Part 5

Ymmärrän vaikutteenne, jotka saivat Teidät kirjoittamaan minulle ja kiitän Teitä sydämellisesti kirjeestänne, joka todistaa, että olette arvostelukykyinen ja kunniantuntoinen mies. Kuten otaksutte, retki, jolle poikani on lähtenyt, ei mielestäni ole järkevä. Olette huomannut erotuksen hänen ja minun välillä, sillä ne astuivat vastakkain Teidän läsnäollessanne. Itse asiassa tunnen olevani Teille anteeksipyynnön velkaa siitä, että sekoitin Teidät ikävään perheriitaan. Kirjeenne sain vasta tänään, sillä se oli lähetetty minulle toimistosta käsin maatilalleni. Olisin heti tullut kaupunkiin, mutta olen pahaksi onneksi saanut leinikohtauksen, joka tekee minulle mahdottomaksi liikkumisen. Senvuoksi en voi muuta kuin kirjoittaa pojalleni toivoen, että kirje, jonka lähetän erikoisen sanansaattajan mukana, saapuu hänelle ajoissa ja muuttaa hänen päätöksensä matkan suhteen. Samalla saatan lisätä, että vaikka olen eronnut ja eroan hänestä monessa kohdin, kuitenkin olen syvästi kiintynyt poikaani ja toivon vakavasti hänen menestystään. Ilmoitusta hänelle tapahtuneesta vahingosta en jaksaisi ajatellakaan.

Käsitän, että muutos hänen suunnitelmissaan tällä yhdennellätoista hetkellä saattaisi Teidät vakavaan asemaan ja tukaluuksiin. Pyydän ilmoittaa Teille nimenomaan, että siinä tapauksessa hyvitän Teille kaikki ja poistan tileistäni nuo £ 2,000, jotka kuulen hänen luvanneen yhteiseen yritykseenne. Voi kuitenkin tapahtua, että poikani, jolla on verissä omaa itsepäisyyttäni, kieltäytyy muuttamasta mieltään. Siinä tapauksessa voin vain Korkeimman Voiman suojassa uskoa hänet Teidän huolenpitoonne ja pyytää Teitä holhoamaan häntä kuin omaa lastanne. Minä voin pyytää, ja enempää Te ette voi tehdä. Pyytäkää häntä kirjoittamaan minulle, kun tilaisuutta tarjoutuu, ja ehkä Tekin kirjoitatte; sanokaa hänelle myöskin, että vaikka vihaankin hänen kukkainsa näkemistä, jotka hän jätti taloonsa Twickenham'iin, koetan pitää niistä huolta.

Nöyrä palvelijanne Alexander Somers."

Kirje liikutti minua syvästi, vieläpä teki minut hyvin levottomaksi. Sanaakaan sanomatta ojensin sen toverilleni, joka luki sen läpi huolellisesti.

"Hauska, että hän kirjoittaa tuolla tavoin orkideoista", hän virkahti. "Isällä on hyvä sydän, vaikka hän tottuneena kaiken ikänsä saamaan tahtonsa täytetyksi antaa kiivautensa voittaa."

"No, mitä aiotte tehdä?" kysyin.

"Tietysti jatkaa matkaa. Olen laskenut käteni auraan enkä aio katsoa taakseni. Jos sen tekisin, olisin lurjus ja sitäpaitsi, mitä ikinä hän sanookin, silti hän ei ajattelisi minusta parempaa. Älkää siis koettako vaikuttaa minuun, se ei hyödyttäisi mitään."

Hetkistä myöhemmin nuori Somers näytti verraten masentuneelta, mikä hänelle oli todella harvinainen mielentila. Ainakaan hän ei puhunut mitään, katseli vain vaunun akkunasta talvista maisemaa. Vähitellen hän kuitenkin tointui ja oli Dartmouth'iin saapuessamme hilpeä kuin ennenkin, vaikka minä puolestani en voinut ottaa osaa hänen iloisuuteensa.

Ennen laivan lähtöä kirjoitin sir Alexanderille ja kerroin hänelle tarkkaan asiain tilan, ja saman lienee tehnyt hänen poikansakin, vaikka ei näyttänyt kirjettä.

Durbanissa, juuri ollessamme lähdössä sisämaahan, sain kirjeeseeni vastauksen, joka oli lähetetty heti seuraavalla laivalla. Siinä hän sanoi täydellisesti ymmärtävänsä aseman ja lupasi, mitä ikinä saattaisikin tapahtua, olla syyttämättä minua, jota hän aina vakuutti ajattelevansa ystävällisin tuntein. Hän kehoitti minua vaikeuksien tai rahanpuutteen sattuessa nostamaan tarvittavan määrän hänen tililtään, siliä hän oli antanut siitä ilmoituksen Afrikan Pankille.

Edelleen hän lisäsi, että hänen poikansa oli joka tapauksessa osoittanut tarmoa, josta hän kunnioitti häntä.

Ja nyt saan pitkäksi aikaa ottaa jäähyväiset sir Alexanderilta ja kaikelta, mikä on tekemisissä Englannin kanssa.

IV.

MAVOVO JA HANS.

Maaliskuun alussa saavuimme onnellisesti Durban'iin ja majoituimme Berean rannalla olevaan talooni, jossa olin luullut Veli Johanneksen meitä odottavan. Mutta Veli Johannesta ei näkynyt. Vanha, ontuva griqualainen Jack, joka piti huolta talostani ja ennen oli ollut yksi metsästäjiäni, sanoi Dogeetah'in, joksi hän häntä kutsui, heti minun lähtöni jälkeen ottaneen metallilaatikkonsa ja haavinsa ja vaeltaneen sisämaahan, hän ei tiennyt minne, jättämättä, kuten hän vakuutti, minkäänlaista sanaa tai kirjettä jälkeensä. Laatikot, jotka olivat olleet täynnä perhosia ja kuivattuja kasveja, olivat niinikään kadonneet, mutta sain tietää, että ne hän oli lähettänyt johonkin Amerikan satamaan purjealuksella, joka oli matkalla Yhdysvaltoihin ja sattui poikkeamaan Durban'iin ottamaan ruokaa ja vettä. Mihin mies itse oli joutunut, siitä en päässyt selville. Hänet oli nähty Maritzburgissa ja myöhemmin muutamain tuttujen kafferien mukaan Zulu-maan rajaseuduilla, missä hän, mikäli ymmärsin, oli hävinnyt kuin ilmaan.

Tämä oli lievästi sanoen hämmästyttävää ja herätti kysymyksen, mitä nyt oli tehtävä. Veli Johanneksen piti olla oppaamme. Hän yksin tunsi mazitu-kansan, hän yksin oli käynyt salaperäisen Pongo-maan rajoilla, ja vaikka olinkin tottunut Afrikan-kulkija, olin tuskin halukas yrittämään päästä tuohon maahan ilman hänen apuaan.

Kun kaksi viikkoa oli kulunut eikä vieläkään näkynyt hänestä merkkiäkään, Stephen ja minä pidimme juhlallisen neuvottelun. Minä osoitin hänelle aseman vaikeudet ja vaarat ja ehdotin, että näissä olosuhteissa ehkä tekisimme viisaimmin jättäessämme hurjan orkideajahdin ja lähtisimme sen sijaan johonkin Zulu-maan osaan ampumaan elefantteja, joita tässä maassa siihen aikaan oli hyvin runsaasti.

Hän oli myöntyväinen, sillä elefantin kaatamisen toiveet viehättivät häntä.

"Ja kuitenkin", minä sanoin hetken mietittyäni, "on omituinen sattuma, mutta muutettuani suunnitelmiani viimeisessä hetkessä muusta syystä kuin pakosta en milloinkaan muista tehneeni onnistunutta retkeä."

"Ehdotan, että heitämme arpaa", sanoi Somers; "on olemassa sattuman määräämä sallimus. No niin, päät kultaiselle kukalle ja hännät elefantille."

Hän pyörähytti puolen-kruunun rahan ilmaan. Se putosi ja vieri suuren keltapuisen arkun alle, joka oli täynnä minun kokoamiani merkillisyyksiä ja jota siirtämään tarvittiin koko yhteiset voimamme, vedimme sen syrjään jonkun verran kiihtyneinä, sillä sattumasta riippui todella paljon, minä sytytin tulitikun ja valaisin nurkkaa. Siellä tomussa oli raha.

"Mikä siinä on?" kysyin Somers'ilta, joka oli vatsallaan arkulla.

"Orkidea -- pää, tarkoitan", hän vastasi. "No niin, asia on päätetty eikä meidän tarvitse enää olla huolissamme."

Seuraavat kaksi viikkoa olivat minulle kiireinen aika. Lahdella sattui olemaan noin sadan tonnin vetoinen kuunari. Sen omisti portugalilainen Delgado-niminen kauppias, joka myi tavaroitaan Itä-Afrikan eri satamissa ja Madagaskarilla. Hän oli roiston näköinen mies, jonka epäilin olevan tekemisissä siihen aikaan niin lukuisien ja mahtavien orjakauppiaiden kanssa, ehkäpä kuuluvankin heihin. Mutta kun hän oli aikeissa purjehtia Kilwaan, josta meidän oli lähdettävä sisämaahan, päätin käyttää häntä kuljettamaan meidät ja tavaramme sinne. Asiaa ei ollut helppo saada päätetyksi kahdesta syystä. Ensinnäkin hän ei näyttänyt suovan, että rupeaisimme metsästämään Kilwan takalistoilla, missä hän vakuutti olevan aivan tyhjää riistasta ja toiseksi hän sanoi haluavansa purjehtia heti. Kuitenkin voitin hänen esteensä keinolla, jota hän ei voinut vastustaa -- nimittäin rahalla, ja lopulta sovimme, että hän lykkäisi matkansa kaksi viikkoa eteenpäin.

Sitten ryhdyin kokoomaan miehiämme, joita päätin tarvittavan vähintään kaksikymmentä. Olin jo lähettänyt sanansaattajia kokoomaan Durban'iin Zulu-maasta ja Natal'in ylängöltä erinäisiä metsästäjiä, jotka olivat seuranneet minua muillakin retkilläni. Ennen pitkää heitä saapuikin noin kaksitoista. Minulla on aina ollut se onni, että olen ollut mitä parhaissa väleissä kafferieni kanssa, ja he olivat aina kysymättä valmiit seuraamaan minua minne ikinä meninkin.

Mies, jonka olin valinnut alikapteenikseni, oli zulu nimeltä Mavovo. Hän oli lyhyt, suunnattoman leveärintainen mies, yli keski-iän. Hänen voimansa oli kuuluisa; sanottiinpa, että hän saattoi sarvista kaataa härän, ja itse olen nähnyt hänen pitelevän maassa haavoittuneen puhvelin päätä, kunnes ehdin tulla ampumaan.

Kun tutustuin Mavovoon, hän oli taikuri ja vähäinen päällikkö Zulu-maassa. Kuten minäkin hän oli taistellut ruhtinas Umbelazi'n puolesta suuressa Tugelan taistelussa, mitä rikosta Cetewayo ei koskaan antanut hänelle anteeksi. Noin vuotta myöhemmin hän sai varoituksen, että häntä epäiltiin noituudesta ja aiottiin tappaa. Hän pakeni kahden vaimonsa ja lapsensa kanssa. Murhamiehet saavuttivat heidät, ennenkuin he ehtivät Natal'in rajalle, ja lävistivät vanhemman vaimon ja toisen vaimon lapsen. Heitä oli neljä miestä, mutta näystä raivostuneena Mavovo kääntyi ja surmasi heidät kaikki. Senjälkeen hän melkein kappaleiksi hakattuna ryömi jäljelle jääneen vaimonsa kanssa joelle ja sen yli Natal'iin. Vähän myöhemmin toinenkin vaimo kuoli, kuten kerrottiin, surusta lapsensa menettämisen vuoksi. Mavovo ei ottanut enää uutta vaimoa, ehkä syystä että hän oli nyt varaton mies, sen jälkeen kuin Cetewayo oli anastanut koko hänen karjansa; sitäpaitsi hänellä oli rumentava keihään haava -- oikea sierain oli hakattu pois. Pian toisen vaimonsa kuoleman jälkeen hän etsi käsiinsä minut, kertoi olevansa viralta pantu kyläpäällikkö ja pyysi päästä palvelukseeni metsästäjänä. Minä otinkin hänet enkä ole sitä askelta koskaan katunut, sillä vaikka hän olikin äreäluontoinen ja harjoitti väliin kaameita taikatemppuja, hän oli mitä uskollisin palvelija ja urhoollinen kuin jalopeura, tai ennemminkin puhveli, sillä jalopeura ei aina ole urhoollinen.

Toinen mies, jota en lähettänyt hakemaan, vaan joka tuli itsestään, oli vanha hottentotti nimeltä Hans, jonka kanssa olen enemmän tai vähemmän ollut tekemisissä koko ikäni. Ollessani lapsi hän oli isäni palvelijana Kapmaassa ja varhaisimmissa sodissa sotatoverini. Hän sai myöskin jakaa kanssani muutamia hyvin hirveitä seikkailuja, joista olen kertonut ensimmäisen vaimoni Marie Marais'in tarinassa. Hänen kanssaan me muun muassa olimme ainoat henkilöt, jotka pelastuimme Retiefin ja hänen kumppaniensa verilöylystä Zulu-kuninkaan Dingaan'in käsistä. Seuraavissa taisteluissa, niiden joukossa myöskin Verivirran taistelussa, hän seisoi rinnallani ja sai lopuksi suuren osan anastettua karjaa. Senjälkeen hän vetäytyi hiljaisuuteen ja perusti kauppapuodin alkuasukkaita varten Pinetown-nimiseen paikkaan noin viidentoista mailin päähän Durban'ista. Täällä epäilen hänen joutuneen huonoille teille ja alkaneen juoda enemmän tai vähemmän; niinikään pelata uhkapeliä. Joka tapauksessa hän menetti suurimman osan omaisuuttaan tai ainakin niin paljon, ettei enää tiennyt mihin ryhtyä. Niin tapahtui eräänä iltana, kun menin ulos talostani, jossa olin ollut laskelmia tekemässä, että näin parvekkeella kokoonkyyristyneenä ja sarvipiippua poltellen vanhan, keltakasvoisen ja valkotukkaisen miehen.

"Hyvää päivää, baas", hän sanoi, "tässä olen minä, Hans."

"Niinpä näen", minä vastasin hyvin kylmästi. "Ja mitä teet täällä, Hans? Kuinka sinulle jää aikaa juopottelultasi ja peluultasi Pinetown'issa tulla tänne minua tervehtimään, kun en ole nähnyt sinua kolmeen vuoteen?"

"Baas, peluu on lopussa, sillä minulla ei ole enää, mitä panna peliin, Ja juopottelu saa myöskin jäädä, sillä yksikin pullollinen Cape Smoke'a tekee minut aivan pahoinvoivaksi seuraavaksi aamuksi. Siksi nautin nyt ainoastaan vettä ja sitäkin mahdollisimman vähän, ja vähän tupakkaa maun peitoksi."

"Hauska kuulla, Hans. Jos isäni, Saarnaaja, joka sinut kastoi, nyt olisi elossa, hänellä olisi paljon sanottavaa sinun käytöksestäsi eikä minulla ole epäilystäkään, ettei hän sitä tee heti, kun olet mennyt kuoppaan (s.o. hautaan). Sillä siellä kuopassa hän odottaa sinua, Hans."

"Tiedän, tiedän, baas. Olen ajatellut sitä, ja se surettaa minua. Arvoisa isänne, Saarnaaja, on varmaan hyvin vihainen minulle, kun tapaan hänet tulisessa paikassa, missä hän meitä odottaa. Mutta toivon tekeväni sovinnon hänen kanssaan tekemällä hyvää teidän palveluksessanne, baas. Olen kuullut, että baas aikoo lähteä metsästysretkelle. Tulin tänne liittyäkseni teidän seuraanne, baas."

"Vai minun seuraani! Sinähän olet vanha, et ansaitse viittä shillinkiä kuussa paitsi ruokaasi. Olet kurttuinen vanha viinaleili, joka ei pidä edes vettä."

Hans irvisti koko rumalla naamallaan. "Oi, baas! Olen kyllä vanha, mutta samalla viisas. Kaikkina näin vuosina olen kerännyt viisautta. Olen aivan yhtä täynnä sitä kuin mehiläisen pesä on täynnä hunajaa, kun kesä on mennyt. Ja, baas, voin paikata leilissä olevat raot."

"Hans, ei se hyödytä, en halua sinua. Aion mennä suureen vaaraan. Minulla täytyy olla ympärilläni sellaisia, joihin voin luottaa."

"Hyvä, baas, ja kuka on luotettavampi kuin Hans? Kuka teitä varoitti quabien hyökkäyksestä Maraisfontein'issä ja siten pelasti --"

"Hys!" minä sanoin.

"Ymmärrän. En mainitse nimeä. Se on niin pyhä, ettei sitä saa mainita. Se on hänen nimensä, joka seisoo valkoisten enkelien kanssa Jumalan edessä; onneton juomari Hans ei saa sitä mainita. Ja kuka seisoi teidän rinnallanne siinä suuressa taistelussa? Oi, minä aivan nuorennun, kun ajattelen sitä, kuinka katto paloi; kuinka ovi kaatui, kuinka kohtasimme keihäillä varustetut quabit; kuinka te ojensitte pistoolin tuon Pyhän päätä kohti, jonka nimeä ei sovi mainita, tuon Suuren, joka tiesi miten kuolla. Oi, baas, meidän elämämme ovat punoutuneet yhteen niinkuin kiertokasvi puuhun, ja minne te menette, sinne minunkin on teitä seurattava. Älkää lähettäkö minua pois! En halua palkkaa, ainoastaan palan ruokaa, kourallisen tupakkaa ja teidän kasvojenne valoa sekä silloin tällöin sanan niistä muistoista, jotka kuuluvat meille yhteisesti. Olen vielä aivan vahva. Osaan ampua hyvästi -- hyvästi. Baas, kuka neuvoi teitä tähtäämään korppikotkain pyrstöihin Verilöylyvuorella tuolla kaukana Zulu-maassa ja sillä tavalla pelasti koko buuri-kansan ja hänetkin, jonka nimeä ei saa mainita? Baas, ettehän lähetä minua pois?"

"En", minä vastasin, "saat tulla. Mutta sinun on vannottava isäni, Saarnaajan, hengen kautta olla koskematta mihinkään juomiin sillä matkalla."

"Minä vannon hänen henkensä ja tuon Pyhän kuolleen hengen kautta", ja hän heittäytyi polvilleen, tarttui käteeni ja suuteli sitä. Sitten hän nousi ja sanoi käytännöllisellä äänellä: "Jos baas voi antaa minulle kaksi huopapeitettä, niin olen kiitollinen, ja viisi shillinkiä tupakan ja uuden veitsen ostoon. Missä baas'in pyssyt ovat? Minun pitää rasvata ne. Minä pyydän, että baas ottaisi mukaansa sen pienen rihlapyssyn, jonka nimi on _Intombi_ (Neito), sen saman, jolla ammuitte korppikotkia Verilöylyvuorella ja joka tappoi hanhet Hanhikuilulla, jolloin minä latasin ja te saitte suuren voiton buurista, jota Dingaan nimitti Kaksikasvoiseksi."

"Hyvä on", minä sanoin. "Tästä saat nuo viisi shillinkiä, kyllä saat huopapeitteet ja uuden pyssyn ja kaikki, mitä tarvitset. Pyssyt löydät pienestä takahuoneesta, ja siellä ovat myöskin toisen baas'in, minun toverini, pyssyt, joka myöskin on sinun herrasi. Mene katsomaan niitä."

* * * * *

Ennen pitkää kaikki oli valmiina, pyssy-, ammus-, lääke-, lahja- ja eväslaatikot olivat Maria-laivalla; samoin kaksi aasia, jotka olin ostanut siinä toivossa, että saisimme niistä hyötyä joko ratsastus- tai vetojuhtina. Huomautettakoon, että aasit ja ihmiset ovat ainoat elävät olennot, jotka ovat vastustuskykyisiä tsetsekärpäsen pistoksen myrkyllistä vaikutusta vastaan, lukuunottamatta tietysti villieläimiä. Oli tullut viimeinen yömme Durban'issa, ihana kuutamoyö maaliskuun lopulla; portugalilainen Delgado oli nimittäin ilmoittanut aikovansa matkustaa seuraavan päivän iltapuolella. Stephen Somers ja minä istuimme parvekkeella poltellen ja jutellen.

"On omituista", minä virkoin, "että Veli Johannes ei ole palannut. Tiedän varmasti, että hän oli hyvin halukas lähtemään retkelle, ei ainoastaan orkidean vaan myöskin jonkun muun syyn vuoksi, josta hän ei halunnut puhua. Vanha mies on varmaan kuollut."

"Hyvin luultavaa", Stephen vastasi (olimme nyt tulleet hyviksi ystäviksi, ja minä kutsuin häntä nimeltä), "yksin villien keskellä ihminen saattaa helposti joutua onnettomuuteen ja hävitä tietymättömiin. Kuule! Mitä tuo on?" ja hän osoitti muutamia varjossa talon lähellä olevia gardenia-pensaita, joitten takaa kuului liikuntaa.

"Varmaankin koira tai mahdollisesti Hans. Hän ryömii minne milloinkin saadakseen olla lähelläni. Hans, Sinäkö siellä olet?"

Mies nousi pystyyn gardenia-pensaikosta.

"Minä olen, baas."

"Mitä teet siellä, Hans?"

"Teen samaa mitä koirat, baas -- vartioin herraani."

"Hyvä on", vastasin. Samassa jotain välähti mieleeni. "Hans, oletteko kuullut valkeasta baas'ista, siitä, jolla on pitkä parta ja jota kafferit kutsuvat nimellä Dogeetah?"

"Olen kuullut ja kerran näinkin hänet muutama kuukausi sitten, kun hän kulki Pinetown'in kautta. Eräs hänen mukanaan oleva kafferi sanoi minulle, että hän aikoi Drakensbergin toiselle puolen pyydystämään eläimiä, jotka matelevat ja lentävät, hän on näet aivan huilu, baas."

"No, missä hän nyt on, Hans? Hänen pitäisi olla täällä lähteäkseen matkaamme."

"Olenko minä henki, joka tiedän sanoa baas'ille, minne jokin valkeaihoinen on vaeltanut? Mutta malttakaas! Mavovo ehkä tietää. Hän on suuri tietäjä, hän näkee pitkän matkan päähän ja nytkin, tänä iltana hänen ennustaja-käärmeensä on mennyt häneen ja hän katsoo tulevaisuuteen, tuolla talon takana. Näin, kuinka hän teki ympyrän."

Käänsin Stephen'ille, mitä Hans oli sanonut, sillä hän oli puhunut hollannin kieltä, ja kysyin sitten, halusiko hän nähdä kafferien taikatemppuja.

"Tietysti", hän vastasi, "mutta sehän on vain hölynpölyä."

"Niin, on, tai niin ainakin useimmat väittävät", vastasin vältellen. "Mutta joskus nuo _inyangat_ puhuvat ihmeellisiä asioita."

Sitten ryömimme Hans'in johdolla talon taakse, missä oli viiden jalan korkuinen kiviaita. Tämän aidan takana, avonaisella paikalla kafferieni majain keskellä oli muurahaiskeon kokoinen lava, jolla kafferit keittivät ruokansa. Lavalla, suoraan meihin päin kääntyneenä istui Mavovo ja piirissä hänen ympärillään kaikki metsästäjät, joiden oli määrä lähteä mukaamme, sekä ontuva Jack ja molemmat palveluspojat. Mavovon edessä paloi useita pieniä tulia. Laskin ne ja sain neljätoista, mikä arvioni mukaan oli täsmälleen metsästäjäin ja meidän yhteinen lukumme. Yksi metsästäjistä oli lisäämässä tuliin pieniä tikkuja ja kuivaa ruohoa, jotta ne palaisivat kirkkaasti. Muut istuivat ympärillä aivan hiljaa haltioituneen tarkkaavaisina. Mavovo itse näytti olevan kuin unessa. Hän istui kyykkyasennossa, suuri pää melkein painuneena polville. Hänen vyötäreillään oli käärmeennahka ja kaulalla koristus, joka näytti ihmishampaista tehdyltä. Hänen oikealla puolellaan oli pino korppikotkan siipisulkia ja vasemmalla pieni läjä hopearahaa -- arvattavasti metsästäjäin taikomisesta suorittamia maksuja.

Kun olimme jonkun aikaa katselleet häntä piilostamme aidan takaa, hän näytti heräävän unestaan. Ensin hän mutisi; sitten hän katsahti kuuhun ja näytti lausuvan rukouksen, jonka sanoja en kuullut. Senjälkeen hän pudisti itseään kolme kertaa kouristuksentapaisesti ja huudahti kirkkaalla äänellä:

"Käärmeeni on tullut. Se on minussa. Nyt minä kuulen, nyt minä näen."

Kolme tulta, ne, jotka olivat aivan hänen edessään, olivat muita suuremmat. Hän otti sulkatukun, valitsi huolellisesti yhden, piti sitä taivasta vasten ja kuljetti sitten keskimmäisen tulen läpi, lausuen sitä tehdessään alkuasukkaiden minulle antaman nimen Macumazana. Otettuaan sulan tulesta hän tutki huolellisesti sen kärventyneitä reunoja, mikä toimitus sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni, sillä tiesin hyvin, että hän tiedusteli "hengeltään" minun kohtaloani retkellä. Mitä se vastasi, en tiedä, sillä hän pani sulan pois ja otti toisen, jolle hän teki samat temput. Nimi, jonka hän tällä kertaa lausui, oli Mwamwazela, joka lyhennettynä kuului Wazela ja oli kafferinkielinen nimi, jonka alkuasukkaat olivat antaneet Stephen Somers'ille. Se merkitsee Hymy ja oli epäilemättä valittu hänen iloisten, hymyileväin kasvojensa perusteella.

Kuljetettuaan sulkaa oikeanpuoleisen tulen läpi hän tutki sitä ja pani pois.

Samaan tapaan toimitus jatkui. Toisen toisensa jälkeen hän mainitsi metsästäjäin nimet, alkaen kapteenina omastaan; sitten hän kuljetti kunkin sulan hänen oman kohtalontulensa läpi, tutki sitä tarkkaan ja pani pois. Senjälkeen hän jälleen näytti vaipuvan uneen muutamaksi minuutiksi, heräsi sitten, aivan niinkuin herätään luonnollisesta unesta, haukotteli ja venytteli.

"Puhu", sanoi kuulijakunta suuren pelon vallassa. "Oletko nähnyt? Kuulitko? Mitä käärmeesi sanoi minusta? Ja minusta? Ja minusta? Ja minusta?"

"Olen kuullut ja olen nähnyt", hän vastasi. "Käärmeeni sanoo, että tämä matka on hyvin vaarallinen. Niistä, jotka matkalle lähtevät, kuusi kuolee kuulaan, miekkaan tai tautiin ja muut haavoittuvat."

"Oh!" sanoi yksi, "mutta kuka kuolee ja kuka pelastuu. Eikö käärmeesi sano sitä, oi tietäjä?"

"Kyllä, tietysti käärmeeni sen sanoo. Mutta käärmeeni käskee minun myöskin pitää suuni kiinni siitä asiasta, jottei joku meistä kävisi pelkuriksi. Hän sanoo edelleen, että ensimmäinen, joka kyselee lisää, on oleva yksi niitä, joitten on kuoltava. Kyseletkö nyt? Tai sinä? Tai sinä? Kysykää jos tahdotte."

Kumma kyllä kukaan ei seurannut kehoitusta. En koskaan oli nähnyt miesjoukkoa, joka olisi ollut niin välinpitämätön tulevaisuuden suhteen, ainakin näöstä päättäen. Itsekukin näytti päättäneen, että mitä häneen tulee, tulevaisuus sai jäädä omaan varaansa.

"Käärmeeni sanoi minulle muutakin", Mavovo jatkoi, "hän sanoi, että jos joukossamme on joku shakaali, joka luulee kuuluvansa noiden kuuden kuolemaan määrätyn joukkoon ja uneksii voivansa välttää kohtaloansa pakenemalla, niin siitä ei ole hyötyä. Sillä silloin käärmeeni on osoittava hänet minulle ja näyttävä, mitä hänelle oli tehtävä."

Nyt kaikki läsnäolevat yhteen ääneen vakuuttivat, että pakeneminen Macumazanan, heidän herransa, luota oli viimeinen ajatus, mikä saattoi heidän mieleensä johtua. Uskon noiden urhoollisten miesten puhuneen totta. Epäilemättä he uskoivat Mavovon taikuuteen rotunsa tavan mukaan. Hänen lupaamansa kuolema oli kuitenkin jonkun matkan päässä, ja jokainen toivoi olevansa yksi kuudesta pelastuvista. Sitäpaitsi sen ajan zulu oli liian tottunut kuoleman ajatukseen pelätäkseen liikaa sen kauhuja.

Yksi yritti kuitenkin tehdä ehdotuksen, johon Mavovo suhtautui pelkällä ylenkatseella, nimittäin että hän palauttaisi taikomisesta maksetut shillingit niitten lähimmille perillisille, jotka sattuisivat kuolemaan. Minkävuoksi, hän kysyi, näitten pitäisi maksaa shillinkiä siitä, että heille sanotaan, että heidän on kuoltava. Se tuntui hänestä järjettömältä.

Zulu-kaffereilla on varmasti omituiset mielipiteet.

"Hans", minä kuiskasin, "onko sinunkin tulesi noitten muitten joukossa?"

"Ei ole, baas", hän suhisi vastaan korvaani. "Pitääkö baas minua hulluna? Jos minun on kuoltava, minun on kuoltava; jos saan elää, niin saan elää. Miksi siis maksaisin shillingin saadakseni tietää, minkä aika tuo esille? Sitäpaitsi Mavovo tuolla ottaa shillingin ja säikyttää jokaisen, mutta ei sano kellekään mitään. Minusta se on petosta. Mutta, baas, ettekö te ja baas Wazela ensinkään pelkää? Te ette maksanut shillinkiä, ja senvuoksi Mavovo, vaikka hän epäilemättä onkin suuri _Inyanga_, ei osaa oikein ennustaa teistä, sillä hänen käärmeensä ei työskentele palkatta."

Johtopäätös näyttää melkoisen mahdottomalta. Mutta tämä käsitystapa lienee yleinen, sillä asiaa ajatellessani muistan nyt, ettei kukaan mustalainenkaan tahdo ennustaa "oikeata kohtaloa", ellei ensin saa kourallista hopeaa.