Part 2

Ateria oli nyt lopussa, ja kukin meni makuupaikalleen. Lukkari, joka oli riisunut puukengät, töpisteli vielä hetken paljain jaloin ja valoi vettä hiilille kattilan alle, mutta vihdoin hän ryömi kyyryyn liedennurkkaan. Pian kuului nukkuvaan hengitys hiljaisuuden läpi, ja nojaten kyynäspäällään kokoonkäärittyyn peitteeseen avasi Birgitta kirjoista lähimmän. Sen nimi oli Neitsytkuvastin, ja hän koetti lukea, mutta kirjaimet töröttivät kankeina ja elottomina lehdillä. Teodora ja Peregrinus keskustelivat kuin kaksi kuuromykkää, sillä hän näki heidät edessään, mutta hän ei kuullut heidän puhettaan, ja hänen omat ajatuksensa kulkivat toisia teitä. Silloin hän pani kirjan pois ja sammutti viimeisen päreen, joka paloi muurissa hänen päänsä yläpuolella, ja etsi kaapunsa laskoksesta rukousnauhan. Hän muisti, kuinka hänen isänsä Birger Pietarinpoika, Tiundalannin laamanni, joka oli kätevä kuvien muovailussa, itse oli kalkutellut siihen hopeisen ristiinnaulitunkuvan talvitulen ääressä Finstan talossa, kertoellen samalla isiensä pyhiinvaellusretkistä. Tornikamarissa oli nyt pilkkopimeätä, ja Birgitta koetti ajatella Pyhän haudan kaupunkia, mutta hän tiesi, että oli yksi, joka ei vielä ollut nukkunut.

"Maisteri Mattias", hän kuiskasi, "nukutko sinä?"

"En. Odotan rippiäsi."

"Niin kuule minua, maisteri. Taivaalliselle rakkaudelle ja vanhurskaudelle tahdon tästälähin pyhittää elämäni, mutta koko päivän olen polttoa tuntien katkerasti kaivannut ja ikävöinyt päästä hautakummulle, jonka alla mieheni lepää. Minä synnytin hänelle lapsia ja kasvatin heitä, ja heistä tuli otollisia ja hyviä... ja minä rakastan heitä kaikkia."

III

Alvastran munkit olivat lukeneet kiitoksensa ja tulivat rivissä kirkon matalasta sivuportista. He asettuivat penkeille pitkin makuurakennuksen eteläistä seinää, minne talviaurinko heijaili, ja muutamat heistä torkahtelivat ja alkoivat nuokkua. Pyry oli pyörinyt pois pohjoiseen. Ei piillyt pilveä taivaan vihreällä laella. Viluiset ja lumen painamat pyökit loivat jäätyneille luostarilammikoille varjoja, jotka muistuttivat kesäaikaa, ja Vetterillä, missä näköpiirin rajalla jää ja taivas tapasivat toisensa, siinsivät kuin kapeina kallionkaistaleina olkimajat, joissa Ombergin seudun kalastajat istuivat kelkoissaan ja onkivat mateita.

Lähimmässä olkimajassa olivat maisteri Pietari ja Birgitan poika Kaarle-herra, joka oli edellisenä päivänä saapunut luostariin äitinsä seurassa. Hän käänsi ylös rengaspaidan hihat, voidakseen pitää parempaa huolta ongensiimasta, ja pitkät kannukset raapivat jäätä. Hänen nuorteilla ja kaunismuotoisilla kasvoillaan hulmuavat hiukset vivahtivat punaiselle, ja sieramet vapisivat. Hän puhui kiivaasti ja hengästyneesti kuin olisi veri vielä kiehunut rajusta ratsastuksesta.

"Minä voin nostaa kapinalipun kuningas Maunua vastaan", hän sanoi, "ja jos hän tempaa kruununsa ja pakenee, on minulla kultaa ja kiviä uuteen... Mutta kun olen äidin edessä, silloin olen sanaton. Luulen, että hän voisi suomia minut tyyten, niin täysikasvuinen kuin olenkin. Ratsastin Ulfshammariin ja Örbergaan puhuakseni hänelle järkevästi... ja kun täyttä laukkaa karauttaen saavutin hänet Ombergin ahteen alla... niin, mitä luulet minun tehneen, maisteri? No, nousin ratsun selästä ja suutelin hänen kättään ja vaikenin kauniisti... Ja nyt istun tässä ja naaraan mateita... Olisipa edes kysymys mateitten nuijimisesta kirkkaalla jäällä, se olisi miehenleikkiä."

"Niinpä sanonkin sinulle: lopeta kalastus, herra. -- Ylistetty olkoon maan ihanuus tänä auringon loistepäivänä, mutta minä näen, että vesi väreilee avannossa ja että siima alkaa ajelehtia, ja se ennustaa, että koko järvi voi aueta ennenkun on tuntiakaan kulunut. Pelasta itsesi: sitten, jos voit."

Maisterin vahankalpeilta kasvoilla loisti alati sellainen sielun ilo ja tyytyväisyys, kuin ei olisi surun pilvi koskaan sumentanut hänen ajatuksiaan. Se suututti yhä enemmän Kaarle-herraa, niin että hän puhui vihapäissään.

"Ei ole ketään koko valtakunnassa niin vihattua kuin äiti. Kaikki helvetin perkeleet hän kerää kokoon ja heittää suoraan ritarien ja piispojen silmille. Riistääkö hän nyt vielä äidinsydämen rinnastaan ja tuhoaako oman sukunsa? Sisareni hän tekee nunniksi tai begiineiksi. Cecilia kituu Skeningen luostarissa, pieni Ingeborg ynnä talo annettiin Risebergaan, ja sisar Kaarinan, iki-iloisen lapsen, hän houkuttelee ihan hääpäivänä tekemään puhtaudenlupauksen... Mutta itse hän asuu miesluostarissa! Kantakoon järvi tai puhjetkoon, minä kyllä aina löydän jääkaistaleen jalkojeni alle, mutta mene kotiin sinä, maisteri, ja auta Mattiasta puhumaan naisen kanssa. Hän on minulle ystävällisesti luvannut tänään sanoa sanottavansa."

Maisteri Pietari nosti olkapäälleen toisen haavin, jossa Jo sätki kaksi madetta.

"En koskaan, ankara herra, aio vastustaa hänen hurskasta tahtoaan", hän sanoi ja meni maalle päin.

Kun hän vielä oli matkalla, kohosi kaukainen kumina, ja eteläisessä auringonloisteessa alkoi jää hitaasti ja raskaasti nousta aalloissa. Yhä äänekkäämmin kaikui maisterin takana epätasainen ja vaihtuva pauke. Se oli kevät! Se oli kevät, joka tuli etelästä pitäen valkeaa pilvenpiirua auringon edessä ja valaen kaksi pitkää sädekimppua viistoon yli aaltojen kuohun, kun jääpalaset iskivät toisiaan vasten ja helisivät kuin hajallisten kirkonkylien kellojensoitto.

Ylös rantakallioille kiivettyään poikkesi maisteri polulle, joka luostarin alapuolitse vei pitkänläntään turvekattoiseen puutaloon. Sen seinät oli tilkitty sammalilla, ja ilmat ja tuulet olivat sen aikoja harmentaneet, ja multapenkillä sisäänkäytävän vieressä istui rivi kerjäläisiä ja sairaita. Hän pysähtyi kynnykselle ja ojensi haavin sileätukkaiselle palvelijavaimolle, joka parhaillaan kiillotti kattiloita tuhalla ja hiekalla.

"Tämä on armolliselle rouvallemme Birgitalle paastopäiväksi. Olkoon lahja hänelle yhtä hyödyllinen kuin se on sydämellisesti suotu! Mutta sano, kuinka hän voi ja saanko tavata häntä... sillä minä rakastan häntä." Palvelijavaimo vastasi:

"Meillä kaikillakin on syytä hänen kanssaan itkeä isäntä-vainajaamme, sillä hän oli hyvä herra, mutta se leskensuru koituu hänen omaksi tuhokseen. Hän on herennyt sekä nukkumasta että syömästä. Koko aamun hän oli tunnin toisensa jälkeen polvillaan herra-vainajan hautakiven juurella kirkossa ja sai sitten yhden näy'istään. Äsken tuotiin hänet kantaen kotiin, ja hän oli aivan eloton ja kankea. Rientäkää sisään, maisteri!"

Maisteri Pietari jätti haavin ja astui vesiammeitten ja kehlojen ohi; mutta hän oli vielä niin lumiloisteen sokaisema, että hänen täytyi etsiä hyvän aikaa ennenkun löysi makuuhuoneen oven.

Sisällä tuoksuivat väkevästi katajanoksat tiililattialla, ja puettuna karkeaan, nuoralla vyötettyyn sarkakaapuun makasi Birgitta taljalla lakeisen alla. Teräviä oljenkorsia pistäytyi esiin päänalusesta, ja nyt, kun hilkka ja huntu olivat luisuneet syrjään, näkyi että hänen hiuksensa jo olivat harvat ja runsaasti harmaat.

Vähän loitompana lieden luona istui hänen ystävättärensä Dannäsin Ingeborg kahden lankakerävasun välissä ja ompeli. Otsalla oli vihreä laakeakivinen kultavanne, paksu musta palmikko riippui kummallakin olkapäällä, ja hän oli niin suurikasvuinen ja hänellä oli niin voimakkaan keveät käsivarret, että hän oli kuin joku sankarisatujen sotanainen.

Maisteri Mattias seisoi aivan oven pielessä sen sisäpuolella, niin että maisteri Pietari ei päässyt hänen ohitseen, vaan kurottautui vain hänen selkänsä takaa ja mutisi ujosti:

"Sisar ja rouva, kevät on tullut!"

Birgitta siveli päälakensa oikeaa puolta, mutta kun maisteri Mattias astui auttamaan häntä ylös, kiiruhti hän itse kohoutumaan. Niin kauan kun hän oli kalpea, näytti hän väsyneeltä ja vanhalta, mutta hänen muotonsa muuttui nopeaan ja hänen poskensa kävivät puhtaanhelakoiksi. Se tuli siitä, että hänen hipiänsä oli ohuempi ja kuulakampi kuin muiden, niin että saattoi nähdä, kuinka hänen verensä nousi ja laski liikkeitten ja ajatusten vaihtelun mukaan.

"Kevät", hän sanoi, "niin, kevät on tullut sydämeeni. Olen ratsastanut taloihini ja tehnyt tilit, niin ettei minun enää tarvitse vaivata mieltäni sellaisissa asioissa, vaan voin jakaa perinnön lapsilleni ja itse pitää vain tarpeellisen osan hengenpitimikseni ja köyhilleni."

Hän otti sormuksen sormestaan ja katseli sitä kauan ja ääneti.

"Hän oli minulle hyvä ja uskollinen puoliso", hän sanoi hiljaa, "ja minä rakastin häntä kuin omaa elämääni." Maisteri Mattias asettui hänen eteensä, ja miekka ja teräshansikkaat riippuivat vielä hänen vyössään.

"Tosisanoja, Briitta-äiti! Ulf oli sydämensä pohjasta hyvä herra, joskin hänellä oli ihmisheikkoutensa. Pikainen sanoissa ja lupauksissa, mutta ritari hamasta kannuksista kypäritöyhtöön. Kuin lapsi hän iloitsi sotasopaisista hevosistaan, ja mennessään metsälle hän lauloi, että kankaat kajahtelivat."

"Minun harras pyrintöni oli kuitenkin kääntää hänen mielensä katoavaisesta."

"Pisara pisaralta sinä pusersit ilon hänen sielustaan. Vuosi vuodelta sinä pakotit hänet taipumaan tahtosi ankaruuteen. Kun minä viimeksi vierailin Ulfåsassa, ei hänellä ollut enää sydäntä kuin ennen viipyä ystävien parissa myöhäiseen yöhön, vaan hän hiipi allapäin pois. Voimakas mies kuihtui, ja hänen ruumiinsa joutui näivetystaudin ja hivuttavien kuumeitten uhriksi, mutta hänen terveytensä olisi palannut, jos sinä olisit pyytänyt häntä viipymään seurassa tai ratsastamaan rajamaille seikkailuille niinkuin hän halusi... Sensijaan riisuit häneltä vyön ja toit hänet tänne luostariin, jossa hän nyt on lopettanut päivänsä puhtaastieläjänä, vaikka hän ei ehtinytkään tehdä lupausta. Hän... puhtaastieläjä! Sydäntäni kirveli, kun näin hänet sellaisena kuin hän täällä kulki keskellämme, muinaisen ratsastajan ja mestariampujan varjona, vieraana itselleen, lallattaen sanojasi saavutetusta rauhasta, jota hän ei tuntenut. Hän rakasti sinua ja antoi sinulle kaikki... ja sinä otit."

"Hän oli maailman lapsi, mutta hän kuoli sovitettuna."

"Sovitettuna, sinä sanot! Sinun nimesi hän kätki viimeisiin rukouksiinsa. Hänen koko vanha rakkautensa sinuun heräsi, kun hänen oli erottava täältä. Hän muisti onnelliset hetket, jolloin sinä olit ollut häntä lähellä. Sinä olit ollut hänen elämänsä elämä, ja ajatus, että sinä kerran saattaisit unohtaa hänet, raateli häntä kuin tuska. Sinä kuiskailit hänelle vanhurskauden kruunusta, mutta hän houri kruunusta, jota sinä kannoit hääpäivänä, jolloin pikkutytöt sirottivat toukokuun kukkia laakakiville jalkojenne juureen. Sammunein silmin hän hapuili sormusta sormestasi ja änkytti, että hänen rakkautensa on voittava kuoleman. Mainen elo on hämyä, hän sanoi, mutta se yksinkertainen tapaus, että kohtasin sinut ja liityin sinuun, valaisee sieluani suloisesti kuin kohotettu ja kultasatein kimmeltävä ehtoollisastia... Vaikkakin itse olen puhtaastieläjä, rohkenen arvella, että ne olivat suuria sanoja."

"Näin puhui äsken valoisassa pilvessä minulle Kristus: Ellet mitään ikävöi paitsi minua, jos ylenkatsot kaikkea minun tähteni, et vain lapsiasi ja vanhempiasi, vaan kunniaa ja kalleuksia, annan minä sinulle kalleimman ja kauneimman palkan, en kultaa tai hopeaa, vaan oman itseni annan palkaksi ja huomenlahjaksi. Sydämesi on oleva minussa ja syttyvä rakkaudesta minuun kuin kuiva oksa syttyy tulesta, ja minä olen oleva sinussa, niin että kaikki maiset pyyteet käyvät sinulle karvaiksi ja lihan himot kuin käärmeenmyrkyksi."

"Ja jos se ääni oli oman ylpeytesi?"

"Sinä osaat erottaa henget, Mattias", kuiskasi maisteri Pietari ja tarttui häntä vyöhön. "Etkö ole itse todistanut ja sanonut, että Kristus on valinnut hänet työaseekseen ja että Kristus on hänen luonaan hänen viimeiseen päiväänsä asti! Järvellä, joka nyt murtaa jäänsä, on Skärfvesten luonnon merkkinä sveealaisten ja gööttalaisten valtakuntien välillä, mutta missä on rajakivi ihmisten ja Jumalan valtakuntain välillä?"

Mattias työnsi hänet luotaan, astui vielä askeleen Birgittaa kohden, tarttui häntä ranteeseen, painoi sormuksen syvälle hänen sormeensa ja sulki hänen kätensä, mutta hän irtautui.

"Ei niin, maisteri, ei niin!"

Birgitta astui syrjään ja veti sormuksen sormestaan, ja se putosi katajanoksiin lattialle.

"Taakka oli minulle se sormus, muistutellessaan paennutta iloa ja maallista sulhastani. Nyt minä tahdon unohtaa."

"Unohtaa... sanot. Voitko unohtaa myös Bengtin, poikasi, jonka sinä toit tähän totisuuden taloon?" Maisteri Mattias otti sormuksen ja istuutui rouva Ingeborgin viereen penkille. "Muistatko, kuinka suloinen kukka kuihtui, kuinka linnunliverrys täytti kammion kuolemanvarjon langetessa lapsen otsalle? Kuule minua vielä kerran, armollinen rouva, niinkuin menneinä päivinä, jolloin sinä kuritit itseäsi salaa, mutta ulkonaisesti koetit taipua ihmisten edessä! Mitä enemmän maailma sinua vastustaa, sitä kovemmaksi tulet sinä, enkä minäkään saata enää sinua palvella. Sinä tahdot orjakansaa ympärillesi. Ja tuletpa ratsastaen tietä, ei ole enää hauska sinua kohdata. Ankara rouva, se on nyt nimesi. Ja kuitenkin... kuinka sokeita ovat ihmiset! Miksi pitää sellaisen erehdyksen suhista suusta suuhun yli koko maan? Jos olisit vain vallanhimoinen ja kunniansairas kuninkaanheimolainen, niin kuinka olisit tullut näin rakkaaksi meille kaikille, jotka olemme läheisyydessäsi? Sinä olet minusta kuin ritari, jonka kohtasin taistelussa. Hän kantoi varusta, niin mustaa ja jättisuurta, että pelkkä silmäys siihen synnytti vavistusta. Kun olin kaatanut hänet ja kohotin hänen kypäriään, makasi edessäni puolikasvuinen nuorukainen mitä raikkaimpine lapsenposkineen, eikä hänen notkea ruumiinsa voinut läheskään täyttää ison rautapaidan tilaa, vaan minä saatoin pistää nyrkkini rinnan ja rintamuksen lomaan. Ja näin vielä, että lapsenkyyneleitä kiilsi hänen silmissään. Älä paaduta itseäsi, Birgitta! Anna haukanhahmon kirvota yltäsi ja kyyhkysen vailla valepukua leijailla ylitsemme!"

"Jos kerran olen saanut varuksen ylleni", vastasi Birgitta, "niin et saane minua viekotelluksi heittämään sitä. Mitä tähtäätkään? Jos olisin kolmentoista ikäisenä saanut ottaa nunnan hunnun, olisi tieni ollut avoimena ja suorana. Nyt rakastan lapsiani kuin omaa silmääni, mutta vielä enemmän rakastan häntä, joka on kutsunut minut ja heidät työaseikseen. Missä on rajakivi?"

Dannäsin Ingeborg antoi ompelunsa pudota vasuun ja kietaisi käsivartensa Birgitan vyötäisille.

"Missä on rajakivi?" hän toisti matalasti. "Kuinka pitkälle on ihmisellä oikeus tehdä tiensä toisten tieksi? Voi, olisinpa minä mahdollinen seuraamaan sinua, Briitta-äiti, mutta minulla on lapsia ja puoliso, joka on iloinen herra ja pian kauniisti unohtaisi minut toisten tähden. En voi."

"Olemme olleet yhdessä hamasta nuoruutemme keväästä, Ingeborg, ja sinun pitää jättää lapsesi ja puolisosi ja seurata minua marttyyrien kaupunkiin, missä kellot soittavat riemuvuotta ja kirkot ovat avoinna päivin ja öin. Mitä ovat kaikki halvat huvit ja huolet verrattuina mitä palavimpaan ikävään, johon sydän syventyy kokonaan, verrattuina kylmän hopearistin tuntemiseen käsissään aamuisen heräämisen hetkinä! Meistä tulee pieni sotajoukko yleiselle ristiretkelle, jota jatkuu viimeisen ihmisen viimeiseen hengenvetoon asti. Köyhät odottavat armahtajaa, sorretut auttajaa, ja suruttomasti laulavat vain linnut korkeudessa."

Hämärä alkoi jo joutua, ja pilvi, joka riensi etelästä lakeisen ylitse, hehkui auringonlaskussa. Maisteri Mattias kokosi tovin ajatuksiaan. Sormuksen hän siirsi kädestään lähimpään lankakerävasuun, hypistellen keriä, niihin katsomatta.

"Sinä olet valinnut Pietarin ripittäjäksesi", hän sanoi vihdoin, "ja minä tahdon luopua toimestani kertomalla vanhan muistelman pyhiinvaellusretkiltäni. Te tiedätte kaikki, että minä mielelläni tutkin luonnon salaisuuksia ja eläinten ja kasvien elämää hiljaisuudessa. Kun eräänä päivänä eteläisellä merellä tähystin laivasta vettä, lepäsi se niin tyynenä ja kuuleana, että erotin korallimetsät syvyydestä. Silloin olin nuori. Annoin soutajille merkin lepuuttaa airoja, heitin vaatteet yltäni, suljin korvat vahalla, ja etsittyäni pyöreän kiven painolastin joukosta hyppäsin veteen. Vajosin niin syvälle, että tähdet kiiluivat yläpuolellani läpi tummenevan veden, vaikka oli ilmi päivä."

Kaikki kääntyivät häneen päin ja kuuntelivat, vain Birgitta teki liikkeen hillitäkseen häntä. Mutta hän ei välittänyt, vaan jatkoi:

"Nyt tahdon sanoa varotussanan ylpeälle, ja se vielä soi hän korvassaan monena hetkenä, jolloin hän mieluimmin haluaisi olla sokea ja kuuro... Kerroin juuri, kuinka näin tähdet läpi tummenevan veden. Pohjassa allani huojui heinä, ja näkinkengät ja kiinnikasvettuneet eläimet loistivat kuin kukat vihannestarhassa, mutta kalliolla kyyhötti yksinäisenä harmaankalpea kummitus viisaine ja surumietteisine ihmissilmineen. Se oli mustekala ja näytti käärmekimpulta. Kun joku elävä tuli sen läheisyyteen, levittäysi se ja vangitsi saaliin kiemuroitsevilla käsivarsillaan. Kaiken elollisen, minkä se saavutti, se ahmasi ja vaipui sitten taas mietiskelyynsä, pirulliset silmät tähdättyinä ylös tähtiin."

Birgitan kasvot liekehtivät, ja hänen huulensa liikkuivat, mutta maisteri rypisti otsaansa, ja hänen äänensä kävi yhä kovemmaksi.

"Ota nyt tarkasti huomioosi, mitä sanon, Birgitta. Paina mieleesi vähäpätöisinkin sana... Vesi painoi niin raskaana rintaani, että päästettyäni kiven saatoin vain vaivoin nousta ylös. Olin tajuton, kun merimiehet nostivat minut penkille, mutta pian alkoi elo jälleen liikkua minussa, ja kun ajattelin viisaita ihmissilmiä, tuntui minusta, että mitä mustekalat ovat simpukoille ja äyriäisille, sitä ovat suuret miehet ja naiset meille ihmisille. Kaiken elollisen, mikä tulee heidän läheisyyteensä, he ahmaavat ja musertavat, ja kiertyvät sitten kokoon ja tähystävät tähtiä. Mutta kun katsoo heitä silmiin, säteilee niistä helvetin tuli, mielipuolen kamalan ilkeyden loiste... ja minä vapisen ja horjun taaksepäin."

Maisteri istui yhä iltahohteessa lakeisen alla, mutta Birgitta, joka seisoi loitolla hämärässä, peitti kasvonsa hunnulla.

"Missä ovat lapseni?" hän kysyi soinnuttomalla äänellä. "He ovat luvanneet tulla, ja minä tahdon nähdä heidät ympärilläni."

IV

Torventoitotuksia ja kavionkapsetta kuului hämärästä, ja oven avasi varovasti Kaarle-herra. Tippuen vettä ja puoleksi sulanutta lunta hän viittasi kynnykseltä maisteri Mattiakselle, mutta kun tämä ei huomannut, astui hän esiin, tarttui hänen käteensä ja vei hänet ulos. Yksinäisiä tuikkeita kimmelsi jo luostaririvissä, munkkien puuanturat pamahtelivat kivitystä vasten, ja koko mäki oli jääharmaa varustuksista ja aseista.

"Oletko puhunut äidin kanssa?"

"Olen Kaarle-herra. Olen pitänyt lupaukseni, mutta puhuessani tuntui jotain särkyvän minussa, ja minä luulen, että se oli itse elämänlanka. Hän ja minä emme kulje enää samaa tietä."

"Ole huoleti, maisteri. Munkitkin tuolla ylhäällä alkavat hymyillä hänelle, ja äsken kuulin veli Paavalin huutavan aivan kovaa jälkeeni, että jos akka Briitta edelleenkin asuisi miesluostarissa, silloin hänkin tahtoisi tulla sullotuksi Skeningen nunnien sekaan."

"Muutamat nauravat, Kaarle-herra, mutta jos seuraat minua makuuhuoneeseen, vien sinut ovelle, johon saat kolkuttaa kauan, ennenkun kukaan vastaa. Raskas ja ummehtunut on ilma siinä kammiossa, ja harmaana kuin sammaleinen tammenkanto istuu siellä vanha munkki, joka ei neljäänkymmeneen vuoteen ole ollut vapaan taivaan alla ja on niin pyhä, että hän rukoillessaan saattaa nähdä kaikki yhdeksän enkelikuoroa. Hän on veli Gerechinus. Hän sanoo, että _hän_ on se kauan odotettu nainen, joka kuin pilvenpatsas on nouseva yli maamme, ja että kukat, joita hän poimii vuorenjuurelta, antavat terveyden kansoille meren toisella puolen... Ne ovat sanoja, joita kannattaa kuulla, Kaarle-herra. Kaikki hyvä, kaikki suuri, se on minusta Birgitta."

"Miksis sitten koetat hillitä häntä?"

"Siksi että olen ollut hänen huonekunnassaan ja tullut teidän kaikkien ystäväksi. Se tekee minut heikoksi, ja sentähden minä toivon, että hän olisi hyvä ja hiljainen äiti, joka hoitaisi talojaan ja hankkisi lapsilleen edullisia naimisia ja rauhallisia virkoja kuningas Maunulta. Mutta soisivatko silloin milloinkaan uuden luostarin kellot yli Vadstenan lahden? Ymmärrä minua, rakas herra! Kun rakastaa jotain ihmistä, ei soisi näkevänsä häntä ylenkatsottuna ja viattomain itkun tahraamana. Kun äitisi puhuu kansamme puolesta ja ihmissuvun onnesta, unohtaa hän seisovansa jaloillaan raskaasti maassa. Minä osaan ja tiedän paljon enemmän kuin hän, ja minä tiedän, että jos revimmekin sydämen rinnastamme ja annamme sen vapaasti palaa hurmauksessaan jokaiselle, ken vain haluaa nähdä... yö pysyy yönä. Maailmalla murhaavat sotajoukot toisiaan, kirkot seisovat suljettuina pannaan julistettujen ruhtinaitten maissa, ja Avignonissa ilakoi Klemens-paavi nainen kummallakin polvellaan. Ja kotona... sinä tunnet kiiltävähaarniskaiset juoppolallit, jotka kestailevät toistensa taloissa. Sopuisia veljiä tuntikausia pitkitetyn pöytäpidon aikana, kademieliä ja miehentappajia, kun olut on lopussa ja kylmä arkipäiväaamu tulee! Kirkoissa he myös polvistuvat kerkeimmin kuvien eteen, jotka ovat rujomuotoisia ja rumia, ja arvelevat, että hiissä on väkevin ihmevoima, mutta että kauniit ja sirot ovat vain jonkun selkätautisen munkin syntistä työtä. Onko naisen asia pistää kätensä sellaiseen törkyyn! Rouva Birgitta tavottelee niin kunnianhaluisesti orjantappuraa, että piikit repivät nahan kaikilta, jotka ovat häntä lähellä. Niin kiivaasti hän sytyttää tulen rikkaruohoihin, että koko metsä menettää neulasensa."

"On honka, joka vielä seisoo vankkana juurillaan", sanoi Kaarle-herra, "ja se olen minä. Surunlapseksi minua senvuoksi moititaankin. Heti kun äiti on ottanut pyhiinvaellussauvan, autan minä Cecilian ulos Skeningen luostarista, vaikka minun pitäisi iskeä miekkani portinrakoon. Pahempi on Kaarinan laita, sillä hän horjuu jo. Ajatteles, maisteri, hän ja hänen miehensä makaavat oljilla kumpikin nurkassaan, ja perjantaisin he käyvät paljasjaloin... Nyt on kuningas Maunu vielä kerran nöyrtynyt ja ratsastanut tänne. Hän ei uskaltanut lähteä laivastolla ja uskoa itseänsä Jumalan huomaan. Hän tahtoo, että äiti ensiksi siunaisi ristinlipun, jonka kuningatar Blanka on omin käsin ommellut. Siksi hän on tullut, ja useat sukulaisistani ovat seuranneet häntä, taivuttaakseen äitiä jäämään tai myös sanoakseen hänelle hyvästi."

Ylös luostariin johtavan tien molemmin puolin istui rautaratsastajia peitsineen, ja vaakunakilpien jalopeurat ja kotkansiivet kimmelsivät pitkissä hevosloimissa. Eräässä sotilasryhmässä oli Birgitan veli Israel-herra, Finstan voimallinen ja vakaa ritari. Kypärin suojaröydät laskeutuivat harmaan pensasparran kummallekin puolelle, ja hänen lyömämiekkansa oli niin pitkä, että hän nojasi kyynärkoukullaan sen kahvaan. Hänen vieressään seisoi Birgitan poika Birger-herra ruskeassa yksinkertaisessa vaatetuksessa kuten puhtaastieläjä vaaleine partoineen ja kapeine kasvoineen hän muistutti jotakuta matkailijaa Englannin kuninkaan valtakunnasta. Hän piteli kädestä pientä Ingeborgia, jonka noviisipuku oli liian pitkä ja painui laskoksiksi maahan. Hänen takanaan seisoivat Birgitan toiset tyttäret, ankara Märta-rouva lesken surupuvussa, Cecilia mustassa kaavussaan ja Kaarina punaisine hilkkoineen, ja viimeksimainittuun pysähtyivät rautaritarien silmäykset mieluimmin. Hän ei ollut vielä täyttänyt kahdeksaatoista vuotta ja vetäytyi miehensä selän taa, nuoren ritari Egard von Kyrenin, joka tuki itseään kepillä, vaikka häntä jalasta leukaan verhosi rauta-asu, ja mustan kypäritöyhdön alla näkyi hänen poskillaan kuolonkalpeus.

"Menkäämme nyt äitinne luo, lapset", sanoi herra Israel kumealla äänellä. "Sinun, Kaarle, pitää myös tulla. Pyytäkäämme häntä vielä kerran malttamaan mielensä, mutta jos hän yhä pysyy halussaan saada kokonaan palvella hyvää tahtoa, silloin on meidän vaiettava. Se on sanani. Ja sitten taisteluun, kilpimiehet, ristinmiehet!"

Hän kohotti miekkansa, ja se salamoi niin, että rautaratsastajat kalistellen kavahtivat taaksepäin.