Part 9

Toivomansa tilaisuuden hän sai kahden vuorokauden kuluttua. Sinä päivänä me leiriydyimme varhain kahdesta syystä. Ensimmäinen oli se, että pelastamamme äiti ja lapsi olivat niin heikot, että eivät voineet kulkea lepäämättä, eikä meillä ollut liikoja miehiä heitä kantamaan; toinen oli se, että löysimme ihanteellisen levähdyspaikan. Se oli kuten tavallista autioksi jäänyt kylä, jonka läpi juoksi ihana virta. Otimme haltuumme muutamia ulommaisia majoja, joita ympäröi aita, ja kun Mavovo oli onnistunut ampumaan lihavan antilooppilehmän ja sen puolikasvuisen vasikan, me valmistauduimme viettämään tavanmukaista juhlaa. Sammyn valmistaessa toipuneelle vaimolle lihalientä ja meidän Stephen'in kanssa poltellessa piippujamme häntä katsellen Hans pujahti sisään murtuneen orjantappura-aidan eli _boman_ läpi ja ilmoitti, että arabialaiset olivat tulossa kahdessa ryhmässä suuri orjajoukko mukanaan.

Me juoksimme ulos ja näimme, kuten hän oli sanonut, kaksi lähestyvää karavaania, tai oikeammin ne olivat jo saavuttaneet kylän, vaikkakin jonkun matkan päässä meistä, ja leiriytyivät parasta aikaa entiselle torille. Toinen niistä oli se, jonka jälkiä olimme seuranneet, vaikkakin parin viimeisen tunnin ajan olimme kulkeneet toista tietä etupäässä siitä syystä, että emme jaksaneet nähdä sellaisia näkyjä, joita olen kuvannut. Joukko näytti käsittävän noin kaksisataa viisikymmentä orjaa ja yli neljäkymmentä vartijaa, kaikki pyssyillä varustettuja mustia miehiä ja useimmat puvustaan päättäen arabialaisia tai sekarotuisia arabialaisia. Toisessa karavaanissa, joka lähestyi toiselta suunnalta, ei ollut enempää kuin sata orjaa ja kaksi- tai kolmekymmentä vartijaa.

"Nyt", minä sanoin, "me syömme ensin päivällisemme ja sitten, jos haluatte, menemme tervehtimään noita herroja näyttääksemme vain, ettemme pelkää heitä. Hans, hae lippu ja sido se tuon puun latvaan; siitä he näkevät, minkä maan kansalaisia me olemme."

Pian kohosikin Englannin lippu, ja samassa näimme kaukoputkillamme orjakauppiasten juoksentelevan levottomina ja orjaraukkain kääntyvän ja tuijottavan liehuvaan vaatteeseen ja sitten alkavan puhella toinen toiselleen. Mieleeni johtui, että mahdollisesti joku joukosta oli nähnyt lipun englantilaisen matkustajan kädessä tai kuullut sitä pidettävän laivojen mastoissa tai tangoissa rannikolla ja saanut tietää, mitä se merkitsee orjille. Tai ehkä he ymmärsivät muutamia sanoja arabialaisten keskustelusta, jotka epäilemättä puhuivat viittoen ja merkitsevästi. Joka tapauksessa he tuijottelivat siksi, kunnes arabialaiset sjambokkeineen, s.o. virtahevon nahkasta tehtyine piiskoineen hyökkäsivät heidän joukkoonsa ja tukahduttivat kiihtyneen keskustelun iskuihin.

Ensi aluksi luulin heidän purkavan leirin ja marssivan tiehensä valmistuksia he todella alkoivat tehdäkin, mutta hylkäsivät sitten aikeensa luultavasti siitä syystä, että orjat olivat uuvuksissa ja ennen yön tuloa ei ollut muuta vettä löydettävissä. Lopulta he istuutuivat ja sytyttivät keittotulia. Huomasin heidän myöskin ryhtyvän varokeinoihin hyökkäystä vastaan asettamalla vartijoita ja pakottamalla orjat rakentamaan leirin ympärille orjantappura-aidan.

"No", sanoi Stephen lopetettuamme päivällisen, "oletko valmis tervehdyskäynnille?"

"En", minä vastasin, "en luule. Olen ajatellut asiaa ja päättänyt, että on parasta jättää se sikseen. Nuo arabialaiset tietävät varmasti, mitä olemme tehneet heidän arvoisalle herralleen Hassanille, sillä epäilemättä hän on lähettänyt heille sanan. Jos siis menemme heidän leiriinsä, he saattavat heti nähdessään ampua meidät. Tahi jos he ottavat meidät hyvästi vastaan, he voivat tarjota vieraanvaraisuuttaan ja myrkyttää meidät tai hakata äkkiä päämme poikki. Asemamme saisi kyllä olla parempi, mutta uskon valloituksen käyvän heille kuitenkin vaikeaksi. Minun mielestäni on siis parempi jäädä tänne ja odottaa asiain kehitystä."

Stephen mutisi jotakin minun liiallisesta varovaisuudestani, mutta en välittänyt hänestä. Yhden kuitenkin tein. Kutsutin luokseni Hansin ja sanoin hänelle, että hän ottaisi mukaansa toisen mazitun -- en uskaltanut panna molempia vaaralle alttiiksi, sillä he olivat oppaitamme -- ja yhden alkuasukkaista, jotka olimme saaneet Hassanilta, urhoollisen miehen, joka ymmärsi kaikkia seudun murteita, ja käskin. heidän pimeän tullen ryömiä orjakauppiasten leiriin. Siellä heidän oli koetettava urkkia tietoonsa niin paljon kuin voivat ja jos mahdollista hiipiä orjain joukkoon ja selittää heille, että me olimme heidän ystäviänsä. Hans nyökkäsi, sillä tehtävä oli juuri hänen mieleisensä, ja lähti tekemään valmistuksia.

Me Stephen'in kanssa varustelimme itseämme myöskin lujittamalla puolustuslaitosta, pystyttämällä isoja vahtivalkeita ja asettamalla vartijoita.

Yö tuli, ja Hans tovereineen lähti liikkeelle huomaamatta kuin käärmeet. Vallitsi syvä hiljaisuus, jota vain silloin tällöin keskeyttivät orjain valittavat, surumieliset äännähdykset: "La-lu, la-luá!" vaieten taas, ja arabialaisten ruoskaniskujen aiheuttamat kurjain raukkojen kauhunhuudot. Kerran pamahti myöskin pyssy.

"Ne ovat nähneet Hansin", sanoi Stephen.

"En usko", minä vastasin, "sillä siinä tapauksessa olisi kuulunut useampia laukauksia. Se oli joko vahinkolaukaus, tahi ammuttiin joku orja."

Senjälkeen ei pitkään aikaan tapahtunut mitään, kunnes vihdoin Hans tuntui maan sisästä nousevan eteeni ja hänen takanaan mazitu ja hänen toinen seuralaisensa.

"Kerro kertomuksesi", minä sanoin.

"Baas, näin se kuuluu. Me olemme saaneet tietää kaikki. Arabialaiset tietävät kaiken, mikä koskee teitä ja miehiänne. Hassan on lähettänyt heille määräyksen surmata teidät. On hyvä, ettette mennyt heidän luokseen, sillä teidät olisi varmasti tapettu. Me ryömimme lähelle ja kuulimme heidän keskustelunsa. He aikovat aamunkoitteessa tehdä rynnäkön meitä vastaan, ellemme lähde liikkeelle aikaisemmin, mistä he vakoojainsa kautta saavat tiedon."

"Ja jos se tapahtuu, mitä sitten?" minä kysyin.

"Silloin he hyökkäävät meidän järjestäessämme karavaania tai heti lähdettyämme liikkeelle."

"Vai niin. Mitä vielä, Hans?"

"Niin, baas. Nämä kaksi miestä ryömivät orjain joukkoon ja puhuttelivat heitä. Nuo orjat ovat hyvin surullisia, ja moni heistä on kuollut sydämenahdistukseen jouduttuaan pois kodeistaan ja tietämättä, minne heitä viedään. Näin yhden juuri kuolevan; se oli nuori nainen. Hän puheli toisen vaimon kanssa ja näytti aivan terveeltä, ainoastaan väsyneeltä, kunnes hän äkkiä sanoi kuuluvalla äänellä: 'Nyt minä kuolen mutta palaan takaisin henkenä lumoamaan noita paholaisia, kunnes hekin tulevat hengiksi.' Sitten hän kutsui heimonsa päämiestä, pani käden sydämelleen ja kaatui kuolleena maahan. Mutta", Hans lisäsi miettiväisesti ja sylkäisi, "ei hän päässyt kaatumaan aivan maahan, sillä orjamies piti hänen päätään koholla. Arabialaiset olivat hyvin vihoissaan sekä siitä, että hän oli kironnut heitä, että hänen kuolemastaan. Eräs heistä tuli ja potkaisi hänen ruumistaan ja ampui sitten hänen sairaan pikku poikansa, koska äiti oli kironnut heitä. Mutta kaikeksi onneksi hän ei nähnyt meitä, sillä me seisoimme varjossa kaukana tulesta."

"Entä muuta, Hans?"

"Vielä eräs asia, baas. Nämä miehet lainasivat teidän antamanne veitset kahdelle urhoollisimmalle orjalle, jotta nämä voisivat leikata poikki orjanikeet ja köydet, joilla heidät oli sidottu, ja lähettää ne sitten miehestä mieheen, jotta kaikki voisivat tehdä samoin. Mutta mahdollisesti arabialaiset huomaavat sen, ja silloin nämä miehet jäävät ilman veitsiä. Siinä kaikki. Onko baas'illa vähän tupakkaa?"

"Nyt, Stephen", minä sanoin Hansin mentyä ja selitettyäni tilanteen, "meillä on kaksi mahdollisuutta. Joko livahdamme noiden herrasmiesten käsistä heti, missä tapauksessa meidän on jätettävä tuo vaimo lapsineen oman onnensa nojaan, tai voimme jäädä tänne odottamaan hyökkäystä."

"Minä en pakenisi", Stephen sanoi synkkänä, "olisi raukkamaista hylätä tuo vaimoraukka. Sitäpaitsi marssiessamme saattaisi tapahtua pahempaakin. Muista, että Hans sanoi meitä vakoiltavan."

"Tahtoisit siis jäädä odottamaan hyökkäystä?"

"Eikö löydy kolmatta vaihtoehtoa, Quatermain? Jos itse hyökkäisimme?"

"Sepä ajatus", minä sanoin. "Kutsukaamme Mavovo tänne."

Mavovo saapuikin ja istuutui eteemme. Minä selitin hänelle asian.

"Minun kansallani on tapana mieluummin hyökätä kuin odottaa hyökkäystä, ja kuitenkin, isäni, tässä tapauksessa sydämeni on sitä vastaan. 'Hans' (hän kutsui häntä nimellä _Inhlatu_, joka on zulukielinen, pilkkukäärmettä merkitsevä sana ja vastaa hottentotin kafferinkielistä. nimeä) sanoo noita keltaisia koiria olevan aina kuuteenkymmeneen, ja niillä on kaikilla pyssyt, kun taas meitä on ainoastaan viisitoista, sillä orjiin emme voi luottaa. Hän sanoo heidän sitäpaitsi olevan lujan aidan suojassa ja valveilla, vakoojain vartioimina, joten emme helposti voi heitä yllättää. Mutta nähkääs, isäni, mekin olemme lujan aidan suojassa, eikä meitäkään voi yllättää. Ja luulen, että miehet, jotka muulloinkin kuin sodassa kiduttavat ja tappavat vaimoja ja lapsia, ovat varmasti pelkureita eivätkä uskalla hyökätä, jos ammumme hyvin, jos he yleensä tulevat ensinkään. Sentähden sanon: 'Odottakaa kunnes puhveli joko hyökkää tai pakenee. Mutta teidän on sananvalta, Macumazahn, Vartija yöllä, ei minun, teidän metsästäjänne. Puhukaa te, joka olette vanhennut sodassa, ja minä tottelen."

"Sinä puhut viisaasti", minä vastasin; "mieleeni johtuu toisiakin syitä. Nuo arabialaiset saattaisivat kätkeytyä orjain selän taa, ja me tappaisimme näistä monta vahingoittamatta ensinkään arabialaisia. Stephen, luulenpa, että meidän on katseltava asiaa tässä valossa."

"Hyvä juttu, Quatermain. Toivon vain Mavovon siinä suhteessa olevan väärässä, että nuo mustat saattaisivat muuttaa mielensä ja paeta."

"Totisesti, nuori mies. Sinähän käyt aivan liian verenhimoiseksi ollaksesi orkideainviljelijä", minä huomautin, katsahtaen häneen. "Minä puolestani toivon hartaasti Mavovon olevan oikeassa, sillä ellei niin ole, niin sanon sinulle, että tämä saattaa olla huono yritys."

"Olen tähän asti aina ollut rauhanmies", Stephen vastasi, "mutta nähdessäni noita onnettomia orjaraukkoja murskattuine paineen ja puihin nääntymään sidottuja vaimoja --"

"Tahdot anastaa kaikkivaltiaan Jumalan tehtävät", minä sanoin. "Mutta se on luonnollinen seuraus ja saattaa näissä olosuhteissa olla Hänelle mieleen. Ja nyt, kun olemme päättäneet toiminnastamme, ryhtykäämme heti työhön, jotta arabialaiset herrat vierailulle tullessaan löytäisivät aamiaisensa valmiina."

VII.

ORJAIN RYNNÄKKÖ.

No niin, me teimme voitavamme saadaksemme kaikki valmiiksi. Vahvistettuamme orjantappura-aitaamme eli _bomaa_ niin paljon kuin mahdollista ja sytytettyämme sen ulkopuolelle muutamia suuria tulia määräsin kullekin metsästäjälle paikkansa ja katsoin, että heidän pyssynsä olivat kunnossa ja että heillä oli runsaasti ampumavaroja. Sitten sain Stephen'in paneutumaan, levolle lupaamalla herättää hänet myöhemmin valvomaan. Sitä en kuitenkaan aikonut tehdä, sillä toivoin hänen aamulla nousevan reippaana ja vahvoin hermoin ensimmäiseen taisteluunsa.

Niin pian kuin näin hänen silmäinsä painuvan umpeen istuuduin laatikolle miettimään. Puhuakseni totta en ollut sisällisesti kovin rauhallinen. Ensinnäkään en tiennyt, miten kaksikymmentä kantajaamme käyttäytyisivät tulessa. He saattaisivat joutua pakokauhun valtaan ja hyökätä ulos, missä tapauksessa päätin päästää heidät oman onnensa nojaan, sillä pakokauhu on tarttuvaa laatua.

Pahempi asia oli meidän hyvin vaikea asemamme. Leirin ympärillä, oli paljon puita, joitten sekaan hyökkääjät saattoivat piilottautua. Mutta kaikkein enimmän, vielä enemmän kuin joen kaislaisia rantaäyräitä, jonne he voivat ryömiä piiloon kuuliltamme, minä pelkäsin takanamme olevaa kaltevaa maata, joka kasvoi tiheää ruohoa ja viidakkoa, ja kohosi vähitellen noin kahdensadan kyynärän päässä korkeaksi harjanteeksi. Jos nyt arabialaiset kiertäisivät tuon harjun taakse, he voisivat ampua suoraan aitaamme ja rikkoa sen. Jos tuulikin vielä olisi suosiollinen, he voisivat polttaa sen tai hyökätä kimppuumme savupilvien suojassa. Tosiasia on kuitenkin, ettei mikään näistä mahdollisuuksista tapahtunut seuraavasta syystä. Yöllisissä tai hyvin varhaisissa hyökkäyksissä mielestäni on kaikkein vaikein aika aina ollut tuntia ennen taivaan valkenemista. Säännöllisesti kaikki voitava on jo tehty, ja ihmisten täytyy istua toimettomina. Silloin ruumiilliset ja moraaliset voimatkin ovat alimmillaan niinkuin elohopea lämpömittarissa. Yö tekee kuolemaa, päivä ei vielä ole syntynyt. Koko luonnossa tuntuu tuon hetken vaikutus. Silloin tulevat pahat unet, silloin lapset heräävät itkemään, silloin heräävät muistot niistä, jotka olemme kadottaneet, silloin epäilevä sielu usein vaipuu tuntemattoman syvyyksiin. Ei ole ihme, että ajan pyörät liikkuivat hitaasti sinä yönä. Monesta merkistä huomasin, että aamu oli käsissä. Kantajat kääntelehtivät ja mutisivat unissaan, etäällä jalopeura lakkasi ulvomasta ja etsi pesäänsä, valpas kukko kiekui jossakin, ja aasimme nousivat ja alkoivat tempoa köysiään. Vielä oli kuitenkin aivan pimeä. Hans ryömi luokseni; näin hänen ryppyiset, keltaiset kasvonsa vahtitulen valossa.

"Tunnen aamun koittavan", hän sanoi ja katosi taas.

Sitten ilmestyi Mavovo, kuvastuen suunnattoman suurena pimeyttä vastaan.

"Valvoja yöllä, yö on kulunut", hän sanoi. "Jos viholliset ollenkaan tulevat, heidän pitäisi jo olla täällä."

Tervehtien hänkin siirtyi pimeyteen, ja samassa kuulin keihäitten kalinaa ja pyssynhanain jännittämistä.

Menin Stephen'in luo ja herätin hänet. Hän nousi haukotellen istumaan, mutisi jotakin kasvihuoneista, muisti sitten äkkiä ja sanoi:

"Tulevatko arabialaiset? Saamme siis vihdoinkin taistella. Hauskaa, ukkoseni, eikö ole?"

"Olet hauska vekkuli", minä sanoin epäjohdonmukaisesti ja menin raivoissani tieheni.

Olin levoton tuon kokemattoman nuorukaisen tähden. Jos hänelle jotakin tapahtuisi, mitä sanoisin hänen isälleen? No niin, oli luultavaa, että siinä tapauksessa minullekin tapahtuisi jotakin. Mahdollisesti kuolisimme samalla hetkellä. Varmaa oli joka tapauksessa, etten aikonut elävänä jättäytyä noiden orjakauppias-paholaisten käsiin. Hassanin huomautus tulesta ja pää alaspäin hirttämisestä ja auringonpaisteesta oli kyllin elävänä jäänyt mieleeni.

Seuraavan viiden minuutin kuluessa kaikki nousivat, vaikka useimmat kantajat oli potkaisemalla herätettävä unestaan. Miesraukat olivat tottuneet kuoleman läheisyyteen eivätkä antaneet sen häiritä untaan. Huomasin heidän kumminkin mutisevan keskenään ja olevan hätäytyneinä.

"Jos he osoittavat kavalluksen merkkejä, heidät on surmattava", sanoin Mavovolle, ja tämä nyökkäsi vakavaan, hiljaiseen tapaansa.

Ainoastaan pelastamamme orjavaimon lapsineen jätimme leirin nurkkaan makaamaan uupumuksen horroksissa. Mitä hänen häiritsemisensä olisi hyödyttänyt?

Sammy, joka näytti kauhean onnettomalta, toi kaksi tuopillista kahvia Stephen'ille ja minulle.

"Tämä on kohtalokas hetki, herrat Quatermain ja Somers", hän sanoi kahvia tarjotessaan, ja minä näin hänen kätensä vapisevan ja hampaiden kalisevan. "Kylmä on ankara", hän jatkoi juhlallisella englanninkielellään kuin selittääkseen noita ruumiillisia pelon merkkejä, jotka näki minun huomanneen. "Mr. Quatermain, hyvä teidän on polkea maata ja vainuta taistelua kaukaa, kuten sanotaan Jobin kirjassa. Mutta minua ei ole kasvatettu siihen toimeen ja otan asian toisella tavalla. Toivoisin tosiaankin olevani Kapkaupungissa jälleen, vaikkapa vain vankilan valkoisten seinäin sisällä."

"Niin minäkin", minä mutisin, pitäen vaivoin oikean jalkani maassa.

Mutta Stephen vain nauroi ja kysyi:

"Mitäs sitten teet, Sammy, kun taistelu alkaa?"

"Mr. Somers", hän vastasi, "olen käyttänyt hyväkseni pari unetonta tuntia kaivamalla kolon tuon puunrungon taakse, jonka läpi en usko kuulain tunkeutuvan. Siellä minä rauhanmiehenä rukoilen menestyksemme puolesta."

"Ja jos arabialaiset tulevat sisään, Sammy?"

"Sitten, sir, minä taivaan avulla panen toivoni jalkaini nopeuteen."

Nyt en enää voinut kestää, oikea jalkani kohosi ja potkaisi Sammya juuri siihen paikkaan, mihin olin tähdännyt. Hän katosi, luoden taakseen moittivan katseen.

Juuri silloin syntyi kauhea hälinä orjakauppiasten leirissä, missä siihen saakka oli ollut hyvin hiljaista, ja samassa aamunkoiton ensimmäinen valo alkoi välkkyä pyssyjemme piipuilla.

"Katsokaa!" minä huudahdin, nielaisten kahvini lopun, "tuolla liikkuu jotakin."

Melu kävi äänekkäämmäksi ja äänekkäämmäksi, kunnes se tuntui täyttävän taivaat kirouksilla ja kimeillä huudoilla. Niiden keskeltä erotin selvästi raivoisia hätähuutoja ja sitten kuului pyssyjen pamahduksia, tuskan huutoja ja juoksevain jalkain töminää. Nyt valo jo kävi kirkkaaksi, kuten tavallisesti tällä leveysasteella. Kolme minuuttia vielä, ja harmaan aamusumun läpi näimme tusinoittain mustia olentoja ponnistelevan ylös rinnettä meitä kohti. Muutamilla näytti olevan puupölkky selkään sidottuna, toiset ryömivät nelin kontin, toiset vetivät lapsia käsipuolesta, ja kaikki kirkuivat kaikkein kimeimmillä äänillään.

"Orjat hyökkäävät meitä vastaan", sanoi Stephen ja kohotti pyssyään.

"Älä ammu", minä huusin. "Luulen, että he ovat karanneet ja etsivät turvaa meidän luotamme."

Minä olin oikeassa. Nuo onnettomat olivat käyttäneet hyväkseen veitsiä, jotka miehemme olivat heille salaa vieneet. Katkottuaan yön kuluessa kahleensa he nyt juoksivat englantilaisten ja heidän lippunsa turviin. Eteenpäin syöksyi tuo hurja joukko, monella vielä orjanies niskassa, sillä heillä ei ollut ollut aikaa eikä tilaisuutta irroittaa niitä kaikkia, ja arabialaiset ajoivat heitä ampuen takaa. Tilanne oli selvästi hyvin vakava, sillä jos orjat pääsisivät tunkeutumaan leiriimme, silloin me joutuisimme sekasortoon ja uhriksi heidän takaa-ajajainsa kuulille.

"Hans", minä huusin, "ota mukaasi eiliset miehet ja koeta saattaa nuo orjat takapuolellemme. Nopeaan! Hyvin nopeaan, ennenkuin jäämme heidän jalkoihinsa."

Hans lähti, ja samassa jo näinkin noiden kolmen juoksevan lähestyvää laumaa kohti, Hans heiluttaen kädessään paitaa tai jotain muuta valkeaa vaatetta kiinnittääkseen pakenevain huomiota. Samassa ensimmäinen heistä jo pysähtyikin ja huusi: "Armoa, englantilaiset! Pelastakaa meidät!" sillä hän oli huomannut pyssymme.

Se oli todella onnellinen sattuma, sillä muuten Hans tovereineen ei olisi ikinä saanut heitä pysähdytetyksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä näin valkean paidan kääntyvän vasemmalle ohi aitamme eli _boman_ kohti leirin takana olevaa viidakkoa ja korkeaa heinikkoa. Sitä seurasi ponnistellen ja ryömien orjalauma kuin lampaat kellokastaan. Heille Hansin paita oli kuin "Navarran valkea kypäri".

Se pelko siis oli ohi. Arabialaisten kuulat olivat kaataneet muutamia, toiset olivat tallautuneet jäljessä tulevain jalkoihin tai vaipuneet maahan heikkoudesta, ja eloonjääneitä takaa-ajajat yhä ampuivat. Eräs vaimo, joka oli kaatunut raskaan, kurkkuun sidotun ikeen painon alla, ryömi nelinkontin eteenpäin. Joku arabialainen ampui häntä, mutta kuula osui maahan hänen vatsansa alle vahingoittamatta häntä, sillä hän ponnisteli entistä nopeammin eteenpäin. Olin varma, että hän ampuisi uudelleen, ja pidin häntä silmällä. Samassa näinkin, sillä valo oli nyt kirkas, pitkän, valkopukuisen miehen astuvan esille banaanipuun takaa noin sadanviidenkymmenen kyynärän päässä ja tähtäävän huolellisesti vaimoa kohti. Mutta minä tähtäsin myös ja -- no niin, tuollaisessa tarkka-ammunnassa en ole huono, jos vain koetan. Arabialaisen pyssy ei lauennut enää. Hän hyppäsi vain noin kahden jalan korkeuteen ilmaan ja kaatui samassa taapäin, sillä kuula oli lävistänyt pään, johon tuota henkilöä olin tähdännytkin.

Metsästäjät päästivät matalan "ou" äänen, joka merkitsi hyväksymistä, ja Stephen huudahti innostuneena:

"Mikä taivaallinen laukaus!"

"No ei juuri huonokaan, mutta minun ei olisi pitänyt ampua", vastasin, "sillä he eivät vielä ole tehneet rynnäkköä. Se on jonkunlainen sodanjulistus, ja", vastasin, kun näin Stephen'in aurinkokypärin lentävän maahan, "siinä on vastaus. Alas kaikki, ja ampukaa ampumarei'istä."

Silloin taistelu alkoi. Ellei oteta huomioon sen loistavaa loppunäytöstä, se ei ollut oikea taistelukaan verrattuna pariin myöhempään, joita tällä retkellä taistelimme. Mutta toisaalta se oli meille hyvinkin vaikea. Aluksi arabialaiset tekivät hyökkäyksen, huutaen avukseen Allahin nimeä. Mutta niin hurjanrohkeita kuin he olivatkin, uutta yritystä he eivät tehneet. Joko hyvällä onnellaan tai hyvällä taidollaan Stephen kaatoi kaksipiippuisella rihlapyssyllään kaksi heistä, ja minäkin ammuin tyhjiin isokaliiberisen, takaaladattavan pyssyni -- ensimmäisen mitä olen omistanut -- enkä suinkaan ilman seurauksia, ja metsästäjätkin osuivat moniaan kerran.

Senjälkeen arabialaiset etsivät suojaa puiden takaa ja, kuten olin pelännyt, joen äyräiden kaislikosta. Sieltä käsin he tekivät meille paljon kiusaa, sillä joukossa oli hyviäkin pyssymiehiä. Ellemme kaiken varalta olisi lujittaneet orjantappura-aitaamme paksulla multa- ja turvevallilla, meille olisikin käynyt huonosti. Yksi metsästäjistä oli jo saanut surmansa, kuula oli lentänyt ampumareiästä suoraan kurkkuun, juuri kun hän oli laukaisemaisillaan, ja onnettomat kantajamme, jotka olivat vähän ylempänä, olivat kärsineet enemmänkin vahinkoa, sillä kaksi heistä makasi jo maassa ja haavoittuneita oli neljä. Senjälkeen komensin eloonjääneet pitkälleen maahan aivan aidan taakse sillä tavoin, että me voimme ampua heidän ylitseen.

Pian kävi ilmi, että arabialaisia oli enemmän kuin olimme luulleet, sillä noin viisikymmentä ampui eri suunnilta. Sitäpaitsi he vähitellen etenivät, ilmeisesti aikoen kiertää meidät ja pyrkiä takanamme olevalle harjanteelle. Muutamia me tietysti pysähdytimme heidän juostessaan puun takaa toisen taakse, mutta tämä oli yhtä vaikeaa, kuin tiheässä metsässä juoksentelevain kaniinien ampuminen, ja ollakseni rehellinen minun on sanottava, että olin ainoa, joka sain osumaan, sillä nopea silmäni ja pitkä harjaannus auttoivat.

Noin tunnin kuluessa asemamme oli käynyt todella vakavaksi, ja meidän täytyi välttämättä ruveta miettimään, mitä oli tehtävä. Minä osoitin, että vähäisen joukkomme hyökkäys noita hajaantuneita pyssymiehiä vastaan, jotka vähitellen saartoivat meidät, olisi ollut enemmän kuin hyödytön, ja toiselta puolen asemamme puolustaminen iltaan asti näytti toivottomalta. Jos arabialaiset vain pääsisivät taaksemme, he saattaisivat ampua meitä ylhäältä käsin. Viimeisen puolentunnin ajan olimmekin käyttäneet kaikki voimamme estämään heitä kiertämästä _bomaa_, mikä toisella puolen virtaavan joen ja toisella puolen olevan aukean maa-alan vuoksi kaikeksi onneksi kävi heille hyvin vaikeaksi suorittaa ilman liian suurta tappiota.

"Luulen, ettemme voi tehdä muuta", minä sanoin lopulta, kun arabialaisten ammunta hetkeksi taukosi joko heidän neuvotellessaan tai odottaessaan uusia ampumavaroja, "kuin jättää leirin ja kaikki ja hyökätä mäenharjalle. Nuo miehet ovat varmaankin kaikki jo väsyksissä, ja kun me olemme hyviä juoksijoita, voimme siten pelastaa henkemme."

"Mutta kuinka käy haavoittuneiden", kysyi Stephen, "ja orjavaimon ja hänen lapsensa?"

"En tiedä", minä vastasin ja silmäni painuivat alas.

Luonnollisesti tiesin sen vallan hyvin, mutta nyt heräsi kärjistyneessä muodossa vanha kysymys: pitikö meidän tuhota itsemme muutamain henkilöiden vuoksi, joita kohtaan meillä ei ollut suurta mielenkiintoa ja joita emme heidän luokseen jäämälläkään voineet pelastaa? Jos jäisimme paikalle, loppumme näytti olevan hyvin varma, kun taas pakenemalla oli hyvin mahdollista pelastautua. Mutta silloin meidän olisi jätettävä turvattomiksi muutamia haavoittuneita kantajia ja nääntyneinä korjaamamme vaimo ja lapsi, jotka kaikki varmasti saisivat surmansa, paitsi mahdollisesti nainen lapsineen.