä kirkosta, kiihotatte köyhiä rikkaita vastaan ja salaatte kuljeskelevia fraticellejä huoneisiinne. Hänen ylhäisyytensä kardinaali, paavin oma herra veli, jolla on valta tässä talossa, suvaitsi jo aikaa sitten sopivasti ja ystävällisesti huomauttaa teitä toisesta asuinpaikasta, koska hän itse tarvitsi huoneitaan. Minä näin teidän itkien harhaavan pitkin katuja majatalosta toiseen ja minä kirjotin ja sain aikaan muutoksen." Katsastaja katsoi keppiinsä ja kieputti sitä sormiensa välissä.

"Siitä ovat ajat muuttuneet, hyvä rouva. Rahvas alkaa taas huutaa tribuuniaan Cola di Rienziä, eikä huolestuneilla parooneilla ole enää varaa palkata vartiostoa kaupungin eri sokkeloihin. Tänä yönä minä tahdon Orsinin sotilailla häädättää roskajoukon, mutta sitten te saatte etsiä itsellenne uuden kodin tai muuttaa kadulle paljaan taivaan alle!"

"Seis, ystäväni!" huudahti Birgitta katsastajalle, joka heilautti keppiään kaaressa ja kääntyi mennäkseen. "Ei maksa vaivaa kutsua Orsinin sotilaita, sillä ilman Jumalan tahtoa ei niin hiuskarvakaan koukistu päässäni."

Hänen vielä niin puhuessaan alkoi ukkonen jyristä ja sataa rankasti. Sammuvin soihduin ja alasvedetyin hatuin hajaantui kansa ympäri kenttää. Katsastajaa alkoi paleltaa, vaikka ilma oli hiestävä. Hän katsoi milloin ikkunaan, milloin Birgittaan, joka veti povestaan kirjeen ja laski sen eteensä, käden koskettaessa murrettua sinettiä.

"Eräs roomalainen ystävättäreni on tänään kirjoittanut minulle ja tarjonnut taloaan, jonka voimme nähdä täältä Campo di' Fiorin toisella puolen. Todellakin, maisteri, myötäkäyminen alkaa, ennenkun tunnen itseni mahdolliseksi sitä kohtaamaan."

Sade taukosi, mutta ukkonen pauhasi yhä, ja kaukana kaupungilla läpätti yksinäinen kello Pyhän Pietarin kirkossa. Yhtäkkiä iski niin valkea salama pilvien lomissa, että koko kenttä kirkastui, ja kun jyrinä vyöryi pois, oli yksinäinen kello vaiennut.

"Kristus auttakoon!" änkytti katsastaja, pudotti keppinsä ja otti sen taas lattialta ja meni ovelle, mutta sitten hän pysähtyi ja tuijotti Birgittaan. "Salama iski Pietarinkirkkoon!"

"Se merkitsee, että Lusifer kuukertui istuimeltaan", vastasi Birgitta. "Neljän päivän kuluessa on paavi Klemens makaava kuolleena Avignonissa naistensa ja soittoniekkojensa itkemänä. Vanhurskas tuomari, jos minun puheeni on sinun vaikutustasi, kuule sitä ja lyö vihollisesi!"

X

Ruotsalaiset pysyivät vielä jonkun aikaa kardinaalipalatsissa, mutta katsastaja valitti ja uhkasi yhä. Varhain eräänä aamuna he alottivat sentähden muuton, ja Birgitan omaisuus oli niin pieni, että enin osa voitiin sälyttää kolmen aasin selkään. Kalkkia, öylättilautasta ja ristiinnaulitunkuvaa kantoi maisteri Pietari, kirjat kokosi Kaarina esiliinaansa, ja Birgitta itse otti pienen puutaulun, jonka kullatulle pohjalle Simone Martini oli maalannut taivaan kuningattaren kuvan.

"Pyhä perhe matkaa Egyptiin!" mutisi katsastaja heidän jälkeensä ikkunasta.

Ennen kaikkia muita kiiruhti Kaarina uuden kodin varjoisaan puutarhaan ja laski kirjat kivipöydälle. Hän ei suuriakaan välittänyt katkotuista pylväänpäistä ja kivijumalista, jotka muurinvihreän peittäminä lojuivat läjissä hiekkakäytävän molemmin puolin, mutta hän maistoi suihkukaivon kylmää vettä ja istahti mehiläispesän ääreen katselemaan pieniä ahkeria eläviä, jotka auringossa kimmeltävin siivin liitelivät edestakaisin. Häntä ihmetytti, ettei äiti heti seurannut häntä puutarhaan, mutta kasvaneena folkungimetelin myrskyaikoina Birgitta ajatteli ensin aivan muita asioita. Hän katseli talon seinää, joka viisine pylväineen ja leveine kivimöhkäleineen näytti voivan uhmata sekä aikaa että ihmisiä. Hän tutki raudotettua ja raskasta tammiporttia, ja kun hän vihdoin sotilaallisen asiantuntevana silmäili puutarhan ampumatornia ja hammastettua muuria ja kaikesta tuli vakuutetuksi, että uusi asumus lähinnä muistutti linnotusta, valtasi turvantunne hänet kokonaan.

Sitten-hän meni kapeita kiviportaita pitkin ylimpään kerrokseen ja määräsi keskimäisen huoneen kokoussaliksi, mutta toisen huoneen sivulta hän antoi Kaarinalle ja valitsi toisen itselleen. Sinne hän antoi tuoda penkin ja pöydän, ja nurkkaan heti kiinnitti taivaan kuningattaren pienen kuvan, mutta päänalusia ja vuodevaatteita hän ei sallinut sijottaa sinne.

Kaikki kolme huonetta olivat pieniä, seinät sileitä ja valkoisia, mutta kattohirret veistettyjä ja maalattuja, ja palvelusväki arveli, ettei heidän emäntänsä ollut asunut oivallisemmin sitten nöyryytyksen päivien, jolloin hän hovimiesten nauramana vieraili Maunu-kuninkaan luona Arbogassa.

Edellä puolenpäivän hän meni palvelijain joukkoon, jotka pesivät portaita, ja hän kantoi vesisankoa. Hän pysähtyi niin lähelle seinää portaitten puolipimeään mutkaan, ettei hän näyttänyt ruumisolennolta, vaan oli kuin joku toisten varjo.

Porttikäytävään ilmaantui ukko, jolla oli paljaat ruskeat käsivarret ja kitara selässä. Hänen paitansa oli kokonaan ommeltu lukemattomista pienistä nahanpalasista, portilta tuleva päivänvalo kuulsi läpi hänen partansa ja valkoisten riippuvien hiustensa.

"Tervehdykseni, ahkerat naiset!" hän alkoi. "Asuuko täällä mahtava rouva Birgitta, joka panee viralta kuninkaita omassa maassaan ja uhkaa paavia pikaisella kuolemalla, ellei hän tottele ja muuta Roomaan?"

"Hän asuu täällä", vastasi Birgitta, ja laski sangon kädestään.

Vasta nyt huomasi vanhus, että varjo portaitten mutkassa oli lihaa ja verta, ja hän katseli Birgittaa hetken tutkivasti. Sitten hän jatkoi:

"Niinpä olet sinä rouva Birgitta, sillä toiset tekevät työtä raskaasti ja pakosta, mutta sinä aherrat huviksesi. Ja kas, minä näen kultatupsuisen purppuranauhan ryysyisten vaatteittesi lomasta."

"Olet oikeassa, minä olen turhamainen ihminen", sanoi Birgitta ja kätki silkkinauhan poveensa.

Vanhus otti kitaran selästään.

"Voi, rouva Birgitta! Kaksi vuotta olen oleskellut fraticellien kiellettyjen ja vainottujen veljeskuntien keskuudessa vuoristossa. Siellä minä kohtasin monen paljasjalkamiehen, jolla oli kultasormus peukalossa merkkinä siitä, että mies kerran oli ollut ylimys. Ja minkätähden luulet minun kantavan kitaraani, minun, joka en enää kykene laulamaan, vaan ainoastaan kuiskaamaan? Kannan sitä ylpeydestä, muistuttaakseni itselleni, että kerran olin Vaeltava Tuomas ja että minua kaikkialla kunnioitettiin eläköön-huudoilla ja täpötäysillä pikareilla."

"Jos olet Vaeltava Tuomas, pitää sinun ensimäisen yhdyntämme tähden jäädä talooni, jotta voin kätkeä sinut vainoojiltasi. Muistatko yötä ruttosairaitten keskessä Milanossa, jolloin minä olin väsynyt ja suojatonna?"

"Muistoni on käynyt heikoksi, jalo rouva. Tiedän vain, että minä eräänä yönä Milanossa seurasin muutamia pyhiinvaeltajia majataloon ja lauloin heille matkalla. Palkaksi en saanut vain tavallista ropoani, vaan kerjuupussi, jota kannoin lanteellani ja jonka minä pyhän neitsyen edessä olin pyhittänyt yksinomaan sairaalle sisarelleni, tuli täyteen reunojaan myöten. Kun minä sitten istuin majatalossa tanssivien munkkien ja nunnien parissa, nousi ylpeys päähäni kilpaa viinin kanssa, ja minä tyhjensin pussin pöydälle ja tarjosin koko seuralle. Kun minun sitten piti kohottaa ensimäinen pikari, kaaduin penkillä ja kuolin. Astuin alas kiirastuleen ja näin kuoleman valtakunnan. Käytävät olivat siellä niin kapeita ja matalia, etteivät kuolleet saattaneet nousta seisomaan eivätkä maata pitkänään maassa. Istuimme niin tiheään sullottuina, ettemme voineet kohottaa käsiäkään sivuille, ja kurkku ja kieli olivat kuivuneet, ettemme voineet puhua emmekä uikuttaa, vaan ainoastaan miettiä mennyttä, kykenemättä toivomaan saavamme konsanaan unta. Päällämme lepäsi maa-aines ehkä peninkulman korkuisena ja kauhistuttavan raskaana, sillä käytävien laakeat katot nojasivat meidän kiireisiimme. Ainoa, mikä loisti läpi yön, liikkumattomien kipinäin lailla, oli maisen elon mitä vähäpätöisimpien tekojen ja ajatusten muisto hamasta lapsuudestamme asti, ja minä ymmärsin, että minut oli singottu siihen huoneeseen, joka oli varattu ylpeille."

"Ja nyt sinä tulet varottamaan?"

"Varottamaan ja itse oppimaan, koska sinä tiedät jotain nöyryydestä. Ennen kaikkea tulen kuitenkin saadakseni talossasi sielunrauhan ja päästäkseni pakoon vainoojiani ja roviota, sillä en pelkää mitään niinkuin kuolon valtakuntaa... Liikkumattomana minä istuin kauhun paikassa, mutta vihdoin tunsin tuulenhenkeä sanomattomaksi lievennyksekseni, ja kun avasin silmäni, näin kaksi luostarisisarta, jotka hellästi hoitivat minua. Olin tullut aivan valkotukkaiseksi ja arvelin silloin, että tuskaani oli kestänyt kahdeksankymmentä tai yhdeksänkymmentä vuotta, mutta he sanoivat, että olin ollut kuolleena vain tunnin."

"Ja yhä sinä kannat kitaraasi?"

"Niinkuin sinä kultatupsuasi... Mutta sisareni ei ole enää elossa, ja nyt minä tahdon opettaa sinua ottamaan täyden askeleen."

Hän heitti kitaran käsistään, niin että pienet luuruudut irtaantuivat ja hyppelivät pitkin kivitystä, ja ikäänkuin jo ollen kotonaan astui hän puutarhaan päin.

"Minä syön harvoin ja nukun mieluimmin katolla tähtien alla. Minusta sinä saat huokean palvelijan. Määrää minut puutarhuriksi. Täältä ei nähtävästi puutu hedelmiä eikä yrttejä, mutta se, mitä sinun ennen kaikkea muuta joka päivä pitäisi katsella, se puuttuu vielä."

Hän tarttui lapioon, joka nojasi lähintä kypressiä vasten, ja alkoi heti kaivaa. Mullan ja kivet hän löi sivuun, ja pian oli hän vyötäisiään myöten kaivetussa kuopassa. Kun naiset tulivat portailta katsomaan hänen työtään, huomasivat he, että hän loi hautaa.

* * * * *

Täysi kesä oli nyt tullut, ja eräänä kuumana elokuun päivänä, Birgitan istuessa pöydässä koko väkensä kanssa, alotti maisteri Pietari hänen määräyksestään tavanmukaisen raamatunlukemisen. Luukut oli puoleksi sulettu auringolta, ja koko aterian ajan kuului etäistä äänten sorinaa, ja kello kajahteli Kapitoliumilla.

Ruokia oli runsaasti, ja viini vaahtosi pikareissa, sillä vaikka Birgitta itse söi vähän, ei hän pitänyt aterian liiallisesta niukkuudesta. Sama tyytyväisyys kuin aina valaisi maisterinkin kapeita kasvoja. Hän istui vastapäätä Birgittaa pöydän toisessa päässä, ja hänen kummallakin puolellaan olivat nuoremmat kappalaiset Gudmar ja Maunu, jotka pitkinä ja laihoina tuijottivat tinalautaseen. Alvastran priori rypisti mustia yhteenkasvaneita kulmakarvojaan ja pullisti huuliaan ja näytti lukemisen kestäessä ajattelevan luostarin voimaa ja Birgitan suuruutta. Pietari Räätäli suuntasi vähäväliä teräskirkkaat ja välähtelevät silmänsä kaappiin, jossa hänen kaksi rahapussiaan oli hyvässä säilössä, ja rouva Francesca Papazuri, palatsin vieraanvarainen omistajatar, joka tänään oli kutsuttu vieraisiin, auttoi alati kömpelöä ruotsalaista käsityöläistä täyttämään pikarin. Hän oli rehevä ja jo vanhanpuoleinen, ja hänen hiuksensa olivat jakauksella marmorivalkealla otsalla. Joka kerta kun maisteri alotti uuden lausejakson, nyökkäsi hän lukijalle odottavasti hymyillen, mutta kun tämä tuli lausejakson viimeiseen sanaan, nyökkäsi hän Birgitalle.

Kaarina, jolla oli paikkansa liikkumattomien nuorten neitosten keskessä, katseli varovasti maisteria arvatakseen, eikö hän jo pian pääsisi luvun loppuun; mutta hitaasti eteni lukeminen rivi riviltä, vieläkin hitaammin kuin muulloin, sen osotti Kaarinan kärsimättömyyskin. Hänestä tuntui kuin rivit olisivat alaspäin kulkevia portaita ja kuin maisteri pysähtyisi joka askeleella mitatakseen tarkasti kivilaatan sekä pitkittäin että poikittain, ennenkun uskalsi ottaa uuden askeleen. Kaarina tahtoi olla kuuliainen ja alistuva ja kuunnella, mutta, kas, silloin hän kuuli taas kellojensoiton ja kaukaiset äänet. Ja kun torventoitotus ja vaskirummun pauke kajahtivat hänen korviinsa, oli hän unohtaa itsensä ja huudahtaa. Hän painoi ensi innossa sormensa pöydänsivua vasten noustakseen, mutta malttoi mielensä ja puristi ne vieläkin lujempaan, pysyäkseen penkissä. Hän näki, että priori ja kappalaiset ja räätäli istuivat kuin kuuroina jokaiselle äänelle, mitä tuli kaupungilta. Vain Vaeltava Tuomas kuiski naapureittensa kanssa. Hän istui vastaviistoon Kaarinasta kummankin italialaisen munkin keskellä, mutta kokonaan riippuvien hiustensa kätkössä, niin että hän muistutti valkeaa pilvenhattaraa, ja Kaarina ihmetteli, mitä hänellä oli sanottavaa.

Nyt läheni hälinä ja pirstaantui varmoihin ääniin. Oli kuin lukemattomat puunuijat olisivat iskeneet tahdissa maata. Kaarina ymmärsi, että sotilasosasto samosi Kapitoliumille, ja hän tiesi, että Cola di Rienzi, kansantribuuni, nyt ratsasti Roomaan paavin lähettilään rinnalla.

Sunnuntaina -- mennessään messuun Aracoeliin -- hän oli kuullut valkovaatteisten naisten harjottavan tervehdyslaulua, ja he olivat verranneet häntä olympolaiseen sanansaattajaan, joka tuli herättämään muinaisajan jaloimmat varjot. Kun hän ajatteli nuorten laulajattarien kauneutta ja iloa, unohti hän kokonaan kuunnella maisteria.

Silloin Birgitta naputti pöytään, ja yhtäkkiä suuntautuivat kaikkien silmät Kaarinaan, yhtä nopeaan taas vaipuakseen -- ja siinä hän istui häpeissään ja veripunaisin otsin.

Maisterin latinalaisten sanojen solina sekottui aseenkalskeeseen, mutta joka lauseen perästä hän hillitsi itsensä ja käänsi kaikki sananmukaisesti ruotsalaiselle huonekunnalle, joka seisoi seinämillä tai meni ja tuli vatineen ja maljoineen.

"Finis amen!" sanoi lukija viimein ja sulki kirjan.

Kaikki nousivat lausumaan pöytärukouksen, mutta kun Birgitta ei liikahtanut, täytyi heidän istuutua jälleen. Birgitta nojasi kyynärpäähänsä ja piti kättä silmillä.

Priori pullisti huuliaan, kääntyi kärsimättömänä penkillä, tömisti sandaaleilla lattiaa ja siirteli pikareja.