Part 10

Kerrassaan neljätoista päivää viettivät pyhiinvaeltajat siten ilossa, mutta sitten he nostivat taas laukkunsa hartioilleen ja menivät laivaan, ja pian näkivät he vain taivasta ja vettä.

Delfiinit ruiskuttivat vesisuihkeitaan, ja öisin hohti vanavesi kuin rikkisurvotuilla smaragdeilla siroteltu tunturipolku. Kun isäntä paineli sormellaan pillinsä reikiä, saattoi hän soinnutella erilaisia säveliä, ja hän seisoi peräsinsuojuksen katolla säestäen soutajien verkallisia ja valittavia lauluja. Ne olivat pyhiä ristiretkihyräilyjä ritareista, jotka vaelsivat Pyhälle haudalle, ja pyhiinvaeltajat yhtyivät niihin usein hiljaisella äänellä. Vähitellen kävi kuitenkin sää yhä myrskyisemmäksi, ja laivaan hiipi hiljaisuus, ja purje reivattiin pienimpään kokoonsa. Silloin häämötti sinervää usvaa etäältä, ja Birgitta ja kaikki naiset tulivat kannelle.

"Myrskypilviäkö nuo ovat?" kysyi Birgitta isännältä, joka seisoi peräsimessä.

"Ei", vastasi hän. "Ne ovat Juudan vuoria. Siellä on Kaanaanmaa."

Pyhiinvaeltajat polvistuivat kiittämään kädet ristissä, ja hurmaantunut Birgitta nojautui Kaarinan olkaan ja torkkui kuin nukkuva. Hän ei huomannut, että isäntä oli käynyt aivan kalpeaksi kasvoiltaan ja puristi lujasti peräsintä, -- että merimiehet tungeskelivat purjepuun ympärillä ja tempoivat köysistä.

Keltainen hiekkaviiru hajallisine taloineen oli jo kohonnut esiin auringon kimmellyksestä, ja airolaiva törmäsi pelätyitä kareja vasten Jaffan edustalla. Aallokko nousi niin korkealle, että se viskasi vaahtonsa uteliaan lokin silmille, vesi syöksyi laivaan ja nosti penkit, ja murtunut purjepuu kallistui pingottuneine purjeineen. Merimiehet tarttuivat pyhiinvaeltajain kirjoihin ja tavaroihin ja heittivät ne mereen, ja pienimmästä kirjasta putosi ristiinnaulitunkuva, jonka Birger Pietarinpoika oli takonut talvitulen ääressä Finstan talossa. Kaarina muisti, kuinka kylmä hopea oli viillyttänyt hänen sormiaan unettomina öinä. Hän näki, kuinka se kääntyi vedessä ja vajosi, ja hän ajatteli, että tuhannen vuotta saattoi kulua, ennenkun joku kalastaja saisi sen verkkoonsa, ja kuitenkin sanoisi mies: "Minä tiedän, kuka se jumala on, hän on Jeesus Natsarealainen!"

Naiset kokoontuivat Birgitan ympärille, ja muutamat nuorimmat merimiehet hyppäsivät veteen, saavuttaakseen uimalla maan, mutta isäntä pisti ruoskan vyöhön ja meni pyhiinvaeltajain luo.

"Olen ollut kova teitä kohtaan, hurskaat ihmiset, ja nyt minä saan rangaistukseni... Antakaa minulle anteeksi, sää ehkä asettuu silloin."

"Pyydä rouva Birgitalta!" vastasivat kaikki yhdestä suusta.

Neuvotonna hän siirteli ruoskanvartta, sillä Birgitan rauhallisuus pani hänet kaksin verroin pelkäämään. Hän alkoi kerätä kokoon kaikkia niitä rahoja, mitä hän oli anastanut itselleen matkan varrella, ja antoi ne takaisin pyhiinvaeltajille ja näytti vihdoin ulosvedetyt tyhjät taskunsa.

"Nyt te olette saaneet kaikki korkoineen, eikä teidän tarvitse kärsiä hätää, jos me vain pääsemme kuivalle maalle... mutta täällä me saamme hautamme syvyydessä."

"Sentähden sanomme sinulle, puhu rouva Birgitan kanssa."

Hän oli vielä kahden vaiheella, sillä Birgitan huoleton odotus pelotti häntä paljon enemmän kuin meren ärjyntä. Vihdoin hän läheni pari kolme askelta Birgittaa kohden ja sivalsi hatun takaraivaltaan.

"Minä tiedän, rouva, että sinä olet yhtä voimallinen loitsutaidossa kuin verraton hurskaudessa... Loitsi vesi!" Birgitta havahtui. Silmäluomet värähtivät, ja kun todellisuuden tuuli puhalsi hänen terveeseen sieluunsa, tuli hän jälleen entiseksi toimekkaaksi naiseksi.

"En ole peloissani kuten sinä, isäntä. Se on taikuuteni. Olenhan kulkenut vesiteitä ennenkin. Käännä peräsin suojapuolelle ja pidä alus tuulta vasten!"

Pitäen tuulessa kiinni hatusta, jonka lierissä loisti punainen pyhiinvaellusristi, riensi Birgitta lyhyin askelin portaita ylös peräsinsuojukseen. Isäntä seurasi hänen jälessään ja laskeutui suulleen ruoritangolle, voidakseen painaa sen partaaseen.

"Jos te pelkäätte taivaallista autuutta", sanoi Birgitta pyhiinvaeltajille, "niin voin lohduttaa teitä sillä, että te vielä saatte jäädä tähän surun maailmaan. Meistä ei huku ketään. Asettukaa tänne ylös ja työntäkää airot kalliota vasten... Ja sitten on vielä eräs asia."

"Mikä niin, Briitta-äiti?" kysyivät pyhiinvaeltajat, ja heidän täytyi hymyillä, kun hän puhui heille sillä tavoin.

"Se että meillä on kätemme pidelläksemme kiinni, kunnes arabialaisten veneet ehtivät maalta."

Laiva alkoi jo vajota, ja vihdoin oli vain peräsinsuojus veden yläpuolella, mutta Birgitan läsnäolo ja hiljainen rauha tarttui muihin, ja he näkivät veneitten viiltävän lainelaaksojen läpi tai kohoavan kuohuissa. Meri musteni ja jylisi kuin hellittämätön ukkonen, ja ristinlippu liehui kohti korkeutta kuin tulikielu. Vähäväliä kuohahti kylmä vesivuori yli peräsinsuojuksen ja valui suojapuolelle kenkä- ja sauvasaaliineen, ja pieni puualttari, jota maisteri alati kuletti mukanaan, paiskautui kalliolle. Purje riippui nyt kiinni laivassa vain yhdestä köydestä ja kellui levällään veden pinnalla, tuulen puhallellessa siihen pulleita ilmarakkoja. Birgitan kaulus paisui tuulessa, ja hänen täytyi kaiken aikaa pitää kiinni hatunlieristä, mutta mikäli veneet lähestyivät, sikäli huomasivat pyhiinvaeltajat, että hän jälleen sai saman hajamielisen sävyn. Hän tuntui heistä ruusulta, joka oli hetkeksi avautunut heidän huokuessaan sen terälehdille, mutta sitte taas heti ummistunut suojelemaan omaa tuoksuansa ja väriänsä.

Arabialaiset kiipesivät ylös ja tarttuivat miehiin ja naisiin vyönuorista, nostellen heitä vaaruviin veneisiin kuin tavaratukkeja. Kohta kun pyhiinvaeltajat laskivat jalkansa rannalle, kumartuivat he suutelemaan maata. Sitten levättyään ja kuivattuaan vaatteensa ja koottuaan muutamia maalle ajautuneita esineitään he alottivat matkansa Saronin vehmaan tasangon halki, missä hiljaisuus oli niin syvä, että lentoon lehahtavan kyyhkysparven viuhina sai heidän hevosensa ja aasinsa hätkähtämään kuten vaaran uhatessa. Verkkaan ja melkein aina laulaen he kulkivat miehenkorkuisten kaktuspensaitten lomitse, joiden okaiset kilvet näyttivät ennemmin kuuluvan merenpohjan hämärään kuin aurinkoiseen yläilmaan, mutta vähitellen harvenivat pistävät pensasaidat, ja Ramlen torni tuli näkyviin. Silloin levähti joukko muutamassa kallellisten palmujen metsikössä, ja ikivanhan öljypuun juurelle, joka suhisi palmujen keskessä, pystytti maisteri Pietari alttarin kivistä ja turpeista, ja ylimmäksi hän asetti mustan puuristin, jonka hän oli pelastanut laineista. Sitten hän polvistui ruohikkoon, veisasi messun ja rukoili rauhaa ruton ja taudin tuhoamalle kotimaalleen.

Tuon tuostakin kuhisi kyyhkysparvi läpi ilman. Sidotut hevoset tömistivät ja aasit inuivat, mutta yhtä kerkeään palasi hiljaisuus taas, ja vaikka maisteri puhui hyvin hiljaa, kuulivat kuitenkin kaikki.

"Rouva Birgitta Birgerintytär!" hän sanoi vihdoin alttaripalveluksen päätyttyä ja kääntyi päin, ja hänen takanaan kuvastui puuristin varjo nikamaiseksi vääntyneellä öljypuun rungolla. "Sinun ajallinen vaelluksesi lähenee loppuaan, ja sinä olet saavuttanut ikävöimäsi määränpään. Autio maa on edessämme. Ristiritarien suuret kuninkaat maatuvat mullassa, ja jo aikoja sitten mursivat Saladdinin veriset kirveet Jerusalemin portit. Ramlen ystävälliset fransiskaaniveljet antavat meille varmasti tänä yönä majan, ja Jerusalemissa me saamme turvallisen suojapaikan luostarissa, mutta yltympärillä on vihollismaa. Niin on meidän itsemmekin: me olemme saaneet turvallisen linnotuksen omassa sydämessämme, mutta ulkopuolella on maailma yhtä paha kuin ennenkin. Kuitenkaan se ei enää paisko kiviään jälkeemme. Rauhan öljypuun alle olen vihdoinkin saanut pystyttää Birgitan alttarin, ja ylitsemme lentävät kyyhkyset. Vadstenassa nousevat jo muuritelineet, ja pian vihitään luostari. Pilkka on laantunut, ja sinun viimeisestä toivioretkestäsi on tullut voittoretki. Kaikki, mitä sinä omasta puolestasi olet elämältä pyytänyt, olet sinä saanut. Mitä hellimpänä ja onnellisimpana sisarena sinä polvistut tyttäresi ja poikasi keskellä, huolissasi heidän ja oman riemusi puolesta, jonka kova sanasi saattaisi sumentaa. Pohjatuuli on muuttunut lauhaksi läntiseksi. Luo silmäsi alas, rouva Birgitta! Ennen sinulla oli tapana tunnustaa syntisi ääneen. Tee se nytkin!"

Birgitta loi silmänsä alas ja punastui kuin nuori neitsyt.

"Miksis punastut ja miksis olet vaiti?"

Punastus nousi vieläkin tummempana otsalle asti. Birgitan hämmennys oli niin suuri, että hän unohti pitää käsiään ristissä ja tunnusteli nuoraa. Hän kohotti luvatta katseensa ja silmäili jäykästi maisteria.

"Nyt en ymmärrä sinua enää, rakas rouva... Pitääkö minun kehottaa sinua puhumaan kunniallisesti ja avoimesti?"

"Maisteri", kuiskasi Kaarina, "mitä tahdot sinä äidin sanomaan sinulle, jos hänellä ei enää olekaan pahoja ajatuksia ja pyyteitä omallatunnollaan?"

Silloin kohisi ikivanha öljypuu, jonka alla niin monet pyhiinvaeltajat olivat nyyhkyttäneet, ja toivioretkeläiset värisivät ilosta.

"Sinä nöyryytät minua liiaksi, lapsi, jos luulet joutuneeni moiseen itsesokeuteen", vastasi vihdoin Birgitta, epävarmasti ja kauan etsien jokaista sanaa. "En vain tapaa oikeata vastausta... Myötäkäymistä, joka on tullut, en ansaitse... Sen alkamisesta asti olen tuntenut itseni heikoksi ja tahdottomaksi... ja häpeillyt kuin kerjäläisakka, joka on saanut paljon runsaampia ja oivallisempia almuja kuin esiliinaan mahtuu... Monet ajat minä unohdan, että olen olemassakaan. Ajatukseni jättävät minut. Kun maisteri tekee minulle kysymyksiä omasta itsestäni, pitää hänen senvuoksi myös ensin antaa minulle miettimisaikaa, kootakseni ne niinkuin paimen kokoo vuohet, ennenkun hän voi tehdä niistä tilin isännälle... Minä kuulen äänien puhuvan, ja kaikki omaiseni, jotka menivät pois, vetävät minua vieläkin lähemmäksi puoleensa kuin eläessään. Taivas on avoinna, ja minä kuulen enkelien harpunsäveliä!" Maisteri otti puuristin alttarilta ja asettui pyhiinvaeltajain eteen.

"Birgitalla ei ole enää mitään tunnustettavaa", hän sanoi. "Ja niin on se siis noussut, se päivä, jota alati odotin, rauhanpäivä! Tulkaa, maanmiehet, ja laulakaamme ja laulakaamme niin kauan kuin tietä riittää, hamaan Jerusalemiin saakka!"

Taas suhisi öljypuu, ja pyhiinvaeltajat taittoivat oksia ja pistivät hattuihinsa. Sitten he alkoivat jälleen samota.

Ramlen fransiskaanimunkit, jotka tulivat heitä vastaan, tarjosivat heille asunnon, mutta jo muutamien päivien perästä he olivat uudestaan matkalla Judean kaljuilla ja kivisillä ylängöillä. Hetken he lepäsivät Emauksen lehdossa ja joivat viileätä vettä, mutta he eivät tunteneet mitään väsymystä eikä auringonkaan paahde kirvellyt heitä. Itse sitä huomaamattaan he ratsastivat yhä kiireemmin ja kiireemmin eivätkä piankaan suoneet itselleen lyhintäkään lepoa. Polvistuen vuorelle he tervehtivät vihdoin Jerusalemia.

XVI

Oli sellainen autio kuutamoyö, jolloin kaikki kuperat katot tekevät Jerusalemista hautahuoneitten kaupungin kaltaisen. Varjo levisi Josafatin laaksossa, missä Kristus ja Muhamed tuomiopäivänä pingottavat nuoran, jota myöten ihmisten pitää kulkea. Selvemmin kuin muulloin luuli temppelipaikan vartija kuulevansa maanalaisen solinan kaivolta, joka on alaskäytävä helvettiin ja jonne kuolleitten sielut kokoontuvat rukoilemaan. Seinän kivilohkareet juutalaisten valituspaikan yläpuolella näyttivät kuutamossa vieläkin valtaisemmilta ja painavammilta, ja ohdakkeet, jotka kasvoivat liitoksissa, vapisivat kuin haavanlehdet. Pilvi riippui Öljymäen yllä, ja ympärysmuurin ulkopuolella lukemattomat pienet kallelleen painuneet hautakivet, joita aurinkoisella ilmalla tuskin saattoi matkan päästä erottaa maan rauniosorasta, tulivat valaistuiksi kuin sisältäpäin ja loistivat häikäisevän valkoisina. Pyhän haudan kirkossa kaikui vielä yöveisuu, ja muutamat lamput paloivat, mutta ainoatakaan elävää olentoa ei kulkenut kaduilla, ja kaikki luukut ja ovet oli suljettu.

Pyhällä haudalla oli Birgitta tuntenut äkillisen pistoksen rinnassaan, ja vilusta väristen oli hän kääntynyt takaisin luostarikammioon, nukkuen nyt lattialla, pää Kaarinan sylissä.

Valvoen katseli Kaarina kuutamoviirua, joka siirtyi yhä lähemmäksi ja lähemmäksi ja vihdoin pysähtyi äidin päähän kuin vipajava sädekehä.

"Sehän on vain kaarevan ristikkoaukon valo", hän ajatteli ja torkahti, mutta kun hän taas kohotti katseensa, leimusi sädekehä vieläkin suurempana ja kirkkaampana.

Hän tiesi, ihan varmasti, että se oli vain kuun loistetta, ja hän torkahti uudestaan ja koetti ajatella muuta, mutta avatessaan taas silmänsä hän näki, että Birgitan paikattu puku oli käynyt kirkkaaksi ja taivaansiniseksi kuin Pyhän Eerikin kuvan viitta Alvastran kirkossa.

Silloin Kaarina kauhistui, niin ettei hän enää kyennyt istumaan yhtä liikkumattomana, ja Birgitta heräsi.

"Lapsi", hän sanoi, "minä nukuin makeasti."

"Äiti kulta, anna minulle anteeksi, että herätin sinut, mutta sellainen sydäntuska on vallannut minut, että minun täytyy nousta ja hengittää."

Hän nousi ja tahtoi laskea äidin olkialuselle, mutta Birgitta ponnisti istualleen ja katsoi häneen.

"Sano minulle, mistä olet voinut niin säikähtyä."

"Sitä en milloinkaan kykene sanomaan sinulle, en milloinkaan, äiti, vaikka kuinka käskisit ja pyytäisit... sillä jos sinä ajattelisit minun ajatustani, vapisisit sinä riemusta ja kauhusta ja kuitenkin kieltäisit sen ajatuksen. Siitä koituisi ensimäinen tekosi totuutta vastaan, eikä maisteri saattaisi sanoa, ettei Birgitalla enää ole mitään tunnustettavaa."

"Sinä olet hairahtunut kuutamossa."

"Älä kysele minulta, mutta anna minun seisoa täällä loitolla varjossa ja vuorostani tehdä sinulle kysymys. Olenko minä todellakin sinun tyttäresi, olenko syntynyt sinun lihastasi ja verestäsi? Sano minulle, ettei niin ole asia, ja minä saan rauhan jälleen... Sano, että sinä olet epävarma... että minä olen vaihdokas, että joku palvelusnaisista sinun tietämättäsi ehkä näki oikean lapsesi kuolevan kätkyessä ja silloin pani sijaan omansa... ja että se lapsi olen minä."

"Ei, minun lapseni sinä olet, sydänlapseni ja päiväpaistelapseni, josta tuli tuekseni kainalosauva... ja minkä minä olen alottanut, sen sinä täydennät."

Kaarina näki, kuinka kuutamoviiru lattialla siirtyi yhä lähemmäksi häntä itseään kohden, ja hän painautui seinään.

"Olemme täällä min yksinämme... Enkö saa kutsua sisaria?"

"Pelkäätkö yksinäisyyttä oman äitisi seurassa?"

"Pelkään."

"Pelkäätkö minua enemmän tänä yönä kuin muulloin?"

"Pelkään."

"Tahdonhan sinulle vain hyvää."

"Anna minun sytyttää valo, äiti. Maisteri valvoo miesluostarissa ikkunansa ääressä, ja minä olen luvannut sytyttää valon, jos tarvitsemme häntä."

Birgitta nousi ja ojensi Kaarinalle molemmat kätensä.

"Mutta minä tunnen itseni nyt voimakkaammaksi, vaikka hyvin tiedän, että tuntilasi pian on juossut tyhjiin."

Kaarina painautui vieläkin lähemmäksi seinää vasten eikä ottanut vastaan ojennettuja käsiä, vaan suuteli niitä ja suuteli hihaa, ja kumartui vihdoin suutelemaan kaavunlievettä.

"Kun sinä tulet pyhien joukkoon... rukoile silloin minun ja kaikkien niiden puolesta, jotka huutavat jälkeemme haudoista, ja koko meidän kansamme ja maamme puolesta. Rukoile puolestamme!"

"Iankaikkisuudessa se rukous ei koskaan väsy huulillani."

Birgitta kietoi Kaarinan pään käsiinsä ja vei hänet kanssaan ikkunan luo. Hän siveli hyväillen hänen otsaansa ja katsoi häntä syvään silmiin.

"Aika rientää, ja pian sinä käyt nunnien eteen Vadstenaan... Sinulla on musta huntu ja palttinakruunu viisine veripunaisine ympyröineen. Kirkonoven ääressä on multapaarit... ja on kylmä yö, ja kaikissa puissa on kuuraa... ja teillä on kynttilät käsissä laulaaksenne matutinaa. Silloin sinä muistat, kuinka minulla oli tapa herättää sinut vitsalla, mutta ikinä sinä et saa tietää, kuinka se vitsa kirveli kättäni ja kuinka minä odotin, kuinka minä ikävöin hetkeä, jolloin meistä tuli sisarukset. Sinusta tuli kevät ympärilleni, kun sydämeni oli vähällä kuivua maailman pilkan vuoksi... Sano minulle, vanhat muistotko ne äsken heräsivät ja sentähden sinä pelkäsit omaa äitiäsi?"

"Ei, äiti, minä en muistanut mitään muinaisesta, ja siksi säikähdyin... Näin sinut kuin kuolleena. Älä kysele enempää, sillä koskaan et saa täyttä vastausta... Ulkona lepää hyljätty Siion, Daavidin ja Salomon kaupunki, muukalaisten asuinpaikka. Autio kuten se on oma sukumme, mutta sinä, äiti, sinä seisot yksinäsi raunioitten keskellä ja saat kaiken sen kunnian, jonka muut ovat menettäneet..."

"Lapsi", sanoi Birgitta nopeasti, "sytytä valo, jotta maisteri tulee!"

"Kielsithän minua äsken sitä tekemästä."

"Mutta nyt tarttuu minuun sinun pelkosi. En tahdo ajatella sinun ajatustasi, en joutua valehtelijaksi ripissäni. Sytytä valo!"

Eikä Birgitta odottanutkaan, vaan riensi itse ulos käytävään ja otti lampun komerosta ja pani sen kammion ikkunalle. Sitten hän kumartui Kaarinan puoleen ja seisoessaan onnellisina ja äänettöminä he kuulivat maisterin kolkuttavan portille.

Birgitta ojentautui ristikkoa kohden ja huusi hänelle:

"Minulla ei ole enää varaa ajatella lepoa, maisteri. Herätä toiset ja käske heidän kokoontua hautakirkkoon. Nähtyämme, kuinka poikani Birger siellä on saanut vastaanottaa ritarinlyönnin, me viipymättä jatkamme vaelluksiamme pyhille paikoille."

Birgitta meni kammiosta toiseen ja herätti naiset, ja jo päivän valjetessa kaikki pyhiinvaeltajat olivat kokoontuneet hautakirkkoon. Kun he olivat rukoilleet ja kun kaikki lamput ja kynttilät oli sytytetty, astui herra Birger esiin ja lyötiin Pyhän haudan ritariksi. Kilpi ja miekka ja vitjat ojennettiin hänelle, ja kun hän lausui juhlallisen valan, luvaten Kristuksen soturina taistella heikkojen ja turvattomien puolesta, etsivät kaikki silmät Birgittaa, mutta hurmiossaan oli hän jäänyt takimaisten pyhiinvaeltajain joukkoon ovensuuhun.

Kun oli virsi veisattu, tarttui ontuva maisteri jälleen puuristiin, ja vanhalta ja raihnaalta näytti hän emäntänsä rinnalla samotessaan pois pitkin keltaista solatietä, joka laskeutui Jordania kohden. Syysaurinko hehkui, ja Kaarina ojensi usein vesipullon hoipertelevalle vanhalle äidilleen, mutta hän ei tuntenut kipuja eikä vuosia. Tahdottomasti kuin unissakävijä hän vastaanotti lastensa antaman hoidon. Koskaan ennen ei raihnaus ja heikkous ollut häntä koukistanut. Ohimot jyskyttivät, ja kun hän sai hetkiseksi tuta viillyttävää virkistystä, arveli hän, että ylhäälle kalliolle, missä satoja kotkia istui nukkuen, ilmestyi enkeleitä, jotka siimestivät häntä siivillään.

Jordanin erämaalakeudella kasvoi niitä sormenpituisilla piikeillä aseistautuneita pensaita, joista Kristuksen orjantappurakruunu oli punottu, ja sinne pyhiinvaeltajat leiriytyivät. Kuljeskelevia arabialaisia ratsasti ohi, välinpitämättömästi vilkaisten heidän ryysyihinsä. Kun Birgitta silloin laskeutui kuumalle hiekalle ja pensaitten lomitse katseli Kuolleen meren ulappaa, missä auringonvana väreili, muistui hänen mieleensä autio järvi Alvastran alapuolella. Yhdennäköisyys oli niin suuri, että kuullessaan ruotsinkieltä ympärillään hän luuli siirtyneensä kotiin; mutta hänen ikävänsä oli voitettu ja hän sulki heti silmänsä ja vaipui taas sisäisiin näkyihinsä.

"Sinä voimakas!" sanoi Vaeltava Tuomas ja näversi sauvansa lujasti hiekkaan. "Myötäkäyminen lahjotti sinulle nöyryyden."

Nostamatta päätään Birgitta vastasi:

"Me muutumme siksi, mitä me rakastamme."

Mies veti kätensä sauvan mustaksikuluneesta sakarasta.

"Suora oli tiesi kuin auringonvana, ja siksi sinä saavutit toisen rannan. Mutta minne joutuu rauhaton, joka kääntyy joka tuulen mukaan? Seitsemänkymmentä vuotta ei vie häntä kauemmaksi kuin yksi päivä. Hän pyörii piirissä, te kehdon ja paarit hän tavottaa molemmin käsin, olematta rakentanut laajaa valtakuntaa niiden välille. Surkuttele häntä, rouva Birgitta, sillä onnettomaksi hän on syntynyt, ja varmaankin hän on pudonneen aamutähden sukua. Kuinka korkealle kipinä kohookin, sammuu se kuitenkin pimeyteen, ellei se voi mihinkään tarttua kiinni ja sytyttää. Ja nyt eläös hyvin! Tänne minä tahdon pysähtyä saadakseni edes yksinäisyyden mietteissä kuvastaa ikuista rakkautta, kunnes kuivun kokonaan erämaan hiekalla, minä, tulen tuhlattu siemen."

Hän meni matkaansa, ja tultuaan erakkojen vuorelle Quarantanalle hän kiipesi ylös jyrkkää seinää. Kuin raakkueläimet, jotka nostavat sarvensa ja ojentautuvat asunnoistaan, kurottausivat mustanruskeat anakoreetit vaikeapääsyisistä luolistaan ja katselivat uutta vierasta. Yhä korkeammalle hänen piti kavuta, ja hänen päätään huimasi. Silloin laskeutui laiha käsi eräästä onkalosta ja auttoi hänet ylimmälle aukolle, joka oli asumaton, mutta jonka sen viimeiset asukkaat olivat kaunistaneet pyhillä ja yksinkertaisilla maalauksilla. Nyt oli ilta, ja vuoteeksi oli kasattu ruokoheinää ja kuivaa ruohoa, mutta hän pysähtyi pääsyaukkoon, ja hänen äänensä, joka oli niin kauan ollut mykän käheää kuiskintaa, pääsi samassa siteistään, niin että hän saattoi laulaa. Hän kohotti kätensä ja kumartui maata kohden, joka lepäsi autiona tähtien alla, ja hänen synkän ja messuavan laulunsa toistivat äkkisyvänteet ja rotkot. Ympäri vuoristoa yhtyivät toiset erakot säveliin, ja tummasti vastasivat Jerikon sorakummut, jotka vielä näyttivät jymisevän ja vapisevan Joosuan kirouksen voimasta. Koko karu erämaalaakso messusi katumusta ja kauhua niinkuin helvetti veisaa pitkäperjantaiyönä, jolloin kadotettujen äänet värisevät läpi maan ja kaikkien kymmenen taivaan kuin kuolonkylmänä vilun puistatuksena.

Pyhiinvaeltajat vetäytyivät ahdistuksissaan lähemmäksi toisiaan, ja Pietari Räätäli leikkasi poikki orjantappurapensaan ja sytytti tulen oksiin, liekillä häätääkseen pahat olennot, jotka täyttivät ilman. Herra Birger seisoi rauhallisena ja harvasanaisena ja muistutti sileässä puvussaan enemmän tyyntä kauppiasta kuin ritaria. Maisteri Pietari ja kappalaiset lukivat kirjojaan, ja Kaarinaan nojaten makasi Birgitta pitkänään hiekassa, tulen loimutessa aivan hänen jalkojensa juuressa; mutta hän piti silmiään kiinni, eikä kukaan tiennyt oikein, nukkuiko hän vai valvoiko.

Pietari Räätäli ajatteli, että hän tuntisi olonsa turvallisemmaksi, jos Birgitta vain avaisi silmänsä, mutta hän ei uskaltanut puhutella Birgittaa, vaan kokosi ääneti runsaammin polttoaineita. Tuli liekehti korkeana ja räiskyen, ja kun orjantappuraköynnökset tulistuivat ja vääristyivät, tihkui piikkien ympäriltä tummahkoa mäihää kuin veripisaroita.

XVII

Birgitta oli nyt seitsemänkymmenen vuoden vanha, ja ehtoo teki tuloaan.

* * * * *

Aironlyönnit veivät hänet pois Kaanaanmaalta. Laivan pysähtyessä Kypron satamaan hän puhui vielä kerran tummia ja uhkaavia sanoja kuningattarelle, mutta kun hän taas oli merellä, tulivat hänen läheisyydessään villit soutajatkin hilpeän sävyisiksi ja hiljaisiksi.

"Teillä on raskas päivätyö", hän sanoi, "eikä minulla ole enää rahoja teille antaa, mutta älkää olko vanhalle vaimolle nyreissänne."

Kun tuuli oli vastainen, istuutui hän usein heidän luoksensa penkille, ja vaikka useimmat heistä olivat sarasenilaisorjia, tekivät hänen leppeät sanansa ilman valoisaksi ja kevyeksi heidän ympärillään, ja he olisivat mielellään uhranneet elämänsä hänen edestään, jos hän sitä olisi pyytänyt.

Peläten herättävänsä nukkuvia tai häiritsevänsä puhelevia hän nousi joskus paljain jaloin ja hiljaa ylös peräsinsuojuksen katolle, antautuakseen mietteisiinsä, ja tuon tuostakin hän kirjotti vahataululle, jonka sitten ojensi maisterille. Ja jos joku istui alakuloisena, tuli hän hetken perästä raskasmielisen luo puhaltamaan pois pilvet hänen ajatuksistaan. Halukkaammin eivät miehet olisi voineet suoda sijaa vieressään mitä suloisimmalle nuorelle neidolle kuin tälle valkeapäiselle vanhukselle, ja kunnioitus häntä kohtaan oli niin suuri, että hänen nukkuessaan taukosi kaikki keskustelu kuin salaisesta viittauksesta. Soutajat valoivat vettä airoille, etteivät ne kitisisi.