Part 4

"Nyt kaduilla paareja kannellaan, ja kellot kaikuvat yöhön, mut munkki peittelee pohkeitaan. käy tiuku hatussa työhön; ja kotona katselee katujaan Roma aeterna.

Nyt muureilta usma kastaa maan. kun kulkevi ristinkansa, mutta nunnakin karkaa kopistaan, käy tanssihin armaimpansa ja karjan laidun on kerrassaan Roma aeterna."

"Pilkkaaja pois!" kuiskasi maisteri Pietari ja tarttui sauvaan, mutta Birgitta pidätti hänen kätensä.

"Jos se on totta, mitä hän laulaa, miksi silloin vaientaisimme hänet?" hän sanoi hilpeästi ja vähän miesmäisesti. "Laula, ystäväni, niin kauan kuin itse uskot mitä laulat... Nyt vasta näen tulenloisteessa, että viittasi on paikattu ja repaleinen, etkä sinä ole jäävä almutta."

"Suurkiitos sellaisesta anteliaisuudesta. Kiitetty olkoon pyhä Hieronymus, joka opetti minulle vilpittömyyden! Nyt saat kuulla enemmän, jos haluat."

Hän näpäytti kitaraa ja lauloi:

"Huvitarhassa Avignonin voi perin oivasti isämme ylin, kun maidossa kylpee ja kopeloi ilotyttöä tutisevin sylin; mut korpeille parahan asunnon soi Roma aeterna.

Pyhät kulkijat, kalpanne nostakaa ja kirkoissa pauhatkaatte, että paavia satulaan vuottaa maa, ja te keisarin johtajaks' saatte! Sun valtas hän syöksemään ratsastaa, Roma aeterna."

Birgitta ojensi hänelle rahan ja vielä yhden ja kolmannen ja neljännen ja viidennen.

"Et sinä ole hurskauden mies, mutta vihan sinä olet, ja sinä puhut minun sielustani."

"Näin paljon rahaa, jalo rouva... Roponen minulle, se riittää, ja loput sairaalle sisarelleni. Tässä on minulla lanteellani kerjuupussi häntä varten, ja hänen tähtensä minä harhaan ympäri ja laulan. Pieni raukka, hän on rampa. Mitä tekisin minä rahoilla? Kitarani, näet sä, on minulle enemmän kuin kaiken maailman rikkaus."

"Jos on niin", vastasi Birgitta, "silloin on sisaresi pussi täyttyvä."

Hän kääntyi pyhiinvaeltajain puoleen ja kerjäsi Vaeltavalle Tuomaalle, ja vihdoin pussi riippui niin kukkuraisena, että Vaeltavan Tuomaan täytyi käydä kallistuneena toiselle kyljelle, estääkseen pussin uhkumasta yli reunojensa.

"Nyt voi sisaresi elää huolettomasti koko kuukauden", sanoi Birgitta. "Mutta älä tule minua näin lähelle! Tunnen tulikiven katkua ympärilläsi."

Miehen kuoppasilmäiset kasvot pilvistyivät vieläkin synkemmiksi, ja hän kietoi ympärilleen repaleisen viittansa.

"Kuules nyt! Pyhältä Augustinukselta minä opin katselemaan itseäni ikäänkuin kuvastimesta, ja kun tarkastelen kuvaani, sanon minä: maa on kaunis, ja minä olen ilo! Minä olen Jumalan oikea sijainen, sillä kun soitan kitaraa, putoavat suomukset ihmisten silmistä, niin että he näkevät maan. Hurskas hyväntekijäni, kuinka saattaisit ajatella mitään maata kauniimmaksi kuin meidän, kuin sinun ja minun! Totta sanotaan valeeksi, hyvää pahaksi. Siksi sinun tarvitsee vain puhua totta ja tehdä hyvää, synnyttääksesi satoa ja tullaksesi suuruudeksi. Lapsikaan ei saata sommitella mitään yksinkertaisempaa. Ja rakkaus! Ellei rakkaus olisi karvainen pukki, kuolemansynti sielua vastaan, meitä miehiä vastaan, jotka olemme saaneet kitaran ja miekan ja pergamentin, miten me silloin riisuisimme eläinhaahmon ja paljastaisimme enkeli Mikaelin haarniskan? Ja kuolema, ruumismadot ja inhottavuus? Nuoruutta ja terveyttä, et kumpaakaan sinä näkisi, visertävää kesää et pian enää kuulisi, ellei koskaan mitään lakastuvaa olisi. Jumalan hyvyys on ehkä luonut paljon sellaista, mitä emme tunne, mutta aivan varmasti täytyy maan olla mitä täydellisin, ja se joka moittii... Niin, hänelle minä soitan kitaraani ja annan palkeitten lietsoa ja hiilten hehkua, niin että kaikki mainen alkaa elää ja loistaa. Silloin katselevat ihmiset itseään kuvastimista ja vastaavat minulle: kauniita olemme mekin, nunc et semper et in secula seculorum!" [Nyt ja aina ja iankaikkisesti.]

"Sinä puhut kuin vääräuskoinen, mutta minä olen kuullut hurskaitten miesten puhuvan huonommin", vastasi Birgitta. "Lusifer oli enkeleistä kaunein, mutta vielä kauniimpi oli Jumala. Hän oli kuin nummen yksinäinen kukka, joka näkyy kaukaa ja kaikilta tahoilta juuri siksi että se on yksinäinen. Sitä kadehti hän yltiöpää, joka itse tahtoi olla ainoa, ja hänet syöstiin siksi kuolonvaltakuntaan. Pudotessaan maa-aineen läpi hän jätti sinne kauneutensa kuin kadotetun viitan. Usein minun täytyy surkutella hänen kohtaloaan, mutta rauhattomasti nukun hänen viitallaan."

Birgitta katsoi Vaeltavaa Tuomasta niin ankarasti ja kauan, että tämä peräytyi.

"Ylös huntu!" sanoi mies. "En voi sietää mustia kasvoja... Ja nyt me olemme perillä Pyhän Kolmen Kuninkaan majatalossa. Sisäänajoholvi on matala, ja sinä saat kallistaa ristiä. Ja tässä sinulla on talo kärryineen ja hevosineen ja muulineen... ja kaksi munkkia, jotka ovat pelanneet väärin, seisoo kädet selän taakse sidottuina tynnyrin päällä... aivan kuin pitää ollakin. Tänne majottuvat etupäässä hurskaat hengelliset, eikä täällä tarvitse kenenkään maata oljilla. Utupehmeät pielukset, silkkiset päällykset. Salinseinällä Jeesuksen Kristuksen muotokuva sellaisena kuin hän silminnäkijäin mukaan oli maisessa elämässään... Kardinaalipiispa on kirjottanut todenperäisen selostuksen sen viereen seinälle ja lyönyt sinettinsä alle, sillä hän on itse nähnyt hänet omilla silmillään... kerran kun hän nukkui Lentulus-pitojen jälkeen... aivan kuin pitää ollakin. Vain yksi seikka puuttuu, ja se on vuode. Koko talo on täynnä nöyriä pyhiinvaeltajia. Sinä voit kuulla, kuinka he kilistelevät maljoja ja tanssivat. Itse olen vuokrannut keittiön, ja sen luovutan nyt sinulle. Se on almuni. Koska minä olen voinut asua niin yksinkertaisesti, ei sinunkaan sovi pitää itseäsi liian hyvänä, sillä tiedä, että minä olen korkeata sukua. Ei kukaan tuntenut isääni, kun hän tuli kylään halkokirves olalla ja samana päivänä kun minä synnyin, meni hän metsään hakkaamaan polttopuita, mutta ei palannut koskaan, eikä häntä nähty enää sittemmin. Silloin ymmärsi kansa, ken hän oli. Kun Lusiferin onnistuu kätkeytyä kirkonalttarin taa ja nauttia ehtoollisleipää, niin että hän tulee Kristuksen ruumiin osallisuuteen, voi hän luoda itsensä mitä somimmaksi kosijaksi. Jos isketään suonta käsivarrestani, niin verisuihku nousee kahta korkeammalle kuin muiden ja on tummempaa väriltään, ja vaikka minä usein olen yhtä iloinen kuin nytkin, en ole vielä kertaakaan elämässäni saattanut nauraa. Voios hyvin, rakas rouva, ja tunne Vaeltava Tuomas, kun kohtaat hänet vastedes!"

Kitaraa näpäyttäen hän meni ravintolasaliin, jonne ovet olivat avoinna ja jossa miehet ja naiset säkkipillien soidessa tanssivat piirileikkiä kynttilät käsissä.

Yöusva oli raskas ja kylmä, mutta vielä täynnä vienoa kukantuoksua, ja Birgitta katseli oudoksuen ympärilleen.

"Roma aeterna!" [Ikuinen Rooma] hän sanoi ajatuksissaan ja tähysti suoraan pimeyteen kuin olisi hän nähnyt läpi syvimmänkin varjon. "Pian me poljemme sinun hyljättyjä sorakumpujasi, noutaaksemme viinipuun, joka istutetaan erämaahan hedelmiä kantamaan. Te kaikki, jotka minua seuraatte, lupaatte kärsivällisesti kestää. Minä olen jo usein sanonut, että täällä vaaditaan muutakin kuin vain paavillisia sinettejä luostarikirjeen alla. Täällä vaaditaan tekoja. Ellemme me itse tule ensimäisiksi vereviksi vesoiksi, ei viinipuu koskaan ole viheriöitsevä."

Dannäsin Ingeborg irrotti kätensä puurististä ja kuiskasi: "En voi enää tukea ristiä, rakas Briitta-äiti. Koko päivän olen kulkenut kuumeessa, ja voimani ovat lopussa."

Hän sivalsi taapäin hiuspalmikkonsa kuin unennäkijä, jonka muistoa vielä suloiset näyt hämärryttävät. Vasta nyt huomasi hän, että pölyn peittämä kaapu oli joutunut epäjärjestykseen ja hän suori sen laskokset. Simpukanmuotoista hattua, joka riippui kaulaan kiedotussa nuorassa, hän koetti myös panna päähänsä, mutta hänen leveät ja muuten niin voimakkaat kätensä vaipuivat väsyneinä alas.

"Sinä olet sairas, ja minä saatan sinut levolle", sanoi Birgitta ja jätti puuristin nuorille kappalaisille, tarttuen ohuilla käsillään ystävänsä käsivarteen. He menivät salin läpi, ja tanssivat parit pysähtyivät ja valaisivat heitä kynttilöillään ja kysyivät maisteri Pietarilta:

"Ken on se pieni nainen, joka on niin voimakas kapeine käsineen ja jonka niskaluu käy sitä jäykemmäksi, mitä uteliaammin me häntä kurkistelemme?"

"Hän on Vitsa papinselässä!" vastasi maisteri leppeästi hymyillen.

Hän auttoi ylhäisiä ruotsalaisia herroja saamaan paikan pöydässä, ja vaikka nämä juuri kaupungin portilla olivat käyttäneet hyväkseen eväsreppua ja syöneet kyllikseen, kutsuivat he edeskäypää ja tilasivat kaikkein kalleimpia ruokalajeja näyttääkseen, että heillä oli rahaa ja että he olivat ritareja. Köyhemmät sitävastoin asettuivat minne saattoivat, penkeille ja lattialle tai vaunuihin pihalle, ja maisteri meni kaikkien luo, ohjasi ja järjesti. Alati hän oli yhtä iloinen, joko sitten väsyneet nurisivat tai kotiinkaihoavat pyysivät lohdutusta, ja vasta kun jokainen oli löytänyt makuupaikan, toivotti hän hyvää yötä ja meni tyhjäin keittiöön, jonka Birgitta oli saanut luovutetuksi itselleen ja sairaalle ystävälleen.

Pieni tiililamppu loi valoaan pöydältä, ja lattialla makasi Dannäsin Ingeborg isolla patjalla. Poimuisessa sarassaan ja huntu syvään alas vedettynä istui Birgitta hänen takanaan liedenkulmalla niinkuin viisauden harmaa yölintu istuu oksallaan metsässä.

Ingeborg nousi istualleen ja laski molemmat hänen kätensä päälaelleen.

"Vanhan ystävyytemme nimessä, paranna minut! Koko matkan olen nähnyt sinun tekevän mitä suurimpia ihmeitä kätten päällepanemisella."

Birgitta rukoili äänettömän rukouksen, ja maisteri näki, kuinka hänen huulensa liikkuivat.

"Tunnetko mitään huojennusta?" kysyi Birgitta.

"En, tunnen itseni vieläkin väsyneemmäksi."

Uudestaan rukoili Birgitta, ja hänen huulensa liikkuivat kauan äänettöminä.

"Sinä et voi auttaa minua. Tulen yhä heikommaksi", kuiskasi Ingeborg ja vaipui takaisin patjalle.

"Sinä et anna hurman, jonka minä tunnen rukouksessa, virrata suoniisi, sisar, eikä minulla siksi ole voimaa ylitsesi. Sinulla on muuta mielessäsi. Sinun vahva ruumiisi kestäisi kyllä vielä, ellei sydäntäsi syövyttäisi suru."

"Sinä saatat minut pelkäämään", vastasi sairas. "Sinä olet kuin Sibylla... ja sinä luet kaikki minun ajatukseni."

"Kuume sumentaa nyt näkösi, ja huomenna iltakellojen soidessa sinä kuolet."

"Tunnen, että niin on, mutta minä en voi ajatella sieluni autuutta. Minä ajattelen vain häntä, jonka sinä sait minut jättämään. Enimmin ajattelen hänen epävakaisuuttaan ja sitä hirveää, että hän nai toisen, kun minua ei enää ole. En ole nähnyt enkä kuullut, mitä on matkalla tapahtunut, en ole elänyt muuta kuin omaa tuskaani."

"Ingeborg, sinä olet antautunut suruun maallisen osuuden tähden, joka ei kuitenkaan koskaan ole ollut sinun, sillä ei koskaan saata ihminen kokonaan omistaa toista. Vieraita ovat kumpikin, kun kohtaavat toisensa, ja vuosien vieriessä vieraantuvat yhä, ja kun eroavat, tuntevat he tuskin toisiaan. Sinun talosi anastaa vihollinen tai saarnamies, sinun ruumiisi multa; sinun isännälläsi, lapsillasi ja ystävilläsi, kaikilla heillä on omat tiensä. Ei mikään ole sinun. Ei mikään ole sinun paitsi liekki, joka palaa omassa sydämessäsi, ei mikään paitsi oma rakkautesi heihin kaikkiin. Jos se voidaan sinulta riistää, niin silloin saat surra."

"Ei koskaan sitä voida minulta riistää, sillä se on vailla rajaa."

"Silloin sinä kuolet rikkaana, kaksin verroin rikkaana siksi, että et kääntynyt kotiin puolitiestä, vaan tahdoit osaltasi olla mukana tuomassa viinipuuta. Minä kuulen vasaraniskuja taivaasta. Enkelit takovat kruunua, ja se on sinun."

"Nyt pelästytät minut taas... Miksi istut kyyryssä mustalla liedellä etkä tule minun luokseni ja puhu uudesta luostarista, joka varjostaa kaikki muut?"

Birgitta heitti hunnun, ja hänen silmänsä säteilivät lempeinä ja hiljaisina. Hän laskeutui lattialle ja otti sairaan pään polvelleen, ja kuin äiti, joka nukuttaa lapsensa saduilla, hän kertoi ennustuksiaan ja näkyjään luostarikirkosta, jonka alttari olisi lännessä järveä vastapäätä, ja päiväpaisteisesta aamusta, jolloin paavi ratsastaisi Roomaan ja keisari taluttaisi hänen hevostaan. Rauha valtasi pian kuuntelevan ystävän, ja hän nukahti.

"Maisteri", sanoi Birgitta aivan hiljaa. "Ota kirjotusneuvot ja istu pöydän ääreen. Kirjota tyttärelleni Kaarinalle, että nyt, Ingeborgin erotessa täältä, on hänen tultava minun luokseni kuolevan sijaan."

Maisteri istuutui pöydän ääreen ja kätki kasvot käsiinsä.

"Älä käske minun tehdä niin pahaa. Mihin synninpesään olemmekaan täällä itse joutuneet! Irstaat naurut ja tanssit kuuluvat tänne sairasvuoteelle asti, tiet ovat täynnään ryöväreitä ja pahoja ihmisiä. Rouva Kaarina, se rakas lapsi, on liian nuori ja kaunis sellaiselle matkalle. Ja kuinka hellästi hän onkaan kiintynyt isäntäänsä, joka on sairas ja tarvitsee hänen hoitoaan. Onko nyt sekin side katkaistava epäinhimillisesti, armottomasti?"

"Kirjota, että hänen pitää jättää miehensä ja kotinsa ja synnyinmaansa, palvellakseen meidän asiaamme."

Maisteri asetti kuntoon lampun ja kastoi kynän vuohensarveen, jonka hän kiinnitti pöydänrenkaaseen.

"Tällä kertaa sanoo minulle ymmärrykseni, ettei minun pitäisi totella."

"Miksis sitten kastat kynän ja kirjotat?"

"Siksi että minä rakastan sinua."

"Ja siksi, että sinä voit keksiä sileämpiä sanoja kuin minä, jos minun itse pitäisi kirjottaa."

"Rakas sisar!" vastasi maisteri sävyisästi, ja kynä piirsi.

Ei viipynyt kauan ennenkun kirje oli valmis, ja kun maisteri vihdoin nousi, suuteli Birgitta nuoruudenystäväänsä molemmille silmille ja laski hänet varovasti takaisin vuoteelle.

"Maisteri", hän kuiskasi, "valmistaudu antamaan kirkon lohdutus! Viinipuun ensimäinen verso avaa vihreän lehtensä."

VII

Kun Kaarina nyt oli tullut äitinsä luo Roomaan ja kun hänen ensimäisenä sunnuntaina piti seurata häntä kirkkoihin rukoilemaan, nousi hän aikaisin aamulla ja alkoi pukeutua viluissaan ja kädet kontassa.

Pimeys peitti vielä maan, ja lampunvalossa hän avasi arkun, jonka oli tuonut mukanaan, ja otti esiin pukunsa. Birgitta, joka oli pöydän toisella puolen jo kauan istunut lukemiseen vaipuneena, nosti katseensa ja silmäili Kaarinaa lempeästi, sillä hän rakasti kauniita kasvoja.

Kaarina ei ollut vielä täyttänyt yhdeksäätoista vuotta, ja kun hän seisoi siinä valmiina somistautumaan juhlapukuunsa ja yksinkertaisiin koruihinsa, näytti todellakin siltä kuin koko maan onni kerran olisi hänen; mutta hän kääntyi pois, sillä koko yön hän oli maannut hereillä eikä hän tahtonut, että äiti näkisi hänen silmänsä.

"Lapsi", sanoi Birgitta, "sitä hametta et saa ottaa, se sopi kyllä sinulle, kun istuit kotona salissa, mutta nyt sinä olet tullut totuttamaan itseäsi yhdessä minun kanssani pyhän Franciscuksen köyhyyteen."

Kaarina etsi toisen hameen, tumman ja kohtalaisesta kankaasta ommellun, mutta vyö oli hopealla kirjaeltu.

Birgitta pani kirjan pois.

"Leikkaa kappaleiksi se kangas, siteiksi sairashuoneen, potilaille, ja polta vyö!"

"Mutta, äiti, eihän minulla ole muuta pukua, ja on juhlapäivä."

"Sinulla on sarkakaapu, joka oli ylläsi, kun tulit pyhiinvaeltajaan kanssa, ja se on hyvä kyllä. Vai pitäisikö lapsen käydä isoisemmin kuin äidin? Sinä olet vielä nuori, ja varo kiehtomasta miesten katseita."

"Tässä sinä näet kuluneen kaavun, äiti. Parsima parsimassa ja tilkku tilkussa. Mutta mielelläni tahdon totella sinua, sillä suru, jonka sinä olet tuottanut, on kyllin raskas tehdäkseen kaiken maailmassa minulle yhdentekeväksi. Olen jo sanonut sinulle, että saadessani kirjeesi, makasi Egard sairasvuoteella..."

"Kun sinä olit pieni ja istuit polvellani, kuinka sinä silloin ikävöitkään kerran luopua maailmasta ja käydä minun kanssani Rooman katuja!"

"Se on totta, äiti, ja nyt teki kirjeesi minut samaksi ikävöiväksi lapseksi... mutta siitä hetkestä paheni sairaan tila, ja ihana mies kutistui ja kuihtui. Hän kietoi käsivartensa minun ympärilleni, pitääkseen minua kiinni! Sisar, hän sanoi, sillä sanoimmehan toisiamme sisareksi ja veljeksi, ja niin kaunisti alati ritarillinen kunnioitus hänen hellyyttään, ettei hän koskaan tarttunut käteeni lupaa pyytämättä. 'Sisar, emmekö ole molemmat nuoria ja onnellisia ja täynnä harrasta rakkautta? Enkö ole Jumalan ja ihmisten edessä aviopuolisosi, vaikka me hänen kunniakseen olemme eläneet ja asuneet kuin kaksi sisarusta? Kuka rohkenee erottaa meidät? Sinä päivänä, jolloin sinä olet poissa, on kaikkeni lopussa, ja minä tiedän, että silloin pitää minun kuolla'. Niin hän puhui minulle, ja me huomasimme kaikki, ettei hänellä ollut pitkää aikaa elettävänään."

"Ilmaisenko sinulle aavistukseni... En, en vielä. Jatka kertomista."

"Hän alkoi pyytää, että minä odottaisin edes kuukauden Sitten hän pyysi minua viipymään edes viikon. Ja vihdoin... vihdoin, kun hän makasi siinä kuihtuneena ja sammuvana, pyysi hän minua pysähtymään edes päiväksi, tai kahdeksi, niin että minä hellästi ja uskollisesti sulkisin hänen silmänsä. Hänen niin puhuessaan minulle istuin kumartuneena hänen vuoteensa puoleen, jolloin veli Kaarle ryntäsi sisään ja läimäytti penkkiä ratsuraipallaan. Minä hypähdin pystyyn ja vaientaakseni hänet osotin sairasta, mutta rakas veli jatkoi kulkuaan, niin että kannukset ja ketjut lauloivat, ja hän huusi: 'kaikki begiinit ja puolipyhät, jotka hävittävät oman sukunsa... minulla olisi hyvä halu kirota heitä, vaikka olisi oma äitinikin heidän joukkoaan!' Sen sanottuaan puri hän huultaan ja karahti punaiseksi, mutta Egard nousi istualleen, siveli hiukset otsaltani ja suuteli sitä ja sanoi: 'Nyt tunnen, että sinun täytyy matkustaa. Et saa viipyä. Arkut ja reput ovat jo valmiina. Kutsu palvelijat ja anna satuloida hevonen! Nyt heti tunnin kuluessa sinun pitää lähteä, mutta kaikkea hyvää menestystä rukoilen sinulle ja hänelle, joka sinut on synnyttänyt, sillä minä uskon hänen elämäntyöhönsä'."

"Eikä se jäähyväistoivotus anna sinulle rauhaa?"

"Se tuottaa minulle omantunnon tuskaa ja unettomia öitä. Minun ei olisi pitänyt totella. Minun olisi tullut olla ihminen ja puoliso. Minä tahdon kotiin. Äiti, äiti, sinä paadutat sydämesi, ja päivä päivältä se käy yhä kylmemmäksi... tai lieneekö sinulla sydäntä laisinkaan."

Birgitta otti vitsan, joka riippui seinällä, ja pani sen pöydälle.

"Mielesi on kapinallinen, ja jos sinä huomaat, ettet hyvällä tahdolla ole voimaa, ota vitsa ja kurita itseäsi! Ja ellei siitä ole apua. paljasta käsivartesi ja anna maisteri Pietarin pidellä vitsanvartta, kunnes kirvely tuo parannusta!"

Tukahduttaen nyyhkytyksensä pukeutui Kaarina kuluneeseen kaapuun, mutta hän teki sen kiivaasti ja vihaisesti, ja kun hiha otti vastaan, ratkoi hän saumaa pitkän matkaa. Keikauttaen ynseästi päätään hän kokosi hiuksensa ja palmikoi ne niskaan, mutta Birgitta pani hänen päähänsä oman leveälierisen hattunsa.

"Minulle riittää huntu", sanoi Birgitta. "Näin ruman ja vanhan lesken kaulaan ei kukaan kiepsahtane. Mutta sinä... käy kumarassa, ettei kukaan näe kasvojasi!"

Birgitta sammutti lampun, työnsi auki ikkunaluukun ja kurottaikse ulos.

Ruohoisella Campo de' Fiorilla liekehtivät siellä täällä leiritulet, ja portin luona maisteri Pietari lyhtyineen keskusteli saksalaisen palkkasoturin kanssa. Birgitta saattoi erottaa Orsinin karhun lipussa, jota sotamies kantoi olkapäällään. Kynttilät tuikkivat kaukaisten kirkkojen selkiavoimista porteista, ja kumpujen ja raunioitten takaa hehkui jo hämärän läpi päivänsiinteitä.

"On aika", sanoi Birgitta. Sitten hän huusi maisterille: "Onko rauha kaduilla?"

"Sotamies arvelee niin."

Kädet ristissä ja tytär rinnalla lähti Birgitta rippi-isän luo, joka kohotti lyhtyä tietä näyttääkseen.

Se oli kivikkoinen aasintie, joka ruohon ja villiohdakkeitten keskitse nousi yli synkän, mestauspaikan ja pysähtyi äkkinäisen mutkan perästä pienen rappeutuneen basilikan eteen. Puukatosta, joka osaksi oli luhistunut, riippui muurinvihreä tuuheina kimppuina, ja seinän kosteiden sammaltöyhtöjen välillä, jotka olivat kuin suipot satyyrinparrat, kimmelsi mosaiikkien jäännöksiä. Kaksi pientä ohutta vahakynttilää paloi itkusilmin alttarikaapin edessä, jonka kulta ja värit olivat karisseet pois, ja oli kuin olisi sanomaton kipu uinunut liitukalpeilla kasvoilla, jotka Maariankuva käänsi paavien hylkäämää kaupunkia kohden. Korkeaääniset pyhiinvaeltajat kulkivat tai istuivat lattialla, ja kuoropojan ja muutamien liukaskielisten ja nauravain naisten seurassa astui sisään vihdoin pappi ja luki kiireesti messun. Sen kestäessä hän otti välistä sokerileivospalan taskustaan, ja naiset kuiskailivat, että he vielä vuosi sitten olivat nähneet hänen kiiltävän sormuksensa Maariankuvan peukalossa.

Birgitta antoi maisteri Pietarille merkin kulkea eteenpäin.

"Minulla on aavistuksia", hän sanoi, "tästä päivästä tulee kyynelpäivä."

He tulivat nyt kaduille ja toreille. Vasaraniskut pamahtelivat, ja soihtuvalossa puuhasi joukko miehiä teatteria pystyttäen. Alimpana näkyi jo kuolonvaltakunnan luurankoja ja tulenleimuja ja tulikouria mustille kankaille maalattuina. Ylempänä kohosi vihreä näyttämörata huoneineen ja pylväineen, ja se oli maa, mutta ylimpänä, missä taivaan piti pilveillä, ei näkynyt vielä mitään muuta kuin tyhjä lattia ja puolialaston kirvesmies, joka istui lattialla naulaamassa.

"Tarvitaan monta vasaraniskua ennenkuin me rakennamme itsellemme taivaan", sanoi Birgitta. "Sinun pitää rukoilla käydessäsi, Kaarina."

Kaarinan askeleet tulivat nopeammiksi ja hänen asentonsa entistään kumaraisemmaksi -- mutta hän ei rukoillut.

Kun vaeltajat vihdoin ennättivät Sankt Laurentius in Parnispernalle, oli siellä sellainen tungos, että heidän täytyi pysähtyä portaille, ja nöyryyttääkseen itseään Birgitta yhtyi köyhien joukkoon ja kerjäsi. Ei Kaarina eikä hän itse ollut vielä maistanut mitään, ja hän söi leipäpalasia, joita ohikulkijat väliin heittivät hänelle rahan asemasta. Leipä oli vanhaa ja kovettunutta, mutta hän valitsi juuri sitkeimmät kannikat itselleen ja ojensi pehmeimmät palat toisille kerjäläisille. Hän tahtoi mielellään tulla huomatuksi terveellisen esimerkin antajana. Kun hän havaitsi, että pari ylhäistä rouvaa tunsi hänet ja että he suuresti hämillään antoivat almunsa, tunsi hän itsensä ylevämmäksi ruhtinatarta valtaistuinteltan alla, mutta hänen mielensä oli vihastunut. Häntä sysittiin selkään ja poljettiin käsille, ja ympärillä kuluttivat aikaansa ryysymekot heittämällä arpaa tai ilvehtien. Hän kääntyi heihin päin, ja hänen äänensä oli tuima ja jyrisevä.

"Onko tämä marttyyrien kaupunki, onko tämä Rooma?"

Eräs pyhiinvaeltaja kumartui hänen puoleensa, ja kynttilänloiste kirkon portilta lankesi hänen parralleen ja terävästi ulkonevalle leualleen. Muutamat toiset pyhiinvaeltajat piirittivät miehen heti ikäänkuin vartioidakseen häntä, ja Birgitta näki, että heillä oli aseet vaatteiden alla.

"Kyllä, vieras vaimo", hän sanoi puolikovaa, "tämä on Rooma, jonka jokaisessa vuohipaimenessa on enemmän kuninkaallisuutta kuin ruhtinaissa ja ritareissa. Jumaloi pyhää Liviusta ja pyhää Senecaa, marttyyriä, että he, lahjottavat sinulle valoisan hyveensä. He eivät maanneet eivätkä hourineet huoneennurkassa, eikä heidän tarvinnut ruoskia itseään tullakseen yleviksi. Rukoile heitä valaisemaan sielusi. Mitä sinä tiedät Roomasta? Et niin mitään! Kiltti muoriseni, tässä on ropo ja ole hiljaa!"

Birgitta nousi niin kiivaasti, että hän kadotti kaikki kerjäämänsä rahat, jotka olivat hänen sylissään.

"Tiedätkö sinä itse, kenelle puhut? Minä olen maan mahtavain sukulainen."

Kansa alkoi viheltää sormiensa lomitse ja sorista, -- ja eräs kerjäläinen huusi puoleksi laulaen:

"Köyhä ruhtinassuku, joka kantaa mokomia kurjia ryysyjä!"

Pyhiinvaeltaja asettui suojelemaan kumpaakin naista.

"Hiljaa, herrasmiehet", hän sanoi rahvaalle, "hiljaa, herrasmiehet. Aina olitte te ennen ritarillisia naisille, päivinä, jolloin Rienzi oli kansantribuuni. Missä on nyt sankarinne?"

"Fraticellien ja villien erakkojen luona vuoristossa!" vastasi kerjäläinen. Toiset äänet huusivat: "Maanpakoon ajettu, karkotettu lastensa luota, pannaanpantu, syytetty harhauskosta..."

"Se hän onkin", mutisi Birgitta, "siserooni ja hupsu hän on."