Part 3

Maisteri Mattias jatkoi yksin kulkuansa ylös tietä luostarille, minne uteliasta rahvasta jo alkoi kokoontua. Alijohtaja, jonka nimi oli Pietari, istui muuten enimmäkseen kammiossaan ja käänsi Birgitan ilmestyksiä latinaksi, mutta kun hän kuuli käskevät äänet portin ulkopuolelta, rypisti hän leveitä, yhteenkasvaneita kulmakarvojaan ja tuntui vieraista sekä kopealta että vähäsanaiselta vastauksissaan. Hän tuli ulos, kädessään palava vahakynttilä, josta hovipojat sytyttivät soihtunsa, mutta palasi sitten makuuhuoneeseen, ja melkein kaikki veljet seurasivat häntä. Muutamat jäivät kuitenkin palvelemaan suuria herroja. He kantoivat ympäri juomia, ja ritarit, joilla oli punaisenkeltaiset parrat ja kylmän ahavoittamat kasvot, kiroilivat ja nauroivat, jotta seinä kajahteli.

Kivipenkillä oven vieressä istui kuningas Maunu, punoen hiuskiharaansa sormensa ympäri, ja ristinlippu oli hänen polvellaan. Nähdessään kansan jätti hän lipun ja astui joukon keskeen.

Hänellä ei ollut haarniskaa eikä rautapaitaa, vaan siniset turkit, jotka melkein peittivät hänen tasaiseksi typistetyn partansa. Hetkeksi hän kokonaan katosi pörröisten päitten sekaan. Hän nipisteli talonpoikia poskesta ja taputti heitä päälaelle ja kyseli heidän vuohistaan ja taloistaan. Vihdoin palatessaan herrasmiesten luo jatkoi hän samaan tapaan, lähestyen milloin ketäkin ja taputtaen heitä, jotta heidän rautahihansa helisivät.

"Siinäpä liehakko-kuningas!" mutisi kansa. Hän pysähtyi ja kuunteli.

"Herra", sanoi maisteri Mattias ja tervehti häntä. "Kansa on epäluuloista, ja se pitää hauskempina ritareitasi, jotka osaavat sadatella."

Ritarit nauroivat, ja kun kuningas sen kuuli, alkoi hänkin heti nauraa. Hän taputti maisteria olkapäälle, tiukensi turkkejaan ja istuutui kivipenkille.

"Anna sinä ystävien pauhata, oppinut kaniikkini. Tänä yönä saanee rouva Birgitta kuitenkin niukasti unta. Minä tahdon nähdä tyytyväisiä kasvoja, ja jos sukulaisrouvani suopuisi samaan sielunravintoon, maistuisi yön uni paremmin sekä hänelle että monille muille ihmisille tässä maassa... Kolpakko, munkki!"

Palveleva veli kaatoi isoimman kolpakon niin täyteen, että kuninkaan täytyi tarttua siihen molemmin käsin.

"Ritarit ja herrat, minä juon tyytyväisten kasvojen maljan! On vuotanut kylliksi verta sukuni osalle... ja minä inhoan nähdä verta omalla tantereella. Kun tulen paikalle, jossa joku on pistetty, on kuin näkisin lähtemättömän ruskean tahran ruohossa, olkoon ruoho kuinkakin veres ja vihreä. Jos minun pitää tallata verta, niin tapahtukoon se äkkiä ja ulkopuolella maan rajojen... ja jälkeenpäin poltan vaatteet, jotka olivat ylläni, jos me nyt saamme retkellämme runsaan saaliin, niin tulemme kaikin tyytyväisiksi. Minä voin maksaa velkani kirkolle, kansa saa huojennusta veroissa, ja Valdemar Atterdag, punainen kettu, saa syödä itsensä kylläiseksi kädestäni kuin kesy kyyhkynen. En aio parantaa maailmaa kuten sukulaisrouvani. En voi tutkia sydämiä ja munaskuita, en tehdä teitä hyviksi, niin pahoja olette te kaikesta sielustanne, mutta tyytyväiset kasvot, ne tahdon toimittaa teille. Kuuleppas, kansa! Tänä päivänä sinä olet ristinyt minut uudella nimellä. Anna minulle myös kumminlahja! Anna minulle kokonainen vuosi istuakseni rauhassa kuninkaantalossani, ja kun sitte läimäytän tallimiestä olalle ja tiedustan uutta, suo hänen silloin tyytyväisin kasvoin vastata minulle: ei mitään uutta, kuningas Liehakko, ei ole mitään tapahtunut!"

Hän tyhjensi kolpakon pohjaan ja heitti sen lumelle. "Ota se ylös, munkki! Vie se järvenrantaan ja heitä Vetterin syvyyteen, niin ettei sitä enää koskaan voida kohottaa minkään muun toivomuksen lausumiseksi."

Munkki sieppasi soihdun, valaistakseen tietään, ja katosi kolpakkoineen rantaan, missä jääkappaleet nousivat syrjilleen ja kallistuivat kuohujen kanssa tai sukelsivat syvyyteen. Välistä kuului kirkas hellittämätön sointu, joka peninkulma penikulmalta liukui yli vielä jäässä olevan osan järveä kuin jättiläisen pitkällinen jousenveto viulunkielellä.

"Munkit", sanoivat ritarit, "pankaa kumpaankin käteenne kolpakko, sillä nyt tahtovat tyytyväiset kasvot juoda kuningas Liehakon maljan!"

Veljet kiiruhtivat kellariin ja palasivat pian syli täynnä tinamaljoja ja viiniä.

Kun ritarit olivat juoneet, sinkauttivat he sarkat seinään, niin että ne lommoisina tai litistyneinä kuin kolikot putosivat lumikinokseen.

Silloin tuli veli Paavali ruokasalista kiiltävin huulin ja hanhenjalka kädessä. Hän polvistui kuninkaan eteen ja suuteli hänen kenkiään.

"Herra, jos Briitta-eukko edelleen asuu miesluostarissa, silloin minäkin tahdon tulla pistetyksi Skeningen nunnien sekaan."

"Briitta-eukko!" toistivat ritarit ja nauroivat, jotta punertava tukka tuoksahti silmille.

"Mitä sinulla on kädessä?" kysyi kuningas. "Hanhenjalka. Tunnustele... tuore ja pehmeä! Etkö tiedä, että Sibyllalla on hanhenjalka?"

"Että rouva Briitta kirjoittaa muistiin kiusauksensa hanhenjalalla, sen olemme kyllä huomanneet", yhtyivät ritarit ja ristivät kätensä vatsalle. "Oletteko nähneet hänen latinaansa? Yksinkertaisintakaan lausetta ei hän voi panna kokoon oikealla tavalla."

"Latina sikseen", vastasi piirin vanhin, ukko, jolla jo oli valkeita karvoja parrassa, ja hän tärisi naurusta, niin että pudotti teräshansikkaansa lumeen. "Mutta siitä tulisi makea juhlapäivävelli koko laitteesta, elleivät luostarinjohtaja ja Mattias hoitaisi seulaa... Tiedättekö, mitä poikani teki, kun näki hänen tulevan Tukholman törmässä? Hän seisoi parhaillaan hijauksessa ja pesi silmiään. On Johannes Kastajan päivä tänään, muori kulta! hän lauloi kuin pieni lintu ja niin roiskautti koko pannin hänen päälleen."

"Se oli koko peeveli pojaksi, kuules!" sanoi paksuin ritari, jolla oli lappu vasemman; silmän päällä, ja kietoi käsivartensa ukon kaulaan, niin että selkämys helähti. "Jospa ymmärtäisin, mitä se rouva tahtoo! Kyllä kuulen, että sama hanhilaulu nyt käy yli maan hamasta Avignonista Upsalaan. Maailma on paha... Niin, totta vieköön, paha se on, mutta kyllä kelpaa se meille, kuules! Mitä puuttuu häneltä oikeastaan, rikkaalta vanhalta vaimolta?"

"Sen tiedän minä, kuules", vastasi ukko, polvet koukussa. "Tule tänne, veli Paavali!"

Hän otti munkkia nenästä ja tarkasteli häntä.

"Välttävän soma silmäin alapuolelta."

"Sitä minäkin, herra ritari."

"Ja puhtaastieläjän veitikka olet sinä ollut ikäsi?"

"Tahraton."

"Se kelpaa. Säästetyt puut synnyttävät suuren talviroihun. Nosta akka satulaan ja pakene hänen kanssaan hornaan, jotta hän saa itselleen miehen."

"Leskenhuntu painaa kuin rautakansi!" loilottivat kaikki ritarit ja napsauttelivat sinertyneitä sormiaan. "Ja niin alkaa paastopäivävelli kiehua päässä!"

Ukko otti ylös rautahansikkaan ja pudisti siitä lumen.

"Muistan kyllä, kuinka olin mukana ja kannatin morsiustaivasta Hänen Pyhyytensä ja Ulf-vainajan yllä, sen kelpo miehen... Kuulin heidän kuiskailevan puhtaudenlupausta joka kerta kun kurkistelivat toisiaan silmiin... Ja tosi ja varma on, että kaksi vuotta jälkeenpäin olin myös mukana, mutta kastemaljan ääressä!"

Kuningas nousi.

"Te puhutte minun sukulaisestani, ritarit!"

"Niin, ajatteles, että hän saattaakin olla sinun sukulaisesi!"

Hän otti lipun ja kiersi auki valkoisen vaatteen, niin että punainen risti tuli näkyviin.

"Yön hetket ovat kuluneet, ja vakavilla asioilla me ratsastimme tänne. Seuratkoot minua nyt kaikki rouva Birgitan luo, että hän siunaa sotalippumme ja antaa meille hyvän sanan matkan varaksi. Tiedättehän hyvin, että ellei näin käy, eivät vaimonne ja poikanne ikinä tule tyytyväisiksi."

"Sinä halaat nähdä tyytyväisiä kasvoja, kuningas Liehakko!"

Hän laski ristinlipun käsivarsilleen ja kannatteli sitä edessään, ja hälisevät ritarit järjestyivät hänen taakseen niin hyvin kuin taisivat, kaksittain. Uniset hovipojat kävelivät sivulla soihtuineen, ja ritarien henkipalvelijat, jotka olivat tähän asti pysytelleet poissa, yhtyivät kulkueeseen, kantaen herrojensa kilpiä. Luostarin makuuhuoneessa läppäsi jo kello aamusaarnaan, ja vesikello osotti neljää, mutta veli Paavali pysytteli edelleen kuninkaan läheisyydessä osottamassa tietä. Torvet soivat, peitset vaipuivat, synkät ja punertavat hevossilmät välähtelivät päin tulenloistetta, ja joka kerta kun ritari luiskahti jäisessä mäessä, kolisivat hänen varuksensa kuin kahleet.

Kuningas oli jo ennättänyt puolitiehen, kun hän kohtasi maisteri Pietarin, joka pidätti hänet kädenliikkeellä.

"Herra ja ruhtinas", hän alkoi, ja hiljainen ääni värisi puheen aikana. "Rouva Birgitta kieltäytyy ottamasta sinua vastaan. Hän tervehtii sinua ja sanoo: Ristinlipun nimessä sinä alat inhasta saaliinhimosta ryöväriretken. Tee ensin oikeutta omassa maassasi, ennenkun kastat pakanoita. Auta köyhiä, huojenna kansan verotaakkaa ja kurita suurisuisia herroja laeilla. Ristinlippuasi, jonka kavalat ja paheelliset naiskädet ovat ommelleet, hän ei siunaa. Tuhannet ja taas tuhannet huutavat helvetistä: tulkaa tänne meidän perässämme, te keisarit ja kuninkaat, jotka söitte meidän rahamme, häväisitte meidän naisemme ja annoitte kotimme palaa, ilakoidessanne suruttomain kanssa! Ristin juurella te annoitte voidella ja kruunata itsenne, te irstaat, jotka palkitsitte meitä, kun olimme silmänpalvelijoita, mutta annoitte murhamiekan välähtää, missä hyvänsä mies tai nainen sanoi teille totuuden. Tulkaa perässämme tänne hiisien luo ja kokoontukaa siihen huoneeseen, missä sielut painuvat alas kuin lumihiutaleet! Ei mikään rikos maan päällä ole verrattavissa teidän kataluuteenne, sillä teidän palkoissanne kasvatettiin meidät helvetille, ja teidän valtikkanne alla tuli jo maa helvetin esitarhaksi. Tulkaa tänne meidän perässämme, te keisarit ja kuninkaat, te kirotut, joille ihmiset vannovat valan huudoilla, mutta joita he sydämissään halveksivat! -- Niin huutavat onnettomat helvetissä, ja Birgitta ilmottaa sinulle heidän sanansa. Saalista, jonka sinä lupaat miehillesi, et ikinä saavuta, ja missä ovat silloin suruttomat? Raudankalske, jota hän on kuullut tänä yönä, on tullut hänelle kahleitten enteeksi, jotka kerran laahaavat sinun omissa jaloissasi."

"Te tulette liian liki soihtuinenne!" huusi kuningas hovipojille ja kumartui varjon puolelle. Hän oli hellittänyt ristinlipun toisella kädellään, niin että nirkko nojasi lumeen, ja huomaamattaan polki hän silkkivaatetta. Turkit aukenivat, ja nyt näkivät kaikki, että hänen yllään oli niiden alla harmaa katumakaapu: hän oli halunnut lepyttää sukulaistaan.

"Hevoseni!" hän sanoi epävarmalla äänellä. "Eikö kukaan kuule, että minä käsken tuoda hevoseni?"

"Ja mitä tahdot sitte tehdä ristinlipulla?" kysyivät ritarit.

Hän hengitti syvään ja katseli ympärilleen pimeässä.

"Minä tahdon ottaa sen mukaani luostarikirkkoon ja laskea sen kolme kertaa alas Pyhän Eerikin kuvan edessä. Tahdon murtaa pois hänen puuvaltikkansa ja sijalle asettaa omani hänen käteensä, ja teidän kaikkien pitää jättää hänelle sormuksenne ja kalleutenne, niin että hän tulee meille hyväksi ja suosiolliseksi. Olen kääntynyt mielipuolen naisen puoleen, mutta kuningas Eerikki on pyhimys... Tule tänne, veli Paavali! Sinä saat mennä rouva Birgitan luo ja jättää hänelle hanhenjalan ja sanoa, että se on vastaukseni."

"Ha ha ha!" nauroivat ritarit ja näpsäyttelivät sormiaan. "Niin vie hanhenjalka Sibyllalle, sitten on se valmista!"

V

Pietari Räätäli oli pieni puhelias mies, jolla teräskiiltoiset silmät välähtelivät vilkkaasti. Hän oli tullut Alvastraan ja istui työtuvassa neulomassa viittoja ja pyhiinvaelluskaapuja. Oven ulkopuolelle hän oli ripustanut taulun, jossa räätälien suojeluspyhimys, pääenkeli Mikael, seisoi vaakoineen. Ystävällisinä ja hartaina istuivat munkit ja katselivat, kuinka mestari leikkasi ja neuloi yksinkertaisia vaatteita, joiden oli vaellettava avaraan vieraaseen maailmaan.

Kirkon kaari-ikkunat ja lehtevät pyökit kuvastuivat lampeen, ja kaislikon kivillä seisoi Kaarina juottaen naarashirveä kädestään. Kerran, kun koiranhaukunta ja torventoitotus soi yli metsän ja hellittämätön ilonpauhu tervehti jokaista kuolettavaa nuolenampumaa, oli läähättävä eläin ilmestynyt pensaista ja kätkenyt päänsä nuoren rouvan ja neitsyen hameenpoimuihin. Lähin metsästäjä oli itse herra Kaarle, eikä hän tiennyt mitä tehdä. Hän tunsi itsensä päihtyneeksi, vaikkei ollut maistanut tippaakaan, ja ikävöi vain tappaa kaikki mitä osui hänen tielleen, sekä jänikset että hirvet ja visertävät pikkulinnut. Hän seisoi jo paaterolla ja pingotti jänteen, mutta Kaarina levitti kätensä pienen heikon olennon yli ja sanoi metsästäjälle:

"Tahdotko sinä tänään nähdä oman sisaresikin verta?"

Silloin Kaarle-herra heitti jousen olalleen ja kääntyi metsään, mutta tiellä hän nauraen kirosi kaikkea naisväkeä.

Siitä hetkestä liittyi säikähtynyt eläin Kaarinaan ja tuli niin kesyksi, että se seurasi häntä alati.

Kun hän nyt vetäytyi kiviltä, sulkeutui kaislikko hänen jälkeensä, niin että munkit työtuvassa saattoivat nähdä vain punaisen hilkan. Se helotti kuin jättiläismansikka. Niin kauan kun hän viipyi puitten katveessa, pujahteli hirvi aivan hänen luokseen ja hiveli hametta, mutta kun hän tuli auringonloisteeseen, laskeutui eläin metsänreunaan, räpytti korviaan ja katsoi hänen jälkeensä.

Kaarina riisui hilkan, joka kävi hänelle liian kuumaksi, pisti sen pussiin ja istuutui nurmimäelle isäntänsä herra Egardin viereen. Sairassauva oli herra Egardin polvella, mutta hän oli vielä pukenut ylleen rautapaidan, näyttääkseen sotilaalta. Heinä heilui ja sinikellot soittivat. Allebäckin sillan luona, missä kuningas Sverker oli kaatunut murhaajan yllättämänä, polskuivat hevoset vedessä ja hirnuivat, ja Kaarinasta näytti kuin olisi koko tasainen Östergylln aurinkoisine peltoineen levinnyt niin lähelle hänen allaan, että hän olisi voinut laskea kaikki kymmenen sormeaan pienten kirkkojen katoille ja siirtää ne minne tahtoi.

"Sinä olet kallis työssäsi, mestari", sanoi maisteri Pietari ja istuutui pöydälle räätälin viereen.

"Mitä enemmän voin saada, sitä enemmän tahdon omistaa", arveli räätäli ja antoi saksien sipsua. "Kotona on minulla jo arkunpohjalla massillinen hopeaa, ja jos saan massin lisää, on niitä kaksi. En sano enempää. Odotas vain, rakas maisteri. Sinä saat kuin saatkin nähdä minut vielä kerran. En sano, missä."

"Hiljaa!" kuiskasivat veljet, juoksivat ovelle ja katsoivat rantarinteelle päin, missä pieni harmaapukuinen nainen seisoi huntunsa verhoamana ja katseli auringonvanaa pitkin, joka vei yli järven kohti tuntematonta ja kiehtovaa.

"Hurskas ja siunattu!" jatkoi mestari. "Nyt hän tahtoo itse puhua meidän puolestamme keisarille ja paaville, koska hänen rangaistuskirjeitään ylenkatsotaan. Hän ei pelkää mitään, mutta kukaan ei saata olla niin leppeä kuin hän, ja kyllä on hänellä ollut raskasta viimeisinä kuukausina, vaikkei hän sano niin sanaa. Joka yö koko kevättalven aikana on ikkuna-aukko loistanut tuvassa, väittää palovartija, ja hän on huokaillut ja vuodattanut niin runsaasti kyyneleitä, että mies on saattanut kuulla itkun kulkeissaan lyhtyineen ohi. Ja kun hän tulee kirkkoon paikalle, missä lapset ja Ulf lepäävät, astuu hän niin nopeaan, että kompastuu hameeseensa. Ja kalpeaksi ja kuultavaksi hän on käynyt. Vaikka kuinka koettaisin leikata ja neuloa, tulee kaapu, joka kuuluu hänelle, kuitenkin aina liian avara... Ja nyt minä olen pistänyt viimeisen piston ja teen solmun. Kiitos olkoon sinun, minun suojelusherrani, amen! Nyt, veljet, auttakaapas minua viemään vaatteet alas."

Maisteri ja veljet ottivat kaavut olkapäilleen, ja kun Kaarina näki heidän tulevan ja kuuli kaulussimpukkain rahinan, sulloi hän hilkan vieläkin syvemmälle pussiin ja juoksi toisten edellä paljain päin Birgitan luo.

"Äiti, äiti", hän sanoi. "Luulin varmasti, ettei mestari ikinä ehtisi valmistua määrähetkeksi, mutta nyt hän tulee. Ja nyt sinä tahdot jättää meidät? Minä lupaan, etten enää koskaan pidä punaista hilkkaa, ja joka aamu minä menen kirkkoon... Älä nyt vain anna kenenkään toisen auttaa vaatteita yllesi. On kuin kietoisin sinut käärinliinoihin, äiti. Mutta jos sinä tahdot, että minun kerran pitää seurata sinua Roomaan, vaikka minulla on isäntä ja talo, niin käske Jumalan nimessä!"

"Sinä olet syntynyt kaikki menettämään, lapsi, valmista itsesi siihen."

Birgitta kumartui hänen puoleensa.

"Maisteri Mattias puhui kerran merikummituksesta, jolla oli julmat ihmissilmät. Eikö hän sanonut, että ne olivat ruskeat? Ajattelen sitä usein, mutta en muista oikein."

"En ollut silloin huoneessa, äiti, mutta tuhlaisimmeko aikaa niin joutaviin mietteisiin? Hetket pitkän matkan edellä ovat rauhattomia ja täynnä vienoa suruisuutta, mutta sinä tulet iloiseksi ja huolettomaksi, kun retki on alkanut. Istukaamme nyt yhdessä viimeinen ilta! Ken tietää, näetkö enää koskaan järveä allamme?"

Birgitta kääntyi kohden auringonvanaa eikä vastannut.

Huomeneltain kokoontuivat aamusaarnan hetkenä pyhiinvaeltajat kirkkoon, yksinkertaiseen ja enemmän kunnioitusta herättävään kuin tilavaan kirkkoon, jonka holvit olivat paljaat, mutta lattia laskettu piirtokivillä. Vaikka aurinko ei vielä ollut noussut, oli jo valoisaa. Pienet kattoikkunat olivat avoinna pohjoispuolella, ja veres metsäilma virtasi sisään kuusista ja Ombergin kasteisista pyökeistä. Kaksi kynttilää paloi Pyhän Eerikin kuvan edessä, joka piti kuningas Maunun kultavaltikkaa kädessään ja loisti ritarien kaikkien ketjujen ja sormuksien hohteessa. Pyhiinvaeltajat astuivat esiin ja suutelivat jäähyväisiksi sinistä viitanlievettä ja kolmikruunuista omenaa. "Sinä olet pyhimys, kuningas Eerikki", he mutisivat, "pidä kättäsi yllämme!"

Kun he olivat kuulleet jumalanpalveluksen ja sanoneet veljille hyvästi, laskettiin herra Ulf Gudmarinpojan haudan ääreen vasu kaikkine kalleuksineen, jotka olivat olleet hänelle elinaikanaan rakkaimmat. Siinä olivat amme ja pikari ja kalkit ja kullattu metsästystorvi ja hänen mahtava juomakannunsa Hiisihyminä, joka kauan oli kulkenut perintönä isältä pojalle.

"Tämä on minun autuaan herrani lahja luostarille", sanoi Birgitta. "Rukoilkaa hänen sielunsa puolesta!"

Sitten pyhiinvaeltajat alkoivat lähetä ovea. Ihmettelevä pieni Ingeborg ja herra Egard sairassauvoineen ja ankara Märta, joka tuimasti rypisti kulmakarvojaan, pysähtyivät hautakiven ääreen, mutta kun Birgitan oli mentävä Kaarinan ohi, veti hän tämän puoleensa niin rajusti, että herra Kaarlekin, joka koko ajan oli seisonut kalistellen rautapaitaansa, kävi hiljaiseksi.

"Sinä olet minun kultakutrini", Birgitta kuiskasi niin hiljaa, ettei kukaan voinut kuulla. "Oletko koskaan oikein tarkasti katsonut minua silmiin? Tee se nyt. Minkälaiset ovat ne silmät?"

"Ruskeat, onnelliset... Mutta miksis kysyt sitä, äiti kulta?"

"Se on minun salaisuuteni."

Hän painoi Kaarinan vieläkin lähemmäksi sydäntään ja irrotti rukousnauhastaan ristiinnaulitunkuvan, jonka Birger Pietarinpoika oli kalkutellut talviroihun ääressä Finston talossa. Sen hän pani tyttärensä sormien väliin, ja Kaarina tunsi sen jääkylmäksi.

Nyt asettui maisteri Pietari pyhiinvaeltajain eteen korkeine mustaksimaalattuine puuristineen ja viritti katumuslaulun. Hänen takanaan seurasivat Birgitta ja Dannäsin rouva Ingeborg ja nuoret kappalaiset Gudmar ja Maunu, jotka kantoivat rouvien laukkuja, ja monet palvelijat, puhtaastieläjät ja ritarit, jotka kaikki samana aamuna olivat ottaneet sauvan. Vähän ajan perästä saattoivat lapset ja muut jälellejääneet luostarimäeltä nähdä pyhiinvaeltajain hitaasti ja askel askeleelta kulkevan yli itägöötalaisten maan, ja ylhäällä kammionaukolla seisoi pyhä Gerechinus, harmaa parta painettuna ristikkoa vasten.

VI

Joka kerta kun pyhiinvaeltajat lähestyivät kirkkoa, alkoi kello läpätä, mutta he eivät kääntyneet eivätkä katsoneet taakseen, vaan lauloivat ja sitten taas lukivat kirjojaan.

Niin he vaelsivat hamaan iltaan, päivät pääksytysten läpi asumattomien metsien ja yli kankaitten ja lampien. Vihdoin he matkasivat eräällä kauppalaivalla ja laskivat maihin Saksan rannikolla, ottaakseen jälleen säkkinsä ja sauvansa. Välistä heidän helteisenä syksypäivänä levätessään vieraanvaraisessa luostarissa kokoontui portin ulkopuolelle köyhiä ja sairaita, jotka jo olivat kuulleet kerrottavan Pohjan tuntemattomien maiden hurskaasta ja ihmeitätekevästä naisesta. Augsburgissa pyhiinvaeltajat istuivat piispan pöydässä, päivän ja pölyn mustaamina he nousivat Memmingin synkkien muurien kätköön, ja yhä korkeammalle kohosi lumihuippuinen vuoristo.

Tunturipoluilla, jotka joluivat Pohjois-Italian tasankoa kohden, aiheutti jo tungosta paljasjalkamiesten ja laulavien naisten paljous. Julmat ryöstöritarit, joiden mielen oli kietonut kuolemanhetken kauhu, vaelsivat pitkänpitkine partoineen uneksivien jumalanystävien keskessä, ja avatuista hartauskirjoista he lukivat puoliääneen katumusrukouksiaan. Eri luostareista tuli kokonaisia veljeskuntia pussi selässä ja liittyi yleiseen kansanvaellukseen, päästäkseen riemuvuoden synninpäästön osallisuuteen. Vertavuotavat itsensäruoskijat piirittivät pyhiinvaeltajat, vyötäisiin asti alastomina, ja kehottivat heitä ennemmin pysähtymään ja suomimaan ruumistaan kuin etsimään paavien hylkäämää ja kirottua kaupunkia, ja monet kuulivat harhaneuvoisia, mutta kerjäläismunkit nousivat kallioille ja saarnasivat ja huusivat epäileville, kehottaen heitä kulkemaan ja kulkemaan uupumatta. Silloin enkelikuorot pauhasivat yli metsänlatvojen, ja puukuva tienristissä vaihtoi väriään, niin että kaikki saattoivat selvästi nähdä pyhimyksen riemastuksen. Birgitta kulki joukkonsa etunenässä maisteri Pietarin rinnalla, mutta vaivuttuaan mietteisiin hän alkoi kiirehtää niin käyntiään, että joutui paljon edelle muista. Hämärähetkenä ehdittyään Milanon porteille pysähtyi hän ja odotti maisteria.

"Anna minun nyt ottaa puuristi, jota sinä koko päivän olet kantanut. Sinun terveytesi on heikko, ja sinun pitää säästää itseäsi, mutta minulle on tarpeen taakka, joka pakottaa minua käymään hitaammin. Ennen istuin usein kotona väsyksissäni nurkassa, mutta senjälkeen kun aloin uuden elämän, en ole ajatellut lepoa enkä ravintoa, ja aika tekee teidät kaikki minun kaltaisikseni."

Hän tarttui itse kankeaan puuristiin Dannäsin Ingeborgin tukemana ja pyysi muurin jousimiehiä näyttämään tietä lähimpään majataloon, mutta he pudistivat vastahakoisina päätään, sillä rutto ahdisti kaupunkia. Silloin astui esiin kellankalpea mies, kuoppasilmäinen ja syväposkinen, joka kantoi kitaraa nauhassa olallaan. Hänen hiuksensa riippuivat pitkinä, ja musta olkaviitta oli reunustettu repaleisilla kultaripsillä.

"Sinä tiedät ken olen, jumalainen pyhiinvaeltaja", hän sanoi haudankolkolla äänellä, käyttäen maakuntamurretta.

"Kuinka tietäisin sen?"

"Santa Maria, silloinpa tuletkin etäältä! Minä olen laulanut kuningatar Johannalle Neapelissa ja istunut pöydässä Petrarcan kanssa. Kansa täällä sanoo minua Vaeltavaksi Tuomaaksi, siksi että minä harhaan ympäri hovista hoviin ja laulan, ja jos olen hyvällä tuulella kuten tänä iltana, voi kyllä laulaa avoimella kadullakin. Minne tulen, siellä on kotini, ja jokikinen ihmislapsi on ystäväni. Jos seuraat minua, näytän tien. Minäkin aion majataloon, ja kun minä soinnutan, saa itse kuolema jalat alleen. Minä näen, jalo nainen, että pidät kiihkeästä vauhdista, sillä vaikka oletkin kalpea, on poskillasi pieniä punaisia täpliä."

Hän laski kitaran rinnalleen ja kosketti kieliä. Rajuuden kiehtomana, mikä hurma ei hetkeäkään heijastunut hänen jäykiltä ja raskasmielisiltä kasvoiltaan; hän tömisti tahtia, niin että pieni kultatapsu lakissa singahteli oikealta vasemmalle. Kaikki aloittivat taas vaelluksnsa, ja hänen laulunsa herätti pyhiinvaeltajat, jotka pussi korvan alla lojuivat tulten ympärillä kaduilla. Välistä sulkivat tien harmaapukuiset kantajat, jotka päähineet alasvedettyinä puuhasivat peitettyjen paarien ympärillä kadulla, mutta heti kun he kuulivat hänen ilkkuvan soittonsa, kohottivat he jälleen paarinsa ja katosivat samaan läpäisemättömään pimeyteen, mistä olivat tulleetkin.

Vielä hetken hän leikki kielillä ja viritti sitten laulun: