Part 5

Kansa tahtoi temmata hänet portailta maahan, ja salaa asestetut miehet kuiskasivat rauhattomina pyhiinvaeltajalle.

"Varovasti, varovasti! Sinä kiivastut yhä ja unohdat pitää hammasta kielen edessä."

Silloin pyhiinvaeltaja työnsi kansan takaisin molemmilla käsillään, hitaasti ja juhlallisesti kuin olisi hän järjestänyt juhlakulkuetta, ja koko ajan hän toisti puoleksi mairitellen, puoleksi käskien: "Hiljaa, herrasmiehet!"

Samassa kohotti Kaarina päänsä, niin että pyhiinvaeltaja näki hänen nuoruutensa ja kauneutensa. Pyhiinvaeltaja kumarsi, ja ääni sai kajahtavan soinnun kuin hopeatorvet Pietarinkirkossa.

"Pyydän anteeksi, jos kiivaudessani olen loukannut kahta jaloa naista. Vähän matkan päässä täältä on jono ikivanhoja termejä [kylpylöitä], joihin meidän muutamia vuosia sitten oli tapa asettaa kuvat, mitä löydettiin maasta. Ilonani oli istua siellä ja seurata katseellani pieniä leikkisiä sisiliskoja, jotka välistä, kun olivat saavuttaneet kivijumalien sileän otsan, menettivät jalansijansa ja kuukertuivat takaisin ruohoon kuin vihreävälähteiset pisarat. Yksi ainoa jalusta oli tyhjä. Minun nuori rouvani tai neitsyeni, miksikä nyt saattaisin teitä sanoakaan, tahtoisin paljon mieluummin nähdä teidät kivisenä jalustalla kuin täällä elävänä rumissa ryysyissä. Sen olisitte te arvoinen."

Hän kumarsi taas ja meni kansan keskeen, seuralaistensa uskollisesti ympäröidessä häntä, ja joka askeleella heilui ja liehui pyhiinvaelluskaulus kuin ritarin viitta.

"Kuka oli se mies?" kysyi Kaarina vahingoniloisen uhmaavasti ja katseli poistuvaa luvattomasti. Kukaan ei ollut koskaan ennen puhutellut häntä niin kevytmielisesti ja kuitenkin niin hienosti. Pohjaltaan hänen sanansa olivat jonninjoutavia, hän arveli, mutta ne viipyivät ilmassa ja piirittivät hänet kuin lämmittävä auringonsäde. Hän tunsi kasvavansa jäykkyydessä ja kovakorvaisuudessa, ja se ilahutti häntä, niin että hänen silmänsä hohtivat.

"Äiti, äiti, kuka oli se mies?" hän sanoi, ja hymy melkein väreili hänen huulillaan. "Ehkä hän ymmärtää paremmin kuin me sekä ihmisiä että Jumalan muita tekoja, siksi että hän rakastaa niitä?"

"Tiedänkö minä, kuka hän oli! Emme ole tulleet tänne kumartamaan hänen kivijumaliaan."

"Emmekä yhtenään ylvästelemään", pisti maisteri Pietari. "Kuinka saattaisin taivuttaa ylpeyttäsi, rouva Briitta? Sinä menet köyhien joukkoon nöyryyttääksesi itseäsi, mutta tuleepa joku ja kohtelee sinua kerjäläisenä, silloin sinä kavahdat punaisin otsin ja huudat koko maailmalle, että sinä olet mitä mahtavin kuninkaan heimolainen. Välistä sinä olet Jumalan harvoja valittujakin..."

"Sinäpä sen sanoit, maisteri."

"Rangaistukseksi äskeisestä ylpeydestäsi minun täytyy ripittäjänäsi velvottaa sinut valvomaan koko ensi yö."

Birgitta tuijotti eteensä tyhjään ilmaan, ja kuuma veri nousi ja laski.

"Mielelläni, mielelläni. Kyynelpäivää seuraa kyynelyö... Äidin ja lapsen täytyy etsiä kauan löytääkseen toisensa... Minä näen sanansaattajan tulevan Ruotsista... Vielä hän on kaukana. Muuliaasilla hän ajaa parhaillaan jossakin muuria pitkin, mutta vähemmässä kuin tunnissa hän on saapuva ja kolkuttava ovellemme, ja laukussa hän kantaa hyviä viestejä."

Kaarina värisi ja kiersi rukousnauhan ranteeseensa, mutta hän teeskenteli, ja nyt hänen koko kasvonsa hymyilivät.

"Äiti, äiti, hän tulee noutamaan minua. Ja vaikket annakaan minun kulkea riemuissani, anna minun kuitenkin vapaasti seurustella järkevien olentojen parissa."

"Että ensimäinen naisryöväri nostaisi sinut satulaansa."

"Mieluummin niin kuin kaukana omaisista elää kituuttaa sellaista elämää, johon sinä minut tuomitset."

"Oletko unohtanut sanat: tapahtukoon Jumalan tahto?"

"Jumala tahtoo aina kuin sinä, äiti, mutta kun minä saan sinun harmaat hiuksesi, tahtoo hän kyllä kuin minä. Silloin, ellet ennemmin, sinä näet, että minä olen äitini tytär."

"Maisteri", sanoi Birgitta. "Nyt on valoisaa. Seuraa Kaarinaa kotiin ja sulje hänet huoneeseen. Koko päivä hänen pitää paastota saamatta mitään muuta kuin vettä ja vähän leipää. Telkeä ikkunaluukku, jonka jätin auki, ja korjaa pois kirjotusneuvot ja kirjat... mutta anna hänen pitää vitsa."

Birgitta kääntyi ja meni kirkkoon, jossa klarissain hillityt ja lempeät hymnit heijailivat suitsutuspilvissä.

Maisteri Pietari taputti Kaarinaa olalle ja osotti portaita. Kaarina katsahti häneen, naurahti ja eteni muutamia askeleita. Sitten hän pysähtyi.

Nyt maisteri kosketti Kaarinaa kovemmin olkaan ja osotti yhä portaita. Silloin Kaarina katsahti toistamiseen häneen ja naurahti ja asteli niin kiivaasti alas kaltevia kivilaattoja, että maisteri Pietari heti jäi jälkeen. Viimeksimainittu piti Kaarinaa kuitenkin koko ajan näkyvissä, kulkien hänen jälessään läpi soukkien ja mutkittelevien katujen, joiden varsilla myymälät jo olivat avanneet luukkunsa ja päivä alkoi. Vasta tultuaan ruohokentälle rauhottui Kaarina enemmän ja kumartui toisinaan poimimaan kukkia, jotka kuitenkin pian unohdettuina putosivat hänen käsistään ja jäivät näivettymään tielle. Vihdoin hän istuutui kivelle vuohipaimenen viereen ja otti appelsiinin hänen vasustaan. Kuoriessaan hedelmää hän kyseli lähimpien raunioitten nimiä, ja nauttiakseen täysin siemauksin vapaudestaan ja ärsyttääkseen maisteria oli hän olevinaan aivan huumaantunut hilpeydestä. Kun hän jo söi kolmatta appelsiinia, kuuli hän maisterin arvokkaitten ja rauhallisten askelten ratinan somerossa. Kerkeästi pisti hän rahan vuohipaimenen vasuun ja alkoi juosta. Ei ollut enää pitkä kardinaalipalatsille, jossa hän ja hänen äitinsä majailivat, ja hänellä oli oven avain hameentaskussa. Hän kiiruhti vahtien ohi porttiholviin ja ylös portaita, ja huoneeseen päästyään sulki hän oven ja salpasi sen.

Turhaan kolkutti maisteri Pietari. Hän odotti. Hän kolkutti kauan ja herkeämättä toisen kerran -- mutta yhtä turhaan. Silloin hän meni alas ja huusi ankarasti ikkunaan päin, mutta kukaan ei vastannut. Sotamiehet nauroivat hänelle, ja hänen täytyi astua ruohoisen pihan yli palvelijain portaille.

Kun hän tuli huoneeseen, seisoi Kaarina penkin vierellä, jolle hän oli heittänyt ruman hatun, ja hän päästi parhaillaan hiuksiaan, jotka hulmusivat polviin asti.

"Palmikko painoi, jotta sain säryn", hän sanoi. "Oletkos ennen nähnyt moista tukkaa, maisteri?"

Maisteri Pietari kokosi kirjat ja kirjotusneuvot ja otti Birgitan äsken alottaman rangaistuskirjeen, joka oli tarkotettu Avignonin paaville, ja kaikki hän kätki kaappiin ja salpasi kätkön tarkoin. Sitten hän sulki ikkunaluukun, mutta auringonjuova tanssi vielä halkeamasta, ja Kaarina seisoi suorimassa hiuksia sormillaan.

"Luuletko", hän kysyi, "että pyhiinvaeltaja, joka puhui kanssamme, pitäisi näin vaalahtavasta hiusväristä?"

Maisteri Pietari ei vastannut, vaan nouti ruukullisen vettä ja leipämaljan ja pani ne pöydälle. Niiden keskeen hän laski vitsan ja vähän loitommaksi pöydän päähän ristiinnaulitun vuolukuvan.

"Kuinka saatat aina näyttää niin iloiselta ja tyytyväiseltä, maisteri", Kaarina jatkoi, "silloinkin kun asetat esille vitsan? Niin ei ole äidin laita?"

"Miksi en olisi tyytyväinen, rakas lapsi, kun olen saanut rauhan sielulleni ja olen onnellinen kutsumuksessani. Niin pitkälle ei hurskas emäntäni ole ehtinyt. Jäykkä tamminen tarvepuu ei ole niin helposti vuoltavissa kuin pehmeä oksa... ja hänen omat lapsensa vastustavat häntä. Muutamat luulevat, että hän on täynnään narrisairautta ja teeskentelyä, mutta vähän he tuntevat häntä, ja tuomitsevat enimmäkseen itsensä mukaan. Mutta ylpeä hän on, se on totta, aivan liian ylpeä teeskentelemään. Toiset arvelevat, että hänen sielunsa on sairas ja että hän vaappuu ympäri meidän kanssamme kuin hullu ihminen, mutta varmaan he tuntevat häntä kaikkein vähimmin. Minä puhun nyt kanssasi kuin olisit vieras etkä hänen tyttärensä, ja voi olla sinulle hyväksi, että kuuntelet. Terveys, juuri sana terveys on kielelläni, joka kerta kun puhun siitä naisesta. Kun hän tulee huoneeseen, on minun aina kuin kantaisi hän hedelmävasua sylissään, niin tuoreelta tuoksuu hänen seurassaan. Siksi tiedänkin hyvin, kuinka minun on häntä kohdeltava, kun hän kiivastuu ja vihastuu ja ylpeyden henki valtaa hänet. Kas, Mattias opetti minulle keinon, ja hänellä oli viisas pää. Ei sovi nousta häntä vastustamaan kuten sinä, Kaarina. Ei liioin saa suudella hänen kättään ja sanoa häntä hurskaaksi ja pyhäksi, siitä hän saa unettomat yönsä ja istuu ja ajattelee ja epäilee kaikkea, mitä hän on sanonut ja tehnyt koko elämässään. Kuinka hän sellaisina öinä saattaa antautua tutkisteltavaksi, sen tietää hänen rippi-isänsä yksin... Ei, puhu hänelle kuin mies puhuu miehelle... suoraan, yksinkertaisesti, silloin tällöin hauskan leikillisestikin... niin että sielun terveys saa luonnollisesti ja rauhallisesti vaikuttaa. Siinä koko salaisuus."

Kaarina oli jälleen tullut totiseksi, ja kädet vaipuivat väsyneinä kaavun laskoksiin.

"Helppo on sinun, maisteri, käyttää hyväksesi salaisuutta, mutta minun on toteltava. Minä olen kappale maata, jota kuokitaan ja kynnetään ajattelematta, onko maan laatu sovelias kylvöön. Kyynelpäivää seuraa kyynelyö, äiti sanoo. Milloin olen minä, täällä saanutkaan muuta kokea? Tuliko milloinkaan kyynelpäivä iloillaksi? Itkeneenä minä nousen aamulla ja puuhaan ääneti askareissani, ja kun ilta ehtii, eivät kyynellähteeni ole vielä ehtyneet. Ennen puhuteltiin minua: Sinä suloisin taivaantähti, sinä tieni toukokuunkukka pieni. Ennen minä istuin tulen loimussa salissa, ja Egard ja veli Kaarle ja veli Birger istuivat vieressäni soitellen. Nyt on nimeni: Sinä tottelematon, sinä jäykkäluontoinen. Pakenevatko niin pois minun nuoret vuoteni kuin perhos-poloiset, jotka syntyvät synkkänä päivänä ja liitelevät pitkin maata ja pensasaitoja etsien sitä auringon vilahdusta, jota eivät koskaan tapaa... ja niin tulee pimeä, ja niiden täytyy kuolla? Jos sinulla on sydän, maisteri, niin ajattele asiaani ja auta minut vankeudesta, johon sinä ja äiti nyt minut salpaatte!"

Maisteri Pietari ripusti avainkimpun vyöhönsä ja avasi oven mennäkseen, mutta hän teki sen hitaasti ja epäillen, ja kun hän oli koskettanut lukonväännintä, jäi hän seisomaan. Hän kääntyi ja peräytyi muutaman askeleen pöytää kohden, mutta kun hän vihdoin kohotti katseensa vastatakseen, tömisivät sandaalit portaissa, ja kaksi ruotsalaista matkamiestä astui pölyisinä ja ahavoittuneina yli kynnyksen.

VIII

Alvastran priori [luostarinjohtaja] Pietari ja Pietari Räätäli siinä saapuivat kirjeineen Ruotsista.

"Enkö ole tunnettu?" huudahti pieni räätäli säteilevin silmin, totuttuaan puolipimeään, ja tervehti samalla kertaa nöyrästi ja tuttavallisesti. "Kun kolme Pietaria katsoo yhtä piikaa, niin siinä varmasti on kaksi liikaa... Mutta iloinen minä olen nähdessäni nuoren rouvan. Alati yhtä sorea ja terve! Siunatkoon sinua, hurskas lapsi! Ja luja kädenlyönti, maisteri! Meillä on mustia viestejä."

"Mustia viestejä, sinä sanot", vastasi Kaarina. "Sitäpä aavistin, siliä äiti ennusti, että oli tulossa kaksi ruotsalaista miestä tuomaan onnellisia sanomia... Mikä on onnea hänelle, se on tuskaa meille muille."

Pietari Räätäli avasi laukun ja otti esiin kaksi rahapussia ja viisi kirjettä, jotka oli huolellisesti paulotettu ja varustettu sineteillä, sekä isohkon esineen vihreään verhoon käärittynä. Sillaikaa laski priori sauvan kädestään ja mietittyään hetken ja voitettuaan takaisin levollisuutensa virkkoi vihdoin:

"Maisteri Mattias, oppinut jumalanystävä, palasi äskettäin ristiretkeltä ja on nyt eronnut näiltä ilmoilta. Sittenkun hän ei enää saanut istua rouva Birgitan pöydän ääressä ja tehdä työtä hänen kanssaan ja kääntää hänen kirjotuksiaan latinaksi, ei hän koskaan tuntenut oikeaa viihtymystä. Hän ei tiennyt enää missä oli kotinsa. Hän laski leikkiä kuin ennenkin ja luki kirjojaan ja kirjotti ja puhui ihmisten itsesokeudesta ja hulluudesta, mutta hänen tulisielunsa oli kuin sammuksiin puhallettu. Ristiretki onnistui huonosti. Harvat tulivat kastetuiksi, eikä kuningas Maunu voittanut saalista itselleen eikä ritareilleen eikä voi maksaa velkaansa kirkolle. Pannanuoli tulee hänen palkakseen. Kaikesta saattoi Mattias puhua hymyillen ja päätään pudistaen ikäänkuin katsoisi toisesta maailmasta, ja vasta kun hän oli uskonut minulle terveisensä Birgitalle, tunsin hänen vanhan totisuutensa. Minä itse suljin hänen silmänsä ja hautasin hänet harmaitten, munkkien kirkkotarhaan Tukholmaan."

"Monitietoisempaa ystävää ei ole meillä enää", sanoi maisteri Pietari, mutta Kaarina huoahti huojennuksesta.

"Onko siinä kaikki?" Kaarina kysyi.

"Ei kaikki, rakas rouva. Paljon voi tapahtua, niin pahaa kuin hyvääkin, kun ystävät ja sukulaiset asuvat kaukana erossa... Saanko ottaa kulauksen vesiruukusta, koska en näe pikaria?"

Kaarina tuli hämilleen kuin lapsi, jota vieraan läsnäollessa rangaistaan tottelemattomuudesta, ja hän kuivasi äkkiä hihallaan kostean ruukun ja ojensi sen priorille, joka tarttui siihen molemmin käsin ja vei sen suulleen.

"On äidin tahto, ettei täällä ole pikaria tänään... Tapahtuuhan kaikki äidin tahdon mukaan... Sinä olet janoinen ja väsynyt, mutta ennenkun käyt levolle, anna kuulua mitä tiedät kotolaisista."

"Tässä on kaikki viisi kirjettä. Etkö tahdo itse murtaa niitä ja lukea, säästäisit siten minulta monta raskasta sanaa?"

"En uskalla, ennenkun äiti tulee."

"Silloin täytyy minun antaa sinulle tietoja", vastasi priori ja istuutui lavitsalle. "Anna anteeksi, etten tottele kehotustasi, vaan ensiksi istun ja hengähdän. Matka oli pitkä, emmekä me ole suoneet itsellemme suuria levähdyksiä."

Hän kävi vielä kerran ruukkuun käsiksi ja otti pari syvää kulausta, ojentaen ruukun sitten seuralaiselleen. "Alkakaamme nyt herra Israelista, Jumalan verrattomasta sankarista. Kuinka salamoitsikaan hänen miekkansa yöpimeässä Alvastran mäellä, ja kansa ja ritarit vapisivat, kun hän puhui! Maan kuninkaana hän olisi ollut mies paikallaan, mutta tultuaan Riikaan hän tunsi päivänsä luetuiksi. Mustasurma raivoaa yhä kotona, ja talot ovat kylmillä, ja tuntuu siltä kuin tappaisi myrskyn kyllästyttämä ilma nekin, joita ei itse tauti ole saastuttanut. Vielä kerran herra Israel koetti vyöttää itsensä miekalla, mutta hänellä ei ollut enää voimaa sen kantamiseen. Silloin hän otti palvelijan kummankin käsivartensa tueksi ja hoiperteli Riian tuomiokirkkoon. Palvelijain täytyi kohottaa kypäri häneltä päästä, mutta kuljettuaan kappaleen käytävää hän päästi heidän kätensä ja astui alttarin eteen ja pani sormuksensa taivaan kuningattaren sormeen. Sitten hän taivutti päätään, niin että parta painui yli rautapaidan hamaan vyöhön, ja meni takaisin kotiin vuoteelleen ja heitti henkensä."

"Se oli kaunis kuolema", sanoi maisteri Pietari.

Kaarina kumartui priorin puoleen ja kuiskasi: "Ja nyt ei sinulla ole enää mitään meille kerrottavaa!"

Priori työnsi rahapussit ja kirjeet sivulle pöydällä ja tarttui käärittyyn esineeseen ja antoi sen Kaarinalle.

"Herra Kaarle, veljesi, on joutunut leskimieheksi. Kun rouva Katariina Gislentytär makasi kuolinvuoteellaan, antoi hän noutaa kultakruununsa ja määräsi sen sinun perintöosaksesi."

Kaarina päästi verhon ja paljasti leveän monikivisen otsarivan. Hän vei sen ikkunaraolle voidakseen paremmin tarkastaa lahjaa, ja silloin hän huomasi, että reunaan oli kiinnitetty pergamenttikaistale.

"Tähän on jotain kirjotettu, mutta kirjaimet liikkuvat ja luikertavat, etten voi erottaa niitä. Lue sinä, isä."

Priori kumartui ja tavasi.

"Sinä suloisin, kanna minua riemussa."

"Riemussa?" toisti Kaarina ja koetti kruunua päähänsä. "Sitä kruunua sopii minun hyvin kantaa... riemussa."

Hänen sydämensä oli hiljaa, eikä hän kyennyt enää virkkamaan sanaakaan. Hän vain katsoi prioriin.

"Murheessa ei kruunua", vastasi priori ja nosti kruunun hänen päästään.

Ovi avattiin ulkoapäin. Birgitta tuli kotiin.

Kyyneleet valuivat hänen kumpaakin poskeaan pitkin, ja hän kävi kumaraisempana kuin muulloin, jotta hän näytti vieläkin lyhytkasvuisemmalta. Hunnun nipukat riippuivat ohimoilta yli rinnan, ja entiseen tapaansa ääneti kiirehtäen ja pitäen käsiä puoleksi kohotettuina edessään hän astui heti huoneen poikki ja avasi ikkunaluukun, niin että päivänvalo vapaasti virtasi sisään. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi taas pöydän ääressä, ja hänen pienet rientävät askeleensa olivat niin pehmeät, että niitä tuskin kuului kivilattialla.

Hänen jäsenensä värisivät, ja kädenselällä hän kuivasi kyyneleet, jotka valuivat vieläkin vuolaampina. Tervehtimättä ketään hän mursi kirjeet ja luki ne toistensa perään, mutta kun hän tuli viimeiseen, jätti hän sen avaamatta.

"Ota se, Kaarina, ja lue yksiksesi", hän sanoi. "Se on Egardilta, mieheltäsi. Mutta aavistus sanoo minulle, ettei hän enää ikävöi -- että hän on kuollut."

Kaarina ei ottanut kirjettä, vaan kuiskasi aivan hiljaa:

"Äiti on surmannut hänet!"

Vaikka hän vain kuiskasi, tuntui kaikista kuin olisi hän puhunut kovaa ja kuin olisi puoleksi tukahutettu huuto kiitänyt tuulenpuuskana läpi huoneen.

Birgitan silmät kuivuivat. Nojaten nyrkkiin puristetuilla käsillään pöytään hän katsahti maisteriin ikäänkuin odottaen häntä puhuvaksi, mutta maisteri silitti Kaarinan otsaa ja sanoi vain:

"Sinä pieni Saaronin lilja, miksi talvesi on jo tulossa?"

Kaarina työnsi hänet pois.

"Surkuttelusi, maisteri, ei minua auta, mutta sinut velvotan minä saattamaan äidin edesvastuuseen tuomarien tuomarin edessä. Äiti puhuu kutsumuksestaan, mutta ei koskaan toisten kutsumuksesta. Hyljätyt kodit ja äskenluodut haudat huutavat hänen jälkeensä, minne ikinä hän tekeekin toivioretkiä."

Birgitta vastasi:

"Maisteri asettuu pöydänpäähän ja säästää tutkistelunsa rippitunniksi, mutta antaa nyt viisaan väen hallita!"

Hän tarttui rahapusseihin ja punnitsi niitä kädessään ja tunsi, että ne olivat sangen täysinäisiä. Vihdoin hän irrotti punoksen toisen ympäriltä ja alkoi laskea rahoja pöydälle ja jakoi kullan ja hopean kahteen eri kasaan. Sitten hän pyyhkäisi taas kaikkityyni pussiin.

"Hyvä", hän sanoi, "sitä tavaraa me tarvitsemme."

Pietari Räätälin naama venyi pitkäksi, ja hän alkoi yskiä ja änkyttää.

"Armollinen rouva, ei saa panna pahakseen... Jos minä nyt sanon totuuden, ovat nämä pussit minun."

"Ja mitä tekee Pietari niin paljolla rahalla?"

"Ennenkun tulen liian vanhaksi ja harmaaksi, tahdoin, syntieni tähden tehdä pyhiinvaelluksen marttyyrien kaupunkiin..."

"Ja sinne olet sinä ennättänyt."

"Mutta Roomasta minä tahdon jatkaa Pyhälle haudalle asti. Kaikki, mitä minä uutteralla työlläni vuosien kuluessa olen saanut kokoon, otin senvuoksi mukaani. Monet kotona halusivat kyllä lähettää rahoja sinullekin, armollinen rouva, mutta mustasurma on tuonut sellaisen hädän maahan, ettei kukaan enää saata huolehtia omaisuudestaan. Siksi olin iloinen omistaessani omani laukussa."

"Lahjota se köyhille, Pietari. Kaupunki on nyt tulvillaan sairaita ja hädänalaisia."

"Voisinhan minä katsoa hiukan liikenevän ja jättää sinulle."

"Ei, Pietari... Kaikki!"

"Mutta silloinhan minun olisi pakko kääntyä kotiin ja uudestaan säästää vuosikausia, voidakseni sitten taas kulkea ja kulkea pitkää loputonta tietä."

Birgitta nyökkäsi hänelle ja puristi kätensä nyrkkiin varmaan totuttuun tapaansa. Sitten hän otti molemmat pussit ja antoi ne maisteri Pietarille ja käski hänen toistaiseksi panna ne kaappiin. Itse laski hän rouva Gislentyttären kruunun kaapinhyllylle, ja kun kaikki oli lukittu, otti hän avainkimpun maisterilta ja kiinnitti sen omaan vyötärysnauhaansa.

"Meitä on tänään, vitsottu kylliksi!" hän sanoi vihdoin ja ripusti vitsan takaisin muurille ja alkoi asetella vateja ja pikareja vieraille. Vasta kun pöytä oli valmiiksi katettu, kutsui hän palvelijat ja meni yksinään huoneeseensa.

Hän istuutui lavitsalle ja tiukensi solmuista nuoraa, jonka hän oli salaa sitonut polviensa väliin, jotta kipu joka askeleella muistuttaisi hänelle Kristuksen kärsimistä. Sen tehtyään hän päästi kaavun auki kaulan kohdalta, jotta olkapäät ja käsivarret paljastuivat. Ne eivät olleet enää samaa valkoista hipiää kuin silloin kun hän viimeistä kertaa vaelsi Alvastrasta, vaan olivat nyt vaivojen ja paaston hivuttamat ja laihduttamat ja täynnään pieniä palohaavoja. Yhdessä vuodessa hän oli vanhentunut enemmän kuin ennen kymmenessä. Vanhuuden kurtut ja poimut alkoivat jo kutoa verkkoaan hänen ruumiinsa ympäri, ja olkaluitten kuopat syventyivät päivä päivältä yhä, mutta nuora, joka piti koossa jouhinuttua rinnan yllä, oli purppuranpunaista silkkiä, ja siinä oli kultatupsuja ikäänkuin ryysyjenkin alla kuiskaamassa kuningasverestä ja ylpeydestä.

Hän otti vahakynttilän, joka paloi Maariankuvan edessä, ja piti sitä kallellaan, niin että kuumat vahapisarat valuivat iholle.

Vain alin ikkunaluukku oli auki, ja hän istui selin päivään, ja kynttilä poltti poskia. Suurentaen silmänsä hän tuijotti liekkiin, mutta ilman pienintäkään tuskan väristystä.

"Kiittää tahdon minä..." hän sanoi hiljaa ja keskustellen kuin olisi hän tuskan unhotuksessa lausunut sanansa uskotulle ystävälleen. "Kiittää tahdon minä... Ei, en voi... en vielä."

Hän ei taistellut itsensä kanssa, hän odotti. Viipyen kasvoi jokainen pisara kynttilänliekin alla niinkuin riippuva mehiläisparvi vähitellen kasvaa ja paisuu oksan alla, ja pitäen pitkän loman ne putosivat toinen toisensa perään.

"Nyt minä voin kiittää", hän sanoi rauhallisesti ja hiljaa, nostamatta katsettaan liekistä. "Kiittää tahdon omieni puolesta, jotka ovat saaneet autuuden kruunun, ja jokaisesta kyynelpäivästä, joka nöyryyttää ja taivuttaa minua."

Ovelle koputettiin, mutta hän ei kuullut, vaan jatkoi samalla pehmeällä äänellä:

"Kiittää tahdon siitä, että maailma vastustaa minua ja ihmiset pilkkaavat minua. Kiittää tahdon siitä, että vanhuuden rumuus ja vaivat alkavat tulla ja liha kuihtua. Talviaika tuo talvirauhan."

Raskas pisara, joka kauan oli kokoontunut, putosi nyt äkkiä ja juoksi pitkäjuovaisena käsivartta pitkin, mutta yhtä liikkumatonna hän istui, eikä kasvojen ilme muuttunut.

"Kiittää tahdon siitä, että rakastettu lapseni uhmaa minua, niin että minä kaksin verroin kaipaan ja ikävöin hetkeä, jolloin me löydämme toisemme... sillä tapahtua sen täytyy... Nyt tuoksuu mirhami, ja enkelit kokoontuvat huoneeseeni. Kuinka on minun ahtaassa kammiossani tilaa niin monelle? Ne kohottavat katon, ne kantavat pois seinät ja lattian, enkä minä syöksy mustaan syvyyteen, sillä heidän kätensä tukevat minua. Maan päällä minä näen vuosien tulevan ja menevän, nopeitten sauvamiesten lailla, jotka etsivät leposijaa illaksi, ja isieni maan yrttitarhassa itää ja kasvaa, missä viinipuu juurtuu. Näen oman hautaholvini kirkossa, ja kuolleitten luitteni luo tunkeutuu hiljainen hyrinä ja surina pitkästä huoneesta, jossa sisaret istuvat ja lukevat ajanosotusta. Sanomaton on iloni, ja sateenkaaressa tulet sinä kulkien, kaikkein rakastetuin pyhä neitsyt, ja sinun edeltäsi pakenevat korpit."

Kun hän mainitsi taivaan kuningatarta, vapisi hänen koko olemuksensa niin ilosta, että kynttilä irtausi haarasta ja jäi palamaan hänen helmaansa. Herättyään hurmauksestaan hän pani kynttilän takaisin paikoilleen, ja heti hän tunsi kipua. Hän poimi jähmettyneen vahan palorakoista ja uikutti ja huojui. Hän ei saattanut kauemmin istua penkillä, vaan hypähti ylös käsi kyynärpäässä, ja joka kerta kun kipu koveni, toisti hän taivaan kuningattaren nimeä.

Silloin kolkutettiin uudelleen ovelle, ja hän veti kaavun ylös ja pani sen hakaan kaulan kohdalta.

"Astu sisään!" hän sanoi, mutta painoi kädellä kylkeä niin kovaa kuin taisi, tukahduttaakseen rajua polttoa.

"Rippitunti on tullut", vastasi maisteri Pietari ja astui sisään.

"Sinäpä olet tänään huolissasi siitä tunnista, maisteri. Ja niin tahdon minäkin ripittää, että me muistamme sen monet hyvät ajat. Kutsu nyt sisään kaikki, jotka ovat tässä talossa, sekä vieraat että palvelijat."