Part 6

"Kuulepa, Quatermain", sanoi Stephen ilman aikojaan, "kun ystävämme Mavovo näkyy tietävän niin paljon, niin kysy häneltä, mitä Veli Johannekselle on tapahtunut, kuten Hans ehdotti. Kerro minulle myöhemmin, mitä hän sanoo, sillä minä tahdon mennä katsomaan jotakin."

Pistäydyin siis sisälle muurissa olevasta pienestä veräjästä niin luonnollisesti, kuin en olisi nähnyt mitään, ja olin hämmästyvinäni nähdessäni pienet tulet.

"Mitä, Mavovo", minä sanoin, "oletko tekemässä tietäjäntemppuja? Arvelin sen tuottaneen sinulle kyllin harmia Zulu-maassa."

"Niin kyllä, baba", vastasi Mavovo, jolla oli tapana nimittää minua isäksi, vaikka oli minua vanhempi. "Se maksoi minulle päällikönarvoni, karjani, kaksi vaimoani ja poikani. Se teki minusta kulkurin, joka on iloinen saadessaan seurata muuatta Macumazahn'ia vieraisiin maihin, joissa minulle voi tapahtua monenlaista, niin", hän lisäsi merkitsevästi, "vieläpä viimeinen kaikista tapahtumista. Mutta lahja on lahja, ja sitä on käytettävä. Teillä, baba, on ampumisen lahja, ja lakkaatteko ampumasta? Teillä on vaelluksen lahja, ja voitteko lakata vaeltamasta?"

Hän otti vieressään olevasta läjästä kärventyneen höyhenen ja katseli sitä tarkkaavaisesti. "Ehkä teille, baba, on kerrottu -- minulla on hyvin terävät korvat, ja olin juuri kuulevinani ilmassa jotain sellaista -- että me onnettomat kafferi-inyangat emme osaa ennustaa mitään totta, ellei meille makseta, ja ehkä se tällä kertaa onkin totta. Ja kuitenkin _inyangan_ käärme hypätessään nykyisyyttä peittävän pienen kallion yli näkee polun, joka kiemurtelee kauas kautta laaksojen, yli jokien, ylös vuorille, kunnes katoaa ylös taivaaseen. Siten olen tästä taikatulessa kärventyneestä höyhenestä näkevinäni jotain teidän tulevaisuudestanne, oi isäni Macumazahn. Tienne kulkee tyvin kauas", ja hän siveli sormellaan sulkaa. "Tässä on matka", ja hän nykäisi irti hiiltyneen liuskan, "tässä toinen ja toinen ja toinen", ja hän irroitti liuskan toisensa jälkeen. "Tässä on yksi, joka onnistuu erinomaisesti, se tekee teidät rikkaaksi; ja tässä on vielä yksi ihmeellinen matka, jolla näette ihmeitä ja kohtaatte tuntemattomia kansoja. Sitten" -- ja hän puhalsi höyhentä niin voimakkaasti, että kaikki hiiltyneet säikeet (Veli Johannes sanoo, että _lamina_ on oikea sana) irtautuivat -- "sitten ei enää ole jäljellä muuta kuin seiväs, jollaisia muutamat kansastani pystyttävät haudoille, muiston paaluksi he sitä nimittävät. Oi isäni, te kuolette kaukaisessa maassa, mutta te jätätte jälkeenne suuren muiston, joka säilyy satoja vuosia, sillä näettehän, miten vahva on tämä säie, johon tuli ei ole ensinkään pystynyt. Näitten muiden laita on muutamain aivan toinen", hän lisäsi.

"Mutta minä pyydän, Mavovo", keskeytin hänet, "ole niin hyvä ja jätä minut taikojesi ulkopuolelle, sillä en ensinkään halua tietää, mitä minulle tulevaisuudessa tapahtuu. Tämä päivä riittää minulle tutkistelematta seuraavaa kuukautta ja seuraavaa vuotta. Meidän pyhässä kirjassamme on lause, joka kuuluu: Riittää kullekin päivälle murheensa."

"Aivan niin, oi Macumazana. Mutta myöskin se on hyvä lause, jota muutamat metsästäjistämme nyt ajattelevat. Ja kuitenkin he hetkistä sitten väkisin työnsivät minulle shilnnkinsä, jotta ennustaisin heidän tulevaisuudestaan. Ja tekin haluatte tietää jotakin. Ette tullut tänne tuosta portista puhumaan minulle pyhän kirjanne viisauksia. Mitä se on, Baba? Sanokaa pian, sillä käärmeeni alkaa käydä väsyneeksi. Hän haluaa mennä takaisin maanalaiseen luolaansa."

"No niin", minä vastasin hyvin häpeissäni, sillä Mavovolla oli kammottava taito nähdä ihmisten salaiset vaikuttimet, "tahtoisin tietää, jos voisit sanoa minulle, mitä et tietysti voi, mitä on tapahtunut sille pitkäpartaiselle valkoihoiselle miehelle, jota te mustat kutsutte nimellä Dogeetah. Hänen olisi pitänyt olla täällä ottaakseen osaa retkeemme; hänen piti oikeastaan olla oppaanamme, ja nyt en häntä löydä. Missä hän on, ja miksi hän ei ole täällä?"

"Onko teillä mukananne mitään, mikä kuului Dogeetah'ille, Macumazahn?"

"Ei", minä vastasin; "tai on", ja otin taskustani kynänpätkän, jonka Veli Johannes oli minulle antanut ja jota säästäväisyydestä olin tallettanut siitä saakka. Mavovo otti sen ja tarkasteli sitä huolellisesti aivan niinkuin oli tehnyt höyhenille, ja kokosi karkealla kädellä pienen läjän tuhkaa suurimman tulen ympäriltä, joka oli edustanut minua. Tuhkan hän paineli litteäksi. Senjälkeen hän piirsi siihen kynänpäällä kuvion, joka minusta näytti kömpelöltä miehen kuvalta, jollaisia lapset piirtelevät valkeille seinille. Lopetettuaan hän istuutui ja katseli kättensä työtä taiteilijan tyytyväisyydellä. Mereltä oli kohonnut tuulenhenki, jonka pyörre hajoitti tuhkan, pyyhkien pois kuvan muutamia ääriviivoja ja muutellen ja laajentaen toisia.

Hetken aikaa Mavovo istui silmät kiinni. Sitten hän avasi ne, tarkasteli tuhkaa ja kuvan jäännöksiä ja otti lähellä olevan huopapeitteen, peittäen sillä tuhkan ja oman päänsä. Samassa hän jälleen heitti sen pois ja osoitti kuvaa, joka nyt oli kokonaan muuttunut. Kuun valossa se oikeastaan oli enemmän maiseman kuin minkään muun näköinen.

"Kaikki on selvää, isäni", hän sanoi asiallisella äänellä. "Valkoinen vaeltaja Dogeetah ei ole kuollut. Hän on elossa, mutta sairaana. Hänen toisessa sääressään on jotakin, mikä estää häntä kävelemästä. Ehkä luu on katkennut tai joku peto purrut häntä. Hän makaa majassa, jollaisia kafferit rakentavat, mutta majan ympärillä on parveke niinkuin teillä, ja seinillä on piirustuksia. Maja on hyvin kaukana, en tiedä missä."

"Siinäkö kaikki?" minä kysyin, kun hän pysähtyi.

"Ei, ei vielä. Dogeetah parantuu. Hän yhtyy meihin siinä maassa, jonne olemme matkalla, suuren hädän hetkenä. Siinä kaikki, ja palkka on puoli kruunua."

"Tarkoitat kai shillinkiä", minä ehdotin.

"Ei, isäni Macumazahn. Shillinki riittää yksinkertaisista taikatempuista, kuten esim. kohtalon ennustamisesta tavallisille mustaihoisille, mutta puoli kruunua hyvin vaikeasta taikomisesta, joka koskee valkoihoisia ja jota ainoastaan suuret tietäjät, sellaiset kuin minä, Mavovo, osaavat tehdä."

Annoin hänelle puoli kruunua ja sanoin: "Katsopas, Mavovo ystäväni, minä luotan sinuun soturina ja metsämiehenä, mutta taikomistasi pidän puijauksena. Olen siitä niin vakuutettu, että jos Dogeetah löytyy suuren hädän hetkenä siitä maasta, jonne aiomme mennä, niin lupaan lahjoittaa sinulle kaksipiippuisen rihlapyssyni, jota olet niin ihaillut."

Mavovon rumia kasvoja kirkasti harvinainen hymy. "Sitten antakaa se minulle nyt, baba", hän sanoi, "sillä olen sen jo ansainnut. Käärmeeni ei voi valehdella -- varsinkaan kun palkka on puoli kruunua."

Pudistin päätäni ja kielsin kohteliaasti mutta lujasti.

"Ah", sanoi Mavovo, "te valkoihoiset olette hyvin viisaita ja luulette tietävänne kaikki. Mutta niin ei ole, sillä oppiessanne niin paljon uutta olette unohtaneet vielä enemmän vanhaa. Kun se käärme, joka on teissä, Macumazahn, asui minunlaisessani mustassa pakanassa tuhannen tuhatta vuotta sitten, olisitte osannut tehdä ja teitte, mitä minä nyt. Mutta nyt voitte vain tehdä pilkkaa ja sanoa: 'Mavovo, tuo urhoollinen soturi, suuri metsästäjä, rehellinen mies, tulee valehtelijaksi puhaltaessaan palaneeseen höyheneen tai lukiessaan, mitä tuuli kirjoittaa lumottuun tuhkaan."

"En sano, että olet valehtelija, Mavovo, vaan sanon, että annat omien kuvittelujesi pettää itsesi. Ei ole mahdollista, että toinen tietää sellaista, mikä on salattu toiselta."

"Olisiko, todella niin, oi Macumazana, Yön vartija? Annanko minä Mavovo, Zikalin oppilas, uranuurtaja, suurin tietäjistä, omain kuvittelujeni pettää itseni? Ja eikö ihmisellä ole muita silmiä kuin ne, jotka hänellä on päässään, niin ettei hän saata nähdä sellaista, mikä on kätketty muilta? No hyvä, te sanotte niin, ja me mustat tiedämme kaikki, että olette hyvin viisas, ja kuinka sitten minä, zulu-raukka, kykenisin näkemään, mitä te ette näe? Mutta jos huomisaamuna teille lähetetään sana laivalta, jolla aiomme purjehtia, ja teitä kutsutaan tulemaan nopeasti, syystä että siellä on hätä, silloin muistakaa omia sanojanne ja minun sanojani ja päättäkää, taitaako toinen nähdä sellaista, mikä on toiselta kätketty tulevaisuuden pimeyteen. Oi, rihlapyssynne on nyt jo minun, vaikka ette annakaan sitä minulle nyt, kun pidätte minua petkuttajana. No niin, isäni Macumazahn, koska pidätte minua petkuttajana, niin en koskaan enää puhalla höyheneen enkä lue tuulen kirjoitusta tuhkasta teille enkä kenellekään, joka syö teidän leipäänne."

Sitten hän nousi, tervehti minua nostamalla oikean kätensä, kokosi rahaläjänsä ja lääkelaukkunsa ja asteli kohti hiljaista majaansa.

Kiertäessämme taloa kohtasimme vanhan ontuvan taloudenhoitajani Jack'in.

"_Inkoosi_", hän sanoi, "valkoinen päällikkö Wazela pyysi minua sanomaan, että hän ja keittäjä Sam ovat menneet nukkumaan laivalle pitääkseen silmällä tavaroita. Sam tuli juuri ja vei hänet mukanaan; hän lupaa sanoa syyn huomenna."

Minä nyökkäsin ja jatkoin matkaa, ihmetellen mielessäni, mikä oli saattanut Stephen'in äkkiä päättämään viettää yönsä _Marialla_.

V.

HASSAN.

Noin kaksi tuntia päivänkoiton jälkeen minut seuraavana aamuna herätti kolkutus ovelle ja Jack'in ääni, joka sanoi keittäjä Sam'in haluavan puhutella minua.

Olin ihmeissäni, mitä varten hän nyt oli täällä, vaikka luulin hänen nukkuvan laivalla, ja käskin hänen siis astua sisään. Huomautan tässä, että Sam oli kotoisin Kap'ilta ja sekarotua. Pohjaveri oli kai malaijilaista, johon oli sekoittunut intialaista kylmäverisyyttä ja tavalla tai toisella tippa valkeaa, mahdollisesti myöskin hiukan hottentottia, mutta siitä en ole varma. Tulos oli henkilö, jolla oli vähän paheita ja paljon hyveitä. Sammy oli, voin sanoa sen heti, ehkä suurin pelkuri minkä milloinkaan olen tavannut. Hän ei voinut sille mitään, se oli hänelle myötäsyntyistä, vaikkakaan tämä pelkuruus, kumma kyllä, ei milloinkaan estänyt häntä juoksemasta uuteen vaaraan. Siten hän esimerkiksi hyvin tiesi, että retki, jolle aioin lähteä, oli erittäin uhkarohkea; muistaessani hänen heikkoutensa selitin sen hänelle hyvin selvästi. Mutta tämä tieto ei peloittanut häntä pyytämästä ja rukoilemasta, että saisi seurata minua. Mahdollisesti syy oli siinä, että välillämme, samoinkuin Hansin ja minun, oli olemassa molemminpuolinen kiintymys. Kerran, monta vuotta aikaisemmin, olin pelastanut Sammyn aika vaikeasta pälkähästä kieltäytymällä todistamasta häntä vastaan. On tarpeetonta mennä yksityiskohtiin, mutta eräs hänen hallussaan oleva rahasumma oli hävinnyt. Tästä tahdon mainita vain sen, että hän oli siihen aikaan kihloissa erään neekerinaisen kanssa, jolla oli hyvin kalliita mielitekoja ja jota hän lopultakaan ei nainut.

Tämän jälkeen hän sattumalta joutui hoitamaan minua sairauteni aikana. Siitä johtui kiintymys, josta mainitsin.

Sammy oli kristinuskoon kääntyneen alkuasukassaarnaajan poika ja kasvatettu, kuten hän sanoi, "Sanalla". Hän oli säätyynsä nähden saanut erinomaisen kasvatuksen ja puhui, paitsi monia paikallisia murteita, joihin oli tutustunut vaihtelevan elämänuransa tautta, täydellisesti englantia, vaikkakin hyvin mahtipontisella tyylillä. Hän ei milloinkaan käyttänyt lyhyttä sanaa, jos vain sai käsiinsä, tai paremminkin kielelleen, pitkän. Muutamia elinvuosiaan hän oli luullakseni ollut opettajana eräässä Kapkaupungin koulussa, joka oli neekerioppilaita varten, ja hänen omain sanainsa mukaan hänen "alanaan" oli ollut "englannin kieli ja kirjallisuus".

Kyllästyttyään tai saatuaan eron tästä toimesta jostakin syystä, jota hän ei koskaan maininnut, hän oli kuljeksinut rannikkoa pitkin Zanzibariin, missä suuntasi kielikykynsä arabiankielen opiskeluun ja pääsi taloudenhoitajaksi tai ylikeittäjäksi hotelliin. Muutaman vuoden kuluttua hän menetti tämänkin paikan, en tiedä, kuinka tai mistä syystä, ja ilmestyi Durban'iin "vaatimattomassa asemassa", kuten hän itse sanoi. Täällä kohtasimme toisemme uudelleen juuri ennen Ponga-maan matkaani.

Käytökseltään hän oli hyvin kohtelias ja luonteeltaan erittäin uskonnollinen; luulen, että hän oli uskonnoltaan baptisti. Hän oli lyhyt, ruskea, keikarimainen mies, jonka ikää oli vaikea arvata. Tukka kammattu keskeltä jakaukselle, ja kaikissa olosuhteissa hän aina oli siististi puettu.

Otin hänet palvelukseeni syystä että hän oli suuressa puutteessa ja oli erinomainen keittäjä, mitä parahin sairaanhoitaja, ja ennen kaikkea syystä että olimme, kuten jo kerroin, tavallaan kiintyneet toinen toiseemme. Sitäpaitsi hänen olentonsa huvitti minua suuresti, mikä merkitsee paljon pitkällä matkalla, jollaiselle aioin lähteä. Sellainen lyhykäisyydessään oli Sammy.

Kun hän astui huoneeseen, näin, että hänen vaatteensa olivat hyvin märät, ja kysyin häneltä heti, satoiko ulkona vai oliko hän ollut juovuksissa ja nukkunut märässä ruohikossa.

"Ei, mr. Quatermain", hän vastasi, "aamu on erittäin ihana, ja hottentottiraukan tavoin olen kieltäytynyt juovutusaineiden käytöstä. Vaikka olemme monessa muussa suhteessa erilaiset, tässä asiassa olemme yhtä mieltä."

"No, mitä hemmettiä sitten on tapahtunut?" minä keskeytin hän hienojen sanojensa tulvan.

"Sir, laivalla on hätä" (minä muistin Mavovoa ja hätkähdin), "olen viettänyt siellä yöni mr. Somers'in seurassa hänen erityisestä pyynnöstään." (Oikeastaan oli asia juuri päinvastoin.) "Tänä aamuna ennen aamunkoittoa, kun portugalilainen kapteeni luuli kaikkien nukkuvan, hän alkoi muutamien arabialaisten kanssa aivan levollisina nostaa ankkuria ja vetää purjeita tankoon. Mutta mr. Somers ja minä olimme aivan hereillä. Me tulimme ulos hytistämme ja mr. Somers istuutui vintturille revolveri kädessä ja sanoi -- no niin, sir, en tahdo toistaa, mitä hän sanoi."

"Niin, jätä se tekemättä. Mitä sitten tapahtui?"

"Sitten, sir, nousi hirveä melu ja hämminki. Portugalilainen ja arabialaiset uhkailivat mr. Somers'ia, mutta, sir, hän vain istui edelleen vintturilla lujana ja rohkeana kuin kallio keskellä vuolasta virtaa ja huomautti, että hän halusi nähdä heidät kaikki jossakin, ennenkuin he saisivat koskea häneen. Senjälkeen, sir, en tiedä mitä tapahtui sillä pitäessäni vahtia laivan reunalla joku nakkasi minut suinpäin mereen, ja kun onneksi olen hyvä uimari, pääsin rantaan ja kiiruhdin ilmoittamaan teille."

"Ja ilmoititko kenellekään muulle, sinä hullu?" minä kysyin.

"Kyllä, sir, juostessani pitkin rantaa ilmoitin eräälle satamaupseerille, että Maria-laivalla oli hemmetin kova meteli, josta pyysin häntä ystävällisesti ottamaan selkoa."

Samassa minä jo olin vetänyt ylleni paidan ja housut ja olin huutelemassa Mavovoa ja muita. Sillä kun Mavovon ja hänen toverinsa vaatetuksen muodosti vain moocha ja huopapeite, he eivät tarvinneet paljoa aikaa pukeutumiseen.

"Mavovo", minä aloin, "laivalla on meteli --"

"Oi, baba", hän keskeytti, ja kasvoille ilmestyi kuin irvistys, "se on hyvin kummallista, mutta uneksin viime yönä sanoneeni teille --"

"Vaiti unistasi", minä sanoin. "Kokoa miehet ja mene -- ei, siitä ei ole hyötyä, saattaisi tapahtua miestappo. Joko teko on jo tehty tai kaikki on kunnossa. Pidä metsästäjät valmiina; lähden heidän mukanaan. Matkatavarat voidaan noutaa myöhemmin."

Vajaassa tunnissa olimme lastaussillalla, jonka ulkopuolella _Maria_ oli ankkurissa ja jossa kerran oli oleva mainio Durban'in satama, vaikka niinä aikoina laivaustoimi siellä oli erittäin alkuperäisellä kannalla. Olimme varmaan oudonnäköinen kulkue. Minä täydellisesti ja hienosti puettuna marssin etumaisena. Seuraavana tuli Hans päässään tahrainen leveälierinen hattunsa, jota hän tavallisesti käytti, ja puettuna likaiseen korderoi-pukuun, sitten rasvattu Sammy koristettuna eurooppalaiseen tapaan jäykkine huopahattuineen ja sini- ja punajuovaisine kaulanauhoineen, mikä vaatetus olisi näyttänyt hyvin hienolta, ellei äskeistä kastetta olisi tapahtunut. Häntä seurasi julmannäköinen Mavovo ja hänen metsästäjäjoukkonsa, kaikilla "rengas" eli _isicoco_, joksi zulut sitä nimittävät, s.o. lyhyeen tukkaan kiinnitetty kiiltävä, musta pikirengas. Se oli julmannäköinen joukko, mutta kun he uuden lain mukaan eivät saaneet esiintyä asestettuina kaupungissa, heidän pyssynsä oli jo lähetetty laivaan, mutta keihäät, joidenka terien ympärille oli kierretty kuivaa ruohoa, heillä oli mukanaan makuumattoihin käärittyinä.

Kullakin oli kuitenkin kädessään iso punapuinen heittoase, ja he marssivat neljä rivissään sotilaalliseen tapaan. On totta, että kun astuimme veneeseen soutaaksemme laivalle, suuri osa heidän sotaista intoaan haihtui, sillä nämä samat miehet, jotka eivät maalla pelänneet mitään, olivat kauhean arkoja tuolla oudolla elementillä vedellä.

Saavutimme _Marian_, joka oli mitättömän näköinen kuin amme, ja kiipesimme kannelle. Ensimmäinen, mitä näin katsahtaessani perälle oli Stephen istumassa vintturilla pistooli kädessä, niinkuin Sammy oli sanonut. Aivan vieressä kaiteeseen nojaten seisoi roistonnäköinen portugalilainen Delgado, ilmeisesti hyvin pahalla tuulella, ja hänen ympärillään joukko yhtä roistonnäköisiä, likaiseen valkoiseen pukuun puettuja arabialaisia merimiehiä. Heidän edessään oli satamakapteeni, tunnettu ja arvossa pidetty herrasmies nimeltä Cato, pieni mies kuten minäkin ja koeteltu monessa seikkailussa. Muutamain palvelijainsa seurassa hän istui kajuutanakkunalla tupakoiden, silmät kiinnitettyinä Stephen'iin ja portugalilaiseen.

"Hauska tavata, Quatermain", hän sanoi. "Täällä on jokin riita, mutta minä saavuin juuri enkä ymmärrä portugalinkieltä ja tuo herra, joka istuu vintturilla, ei tahdo jättää paikkaansa tullakseen selittämään."

"Mikä hätänä, Stephen?" minä kysyin puristettuani mr. Caton kättä.

"Mikako hätänä?" Somers vastasi. "Tuo mies tuossa", ja hän osoitti Delgadoa, "aikoi pujahtaa merelle ja viedä mennessään kaikki tavaramme, siinä kaikki, puhumattakaan minusta ja Sammysta, jotka hän epäilemättä olisi heittänyt mereen heti päästyään etemmäksi maasta. Mutta Sammy, joka ymmärtää portugalinkieltä, kuuli heidän pienet suunnitelmansa, jotka, niinkuin näette, minä olen estänyt."

No niin, Delgado sai esittää oman kertomuksensa asiasta ja selitti, niinkuin olin arvannutkin, aikoneensa vain vähän lähemmäksi aidaketta siellä odottaakseen meidän tuloamme. Tietysti hän valehteli ja tiesi meidänkin olevan selvillä totuudesta ja siitä, että hänen aikomuksensa oli ollut pujahtaa merelle, viedä mukanaan kallis omaisuutemme ja myydä se murhattuaan tai heitettyään asumattomalle rannalle Stephen'in ja kokkiraukan. Mutta kun mitään ei voitu näyttää toteen ja me olimme nyt kyllin voimissamme pitääksemme huolta itsestämme ja omaisuudestamme, pidin jutun jatkamisen tarpeettomana. Hyväksyin siis selityksen hymyillen ja tarjosin kaikille aamuryypyn.

Myöhemmin Stephen kertoi minulle, että ollessani puheissa Mavovon kanssa edellisenä iltana Sammy, joka oli tavaroita vartioimassa laivalla, oli lähettänyt sanan, että hän olisi iloinen saadessaan seuraa. Tuntiessaan kokin aran luonteen hän oli onneksi heti tehnyt päätöksensä ja mennyt nukkumaan laivalle. Aamupuolella syntyi meteli, niinkuin Sammy oli kertonut. Sen hän kuitenkin oli salannut minulta, ettei häntä heitetty mereen, niinkuin hän sanoi, vaan hyppäsi hän kannelta omasta aloitteestaan, kun selkkaus Delgadon kanssa näytti uhkaavalta.

"Ymmärrän aseman", minä sanoin, "ja kaikki on hyvin, kun loppu on hyvä. Mutta oli onni, että tulit ajatelleeksi nukkumista laivalla."

Tämän jälkeen kaikki meni hyvin. Stephen'in johdolla lähetin muutamia miehistä noutamaan jäljelläolevia tavaroitamme, jotka he toivatkin onnellisesti perille, ja illalla me lähdimme. Matkamme Kilwaan oli ihana, lempeä tuulenhenki kuljetti meitä eteenpäin, ja meri oli tyyni, niin ettei edes Hans, jota pidän maailman huonoimpana merimiehenä, eivätkä zulu-metsästäjät olleet pahasti sairaina, vaikka he Sammyn sanojen mukaan "kieltäytyivät ruoasta".

Matkamme viidentenä iltana, tai mahdollisesti seitsemäntenä, me ankkuroimme Kilwan saaren ulkopuolelle, lähelle entistä portugalilaista linnaketta. Delgado, jonka kanssa olimme matkan kestäessä hyvin vähän tekemisissä, antoi jonkun hullunkurisen merkin. Vastaukseksi rannalta saapui vene, ja sillä niin sanotut satamavirkailijat, joukko roistomaisia, hurjannäköisiä mustia miehiä, ja heidän päällikkönään rokonarpinen, vanhanpuoleinen sekarotuinen mies, joka esitettiin meille nimellä bey Hassan-ben-Mohammed. Tämä mr. Hassan-ben-Mohammed oli hyvin harmistunut meidän tulostamme laivalla ja varsinkin maihinnousuaikeistamme Kilwassa, sen huomasin ensi hetkestä, jolloin loin silmäyksen hänen rumiin kasvoihinsa. Neuvoteltuaan kiireesti Delgadon kanssa hän astui luokseni ja puhutteli minua arabiankielellä, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Mutta onneksi keittäjä Sam, josta muistaakseni mainitsin, että hän oli suuri kielimies, ymmärsi tätä kieltä ihmeen hyvin, sillä hän oli oppinut sitä ollessaan Zanzibarin hotellissa; en siis luottanut Delgadoon, vaan kutsuin Sam'in tulkiksi.

"Mitä hän sanoo, Sammy?" minä kysyin.

Hän alkoi puhua Hassanin kanssa ja vastasi heti:

"Sir, hän lausuu teille paljon kohteliaisuuksia. Hän sanoo kuulleensa ystävältään Delgadolta, kuinka suuri mies te olette ja että te ja mr. Somers olette englantilaisia, mitä kansallisuutta hän ihailee."

"Vai ihailee!" minä huudahdin. "Sitä en ikinä olisi arvannut hänen ulkonäöstään. Kiitä häntä ystävällisistä sanoista ja sano, että aiomme nousta maihin täällä ja kulkea sisämaahan metsästämään."

Sammy totteli, ja keskustelu jatkui seuraavaan tapaan:

"Kaikkein nöyrimmästi" (se oli Hassan) "en pyydä teitä nousemaa maihin täällä. Tämä ei ole sopiva paikka niin ylhäisille miehille Täällä ei ole mitään syötävää, ja riistaa ei ole nähty vuosikausiini Sisämaalaiset ovat mitä pahimpia villejä, jotka nälkä on tehnyt ihmissyöjiksi. En haluaisi saada teidän vertanne pääni päälle. Pyydän teitä senvuoksi jatkamaan matkaa tällä laivalla Delagoan lähteeni missä löydätte hyvän hotellin, tai minne tahansa muualle."

A.Q.: "Saanko kysyä teiltä, jalo sir, mikä asema teillä on Kilwassa, kun pidätte itseänne vastuunalaisena turvallisuudestamme?"

H.: "Kunnianarvoisa englantilainen herra, olen kauppias portugalilaista kansallisuutta, mutta syntynyt korkeasukuisesta arabialaisesta äidistä ja kasvanut sen kansan keskuudessa. Minä omistan mannermaalla puutarhoja, joita hoitavat alkuasukaspalvelijani, jotka ovat minulle kuin lapsia. Siellä minulla on kasvamassa palmuja, cassavaa, maapähkinöitä ja monenlaisia puutarhatuotteita. Kaikki tämän alueen heimokunnat pitävät minua päämiehenään ja kunnioitettuna isänään."

A.Q.: "Sittenhän, jalo Hassan, te voitte saattaa meidät noiden heimojen läpi, sillä olemmehan rauhallisia metsästäjiä, jotka emme tahdo vahingoittaa ketään."

(Seurasi pitkä neuvottelu Hassanin ja Delgadon välillä, jonka kestäessä annoin MavovoIIe määräyksen tuoda zulut pyssyineen kannelle.)

H.: "Kunnianarvoisa englantilainen herra, en voi sallia, että nousette maihin."

A.Q.: "Profeetan jalo poika, minä aion ystävineni, seuralaisineni, aaseineni ja tavaroineni nousta maihin varhain huomisaamuna. Jos saan tehdä sen teidän luvallanne, niin olen iloinen. Ellen --" ja minä loin katseen takanani seisoviin julmannäköisiin metsästäjiini.

H.: "Kunnianarvoisa englantilainen herra, olen pahoillani, jos minun on käytettävä väkivaltaa, mutta sallikaa minun huomauttaa, että rauhaisassa kylässäni rannikolla minulla on vähintään sata rihlapyssyillä varustettua miestä, kun taasen täällä en näe kahtakymmentäkään."

A.Q., mietittyään hetken ja puhuttuaan pari sanaa Stephen Somers'in kanssa: "Voitteko sanoa minulle, jalo sir, oletteko rauhaisasta kylästänne käsin nähnyt englantilaista sotalaivaa _Krokodiilia_; tarkoitan höyryalusta, jonka tehtävänä on pitää silmällä kurjien orjakauppiasten puuhia? Kapteenin kirjeestä ymmärsin, että hänen piti olla näillä vesillä eilispäivän seudussa. Mahdollisesti hän kuitenkin on myöhästynyt päivän tai pari."

Jos olisin heittänyt räjähtävän pommin arvoisan Hassanin jalkoihin, sen vaikutus tuskin olisi ollut valtavampi kuin tämän kysymyksen aiheuttama. Hän kääntyi -- ei vain kalpeana vaan keltaisena kauhistuksesta ja huudahti: