Part 1

PYHÄN BIRGITAN VAELLUS

Kirj.

VERNER VON HEIDENSTAM

Suomentanut Y. H.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1913.

O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

I

Pohjoisen Vetterin Rökne-saarten alapuolella on kallio, jonka nimi on Skärfvesten, Sirpale. Keskellä aaltojen kuohua on se sveealaisten ja gööttalaisten valtakuntien rajamerkkinä.

Missään ei Vetteri aukene autiommin. En näe taloa, en kalastajamajaa, ja saattaa kulua tuntikausia, ennenkuin joku purje sukeltaikse esiin tyhjälle ulapalle. Itäinen ranta, joka yläpuolella Grennan puutarhojen nousee äkkijyrkkänä melkoisen korkealle, levenee Om-vuoren pohjoispuolella alangoksi, jota ei etäämpää katsellessa ulapasta erotakaan. Kirkkaalla ilmalla saatan erottaa Vadstenan linnan ja luostarikirkon, palmukirkon, joka pyhimyslippaan muotoisena kohoaa näköpiirin rajalla kuin sinimusta kari, joten sitä kansa sanookin Sinikirkoksi. Välistä, kun tuuli on suotuisa ja hiljainen, olen kuulevinani kellojensoiton Vadstenasta, mutta aina niin heikosti, etten voi päättää, onko se vain mielikuvitukseni säveltä. Ainoat varmat äänet, jotka koskevat korvaan, ovat kalalokkien kirkuna ja veden väreilevä loiske. Vetterin kalat tulevat vanhoiksi, kirjottaa 1700-luvulla Hammarin pappi Daniel Tiselius, sillä vesi on "ylettömän hienoa ja muokkaantunutta", ja juuri sana "muokkaantunut" on oikea, sillä jokainen laine särkyy loputtomaan lukuun pieniä soinnukkaita liplatuksia, kuin lyötäisiin lasihanuria pehmeillä korkkivasaroilla. Sidotuinkin silmin, ja tietämättäni missä olen, voisin heti erottaa Vetterin aallonloiskeen kaikkien muiden järvien solinasta. Kuohut kohtaavat rannan epätasaisina ja nopeina ja painuvat takaisin ilman korinaa ja huokausta, mutta soiden vaisun pienen sävelmän, kulahtelevan tai hiljaisen ja lienolauluisen. Koko ajan uudistuu siinä erityinen sävelasteikko alhaalta ylös ja sitten taas alas, mutta ennenkun se on kokonaan ehtinyt päättyä, sointuu jo seuraava kiirehtivä kuohu. Mieleni käy kaihoisaksi, kun kuuntelen tätä suruttomuuden leikkiä. Syvällä lähdekirkkaassa vedessä näen lietteisiä vierinkivimöhkäleitä, ja järven sini ja ylävät rannat ajavat ajatukseni Odysseuksen saarivaltakuntaan eteläiselle merelle.

Vetterin tienoilla tehoo viivojen suuruus ja valoisa aukeus, jollaista muuten harvoin kohtaa meidän seuduillamme. Yksi ainoa kesäpilvi auringon edessä saattaa kuitenkin äkkiä tummentaa koko järven ja saada aallot kiehumaan. Vetteri on kuin nainen, mutta kiivas ja taisteluhaluinen, joka keskellä raikasta ja vilpoista iloisuuttaan yhtäkkiä kavahtaa vihaan. Silloin taukoaa leikki, ja muutamia hetkiä vallitsee äänetön odotus. Ei tunnu tuulta, vaikka aaltoilu on jo alkanut. Jos lähestyy laivuri aluksineen, riippuvat ja lyövät velttoina purjeet puolelle ja toiselle veneen vaarumisen mukaan, eikä peräsimestä ole juuri mitään hyötyä, joten hänen täytyy työntää vesille airot. Hän katsoo valppaasti ympärilleen ikäänkuin odottaen väijytyksiä kaikilta tahoilta, ja minun huutooni hän vastaa kuivasti ja tuskin kuuluvasti varottaen ja kertoo pyörteistä ja vesivesoista tai muista maanalaisista myrskynenteistä. Yhä tiheämpään kasaantuvat pilvenhattarat auringon eteen aivan kuin se pitäisi niistä kiinni, ja kaukaisuudessa, juuri siellä missä Visingsön pitäisi olla, kangastaa jono huurukuvia, jotka muodostuvat uivaksi kaupungiksi taloineen, vallineen ja tornineen. En tunne sitä samaksi Visingsöksi, missä elokuun iltoina, kun valot sytytetään vastaisella rannalla, luulen istuvani Korintin suulla ja melkein odotan näkeväni tulikärpäsiä pensaissa. Se ei ole vain se Visingsö, mistä talonpojat kantoivat Maunu Latolukon arkun yli jään ja joka nyt nukkuu autiolla sisämerellä raunioiksi sortuneine korkeakouluineen ja uponneine kuninkaanlinnoineen, jotka kohosivat kummallakin niemellä. Se on se ikivanha pääkaupunki, jonka olisi pitänyt tulla rakennetuksi siellä ruotsalaiseksi Moskovaksi -- loitolle rannikon uusista kauppakaupungeista. Talot töröttävät paaluilla vedessäkin asti, lahoavina ja omituisesti maalattuina, ja kuinka hiljaista olleekaan sen ruohoakasvavilla kaduilla ja toreilla, missä jokaista kaivoa varjostaa saksanpähkinäpuu ja missä taiteilijat ja oppineet papereineen ja kirjoineen kulkevat vanhanaikaisen väestön keskessä! Saatan lukea ristit ja pyhäinkuvat kirkkojen katoilla, eikä tornilippu ole sininen ja keltainen, vaan ratsaslippu, jonka Birger Maununpoika pystytti näkinkieränsä etukeulaan, lähtiessään sotaretkelle hämäläisiä vastaan.

Tuskin se kuitenkaan on kohonnut, se pääkaupunki, jota emme koskaan ole rakentaneet, tuskin on Visingin-kaupunki leijunut minua niin lähelle, että saatan erottaa lohikäärmeenpäät ranta-aittojen päädyissä, ennenkun tornit alkavat kallistua ja talot hälvetä ruskeahkoksi savuksi. Se vyöryy eteenpäin rannikkoa pitkin, ja liikkuvista huurukuvista voin vähitellen loihtia esiin kaikki näyt, joita juolahtaa mieleeni. Näen talonpoikien laahaavan vouti Jösse Eerikinpoikaa Vadstenan luostarituvasta, jäällä linnan alapuolella pitää tuima Vaasan herttua herrainpäiviä, ja kun huurut vihdoin kasaantuvat lehväisiksi puiksi, tanssii Aurora Königsmark Medevin niityllä. Kuitenkin tiedän koko ajan, että kaikki tämä on vain leikkiä, joka koettaa matkia äsken niin huolettoman aallonloiskeen oikullisuutta, ja että minä itse asiassa jo ajattelen aivan muuta ja istun odottaen, täynnä kaipausta ja samalla kertaa melkein pelkoa. Ensimäinen tuulenpuuska on jo iskenyt laivurin aluksen kyljelleen, niin että vaahto roiskii, ja kaikki sanoo minulle, että hän on nyt tulossa, ankara vanha vaimo, joka huntuineen vieläkin istuu Vadstenan vaakunassa ja joka on Vetterille sitä mitä Kustaa-kuningas on Siljalle. Sen mukaan kuin myrsky pauhaa, lähestyy hänen haamunsa yli tuhankarvaisen veden, ja kiireesti kokoon purjeeni ja etsin tuulensuojaa Skärfvestenin takaa.

Rannasta -- länteen Rökne-saarista -- pistäikse niemi, joka on kuin kaksisakarainen vasara. Kapealle kannakselle, joka yhdistää tämän niemen mantereeseen, rakensi Närken laamanni Ulf Gudmarinpoika talon, jolla hänen jälkeensä oli nimensä "Ulf hammare" eli "Ulfshammar", Ulfin vasara, ja pohjoiseen asumuksesta pystytti hänen puolisonsa rouva Birgitta Birgerintytär puukirkon. Aikojen kuluessa on kirkko rakennettu uudelleen, ja marjapuut ja syreenit painavat nyt kukkiaan sen ikkunoita vasten, mutta ulkopuolella on vielä kivi, jota ankara rouva käytti astinlautanaan, noustessaan hevosen selkään. Hänen nimensä ei kaiu yhtä usein kansan huulilta nyt kuin ennen, mutta vielä lapsuuteni aikoina kuulin kylän vanhanpuoleisten ihmisten puhuvan hänestä siihen tapaan kuin olisi hän ratsastanut matkaansa ehtoota ennen. He kertoivat, että kun hän kerran messun loputtua jo oli ehtinyt merenrannalle asti, muisti hän kirkossa kuulleensa jonkun aivastavan itse lisäämättä siihen: Jumal' auttakoon. Heti hän ratsasti takaisin kirkkoon alttarille asti ja lausui jumalauttakoonsa korkealla äänellä. He arvelivat tosin, että se oli osotuksena hänen ankaruudestaan itseään kohtaan, mutta melkein aina he mainitsivat hänen nimeänsä pelkäillen. Mihin hän heitti ratsasraippansa, siihen vesoi heti lehmus, ja Vadstenaan hän ratsasti yli avoimen veden. Syysiltoina, kun ahraintuli liukui pitkin ruokoja ja kalastaja kumartui yli veneenlaidan, hattu syvään alasvedettynä ja kuusikärkinen ahingas iskuun kohotettuna, osotti kansa vedessä hänen hevosensa palavia kavionjälkiä. Minulle hän kävi hämytarinaksi, kummitukseksi, luonnonhengeksi, josta mieluimmin halusin kuulla puhuttavan istuessani roihun ääressä, otsa hehkuvana, mutta selkä kylmänä kuin jää. Vielä selkeällä päivälläkin ajattelin sitten häntä, kun näin järven ojentavan metsäisiä käsivarsiaan etelää kohti, missä auringonvana vie yli veden, päin tuntematonta ja kiehtovaa. Tumma ratsastajatar ja ongelmainen järvi maanalaisine salaisuuksineen, väikkyvine näkyineen, kerkeine vihoineen, kävivät minulle samaksi olennoksi. Vetteri merkitsee hiittä, vesipeikkoa, mutta minulle se sana merkitsi Pyhää Birgittaa!

Mutta koskaan ei hän ole tullut minua lähemmäksi kuin erään talvipäivän hämärässä, kun olin yksinäni kaukana jäällä Skärfvestenissä asti. Oli niin ankara lumipyry, etten nähnyt vilaukseltakaan ympäröitseviä rannikoita, ja yhä hämärtyi. En kyennyt erottamaan muuta kuin mustan kallion, joka lumipyryssä näytti saavan eloa ja liikettä ja tulevan kohden minua kuin paisuvaviittainen ratsastajatar. Siirryin ehdottomasti askeleen sivulle ja tuulentuutumassa olin kuulevinani vanhat sanat:

"Pyhä Birgitta, rukoile puolestamme!"

II

Oli satanut lunta kaksi päivää, ja Tivedin talonpojat, jotka halkokuormineen olivat lähteneet jään yli metsättömään Vadstenan seutuun vaihtamaan itselleen viljaa, olivat jälleen kotimatkalla. Skärfvesten ennätti jo eteen, ja lumipyryssä punotti talviaurinko kuin hehkuvaksi kuumennettu pyöränkehä, jota pölypyörteet piirittävät. Vihdoin se sumentui kokonaan, ja hämärä saapui niin harmaana, etteivät takimaiset talonpojat enää saaneet nähdyksi ensimäistä rekeä, jonka lastina oli laudanpätkiä -- ne oli aiottu sillaksi mahdollisesti ilmaantuvien railojen yli, Ajomiehet lauloivat, höyryävät hevoset hirnuivat ehtimiseen kimakasti ja suipensivat korviaan, odottaen vastausta kotoa, ja jalakset soluivat ääneti yli vereksen lumen.

Äkkiä pysähtyivät kaikki reet, ja nahkalakit nousivat. Pohjoisesta tuli täyttä ravia mustapukuinen ratsastajatar, ja valkoinen hilkka hunnun alla oli ainoa, mikä ilmaisi kasvojen olinpaikan. Hänen kummallakin sivullaan ratsasti kirkonpalvelija teräshansikkaineen ja vyössä riippuvine miekkoineen, ja toinen huusi miehille:

"Jumalan rauha, länsigööttalaiset talolliset! Onko tie selvä Vadstenan maahan?"

"Ole huoleti, isä", vastasi lähin ajomies. "Ei kiiltojäätä, ei railoja. On vain seurattava reenjälkiä."

Toiset talonpojat kuiskailivat: "Se on rouva Briitta, joka on ollut Ulfshammarissa ja tehnyt tilit herran kuoleman johdosta... ja niinpä kelpasi meidän istua halkokuorman päällä, sillä hän, Jumala paratkoon, ei pane sormiaan väliin."

"Herra-vainaja sai kyllä aikanaan tuta ruoskansiimaa selässään", sanoi viimeinen, joka seisoi reen kannoilla. Ratsastajat jatkoivat matkaansa vauhtia kiihdyttäen, ja suojavesi, jota oli solunut jalaksenjälkiin, sumensi ne mustiksi, niin että ne kuin kaksi nuoraa viittoivat tietä yli lumen. Kaikille tahoille aukeni nyt Vetteri, öisenä ja autiona, ja valittava sävel, aivan kuin yksinäisen linnun liverrys, kaikui välistä kaukaa jäältä.

"Me emme saavuta Nässjan niemiä, ennenkun huotra helisee", jatkoi oikeanpuoleinen ratsastaja, "ja matkaa on sinne vielä kolme penikulmaa. Länsigööttalaiset ovat vikkelää väkeä, vaikka pahajuonista ja keinottelevaa, mutta sanotaan, että Närkevuorten rosvot harhailevat nyt ympäri jäätä. Vaikka kuningas Maunu säätää lakeja, ei rauhaa vain tule maahan."

"Maisteri Mattias", vastasi toinen ratsastaja, jonka nimi oli Pietari ja joka oli Skeningen Pyhänhengen kappelin johtaja. "Sinä olet yhtä perehtynyt miekanmittelöön kuin tähtitieteeseen ja arabialaisten viisauteen, ja vaikka minä olen kehno asemies, en väisty minäkään, jos niiksi tulee; mutta rouva Birgitalla tapaa olla onnea yrityksissään."

Kun Birgitta yhä oli vaiti, taukosi keskustelu, ja lumi putoili nyt niin suurin hiutalein, että reenjäljetkin upposivat umpeen. Ratsastajat luottivat kuitenkin hevosiinsa, ja kun parin tunnin ankaran ravin perästä Birgitan hevonen alkoi hirnua, ymmärsivät he maan olevan lähellä. Muutamia kuusia siinsi esiin, ja tie nousi jyrkäksi ahteeksi. "Rakas rouva, olemme tulleet edemmäksi etelään kuin oli aiottu", sanoi maisteri Mattias, "ja ennemmin voimme yöpyä Örbergaan, kuin etsiä tien Vadstenaan, ja sitten aamulla aikaisin jatkaa Alvastran luostariin. Anna minun nyt ratsastaa edellä."

Pian he pysähtyivät linnankaltaisen rakennuksen eteen, jonka tunsivat Örbergan kirkoksi. Muutamia mökkejä oli sivulla, mutta ne näyttivät asumattomilta ja autioilta. Maisteri Mattias hyppäsi ratsun selästä ja kolkutti miekankahvalla raudotettuun porttiin. Luukku avattiin varovasti ylhäällä tornissa, ja maisteri huusi läpi pimeän: "Ulf Gudmarinpojan leski ja kaksi kirkonpalvelijaa pyytävät majaa yöksi. Älkää peljätkö, keitä lienettekin."

Askeleita kumahteli tornissa, pitkä puusalpa sysättiin seinään, ja lukkari ja hänen molemmat renkinsä raottivat ovea. Lukkari pisti ulos sytytetyn päreen ja valaisi tutkien vieraita, mutta toisessa kädessä hänellä oli kirves.

Maisteri Mattias työnsi oven auki olkapäällään, ja heti kun toiset olivat astuneet hevosten selästä, vei hän ratsut asehuoneeseen ja sitoi ne seinän rautarenkaisiin.

Lukkari oli pitkä ja kapea, harmaa parransänki peitti kuoppaisia poskia, ja kädet olivat veripunaiset. Hän seurasi Birgittaa epäluuloisin ja säikähtynein silmin. Birgitta kulki hiukan kumarassa, pitäen käsiä puoleksi kohotettuina edessään. Hän riensi sinne ja tänne lyhyin ja melkein äänettömin askelin. Tuskin näki lukkari hänen olevan keskellä lattiaa, kun hän jo häälyi miehen takana tai etäällä nurkassa, ja huntu varjosi kasvot kokonaan. Birgitta irrotti itse satulasäkin ja alkoi päästää kirjoja ja peitteitä, ja välillä hän mumisi:

"Missä on kirkkoherra... Aina kaupungissa, missä hänen arvoisuutensa saattaa elää herkullisesti ja missä on rauhallista ja varmaa... Ei koskaan laumansa luona, kun hätä ja vaarat väijyvät. Missä on silloin kaikki järjestys! Pese nyt itsesi, maisteri, ja laula meille messu onnellisen matkan kiitokseksi, sillä sydämeni on ikävissään. Suuri rauhattomuus painoi minua matkalla... ei kuitenkaan Närkevuorten rosvojen tähden."

"Sinä puhut hämärästi", vastasi maisteri Mattias, mutta kun Birgitta ei näyttänyt kuulevan häntä, kääntyi hän Pietarin puoleen ja sanoi aivan hiljaa: "Meidän pienellä silkkirotallamme on nyt niin paljon hommattavaa, ettei meille tuossa tuokiossa jää niin mitään tehtävää."

Birgitta antoi lukkarille merkin valaista tietä tornikamariin, ja sytytettyään useita uusia päreitä ja sysättyään ne kiinni muurin soihtupitimiin lähestyi lukkari huolissaan ja vastahakoisesti. Portaat olivat niin ahtaat, etteivät molemmat päässeet käymään rinnan, vaan lukkarin täytyi nousta edellä; mutta kun he olivat ehtineet kappaleen, hätkähti lukkari ja kääntyi sivuun. Kosteus tippui matalasta holvista, joka muutaman askeleen päässä pakeni pimeyteen, mutta lukkari kohotti soihtua ja valaisi Birgittaa. Hämmästyksekseen hän näki mitä suloisimmat kasvot.

"Niin", sanoi Birgitta silmiään nostamatta, "minä olen äiti Briitta, jota te kaikki niin pelkäätte. Mene!"

Hiukset olivat piukasti solmitun palttinahuivin kätkössä, mutta valo lankesi kirkkaana kaareville kulmakarvoille, käyrälle nenälle ja pienelle varmalle suulle, ja posket olivat paaston ja valvonnan valjentamat.

"Niinpä onkin hän Sigrid Soman tyttärentytär", ajatteli lukkari, mutta pudisti ihmeissään päätään, jatkaessaan vaellustaan tornikamariin.

Se oli korkea ja tilava, ja keskellä lattiaa oli kasa linkokiviä. Keihäitä ja jousia oli seinillä, ja nurkassa törötti liesi kiehuvine kattiloineen.

Nopeaan ja ääneti Birgitta alkoi lajitella eri esineitä, jotka hän oli tuonut mukanaan. Hän levitti seinävierustalle kaksi peitettä kummankin seuralaisensa vuoteeksi, mutta kolmannen hän kääri päänaluseksi vastapäiselle seinälle, ja sinne hän pani kirjansakin. Kaikki hänen liikkeensä olivat nopeudestaan huolimatta arvokkaita ja hillittyjä, välistä ylväitäkin. Hän käänteli kapeaa rannettaan tavalla, joka heti osotti, ettei hän ollut kansasta, vaan että hän usein oli seurustellut ranskalaisten naisten ja italialaisten tanssimestarien parissa, jotka opettivat kuningatar Blankan hovineidoille samalla kertaa pehmeää ja hillittyä ryhtiä. Birgitta meni lieden luo, katsoi kattilaan ja käski lukkarin panna pöytään mitä hyvää hänellä oli ja armeliaasti pitää huolta myös hevosista. Kaikki kävi niin kiireesti ja ääneti, että lukkari tahtoessaan auttaa häntä alati jäi muutaman askeleen jälkeen. Pakkasen ahavoittamat kyynäspäät pistivät esiin miehen kaavusta, kun hän poimi kalikoita kattilan alle, ja aikoessaan kumartua puhaltamaan hiiliin katsoi hän ensin ympärilleen.

"Nyt hän katoo taas portaisiin kuin varjo", änkytti lukkari ja pyöräytti patalakkiaan päälaellaan. "Ymmärtäisinpä minä hitusenkin! Ensin kova ja ankara, että saisi piispankin värisemään... Sitten suloinen ja suopea kainostelevin katsein... Juuri sellainen lienee peikko metsässä. Eikä hän astu koko jalallaan, vaan varpaillaan, kuin pelkäisi herättävänsä jonkun. Ei, se nainen painostaa mieltäni. Pyhä Eerikki, varjele meitä tänä rajuilmayönä!"

Hän teki ristinmerkin ja katseli yhä ympärilleen pimeässä huoneessa.

Alhaalla asehuoneessa oli ovi nyt avattu kirkkoon, jossa molemmat puoleksi palaneet kynttilät sytytettiin Pyhän Neitsyen alttarilla. Isä Pietari lauloi messun aikana hiljaisen hymnin, jonka hän itse oli sepittänyt, sillä hän oli soittotaituri. Kirkon katossa riippui kalaverkkoja, mertoja ja nuottia, eikä taivaan kuningattaren kuva-poloisella ollut muuta kaunistusta kuin pölyinen puolanvarsiseppel; mutta kun Birgitan ääni kuului hillittynä ja hiljaisena, vastaten isä Pietarille, riemuitsi maisteri Mattias, joka viipyi ovella ja unohti polvistua. Hän oli kookas mies, kaula ruskea ja suoninen ja kotkannenä kaareva, ja hän vaipui niin oppineisiin mietteisiin, että valveutui vasta silloin, kun kaikki oli lopussa ja hän kuuli Birgitan lausuvan:

"Vaikka maailmassa oli harvat henkilöt osallisina siinä messussa, oli kuitenkin koko taivaan sotajoukolla ja kiirastulen sieluilla lohdutuksensa siitä. Pyhä Henki, hurmanhenki, tule ja valaise minun tietäni ja opeta minut niiden miesten ja naisten kaltaiseksi, joiden minä juuri kuulin laulavan kanssamme korkeudessa. Tulista minun ylpeyttäni tuskassa, niin että sen voi takoa sinun salamoitsevaksi säiläksesi. Kaikki tahdon uhrata, kaikki kärsiä. Anna minun kadottaa koti ja ystävät, anna minun kadottaa omaisuus ja kulta. Tästä hetkestä alkaen tahdon kääntää kaiken intoni hengen asioihin... Sinulla on oikea mieli, Pietari, lapsenmieli, rauhanmieli, joka sytyttää muut. Tahdotko tulla minun maisterikseni ja rippi-isäkseni Mattiaksen jälkeen? Hän on väsynyt minuun ja aikoo seurata kuningas Maunua ristiretkelle, josta ennustan onnettomuuksia."

"Maailman ääriin tahdon sinua seurata, jos Mattias sen myöntää."

Maisteri Mattias huokasi raskaasti.

"Sisar ja rouva", hän sanoi. "Minä olen johdattanut sinut tiedon polulla epäilyksen jyrkänteelle asti. Minä puhuin sinun kanssasi italialaisista ja latinalaisista runoilijoista. Minä opetin sinulle, että pyhäinkuvat ovat kuollutta puuta ja että pyhät isät olivat vain ihmisiä, jotka saattoivat erehtyä, ja minä laskin kirjojen kirjan helmaasi ja istuin sitten merkitsemässä muistiin, kun sinä ennustit. Väsynyt en ole, mutta me olemme tulleet tienhaaraan, etkä sinä halua enää rinnallasi vastaansanojia, vaan pehmeitä mieliä. En voi seurata sinua vaaralliselle polulle, jonka nyt valitset, mutta tätä eroa en kestä. Ajattelen sitä aina, ja se jäytää rikki kaiken sieluniloni, sillä ystävyytemme oli suloinen, ja minä kaipaan nyt kalsketta ristinlippujen alla. Yhtä vaadin kuitenkin sinulta, rippilapseni, ennenkun luovun vanhasta toimestani. Ripitä itsesi ja sano, mikä äsken ratsastaessasi painoi mieltäsi."

Birgitta seisoi molempien miesten keskellä alasluoduin silmin ja pää hieman kallellaan niinkuin oli ylhäissyntyisten naisten tapa.

"Ei, ei, ei nyt", hän vastasi, eikä hän täysikasvuisten lasten äitinä tuntenut neuvottomuutta miesten edessä, vaan tarttui heidän käsiinsä vapaasti kuin taistelutoveri ainakin. "Ennenkun nukun tahdon tunnustaa kaikki, mutta älä samenna nyt onneani niin raskailla ajatuksilla äläkä puhu erosta... Maisteri, anna minulle lupa luoda silmäni ylös ja olla iloinen!"

"Olkoon se sinulle suotu täksi illaksi!"

Birgitta katsoi ylös yölinnun suurilla silmillä, jotka näyttivät tunkevan läpi pimeän ja erottavan kaiken sen, mikä muilta oli salassa.

"Tämä on viimeinen iltani, ennenkun alan uuden tien. Se on levähdyshetki tienhaarassa. Aterioikaamme nyt yhdessä!"

Hän vei heidät kanssaan tornikamariin, jossa valkea liekehti kattilan ympärillä, ja kaikin istuutuivat he nauttimaan sitä hyvää, mitä lukkari oli kattanut lattialle. Itse täytti lukkari kauhan kattilasta ja ojensi sen veripunaisilla käsillään ensiksi Birgitalle ja sitten miehille. Lunta tuiskusi sisään hatarasta luukusta, sirottaen hienohohteisen vanan Birgitan jalkoihin asti, mutta Birgitta ei kylmästä piitannut.

"Rauhattomuus vallitsee", hän sanoi, "rosvoja liikkuu, heinäsuovia sytytellään. Häpeä ja huikentelevaisuus häälyvät kuninkaanlinnassa. Rauhaa ja ymmärrystä on levitettävä yli maan, luostariväen tulee painattaa kirjoja ja saarnata selvää ruotsia, jota kansa käsittää, ja Kristuksen valtakunnan pitää toteutua. Lisäksi on se luostari rakennettava, johon minä itse tulen Jumalan lupauksen mukaan nunnaksi ja äidiksi... Minä näen, että teidän on vilu, maisterit. Tässä minulla on tinaleili, joka kannattaa avata. Se oli hyvää viiniä. Juokaa, rakkaat ystävät, sitä ei teiltä kukaan katso kielletyksi."

Hän ei maistanut itse pisaraakaan, vaan täytti tinapikarin muille, ja heidän sen tyhjennettyään hän käänsi sen nurin lattialle ja kiersi leilin suulle tulpan.

"Puhuimme luostarista. Vähänpä yleensä puhummekin muusta! Vaikka minun pitäisi mennä hamaan Roomaan, en sittenkään väsyisi ennenkun saisin vahvistuksen luostarikirjeelle. Mutta paavi Klemens on Lusifer valtaistuimella, ja kyllä tiedän, mikä saattaa hänet empimään. Syynä on tyhjä massimme ja se ajatus, joka on meille rakkain -- ajatus muodostaa siitä yhteisluostari sekä miehille että naisille."

"Sitä ajatusta olen aina pitänyt uskallettuna", vastasi maisteri Mattias.

Birgitta keikautti päätään ja puristi äkkiä kätensä nyrkkiin.

"Ja vaikka sinä sekä koko miesväki maassa huutaisitte ei, on se kuitenkin niin kuin minä sanon."

"Silmät alas!" käski maisteri Mattias. "Vielä hetken olet rippilapseni, ja minä peruutan lupaukseni."

Birgitta totteli heti, mutta hän hymyili vilppaasti ja rohkeasti.

"Ankaruutesi, maisteri, on aina ollut minulle terveellinen... mutta yhteisluostari siitä tulee kuitenkin. Mihin olisinkaan itse ehtinyt, ellei minulla joka päivä olisi ollut teitä miehiä läheisyydessäni? Kuinka minä istuinkaan pöydän päässä ja kuuntelin, kun te puhuitte! Mitä välitänkään pilkasta, joka on seurannut minua siksi että aina mieluimmin viivyin teidän luonanne! Kurin ja siveyden pohjalle on uusi viinitarha perustettava ja puutarhuriksi minä asetan abbedissan, johtajattaren, sillä kukaan ei saata hoitaa lapsiaan hellemmin kuin nainen. Usein jo näy'issäni kuulen uuden luostarin kellojen soivan yli Vadstenan lahden. Miehet ja naiset, laulaa kello, niin että kaikuu kauas metsiin, miehet ja naiset! -- Vanhan Briitta-äidin ääni se siinä huutaa ja kehottaa teitä, te pahat, sillä liehakoita ja riidellä te osasitte, mutta yhteisesti palvella ikuista Jumalaa ette koskaan voineet."

"Armollinen rouva, tee minut mahdolliseksi sinua seuraamaan!" sanoi maisteri Pietari, mutta hiljaa ja oikeastaan itsekseen.