Part 7

"Englantilaista sotalaivaako? _Krokodiilia!_ Minä olen luullut sen menneen Aden'iin korjattavaksi ja palaavan vasta neljän kuukauden kuluttua."

A.Q.; "Teille on annettu vääriä tietoja, jalo Hassan. Se ei mene korjattavaksi ennenkuin lokakuussa. Luenko teille kirjeen?" ja vedin taskustani esille paperin. "Se saattaa olla teille mielenkiintoista, varsinkin kun ystäväni kapteeni, jonka nimen muistanette olevan Flowers, mainitsee teitäkin siinä. Hän sanoo --"

Hassan heilautti kättään. "Riittää. Minä näen, kunnianarvoisa herra, että olette rohkea mies, jota ei helposti käännytetä aikomuksistaan. Armeliaan Jumalan nimessä, nouskaa maihin ja menkää, minne haluatte."

A.Q.: "Luulenpa, että minun on melkein parempi odottaa _Krokodiilin_ saapumista."

H.: "Nouskaa vain maihin! Nouskaa maihin! Kapteeni Delgado, pankaa lasti kuntoon ja miehittäkää venhe. Annan omankin venheeni näitten herrain käytettäväksi. Te, kapteeni, olette kai hyvä ja purjehditte tiehenne tämän yön kuluessa. On vielä valoisa, herra Quatermain, ja minä tarjoan teille kaikkea vieraanvaraisuutta, mitä voin."

A.Q.: "Oi, tiesinhän minä, bey Hassan, että te vain laskitte leikkiä sanoessanne, että toivoitte meidän menevän muuanne. Se oli todellakin hauska kepponen siltä, jonka vieraanvaraisuus on niin kuulu. No niin, tehdäksemme toivomuksenne mukaan me laskemme rantaan tänä iltana, ja jos kapteeni Delgado sattuu näkemään kuningattaren laivaa _Krokodiilia_ ennen lähtöään, ehkä hän tahtoo olla niin hyvä ja ampua raketin meille merkiksi."

"Tietysti, tietysti", keskeytti Delgado, joka siihen saakka ei ollut ollut ymmärtävinään sanaakaan englantia, jota minä käytin puhutellessani tulkkiamme Sammya.

Senjälkeen hän kääntyi ja antoi arabialaisille laivamiehilleen määräyksen kantaa tavaramme ylös ruumasta ja laskea _Marian_ venhe vesille.

En ole ikinä nähnyt tavaroita liikuteltavan nopeammin. Puolessa tunnissa koko omaisuutemme oli ulkona laivasta Stephen Somers'in pitäessä lukua niiden määrästä. Meidän mieskohtainen omaisuutemme pantiin _Marian_ venheeseen, mutta muut tavarat ja aasit, jotka oli pantu päällimmäisiksi, työnnettiin sikin sokin Hassanin lotjamaiseen ruuheen. Sinne sijoitettiin minutkin ja puolet miehistämme ja loput pienempään venheeseen Stephenin valvonnan alaisina.

Vihdoin kaikki oli valmiina ja me lähdimme liikkeelle.

"Hyvästi, kapteeni", minä huusin Delgadolle. "Jos tulisitte puheisiin _Krokodiilin_ --"

Samassa Delgado alkoi puhua sellaisella ryöpyllä sekaisin portugalin, arabian ja englanninkieliä, että epäilen tokko hän kuuli huomautustani loppuun.

Soutaessamme kohti rantaa minä huomasin Hansin, joka istui lähelläni urosaasin vatsan alla, haistelevan ruuhen sivuja ja pohjaa, niinkuin koira, ja kysyin, mitä hän oli tekemässä.

"Kovin omituinen haju tässä venheessä", hän kuiskasi vastaan hollannin kielellä. "Se haisee kaffereille samoinkuin _Marian_ ruuma, Luulen, että _tätä_ venhettä on käytetty kuljettamaan orjia."

"Ole rauhassa", minä kuiskasin takaisin, "ja lakkaa haistelemasta noita lautoja." Mutta itsekseni ajattelin, että Hans oli oikeassa, että me olimme orjakauppiaspesässä ja että tuo Hassan oli heidän johtajansa.

Me soudimme saaren ohi, jolla huomasin entisten portugalilaisten varustusten raunioita ja muutamia pitkiä, ruohokattoisia majoja, joissa arvelin orjia pidettävän siihen asti, kunnes ne voitiin laivoilla kuljettaa eteenpäin. Huomatessaan katseeni kiintyvän niihin Hassan kiiruhti selittämään Sammyn välityksellä, että ne olivat varastohuoneita, joissa hän kuivasi kalaa ja nahkoja ja säilytti tavaroita.

"Kuinka mielenkiintoista", minä vastasin. "Etelämpänä me kuivaamme vuotia auringossa."

Soudettuamme poikki kapean kanavan laskimme kiinni karkeatekoiseen laivasiltaan ja nousimme veneestä. Sieltä Hassan vei meidät vasemmalla olevan kylän sijasta hauskannäköiseen mutta rappeutuneeseen taloon, joka oli noin sadan kyynärän päässä rannasta. Tämän talon ulkomuodossa oli jotakin, mikä teki minuun sen vaikutuksen, ettei se ollut orjakauppiasten rakentama; koko ympäristö, parveke ja puutarha todistivat makua ja sivistystä. Silminnähtävästi sivistyneet ihmiset olivat sen rakennuttaneet ja siellä asuneet. Silmäilin ympärilleni ja huomasin keskellä hoitamatonta oranssilehtoa, jota ympäröivät vanhanpuoleiset palmupuut, kirkon jätteitä. Siitä ei ollut epäilystäkään, sillä kivisen ristin alla näkyi sadekatto, ja sen suojassa riippui vieläkin kello, joka muinoin oli kutsunut ihmisiä jumalanpalvelukseen ja rukoukseen.

"Sanokaa englantilaiselle herralle", Hassan sanoi Sammylle, "että tämä rakennus oli kristittyjen lähetysasema, jonka omistajat jättivät yli kaksikymmentä vuotta sitten. Tullessani tänne löysin ne tyhjinä."

"Niinkö", minä vastasin, "ja mikä oli entisten asukkaitten nimi?"

"Sitä en ole kuullut", Hassan vastasi; "he olivat menneet paljoa ennen minun tuloani."

Sitten menimme taloon ja jonkun aikaa meillä oli tekemistä tavaroissamme, jotka oli pantu läjään entiseen puutarhaan, ja purkaessamme laatikoita ja pystyttäessämme metsästäjiä varten telttoja, jotka määräsin asetettaviksi aivan niiden huoneiden eteen, jotka oli annettu meille. Nämä huoneet olivat tavallaan merkillisiä. Minun oli nähtävästi ollut seurusteluhuone, minkä päätin muutamista pahoin särkyneistä huonekaluista, jotka näyttivät olevan amerikkalaista tekoa. Stephen'in hallussa oleva oli ennen ollut makuuhuoneena, sillä rautasänky oli vielä jäljellä. Edelleen siellä oli riippuva, seinästä irtautunut kirjahylly ja muutamia repaleisia kirjanjätteitä. Yksi niistä oli omituista kyllä hyvin säilynyt, ehkä siitä syystä, että valkeat muurahaiset ja muut eläimet eivät pitäneet sen sahviaanikansista. Se oli Keble'n "Kristityn vuosi", jonka kansilehdelle oli kirjoitettu: "Rakkaalle Elisabetilleni syntymäpäiväksi mieheltäsi." Otin vapauden pistää sen taskuuni. Edelleen seinällä vielä riippui pieni vesivärimaalaus, joka kuvasi kaunista, vaaleatukkaista ja sinisilmäistä nuorta naista ja jonka nurkassa oli samalla käsialalla kuin kirjassakin: "Elisabet kaksikymmenvuotiaana." Senkin otin haltuuni, sillä arvelin, että siitä saattaisi olla hyötyä todistuskappaleena.

"Näyttää siltä kuin talon omistajat olisivat jättäneet sen kiireessä, Quatermain", sanoi Stephen.

"Niin on, poikaseni. Tai ehkä he eivät ole sitä jättäneetkään; ehkä he ovat jääneet tänne."

"Murhattuinako?"

Minä nyökkäsin ja sanoin: "Luulenpa, että ystävämme Hassan tietäisi kertoa jotakin asiasta. Kun illallinen ei vielä ole valmiina, niin katselkaammepa vähän tuota kirkkoakin, niinkauan kuin on valoisaa."

Astelimme läpi palmu- ja oranssilehdon sinne, missä rakennus seisoi sievästi pienellä kummulla. Se oli lujatekoinen ja rakennettu jonkinlaisesta korallikivestä, ja yhdellä silmäyksellä saatoimme nähdä, että sen oli hävittänyt tuli; seinien turmeltunut väri puhui omaa kieltään. Sisältä se oli täynnä pensaita ja kiertokasveja, ja ruma, kellertävä käärme luikerteli esille entisen kivialttarin paikalta. Sen ympärillä oli hautuumaa, jota ympäröi murtunut muuri, mutta haudoista emme nähneet jälkeäkään. Lähellä veräjää oli kuitenkin kömpelötekoinen kumpu.

"Jos voisimme kaivaa tuota", minä sanoin, "niin löytäisimme luultavasti niiden ihmisten luut, jotka ovat asuneet tällä paikalla. Eikö se herätä sinussa mitään ajatusta, Stephen?"

"Ei muuta kuin että heidät on varmaan murhattu."

"Sinun pitäisi oppia tekemään johtopäätöksiä. Se on tarpeellinen taito, varsinkin Afrikassa. Minussa se herättää sellaisen ajatuksen, että jos olet oikeassa, tekoa eivät ole tehneet alkuasukkaat, jotka eivät koskaan ryhtyisi siihen vaivaan, että hautaisivat kuolleen. Arabialaiset sensijaan voivat sen tehdä, varsinkin jos heidän joukossaan sattuu olemaan sekarotuisia portugalilaisia, jotka nimittävät! itseään kristityiksi. Mutta mitä tahansa on tapahtunutkin, siitä täytyy olla pitkä aika", ja minä osoitin kummulle itsestään kasvanutta puuta, joka tuskin saattoi olla alle kahdenkymmenen vuoden vanha. Palatessamme taloon ateria oli valmis. Hassan oli kutsunut meitä luokseen päivälliselle, mutta ymmärrettävistä syistä minä pidin parempana, että Sammy keitti ruokamme ja Hassan söi meidän luonamme. Hän ilmestyikin erittäin kohteliaana, mutta minä huomasin vihaa ja epäluuloa hänen silmissään, ja niin kävimme käsiksi vohlaan, jonka olimme häneltä ostaneet, kun minä en halunnut ottaa vastaan lahjoja tuolta mieheltä. Juomaamme, väkevään katajaviinaan, sekoitettiin vettä, jota lähetin Hansin noutamaan talon lähellä juoksevasta virrasta, peläten, että se muussa tapauksessa saattaisi olla myrkytettyä.

Aluksi Hassan kunnon muhamettilaisena kieltäytyi koskemasta väkijuomiin, mutta antoi aterian kestäessä vähitellen perään, ja minä kaasin hänelle runsaan ryypyn. Syödessä ruokahalu kasvaa, kuten, ranskalaiset sanovat, ja sama sopii juomiseenkin. Niin kävi ainakin Hassan'ille, joka varmaan arveli, ettei juotu määrä lisäisi hänen syntiään. Kolmannen ryypyn tyhjennettyään hän kävi kovin rakastettavaksi ja puheliaaksi. Minä pidin tilaisuutta sopivana ja lähetin noutamaan Sammyn, jonka välityksellä sanoin vieraallemme, että meidän pitäisi välttämättä saada vuokratuksi kaksikymmentä kantajaa kuljettamaan tavaroitamme. Hän selitti, ettei sadan mailin alueella ollut olemassakaan sellaista kuin kantajaa, minkä jälkeen kaasin hänelle lisää katajaviiniä. Lopullinen tulos oli se, että teimme sopimuksen, jonka mukaan hän lupasi, en muista mistä hinnasta, hankkia meille kaksikymmentä kunnon miestä, joidenka piti seurata meitä niin pitkälle kuin halusimme.

Sitten kyselin häneltä lähetysaseman hävityksestä, mutta vaikka hän oli puolijuovuksissa, siinä suhteessa hän pysyi suljettuna. Hän sanoi ainoastaan kuulleensa, että kaksikymmentä vuotta sitten eräs mazitu-niminen hyvin julma kansa oli tehnyt ryöstöretken rannikolle ja tappanut asukkaat, lukuunottamatta valkoista miestä ja hänen vaimoansa, joita ei sittemmin koskaan oltu nähty.

"Montako heistä haudattiin tuon kirkon luona olevan kummun alle?" minä kysyin nopeasti.

"Kuka teille sanoi, että heidät on haudattu sinne?" hän vastasi säpsähtäen, mutta huomasi samassa erehdyksensä ja jatkoi: "En tiedä, mitä tarkoitatte. En ole milloinkaan kuullut heidän hautaamisestaan. Hyvää yötä, kunnianarvoisat herrat, minun on mentävä pitämään silmällä tavaraini lastaamista _Marialle_." Sitten hän nousi, tervehti ja lähti astelemaan tai paremminkin vieriskelemään tiehensä.

"_Maria_ siis ei ole lähtenytkään", minä sanoin ja vihelsin määrätyllä äänellä. Samassa Hans ryömi pimeästä huoneeseen, sillä vihellys oli minun merkkini hänelle.

"Hans", sanoin, "minä kuulen ääniä tuolta saarelta. Hiivi rannalle vakoilemaan, mitä siellä tehdään. Ei kukaan näe sinua, jos olet huolellinen."

"Ei, baas", hän vastasi irvistäen, "en usko, että kukaan näkee Hansia, jos hän on huolellinen, varsinkaan yöllä", ja hän pujahti ulos yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin.

Nyt menin puhuttelemaan Mavovoa ja käskin häntä pitämään tarkasti vahtia ja huolehtimaan siitä, että joka miehen pyssy oli valmiina; epäilin nimittäin, että nämä ihmiset olivat orjakauppiaita ja saattoivat yöllä tehdä hyökkäykseen.

Siinä tapauksessa, minä sanoin, heidän oli peräydyttävä majaan, mutta eivät saaneet ampua ennen minun antamaani määräystä.

"Hyvä on, isäni", hän vastasi. "Tämä on onnellinen matka; en ikinä uskonut saavamme taistelua niin pian. Käärmeeni unhotti mainita siitä silloin illalla. Hyvää yötä, Macumazahn. Ei mikään kävelevä olento pääse luoksenne, niinkauan kuin me elämme."

"Älä ole niin varma", minä vastasin, ja sitten panimme maata makuuhuoneeseen vaatteet yllä ja pyssyt vieressä.

Seuraava, mitä muistan, oli tunne, että joku pudisteli minua hartioistani. Luulin, että se oli Stephen, joka oli luvannut valvoa iltayöstä ja herättää minut kello yhden aikaan yöllä. Hän olikin valveilla, sillä näin hänen piippunsa tulen hehkuvan.

"Baas", kuiskasi Hansin ääni, "olen saanut selville jotakin. He lastaavat _Marian_ täyteen orjia, joita he suurilla venheillä kuljettavat, saarelta."

"Vai niin", minä vastasin. "Mutta kuinka pääsit tänne? Nukkuvatko metsästäjät ulkopuolella?"

Hans nauroi. "Eivät he nuku; he katselevat kaikilla silmillään ja kuuntelevat kaikilla korvillaan, mutta vanha Hans pääsi sittenkin heidän lävitsensä; ei edes baas Somers kuullut hänen tuloaan."

"En kuullut", Stephen sanoi; "arvelin rotan liikkuvan, siinä kaikki."

Minä astuin oviaukosta pihalle. Metsästäjäin sytyttämän tulen valossa näin Mavovon istuvan aivan hereillä pyssy polvilla ja hänen takanaan kaksi vartiomiestä. Mainitsin hänen nimensä ja osoitin Hansia.

"Katso", minä sanoin, "kuinka hyviä vartijoita te olette, kun ihminen voi teidän päänne ylitse astua huoneeseeni teidän tietämättänne!"

Mavovo katsahti hottentottiin ja koetteli hänen vaatteitaan ja saappaitaan nähdäkseen, olivatko ne märkinä yökasteesta.

"Ah", hän huudahti vihaisesti, "minähän sanoin, ettei mikään kävelevä olento pääse luoksenne, Macumazahn, mutta tämä keltainen käärme on vatsallaan ryöminyt meidän valitsemme. Katsokaa tuota märkää mutaa, johon hän on tahrinut takkinsa."

"Mutta käärmeet osaavat purra ja tappaa", Hans vastasi irvistäen. "Oi, te zulut pidätte itseänne hyvin urhoollisina ja huudatte ja heilutatte keihäitä ja taistelukirveitä. Kuitenkin kurja hottentotti-koira vastaa kokonaista joukko-oasatoa zuluja. Ei, älä yritäkään lyödä minua, taistelija Mavovo, sillä me palvelemme molemmat samaa herraa omalla tavallamme. Kun taisteleminen on kysymyksessä, minä jätän asian sinun huostaasi, mutta kun tarvitaan vartioimista tai vakoamista, jätä sinä se Hansin tehtäväksi. Katsos, Mavovo", ja hän avasi kätensä, näyttäen sarvista nuuskarasiaa, jollaisia zulut joskus pitävät korvissaan. "Kenenkä tämä on?"

"Minun", sanoi Mavovo, "ja sinä olet sen varastanut."

"Niin", pilkkasi Hans, "sinun se on. Varastin sen korvastasi kulkiessani ohitsesi pimeässä. Etkö muista, että luulit hyttysen siihen pistäneen, ja huitaisit kasvojasi?"

"Se on totta", Mavovo ärjyi, "ja sinä hottentotti-käärme olet suuri omalla alhaisella tavallasi. Mutta ensi kerran, kun jokin minua kutkuttaa, huitaisen keihäällä enkä kädelläni."

Sitten lähetin molemmat ulos ja huomautin Stephen'ille, että tuo oli hyvä esimerkki rohkeuden ja taidon ikuisesta taistelusta. Senjälkeen panimme maata ja nukuimme vanhurskaan unta, sillä minä olin vakuutettu, että Hassanilla ja hänen ystävillään oli tänä yönä liian paljon puuhaa tullakseen häiritsemään meitä.

Herätessäni seuraavana aamuna huomasin Stephen Somers'in jo nousseen ja menneen ulos, eikä hän palannutkaan, ennenkuin minä jo olin päässyt puoliväliin aamiaistani.

"Missä maailmassa olet ollut?" minä kysyin, sillä huomasin, että hänen vaatteensa olivat repaleina ja märässä sammalessa.

"Ylhäällä tuossa korkeimmassa palmussa, Quatermain. Näin erään arabialaisen kiipeevän köyden avulla ja pyysin erästä toista opettamaan minulle tempun. Se ei olekaan ensinkään vaikeaa, vaikka näyttää ihmeelliseltä."

"Mitä ihmettä --" minä aloitin.

"Oi", hän keskeytti, "se on minun päähuvini. Akkunasta katsellessani luulin näkeväni orkidean aivan likellä latvaa, ja kiipesin siis ylös. Mutta se ei ollutkaan orkidea, ainoastaan röykkiö keltaista siitepölyä. Mutta vaivani palkaksi sain tietää jotakin. Istuessani palmun latvassa näin _Marian_ ponnistelevan merelle saaren suojassa, ja kaukana huomasin savujuovan, ja kun katselin sitä kaukoputkella, olin näkevinäni jotakin, joka äärettömästi muistutti hitaasti rannikkoa pitkin kulkevaa sotalaivaa. Uskon varmasti, että se oli sotalaiva ja sitäpaitsi englantilainen. Sitten nousi sumu ja kadotin sen näkyvistäni."

"Kautta kunniani", minä sanoin, "se on varmaankin _Krokodiili_. Ei se ollutkaan aivan tuulesta temmattua, mitä sanoin Hassanille. Mr. Cato, Durban'in satamakapteeni, mainitsi minulle, että _Krokotiilin_ piti kahden viikon sisällä tulla sinne noutamaan ruokavaroja palatessaan vakoilemasta orjakauppiaita. Olisipa omituista, jos se sattuisi kohtaamaan _Marian_ ja pitäisi tarkastuksen sen ruumassa."

"Ei ollenkaan, Quatermain, sillä ellei kumpikaan muuta suuntaa, niiden täytyy kohdata noin tunnin kuluessa, ja toivon hirveästi, että niin käy. En ole antanut anteeksi tuolle Delgado lurjukselle sitä kepposta, jonka hän aikoi tehdä meille pujahtamalla tiehensä tavaroinemme, puhumattakaan noista onnettomista orjaraukoista. Olepa hyvä ja anna kahvia."

Seuraavain kymmenen minuutin ajan me söimme vaieten, silli Stephen'illä oli loistava ruokahalu, ja aamullinen kiipeäminen oli! tehnyt hänet nälkäiseksi.

Juuri lopetettuamme ateriamme Hassan ilmestyi eilistäkin roistomaisemman näköisenä. Huomasin sitäpaitsi, että hän oli hurjalla tuulella, joka varmaan johtui juomingin aiheuttamasta päänkivistyksestä. Taikka mahdollisesti se seikka, että hän luuli _Marian_ onnellisesti ja meidän huomaamattamme päässeen merille orjalasteineen oli syynä hänen muuttuneeseen käytökseensä. Kolmas mahdollinen syy saattoi olla se, että hän oli aikonut murhata meidät edellisen yönä, mutta ei ollut saanut sopivaa tilaisuutta tuon miellyttävän tuumansa toteuttamiseen.

Tervehdimme häntä kohteliaasti, mutta hän ei vastannut siihen, vaan kysyi töykeästi Sammyn välityksellä, milloin aioimme lähteä, sillä hän halusi saada jälleen haltuunsa talon, jota "kristityt koirat saastuttivat".

Minä vastasin, että aioimme lähteä niin pian kuin hänen lupaamansa kaksikymmentä kantajaa saapuisivat, mutta ei ennen.

"Te valehtelette", hän sanoi. "En ole koskaan luvannut teille kantajoita; minulla ei ole sellaisia."

"Tarkoitatteko, että lähetitte ne viime yönä kaikki pois _Marian_ orjain mukana?" minä kysyin miellyttävästi.

Lukijani, oletko koskaan kiinnittänyt huomiota kunnioitettavassa iässä olevan ja äreäluontoisen koiraskissan ulkomuotoon ja käytökseen, kun pieni koira äkkiä häiritsee sitä kesken saaliin pyyntiä? Oletko huomannut, kuinka se vetäytyy kaarimaiseen ja luonnottomaan muotoon, kuinka se silminnähtävästi paisuu miltei kaksinkertaiseen kokoon, kuinka sen karva on pystyssä ja silmät salamoivat, ja oletteko kuullut sitä sanatonta ryöppyä, joka purkautuu esille sen avoimesta suusta? Jos olet, niin sinulla varmaan on hyvä käsitys siitä vaikutuksesta, jonka sanani tekivät Hassaniin. Mies näytti aivan halkeavan raivosta. Hän työntyi eteenpäin, verestävät silmät olivat pullistumaisillaan ulos päästä, hän kiroili hirveästi, tarttui suuren puukkonsa kahvaan, ja lopuksi hän teki samaa mitä kissakin, hän sylki. Stephen seisoi vieressäni tyynenä kuin kurkkukasvi ja hyvin huvitettuna, mutta oli sattumalta vähän lähempänä Hassania kuin minä ja sai siis osalleen koko julmuuden. Kautta kunniani, silloinpa hän heräsi! Hän päästi kiivaan huudon ja hyökkäsi samassa sekarotuista vastaan kuin tiikeri ja antoi hänelle aimo iskun keskelle nenää. Hassan hoipertui taaksepäin, tarttuen puukkoonsa, mutta katsahtaessaan Stephen'iin hän päästi sen ja vaipui maahan. Minä sieppasin puukon, ja kun teko oli tehty ja sitä oli liian myöhäistä keskeyttää, annoin asian kehittyä ja pidätin zuluja, jotka olivat hyökänneet esille kuullessaan melun.

Hassan nousi, ja hänen kunniaksensa minun on sanottava, että hän hyökkäsi kuin mies, niska köyryssä. Hänen suuri kallonsa sattui keveämmän Stephen'in rintaan ja kaatoi hänet kumoon, mutta ennenkuin arabialainen ehti käyttää asemaansa, toinen oli jo jaloillaan. Sitten seurasi todella loistava taistelu. Hassan taisteli päällään, nyrkeillään ja jaloillaan, Stephen ainoastaan nyrkeillään. Väistäen vastustajansa hyökkäyksiä hän antoi iskunsa sivultapäin, ja pian hänen tyyneytensä ja taitonsa alkoivat vaikuttaa. Kerran Hassan nakkasi hänet nurin iskemällä kumartuneesta asennosta altapäin leukaan, mutta seuraavassa hetkessä arabialainen itse kirjaimellisesti lensi nurin. Oi, kuinka zulut iloitsivat ja minäkin aivan hypin ihastuksesta. Mutta jälleen Hassan nousi, sylkäisi suustaan pari hammasta ja ryhtyi uuteen menettelytapaan tarttumalla Stephen'iä vyötäisistä. Ylös ja alas he heilahtelivat, arabialainen potki polvillaan ja koetti purrakin englantilaista, kunnes tuska muistutti häntä lähteneistä etuhampaista. Kerran hän oli vähällä saada Stephen'in maahan -- vähällä, mutta ei aivan, sillä kaulus, johon hän oli tarttunut (tarkoitus oli kuristaa) ratkesi, ja Hassanin turbaani valahti kasvoille, joten hän ei hetkiseen nähnyt mitään.

Samassa Stephen tarttui vasemmalla kädellään hänen vyötäisiinsä ja mukiloi uhriansa oikealla kädellään niin armottomasti, että hän vaipui istumaan maahan ja kohotti kätensä alistumisen merkkinä.

"Jalo englantilainen herra löi minua", hän läähätti.

"Pyydä anteeksi!" kirkui Stephen ja ottaen kourallisen mutaa lisäsi: "Muussa tapauksessa työnnän tämän saastaiseen kurkkuusi."

Hän näytti ymmärtävän. Joka tapauksessa hän kumarsi otsansa aivan maahan asti ja pyysi perusteellisesti anteeksi.

"Kun tämä nyt on ohi", minä sanoin hilpeästi, "niin kuinka nyt on kantajain laita?"

"Minulla ei ole kantajia", hän vastasi.

"Sinä kurja valehtelija", minä huudahtin; "eräs miehistäni kävi tuolla kylässäsi ja kertoo sen olevan täynnä miehiä."

"No, menkää sitten ja ottakaa", hän vastasi viekkaasti, siliä ha tiesi, että paikka oli paaluaidan ympäröimä.

Nyt olin pulassa. Oli kyllä hyvä asia, että olimme antaneet orjakauppiaalle ansaitun selkäsaunan, mutta jos hän arabialaisineen päättäisi hyökätä kimppuumme, olisimme vaikeassa asemassa. Hassan tarkkasi minua toisella, ehyellä silmällään ja arvasi vaikean tilani.

"Minua on lyöty kuin koiraa", hän sanoi, ja hengen mukana palasi raivokin, "mutta Jumala on armollinen ja vanhurskas, ja hän kostaa teille aikanaan."

Sanat olivat juuri ehtineet päästä hänen huuliltaan, kun jostakin mereltä päin kajahti kumeana tykin jyminä. Samassa rannalta päin syöksyi esille arabialainen, huutaen:

"Missä on bey Hassan?"

"Tässä", minä sanoin ja osoitin häntä.

Arabialainen tuijotti, niin että luulin hänen silmäinsä pullistuvan päästä, sillä bey Hassan oli todellakin näkemisen arvoinen. Sitten hän huusi säikähtyneellä äänellä:

"Päällikkö, englantilainen sotalaiva ajaa takaa _Mariaa_."

Tykki jylähti toisen kerran. Hassan ei sanonut mitään, mutta hänen päänsä painui, ja minä huomasin hänen menettäneen kolme hammasta.

"Se on _Krokodiili_", minä huomautin hitaasti ja pyysin Sammyä kääntämään. Sitä sanoessani vedin taskustani esille Englannin lipun, jonka olin sinne pannut kuultuani, että laiva oli näkyvissä. "Stephen"; minä jatkoin levittäessäni sitä, "jos olet jo ennättänyt hengähtää, niin tahtoisitkohan kiivetä uudelleen tuonne palmupuuhun antamaan merkkiä merelle päin _Krokodiilille_?"

"Kuninkaan nimessä, sepä oiva keksintö", sanoi Stephen hilpeät kasvot hymyilevinä, vaikkakin vielä turvoksissa. "Hans, tuo minulle pitkä keppi ja nuoran pätkä."

Mutta Hassan ei ensinkään pitänyt sitä hyvänä keksintönä.

"Englantilaiset herrat", hän huohotti, "te saatte kantajat. Minä menen niitä noutamaan."

"Et mene", minä sanoin. "Sinä jäät tänne panttivangiksi. Lähetä tuo mies."

Hassan antoi muutamia lyhyitä määräyksiä ja lähetti katosi, tällä kertaa kohti oikealla olevaa paaluaidan ympäröimää kylää.

Hänen mentyään saapui toinen lähetti, joka sekin näytti hämmästyvän päällikkönsä tilaa.

"Bey -- jos olet bey", hän lausui epäilevällä äänellä, sillä Hassanin miellyttävät kasvot olivat alkaneet turvota ja saada väriä, "me olemme nähneet kaukoputkella, että englantilainen sotalaiva on lähettänyt venheen ja laskenut _Marian_ kylkeen."

"Jumala on suuri!" mutisi Hassan neuvottomana, "ja Delgado, joka on varas ja petturi aina äitinsä kohdusta, sanoo totuuden. Englantilaiset saatananlapset tulevat maihin. Kaikki on lopussa; ei ole muuta pelastusta kuin pako. Käske miesten paeta pensaikkoon ja ottaa orjat -- tarkoitan palvelijansa. Minä lähden heidän kanssaan."

"Ei, sinä et mene", minä keskeytin Sammyn välityksellä; "et ainakaan heti. Sinä seuraat meitä."

Onneton Hassan mietti hetken, sitten hän kysyi: