Part 8

"Lordi Quatermain" (muistan tämän puhuttelusanan, syystä että se on lähinnä pääriarvoa kaikista arvonimistä, mitä olen saanut tai luultavasti tulen saamaan), "jos annan teille kaksikymmentä kantajaa ja seuraan mukananne muutamia päiviä matkallanne sisämaahan, lupaatteko olla antamatta merkkiä laivallaoleville maanmiehillenne ja opastamatta heitä maihin?"

"Mitä arvelet?" kysyin Stephen'iltä.

"Oi", hän vastasi, "luulenpa, että suostun. Tämä roisto on jo saanut aika hyvän opetuksen, ja jos _Krokodiilin_ väki laskee maihin, se on oleva retkemme loppu. Yhtä varmasti kuin munat ovat munia he vievät meidät Zanzibariin tai muuanne todistajiksi orjaoikeuteen. Emme siis saisi mitään aikaan, sillä ennenkuin laivamiehet ehtisivät tänne, kaikki nämä konnat, lukuunottamatta ystäväämme Hassania, pötkisivät pakoon. Näes, emme ole niinkään varmat, että hän joutuu hirteen. Luultavasti hän lopultakin pelastuu. Kansainvälinen laki, ulkovallan alamainen, ei suoranaisia todisteita -- ja sensemmoiset seikat, tiedäthän."

"Maltahan minuutti tai pari", minä sanoin ja aloin ankarasti miettiä.

Sillävälin tapahtui monenlaista. Näin meitä kohti kuljetettavan kahtakymmentä alkuasukasta, luultavasti luvatut kantajat; sitten näin suuren joukon muiden alkuasukasten seuraamina pakenevan pensaikkoon. Vihdoin saapui kolmas lähetti, joka ilmoitti _Marian_ purjehtivan eteenpäin nähtävästi anastajain ohjaamana ja sotalaivan ponnistelevan perässä. Ilmeisesti sillä ei ollut aikomustakaan laskea maihin tälle rannalle, joka ainakin nimellisesti oli portugalilaisten aluetta. Senvuoksi, jos jotain oli tehtävä, meidän piti toimia nopeasti.

No niin, lopputulos oli se, että minä hulluudessani hyväksyin Stephen'in neuvon enkä tehnyt mitään. Sellainen on helpoin ja tavallisesti enimmän harmia tuottava ratkaisu. Kymmentä minuuttia myöhemmin minä muutin mieleni, mutta silloin se oli liian myöhäistä, _Krokodiili_ oli jo merkinannon ulottumattomissa. Tämän huomasin keskusteltuani Hansin kanssa.

"Baas", hän sanoi arvokkaalla ja veitikkamaisella tavallaan, "luulen, että olette tehnyt erehdyksen. Te unohdatte, että nuo valkeihin vaatteisiin puetut keltaiset paholaiset, jotka nyt ovat paenneet, tulevat takaisin, ja että teidän palatessanne sisämaasta he voivat odottaa teitä. Jos nyt englantilainen sotalaiva olisi hävittänyt heidän kaupunkinsa ja orjamajansa, he olisivat voineet mennä muuanne. Joka tapauksessa", hän lisäsi myöhemmin, katsahtaen pahoinpideltyyn Hassan'iin, "meillä on heidän päällikkönsä ja tietystihän te hirtätte hänet, baas? Tai ellette itse tee sitä mielellänne, jättäkää se minun toimekseni. Osaan hyvin hyvästi hirttää. Kerran nuorempana autoin pyöveliä Kapkaupungissa."

"Mene ulos", minä sanoin, mutta tiesin hänen olevan oikeassa.

VI.

ORJATIE.

Kun luvatut kaksikymmentä kantajaa olivat saapuneet viiden tai kuuden pyssyillä varustetun arabialaisen johdolla, me menimme Hassanin ja metsästäjäin kanssa heitä tarkastamaan. Se oli joukko miellyttäviä vaikka laihoja ja arannäköisiä miehiä, jotka päättäen ulkomuodosta ja hiuksista olivat eri heimojen jäseniä. Kun olimme jättäneet heidät, niin arabialaiset tai oikeammin yksi heistä aloitti kiihkeän keskustelun Hassanin kanssa. Kun Sammy ei ollut saapuvilla,, niin en tiedä mitä he sanoivat, vaikka sen verran sain selville, että he neuvottelivat Hassanin pelastuksesta. Joka tapauksessa he hylkäsivät ajatuksen ja juoksivat tiehensä, niinkuin heidän kumppaninsakin olivat tehneet. Yksi kuitenkin, joka oli muita rohkeampi, kääntyi ja ampui kohti minua. Hän ampui muutamia kyynäröitä syrjään, päätin sen kuulan äänestä; arabialaiset ovat näet huonoja pyssymiehiä. Murhayritys ärsytti minua kuitenkin siinä määrin, että päätin vastata laukaukseen. Minulla oli mukanani pieni Intombi-niminen rihlapyssyni, sama, jolla Dingaanin kylässä olin ampunut korppikotkia monta vuotta sitten, kuten Hans minulle muistutti. Olisin tietysti voinut ampua miehen kuoliaaksi, mutta sitä en halunnut. Olisin myöskin voinut ampua häntä sääreen, mutta silloin meidän olisi pitänyt joko hoitaa häntä tai jättää kuolemaan! Valitsin siis hänen oikean kätensä, joka paetessa oli ojennettuna ulospäin, ja noin viidenkymmenen askeleen päästä ammuin sen lävitse juuri kyynärpään yläpuolelta.

"Katsokaa", sanoin zuluille nähdessäni käden hervahtavan, "tuo halpamainen mies ei koskaan enää ammu ketään."

"Hyvä, Macumazahn, erinomaista!" sanoi Mavovo, "mutta kun tähtäätte noin hyvin, miksi ette valinnut päätä? Tuo kuula meni puoliksi hukkaan."

Seuraava työni oli päästä yhteyteen kantajain kanssa, jotka onnettomat luulivat, että heidät oli myyty uudelle isännälle. Huomautettakoon tässä, että he eivät olleet myytäviksi aiottuja orjia, vaan Hassanin puutarhain viljelijöitä. Onneksi sain selville, että kaksi heistä kuului mazitu-kansaan, joka kuten muistettanee, on samaa verta kuin zulut, vaikka se silloin olikin jo monessa sukupolvessa ollut erillään emäkansasta. Nämä miehet puhuivat murretta, jota ymmärsin, vaikkakin alussa hyvin vaikeasti. Pohjakielenä oli zulu, mutta siihen oli sekoittunut paljon muitten heimojen kieliä, joitten naisia mazitut olivat ottaneet vaimoikseen.

Joukossa oli sitäpaitsi eräs, joka osasi puhua jonkinlaista murteellista arabiankieltä, kuitenkin kyllin hyvin voidakseen keskustella Sammyn kanssa.

Kysyin mazituilta, tunsivatko he tien takaisin kotimaahansa. He vastasivat myöntävästi, mutta sanoivat maansa olevan hyvin kaukana, kokonaisen kuukauden matkan päässä. Sanoin heille, että jos he opastaisivat meidät sinne, he saisivat vapautensa ja hyvän palkan, ja lisäsin, että kaikki muutkin, jotka palvelisivat meitä hyvin, asetettaisiin työnsä tehtyään vapaalle jalalle. Kuullessaan ilmoituksen nuo kurjat olennot hymyilivät sairaalloisesti ja katsoivat Hassan-ben-Mohammed'iin, joka katseli heitä ja meitä aitiostaan, jossa istui Mavovon vartioimana.

Kuinka voimme päästä vapaiksi, niin kauan kuin tuo mies elää, heidän katseensa näytti sanovan. Ikäänkuin vahvistaakseen heidän epäilyksiään Hassan, joka ymmärsi tai arvasi, mitä oli tapahtumassa, kysyi, millä oikeudella me lupasimme vapautta hänen orjilleen.

"Tällä oikeudella", minä sanoin, osoittaen Englannin lippua, jota Stephen yhä piti kädessään. "Palatessamme me sitäpaitsi maksamme sinulle heistä sen mukaan, miten he ovat meitä palvelleet."

"Niin", hän mutisi, "palatessanne te kyllä maksatte heistä, englantilaiset, tai ehkä ennemminkin."

* * * * *

Kello oli kolme iltapäivällä, ennenkuin me kykenimme lähtemään Järjestettävää oli niin paljon, että olisi ehkä ollut viisaampaa odottaa aamuun, ellemme olisi päättäneet, ettemme antaisi minkään pakottaa itseämme viettämään toista yötä tuossa paikassa, mikäli se meistä riippui. Kullekin kantajalle annoimme huopapeitteen, ja nuo alastomat raukat näyttivät aivan liikutetuilta lahjasta; tavarat, jotka jo Durban'issa oli pakattu yhden miehen kannettaviin laatikkoihin, jaettiin tasapuolisesti kaikille. Neljä aasia saivat satulansa ja osoittautuivat pian kestäviksi eläimiksi. Kukin sai noin 100 naulan kuorman, joka oli kiinnitetty selkään vettä pitävässä nahkasäkissä, ja sen lisäksi keittoastioita ja makuumattoja, jotka Hans jostakin toi esille. Luultavasti hän oli varastanut ne autioksi jääneestä kylästä, mutta minun täytyy tunnustaa, että kun ne olivat meille tarpeellisia, niin en kysynyt mitään. Edelleen otimme kuusi tai kahdeksan irrallaan kulkevaa vuohta mukaamme ruoaksi, siksi kunnes saisimme metsänriistaa. Näistä tarjosin Hassanille maksua, mutta kun hän ojentaessani rahoja heitti ne raivoissaan maahan, niin poimin ne taskuuni hyvällä omallatunnolla.

Ennen pitkää kaikki oli enemmän tai vähemmän valmiina, ja heräsi kysymys, mitä oli tehtävä Hassanille. Zulut ja Hans olisivat tahtoneet surmata hänet, kuten Sammy selitti hänelle parhaalla arabian kielellään. Silloin tuo murhamies näytti, mikä raukka hän oli sisimmältään. Hän heittäytyi polvilleen, hän itki, hän rukoili meitä laupiaan Allahin nimessä, jonka hän nyt selitti samaksi Jumalaksi, jota mekin palvelimme, ja vaikeni vasta melusta kärsimättömäksi käyneen Mavovon uhkauksista. Kevytmielinen Stephen tahtoi päästää hänet vapaaksi, jotta siten ainakin pääsisimme hänen inhoittavasta seurastaan. Mietittyäni hetken päätin kumminkin, että oli parempi kuljettaa häntä mukanamme panttivankina ainakin päivä tai pari siltä varalta, että arabialaiset ajaisivat meitä takaa ja hyökkäisivät kimppuumme. Alussa hän kieltäytyi liikahtamasta, mutta kun eräs zulumetsästäjistä hiljaa painoi keihäänsä hänen vaipanriekaleitaan vasten, silloin hän huomasi, ettei vastustus auttanut.

Vihdoinkin olimme liikkeellä. Minä kuljin edellä kahden oppaan kanssa. Sitten seurasivat kantajat, sitten puolet metsästäjistä, sitten neljä aasia Hansin ja Sammyn kuljettamina, sitten Hassan ja loput metsästäjät paitsi Mavovoa, joka Stephen'in kanssa oli jälkijoukkona. Tarpeetonta sanoa, että kaikki pyssymme olivat ladatut ja me valmiina kaiken odottamattoman varalta. Ainoa polku, jota oppaat sanoivat meidän pitävän seurata, kulki pari sataa kyynärää pitkin merenrantaa ja kääntyi sitten sisämaahan, kulkien läpi Hassanin kylän, jossa hän asui; kävi nimittäin ilmi, että vanha rukoushuone ei ollutkaan hänen hallussaan. Kiivetessämme yli pienen kallion -- se oli vain noin kymmenen jalan korkuinen -- sillä kohdalla, missä syvä, noin viidenkymmenen kyynärän levyinen kanava erotti mantereen saaresta, jolta orjat oli lastattu Maria-laivalle, tahtoivat aasit tehdä tenän. Yksi niistä pudotti lastinsa ja toinen alkoi potkia, tahtoen juosta veteen kalliine kuormineen. Metsästäjäin jälkijoukko sai sen otetuksi kiinni, kun äkkiä kuului loiskahdus.

"Elukka putosi", ajattelin mielessäni, kunnes huuto ilmoitti minulle, ettei se ollut aasi, vaan Hassan, joka oli hypännyt veteen kallion reunalta. Hän oli nähtävästi ensi luokan uimari ja oli ottanut tilaisuudesta vaarin, heittäytynyt keskellä hämminkiä taapäin, pudonnut syvään veteen ja nopeasti sukeltanut. Noin kahdenkymmenen kyynärän päässä rannasta hän hetkeksi nousi pinnalle, sukelsi sitten taas ja suuntasi saarta kohti. Olisin tietysti nopealla laukauksella voinut lävistää hänen päänsä, mutta minusta oli jotenkuten vastenmielistä ampua henkensä edestä uivaa miestä kuin mitäkin virtahepoa tai krokodiilia. Sitäpaitsi tempun rohkeus miellytti minua. Hillitsin siis mieleni ja kielsin muitakin ampumasta.

Hassanin lähestyessä saaren rantaa näin, kuinka muutamia arabialaisia juoksi kalliota alas auttamaan häntä vedestä. Joko he eivät olleet lähteneetkään tai olivat palanneet paikalle heti kun _Krokodiili_ saaliineen oli häipynyt näkyvistä. Kun oli ilmeistä, että Hassanin kiinniottaminen vaatisi hyökkäystä saaren varustuksia vastaan, jotka meille olivat liian vahvat, annoin lähtömääräyksen. Aasikin oli jo saatu rauhoitetuksi, ja määräystä toteltiin siis heti.

Oli onni, ettemme vitkastelleet, sillä kulkueemme oli tuskin päässyt liikkeelle, kun arabialaiset saarelta käsin alkoivat ampua meitä. Onneksi kehenkään ei osunut, ja me pääsimme pian niemenkärjen taakse piiloon; sitäpaitsi he ampuivat yhtä huonosti kuin tavallisesti. Yksi heittoase, padanjalka, kuitenkin sattui aasin kuormaan ja särki pullon hyvää viiniä ja voirasian. Tämä suututti minua ja senvuoksi käskin muiden marssia eteenpäin, piilouduin itse puun taakse ja odotin, kunnes repaleinen ja likainen turbaani, josta tunsin Hassanin, pisti esiin kallion takaa. Laskin kuulan läpi turbaanin, siliä näin sen lentävän päästä, mutta pahaksi onneksi pää jäi ehyeksi. Jätettyäni isännallemme tällaisen käyntikortin hyppäsin alas kalliolta ja tavoitti toiset.

Nyt kuljimme kylän ympäri; en tahtonut marssia sen läpi, sillä pelkäsin väijytyksiä. Kylä oli hyvin suuri, ja sitä ympäröi luja aita, mutta merelle päin sitä ei näkynyt, sillä sen ja rannan välissä maa muodosti, korkeamman kummun. Keskellä sitä oli suuri itämaalaismallinen talo, missä epäilemättä Hassan haaremeineen asui. Kuljettuamme jonkun matkaa eteenpäin näin hämmästyksekseni liekkien kohoavan talon palmunlehtikatosta. Sillä kertaa en ymmärtänyt kuinka se oli tapahtunut, mutta kun paria päivää myöhemmin huomasin Hansin korvissa parin suuria ja kauniita kultakoruja ja ranteissa kultaisia renkaita ja kun huomasin hänet ja erään metsästäjistä runsaasti varustetuiksi Englannin rahalla -- silloin minulla oli omat epäilykseni asiasta. Ennen pitkää totuus tulikin ilmi. Hans ja yksi metsästäjistä, jolla oli seikkailuhaluinen mieli, olivat kenenkään huomaamatta hiipineet aidassa olevasta veräjästä autioon kylään, juosseet taloon, varastaneet koristeet ja rahat naisten osastosta ja lähtiessään sytyttäneet talon tuleen "kostoksi viinipullosta", kuten Hans selitti.

Minun teki mieleni torua, mutta arvelin sitten, että kun meitä ensin oli ammuttu, niin Hansin teko oli paremminkin sotatoimi kuin varkaus. Määräsin heidät siis vain jakamaan kullan tasaisesti muiden metsästäjäin ja Sammyn kanssa, jotka epäilemättä olivat kiltisti sulkeneet silmänsä, enkä sanonut muuta. He saivat kahdeksan puntaa mieheen ja olivat hyvin tyytyväisiä. Minä puolestani annoin kantajille kullekin punnan tai oikeastaan punnan edestä tavaraa heidän osuutenaan saaliista.

Hassan harjoitti nähtävästi laajaa maanviljelystä, sillä orjain viljelemät puutarhat olivat ihanat ja tuottivat hänelle varmaan suuret tulot.

Kuljettuamme puutarhain läpi tulimme kaltevalle pensaikon peittämälle maalle. Täällä tie ei ollut kovin hyvä, sillä köynnöskasvit haittasivat kulkuamme. Olin hyvin iloinen, kun auringonlaskun aikaan tulimme mäenkukkulalle ja huomasimme olevamme ylätasangolla, joka oli melkein puuton ja kohosi asteittain aina taivaan rantaan asti. Pensaikossa olisimme helposti olleet alttiina hyökkäykselle, mutta lakeudella siitä ei ollut niin suurta pelkoa, sillä arabialaisten olisi täytynyt kärsiä suuria tappioita, ennenkuin olisivat saaneet meidät valtaansa. Itse asiassa ei rynnäkköä yritettykään, vaikka vakoilijat seurasivat päiväkausia kintereillämme.

Virran rannalta löysimme sopivan paikan, johon leiriydyimme yöksi, mutta kun oli kaunis ilma, emme pystyttäneet telttoja. Myöhemmin olin pahoillani, ettemme olleet asettuneet kauemmaksi vedestä, sillä rannalla olevista soista nousi miljoonittain moskiittokärpäsiä, jotka tekivät yömme kauheaksi. Vasta Englannista tulleen Stephen-raukan kimppuun ne kävivät harvinaisella julmuudella, mistä oli seurauksena, että hän aamulla Hassanin iskujen ja hyönteisten pistojen jäljeltä oli kaunis näytös niinhyvin ihmisille kuin enkeleillekin. Toinen häiriötä tuottava seikka oli se, että oli pakko pitää tarkkaa vahtia siltä varalta, että orjakauppiaat päättäisivät yön aikana tehdä hyökkäyksensä tai että kantajat mahdollisesti karkaisivat, ehkäpä varastaisivat tavaraakin. Minä tosin ennen heidän maatapanoaan selitin heille hyvin selvästi, että kuka ikinä yrittäisikään paeta, hänet otettaisiin kiinni ja ammuttaisiin, kun taas jäädessään meidän luoksemme he saisivat osakseen mitä ystävällisintä kohtelua. He vastasivat mazitujen välityksellä, ettei heillä ollut paikkaa, minne mennä, eivätkä halunneet enää joutua Hassanin valtaan, josta he puhuivat suurella kauhulla, näyttäen meille selkänaarmujaan ja orjanikeen jälkiä niskassaan. Heidän vakuutuksensa näyttivät ja osoittautuivat myöhemminkin tosiksi, mutta siitä emme tietysti silloin voineet olla varmoja.

Kun päivännousun aikaan olin pitämässä tarkastusta, etteivät aasit olleet päässeet pakoon ja että kaikki muukin oli kunnossa, huomasin ohuen sumun läpi jotakin valkeaa noin viidenkymmenen kyynärän päässä leiristä ja luulin sitä ensin kepin nenässä istuvaksi pieneksi linnuksi. Astuin sitä kohti ja huomasin, ettei se ollutkaan lintu vaan taitettu paperilappu pistettynä halaistun kepin nenään, jollaisia alkuasukkaat usein käyttävät kirjeiden kuljetukseen. Avasin paperin, ja kun kirjoitus siinä oli huonoa portugalinkieltä, sain vaivoin luetuksi seuraavat rivit:

"Englantilaiset paholaiset!

Älkää luulko pelastuneenne käsistäni. Minä tiedän, minne olette matkalla, ja jos pääsette elossa matkanne loppuun, saatte kuolemanne joka tapauksessa minun kädestäni. Ilmoitan Teille, että minulla on käskettävinäni kolmesataa pyssyillä varustettua urhoollista miestä, jotka palvelevat Allahia ja janoavat kristittyjen koirain verta. Näitten kanssa ajan Teitä takaa, ja jos elävinä joudutte käsiini, niin opitte tietämään, minkälaista on kuoleminen tuleen tai pää alaspäin auringonpaisteeseen ripustettuna. Sitten saamme nähdä, auttaako Teitä englantilainen sotalaivanne tahi väärä Jumalannekaan. Onnettomuus kanssanne, te kunniallisten ihmisten valkoihoiset ryövääjät!"

Tämä huvittava epistola oli allekirjoittamaton, mutta sen nimetöntä tekijää ei ollut vaikea arvata. Minä näytin sen Stephen'ille, joka raivostui niin sen sisällöstä, että räiskäytti silmäänsä ammoniakkia, jolla oli hautomassa moskiiton puremia. Kun tuska saatiin vedellä vähitellen lauhtumaan, me sepitimme seuraavan vastauksen:

"Murhamies, tunnettu ihmisten keskuudessa nimellä Hassan-ben-Mohammed!

"Teimme totisesti synnin, kun emme hirttäneet Sinua silloin, kuin olit vallassamme. Sinä susi, joka lihot viattomain verestä, sitä virhettä emme toiste enää tee. Kuolemasi on lähellä, ja me luotamme käsiimme. Tule roistojesi seurassa minne ikinä haluat. Mitä enemmän heitä on, sitä hauskempi meille, jotka mieluummin vapautamme maailman useista vihollisista kuin vain joistakuista. Näkemiin

Allan Quatermain. Stephen Somers."

"Hyvä, vaikka ei kristillinen", minä sanoin luettuani kirjeen läpi.

"Niin", vastasi Stephen, "mutta ehkä hiukan mahtipontinen sävyltään. Jos tuo herrasmies saapuisi kolmensadan asestetun miehen seuraamana -- mitä sitten?"

"Silloin, poikaseni", minä vastasin, "tavalla tai toisella me antaisimme hänelle kyytiä. En usein näe enteitä, mutta nyt minusta tuntuu, että mr. Hassanilla ei ole pitkää aikaa elettävänä ja että me olemme läheisesti tekemisissä hänen kuolemansa kanssa. Odota, kunnes saat nähdä orjakaravaanin, ja silloin ymmärrät tunteeni. Minä tunnen tämän herrasväen. Meidän vähäinen ennustuksemme käy hänen hermoilleen ja antaa hänelle hiukan tulevaisten esimakua. Hans, mene panemaan tämä kirje tuon halaistun kepin päähän. Kirjeenkantaja kulkee ennen pitkää ohitse."

Sattui niin, että muutamia päiviä myöhemmin saimme nähdä orjakaravaanin, kunnianarvoisen Hassanin kauppatavaraa.

Olimme kulkeneet hyvän matkaa eteenpäin läpi ihanan ja terveellisen seudun, suunnaten melkein suoraan länttä kohti tai oikeammin hiukan luoteeseen. Maa oli aaltomaista ja rikasta, runsasvetistä ja ainoastaan virtain vierillä pensaikon peittämää, ylämaan ollessa lakeaa ja puistomaista, koristeena vain siellä täällä yksinäinen puu. Näkyi selvästi, että asutus oli vielä äskettäin ollut tiheä, sillä me sivuutimme raunioiksi hävitettyjä kyliä tai oikeammin kaupunkeja, joissa oli ollut suuret torit. Nämä kaupungit oli poltettu tai jätetty autioiksi, tai niissä asui vain jokunen vanhus, elättäen itseään umpeenkasvaneista puutarhoista. Nuo ihmisraukat, jotka istuivat yksin ja valittaen auringonpaisteessa tai mahdollisesti koettivat heikosti työskennellä muinoin hedelmällisillä pelloilla, juoksivat tavallisesti kirkuen pakoon meidän lähestyessämme, sillä asestettuja miehiä he luonnollisesti pitivät orjakauppiaina.

Väliin onnistuimme kuitenkin saamaan jonkun heistä kiinni, ja joku matkueestamme pääsi aina heidän tarinainsa perille. Oikeastaan se oli vain yksi ja sama tarina. Arabialaiset orjakauppiaat olivat milloin milläkin tekosyyllä yllyttäneet heimon heimoa vastaan. Sitten he asettuivat voimakkaamman puolelle ja kukistivat heikomman kauheilla pyssyillään, surmasivat vanhukset ja veivät nuoret miehet, vaimot ja lapset (lukuunottamatta pikkulapsia, jotka teurastettiin) myytäviksi. Toiminta näytti alkaneen noin kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin Hassan-ben-Mohammed tovereineen oli saapunut Kilwaan ja karkoittanut sieltä lähetyssaarnaajan, joka oli perustanut sinne lähetysaseman.

Alussa tämä kauppa oli äärettömän helppoa ja tuottavaa, sillä raaka-ainetta oli runsaasti saatavissa. Mutta vähitellen lähiseudut oli tyhjennetty. Lukemattomia heimoja oli surmattu ja valitut niistä alistettu orjaikeen alle; ne, jotka näistä jäivät eloon, katosivat laivoilla tuntemattomiin maihin. Niin tapahtui, että orjakauppiaat olivat pakotetut pyrkimään kauemmaksi ja ulottamaan matkansa aina suuren mazitu-kansan, edellämainitsemani zulun-sukuisen sisämaanheimon, alueen rajoille. Saamiemme tietojen mukaan oli ollut liikkeellä sellainenkin huhu, että heillä oli aikomus piakkoin hyökätä suurella voimalla Mazitu-maahan, pyssyjensä avulla voittaa sen kansa ja siten avata itselleen uusi ja miltei tyhjentymätön varasto erittäin hyvää elävää kauppatavaraa. Sitä ennen he vain puhdistivat muutamia pikku heimoja, jotka siihen saakka olivat pelastuneet heidän käsistään sen tautta, että heidän asumapaikkansa olivat pensaikoissa tai vaikeapääsyisten vuorten takana.

Tien, jota kuljimme, tunsimme heti orjatieksi. Sen huomasimme jo lukuisista luurangoista, joita löysimme pitkästä heinikosta sen molemmin puolin, muutamilla kun oli vielä paksu orjanies niskassa ja palmunkuiturenkaat ranteissa. Nämä olivat luultavasti uupuneet matkalla, toiset taas, päättäen, murskatuista kalloista, olivat päässeet vaivoistaan valtaajainsa vapauttamina.

Matkamme kahdeksantena päivänä jouduimme odottamatta orjakaravaanin jäljille. Se oli ollut matkalla rannikkoa kohti, mutta kääntynyt syystä tai toisesta takaisin. Mahdollisesti se oli tapahtunut sen takia, että karavaanin johtajia oli varoitettu joukkomme lähestymisestä. Tai ehkä he olivat kuulleet, että eräs toinen karavaani, joka toimi toisella alueella, oli saaliineen matkalla sinnepäin, ja tahtoivat odottaa sen saapumista kulkeakseen eteenpäin yhtynein voimin.

Heidän jälkiänsä oli helppo seurata. Ensin löysimme noin kymmenvuotisen pojan ruumiin. Sitten korppikotkat ilmiantoivat meille kahden nuoren miehen jäännökset, joista toinen oli ammuttu ja toinen saanut kirveeniskun. Heidän ruumiinsa oli huolimattomasti peitetty heinäin alle, en tiedä missä tarkoituksessa. Mailia tai kahta etempänä kuulimme lapsen valitusta ja löysimme sen seuraamalla itkun ääntä. Se oli noin nelivuotias pikku tyttö, joka ennen oli ollut sievä lapsi mutta nyt oli enää vain elävä luuranko. Meidät nähdessään se ryömi nelinkontin pakoon kuin apina. Stephen seurasi sitä, mutta minä tunsin niin suurta sääliä, että kaivoin varastoistamme esille purkin säilykemaitoa antaakseni lapselle. Samassa kuulin Stephenin kauhistuneen äänen huutavan minua. Arvasin hänen löytäneen jotain kauheaa ja läksin hyvin vastenmielisesti pensaikkoon, sinne missä hän oli. Siinä istui puunrunkoon sidottuna nuori nainen, nähtävästi lapsen äiti, koska se tarttui kiinni hänen jalkaansa.

Jumalan kiitos hän eli vielä, vaikka ennen seuraavan aamun koittoa hän olisi varmasti kuollut. Me irroitimme hänet puusta, ja zulu-metsästäjät, jotka muulloin kuin sodassa ovat lempeäluontoisia, kantoivat hänet leiriin. Loppujen lopuksi me suurella vaivalla saimme pelastetuksi äidin ja lapsen hengen. Minä lähetin noutamaan luokseni mazitut, joidenka kanssa nyt jo osasin aivan hyvin puhua, ja kysyin heiltä, minkä vuoksi orjakauppiaat tekivät tällaisia tekoja.

He kohauttivat olkapäitään ja toinen virkkoi, naurahtaen kaamealla tavalla:

"Senvuoksi, päällikkö, että nuo mustasydämiset arabialaiset tappavat kaikki, jotka eivät enää jaksa kävellä, tai sitovat heidät puihin kuolemaan. Jos he päästäisivät uupuneet menemään, nämä saattaisivat tointua ja pelastua, ja arabialaiset ovat pahoillaan, jos joku, joka on ollut heidän orjansa, elää ja on vapaa ja onnellinen."

"Niinkö? Niinkö todella?" huudahti Stephen, puhisten raivoa, joka muistutti hänen isäänsä. "Hyvä, jos minä vain saan tilaisuuden, niin kyllä kostan."

Stephen oli helläluonteinen nuori mies, mutta kiihoitettuna hän oli omalla lempeällä ja hitaalla tavallaan kova.