Part 3

"Mr. Primrose on huoneella tekemässä kauppoja", vastasi virkailija, jolla näytti olevan hyvin kiire.

"Missä huone sitten on?" kysyin.

"Ovesta mennessä käännytään vasemmalle, sitten taas vasemmalle -- siellä kellon alla", sanoi virkailija ja sulki luukun.

Olin niin harmistunut hänen tylyydestään, että olin vähällä jättää koko yrityksen. Mutta kun paremmin asiaa ajattelin, noudatin hänen antamiaan ohjeita ja parin minuutin kuluttua löysin itseni kapeasta käytävästä, joka vei avaraan huoneeseen. Sellaiselle, joka ei ollut samantapaista ennen nähnyt, se tarjosi omituisen näyn. Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli seinälle naulattu julistus, jossa kiellettiin kävijöitä polttamasta piippua. Ajattelin mielessäni, että orkideat varmaan olivat ihmeellisiä kukkia, jos ne voivat erottaa sikarin savun piipun savusta, ja astuin huoneeseen. Vasemmalla puolellani oli pitkä pöytä täynnä ruukkuja, joissa kasvoi ihania kukkia, jollaisia en ikinä ollut nähnyt; ne olivat kaikki orkideoja. Pitkin sitä ja vastakkaista seinää oli toisia pöytiä, joille oli tiukkaan sullottu kuivia juuria, varmaankin orkideain. Minun kokemattomaan silmääni koko paljous ei näyttänyt viiden shillingin arvoiselta, sillä juuret näyttivät kuihtuneilta.

Huoneen päässä oli koroke, jolla istui erittäin miellyttävän näköinen herra. Hän myi huutokaupalla sellaista vauhtia, että hänen vierellään istuvan virkailijan oli vaikea merkitä kirjoihin määrät ja summat. Hänen edessään oli hevosen korkuinen pöytä, jonka ympärillä ostajat istuivat. Pöydän pää oli tyhjä, ja siihen vahtimestarit asettivat näytteille kunkin erän ennen myyntiä. Korokkeen alapuolella oli toinen vielä pienempi pöytä, ja sillä noin kaksikymmentä kukkaruukkua, vielä kauniimpia kuin suurella pöydällä olevat. Yläpuolella oli ilmoitus, että ne myydään täsmälleen puoli yhdeltä. Ylt'ympäri huonetta seisoi pikku ryhmissä miehiä (läsnäolevat naiset istuivat Pöydän ääressä), joista useilla oli kaunis orkidea napinlävessä. Myöhemmin sain kuulla niiden olleen kauppiaita ja amatöörejä. Heillä oli kaikilla ystävälliset kasvot, ja minä tunsin mieltymystä heitä kohtaan.

Koko paikka oli hauska ja miellyttävä, varsinkin vastakohtana hirveälle lontoolaiselle ympäristölle. Tunkien pienen olentoni nurkkaan, jossa en ollut kenenkään tiellä, katselin menoa jonkun aikaa. Äkkiä miellyttävä ääni vierelläni kysyi, enkö halunnut katsoa luetteloa. Katsahdin puhujaan ja miellyin häneen siinä paikassa -- niinkuin edellä olen selittänyt, kuulun niihin, joille ensimmäinen vaikutelma merkitsee paljon. Hän ei ollut kovin pitkä, mutta vanttera ja sulavaruumiinen. Ei hän ollut kovin kaunis, mutta ei niin rumakaan. Hän oli vain tavallinen vaaleaverinen nuori englantilainen, kahdenkymmenenneljän tai -viiden vuoden ikäinen, hänellä oli hilpeät siniset silmät ja harvinaisen hauska kasvojen ilme. Äkkiä tunsin, että hän oli miellyttävä ja ihmisystävällinen sielu. Hänellä oli yllään karkea, verraten kulunut puku ja napinlävessä orkidea, joka näytti olevan yleinen tunnusmerkki. Jollakin tavoin puku sopi hänen hyvin vereviin kasvoihinsa ja vaaleaan, aaltoilevaan tukkaansa, joka i oli kokonaan näkyvissä omistajan istuessa vaatehattunsa päällä.

"Ei, kiitos", vastasin, "en ole tullut tänne ostamaan. En tiedä mitään orkideoista", lisäsin kuin selitykseksi, "tunnen vain muutamia, joita olen tavannut Afrikassa ja tämän tässä", ja näpäytin kainalossani olevaa metallilaatikkoa.

"Todellako", hän sanoi. "Kuulisin mielelläni Afrikan orkideoista. Mitä teillä sitten on tuossa laatikossanne, koko kasviko vai kukkia?"

"Vain kukka. Eikä sekään ole minun. Eräs afrikkalainen ystäväni pyysi minua -- tai olkoon, se on pitkä juttu, joka ei mahda teitä huvittaa."

"Enpä tiedä. Arvatenkin se on Cymbidium koosta päättäen."

Pudistin päätäni. "Ystäväni mainitsi toisen nimen. Hän nimitti sitä Cypripediumiksi."

Nuori mies alkoi käydä uteliaaksi. "Yksikö Cypripedium koko tuossa isossa laatikossa? Sen täytyy olla suuri kukka."

"Niin on, ystäväni sanoi sitä suurimmaksi mitä milloinkaan on löydetty. Se on kaksikymmentäneljä tuumaa toisen siiven päästä toisen päähän, teriksi muistelen hänen niitä nimittäneen, ja takaosa läpimitaten noin jalan levyinen."

"Kaksikymmentäneljä tuumaa terälehtien väli ja selän läpileikkaus jalan levyinen!" sanoi nuori mies aivan ällistyneenä. "Ja Cypripedium! Te laskette varmaankin leikkiä, sir?"

"Sir", vastasin loukkautuneena, "sitä en tee. Teidän puheenne merkitsee samaa kuin sanoisitte minun puhuvan valhetta. Mutta luonnollisestihan kukka saattaa olla jotain muutakin lajia."

"Näyttäkää se minulle! Flora-jumalattaren nimessä, näyttäkää minulle!"

Aloin avata laatikkoa. Se olikin jo puoleksi auki, kun kaksi muuta herraa, jotka joko olivat kuulleet osan keskusteluamme tai huomanneet toverini kiihtyneet kasvot, tunkeutuivat luoksemme. Huomasin heilläkin orkideat napinlävessä.

"Halloo, Somers!" sanoi toinen teeskennellyn miellyttävällä äänellä, "mitä teillä siellä on?"

"Mitä teidän ystävällänne on siellä?" kysyi toinen.

"Ei mitään", vastasi nuori mies, jota oli puhuteltu nimellä Somers, "ei kerrassaan mitään; se on -- ainoastaan laatikollinen etelämaisia perhosia."

"Oi, perhosia", sanoi N:o 1 ja käyskenteli tiehensä. Mutta N:o 2, teräväkatseinen, haukansilmäinen henkilö, ei tyytynyt niin vähään. "Näyttäkää meille perhosenne", hän sanoi minulle.

"Ei niitä voi", huudahti nuori mies. "Ystäväni pelkää tomun vahingoittavan niiden värejä. Eikö niin, Brown?"

"Niin kylläkin, Somers", minä vastasin, tarttuen hänen vihjaukseensa ja sulkien metallilaatikon yhdellä napsauksella.

Silloin haukansilmäinen lähti tiehensä muristen, sillä puhe tomusta takertui hänen kurkkuunsa.

"Orkideain kokoilija!" kuiskasi nuori mies. "Kauheita ihmisiä, orkidea-hulluja, niin kateellisia. Sitäpaitsi hyvin rikkaita molemmat. Mr. Brown -- toivottavasti se on nimenne, vaikka todennäköisyys on sitä vastaan."

"Niin kyllä", vastasin, "nimeni on Allan Quatermain."

"Oi, paljon parempi kuin Brown! No hyvä, mr. Allan Quatermain, täällä on yksityishuone, joka on vapaasti käytettävissäni. Olisitteko halukas tulemaan noine --", samassa haukansilmäinen herrasmies taasen maleksi ohi, "noine perhoslaatikkoinenne?"

"Mielelläni", vastasin ja seurasin häntä huutokauppahuoneen vasemmanpuolisesta ovesta pari askelta, jolloin tulimme pieneen, astiakaappia muistuttavaan huoneeseen, jonka seinät olivat täynnä hyllyjä ja niillä paksuja kirjoja.

Kumppanini sulki oven ja lukitsi sen.

"Nyt", hän virkkoi samanlaisella äänellä kuin kertomuksen roistomainen sankari kohdattuaan vihdoinkin kasvoista kasvoihin sievän sankarittarensa, "nyt olemme yksin. Mr. Quatermain, näyttäkääpä minulle -- nuo perhoset."

Minä asetin laatikon honkapöydälle, joka oli kattoakkunan alla. Avasin sen; nostin pois vaunupeitteen, ja kahden lasikappaleen välissä kuljetuksesta aivan vahingoittumattomana, oli siinä kultainen kukkani vielä kuolemassaankin loistavana, ja sen rinnalla leveä, vihreä lehti.

Nuori mies, jota kutsuttiin Somers'iksi, tuijotti siihen niin kauan, että pelkäsin hänen silmäinsä aivan pullistuvan ulos päästä. Hän kääntyi poispäin, mutisi jotakin ja tuijotti taas.

"Oi taivas!" hän sanoi viimein. "Oi taivas, onko mahdollista, että tässä epätäydellisyyksien maassa kasvaa jotain tällaista? Ette suinkaan te ole löytänyt sitä, mr. Half -- tarkoitan Quatermain?"

"Sir", vastasin, "jo toisen kerran teette vihjauksia. Jääkää hyvästi", ja minä ryhdyin sulkemaan laatikkoa.

"Älkää loukkautuko", hän huudahti. "Säälikää syntisraukan heikkoutta. Te ette ymmärrä. Oi jospa ymmärtäisitte, jospa vain koettaisitte ymmärtää!"

"En", minä vastasin, "en totisesti ymmärrä."

"No hyvä, sen kyllä opitte, kun alatte koota orkideoja. Minä en todellakaan muuten ole hullu muuta kuin ehkä tässä suhteessa, mr. Quatermain", sen hän lausui matalalla, värisevällä äänellä -- "tämä ihmeellinen Cypripedium -- on kultakaivoksen arvoinen."

"Kultakaivoksista tekemäini kokemusten nojalla", sanoin purevasti ja, saatan lisätä, profeetallisesti, "voin sen kyliä uskoa."

"Oi, tarkoitan kultakaivosta kuvaannollisessa merkityksessä, arkikielellä lausuttuna, en sellaista, jonka kullankaivajat tuntevat", hän vastasi. "Tahdon sillä sanoa, että kasvi on verrattoman arvokas. Missä itse kasvi on, mr. Quatermain?"

"Hyvin epämääräisellä paikalla Itä-Afrikan eteläosassa", vastasin. "En voi rajoittaa sen paikkaa tarkemmin kuin kolmeensataan mailiin."

"Se on epämääräistä, mr. Quatermain. Minulla ei ole oikeutta sitä tiedustella, sillä ymmärrän, että ette tiedä minusta mitään, mutta vakuutan teille, että olen kunniallinen, ja, lyhyesti sanoen, tahtoisitteko kertoa minulle, mitä tiedätte tästä kukasta?"

"Enpä luule voivani", vastasin hiukan epäröiden. Sitten, luotuani häneen toisen silmäyksen, kerroin tarinan ääriviivat, mainiten kaikki nimet ja tarkat paikat, ja selitin olevani etsimässä henkilöä, joka varustaisi rahalla retkikunnan tuohon kaukaiseen ja romanttiseen maahan, jossa harvinaisen Cypripediumimme luultiin kasvavan.

Juuri kun olin lopettanut kertomukseni ja ennenkuin kuulijani vielä ehti tehdä ainoatakaan huomautusta, kuului kova naputus ovelle.

"Mr. Stephen", sanoi ääni, "oletteko siellä, mr. Stephen?"

"Kautta Jupiterin, se on Briggs", huudahti nuori mies. "Briggs on isäni taloudenhoitaja. Sulkekaa laatikko, mr. Quatermain. Käykää sisälle, Briggs", hän jatkoi, hitaasti kiertäen auki lukon. "Mistä on kysymys?"

"Paljostakin", vastasi laiha, kiihtynyt mies, työntyen sisään avatusta ovesta, "isänne, tarkoitan sir Alexander, on odottamatta tullut toimistoon ja oli kovin suutuksissaan, kun ei löytänyt teitä sieltä, sir. Saatuaan kuulla, että olitte lähtenyt orkideamyymälään, hän julmistui, sir, julmistui, ja lähetti minut hakemaan teitä."

"Vai niin?" vastasi mr. Somers kevyellä ja järkkymättömällä äänellä. "No, sanokaa sitten sir Alexanderille, että tulen heti. Menkää vain takaisin, Briggs, ja sanokaa hänelle, että tulen heti."

Briggs lähti vastahakoisesti.

"Minun täytyy jättää teidät, mr. Quatermain", sanoi mr. Somers sulkiessaan ovea hänen lähdettyään, "mutta lupaatteko olla näyttämättä kukkaa kellekään ennen minun paluutani? Puolen tunnin kuluttua olen täällä taas."

"Kyllä, mr. Somers. Odotan teitä puoli tuntia myymälähuoneessa ja lupaan, ettei kukaan saa nähdä kukkaa ennen paluutanne."

"Kiitos. Olette hyvä ihminen, ja _minä_ lupaan, ettette menetä mitään ystävällisyydellänne, mikäli vain se on voimissani."

Menimme yhdessä myymälähuoneeseen, jossa jokin ajatus äkkiä johtui mr. Somers'in mieleen.

"Kautta Jupiterin!" hän sanoi, "olin vähällä unohtaa Odontoglossumin. Missä Woodden? Aha, tulkaapa tänne, Woodden, tahdon puhua kanssanne."

Woodden'iksi puhuteltu totteli. Hän oli noin viidenkymmenen iässä oleva mies, epämääräistä väriä, sillä hänen silmänsä olivat hyvin vaalean siniset tai harmaat ja tukka hiekan ruskea; muuten hän oli sitkeän näköinen ja vahvarakenteinen, suurissa käsissä näkyi työn jälkiä, kämmenet olivat kovettuneet ja kynnet lyhyiksi kuluneet. Hän oli puettu kiiltävän mustaan pukuun, jollaista työtätekevä luokka käyttää hautajaisissa. Päätin heti mielessäni, että hän oli Puutarhuri.

"Woodden", virkkoi mr. Somers, "tällä herralla on maailman ihanin orkidea. Pitäkää silmällä, ettei kukaan ryövää häntä. Tässä huoneessa on sellaisia, mr. Quatermain, jotka tahtoisivat murhata teidät ja heittää ruumiinne Thames'iin tuon kukan takia", hän lisäsi synkästi.

Kuullessaan tämän ilmoituksen Woodden liikautti vähän jalkojaan ikäänkuin olisi tuntenut maanjäristyksenedellisiä liikkeitä. Se oli hänen tapansa, milloin jokin hämmästytti häntä. Sitten hän kiinnitti minuun kalpeat silmänsä, jotka sanoivat selvästi, että ulkomuotoni ihmetytti häntä, vetäisi hiekanvärisen suortuvan peukalon ja etusormen välitse ja sanoi:

"Palvelijanne, sir, ja missähän tuo orkidea on?"

Minä osoitin metallilaatikkoa.

"Siellä se on", jatkoi mr. Somers, "ja sitä teidän tulee vartioida. Mr. Quatermain, jos joku yrittää ryövätä teitä, huutakaa Woodden'ia, ja hän iskee hänet maahan. Hän on nimittäin puutarhurini ja täydellisesti luotettava, varsinkin kun on kysymyksessä jonkun maahan iskeminen."

"Kyllä, varmasti isken hänet maahan", vastasi Woodden, puristaen suurta nyrkkiään ja katsellen ympärilleen epäluuloisin silmin.

"Kuulkaapa nyt, Woodden. Oletteko katsonut Odontoglossum Pavo'a ja mitä arvelette siitä?" ja hän osoitti kasvia, joka seisoi keskellä pienellä pöydällä olevaa ryhmää huutokaupanpitäjän pöydän alapuolella. Sen latvassa oli terttu mitä sievimpiä valkeita kukkia. Ylimmässä terälehdessä (jos se on terä) ja samoin kunkin pyöreähkön kukan huulella oli pilkku ei laikka, joka oli kuin riikinkukon pyrstösulkain taivaankaarenvärinen silmä, mistä kukka arvattavasti olikin saanut nimensä "Pavo" eli riikinkukko.

"Kyllä, herra, ja minusta se on kaunein mitä eläissäni olen nähnyt. Ei ole Englannissa toista 'glossumia, joka vetäisi vertoja tuolle 'glossum Paving'ille", hän lisäsi vakaumuksella ja sanottuaan sanan liikahti taas vähän. "Mutta monet haluavat saada sen. Näin heidän haistelevan kukan ympärillä kuin, kuin -- mäyräkoirat rotan kololla. Ja" (riemuitsevalla äänellä) "he eivät tee sitä tyhjän tähden."

"Aivan niin, Woodden, teillä on terävä äly. Mutta nähkääs, meidän on saatava tuo 'Pavo' maksoi mitä maksoi. Nyt isäukko on lähettänyt hakemaan minua. Tulen heti takaisin, mutta voi sattua este. Jos niin on, niin te saatte tarjota puolestani, sillä en uskalla luottaa noihin asiamiehiin. Tästä saatte valtakirjan", ja hän kirjoitti kortille: 'Puutarhurini Woodden saa määräyksen huutaa puolestani. -- S.S.' "Nyt, Woodden", hän jatkoi annettuaan kortin palvelijalle, joka vei sen huutokaupanpitäjälle, "älkää ruvetko narriksi ja päästäkö 'Pavoa' käsistänne."

Seuraavassa hetkessä hän oli mennyt.

"Mitä herra sanoi, sir?" kysyi Woodden minulta. "Ettäkö minun on hankittava tuo 'Paving' maksoi mitä maksoi?"

"Niin", vastasin, "niin hän sanoi. Arvaan, että se maksaa paljon -- monta puntaa."

"Mahdollisesti, sir, en voi sanoa. Kaikki mitä tiedän on, että minun on ostettava se, kuten voitte olla todistajani. Herrani -- hän ei nureksi rahojen vuoksi. Mitä hän haluaa, sen hän hankkii, tarkoitan, ainakin horkideoja."

"Kaiketi tekin pidätte orkideoista, mr. Woodden?"

"Pidänkö, sir? Minä rakastan niitä!" (Taas hän liikahti.) "En rakasta mitään muuta niin paljon; en edes vanhaa vaimoani" (sitten innostuneena) "enkä edes herraakaan, vaikka Jumala tietää, että rakastan häntä paljon! Mutta pyydän anteeksi, sir" (hän vetäisi taas otsasuortuvaansa), "ettekö tahtoisi pidellä metallilaatikkoanne vähän tiukemmin? Minun on pidettävä silmällä sekä sitä että O'Paving'ia, ja huomasin juuri tuon korkeahattuisen miehen katsovan siihen epäluuloisesti."

Senjälkeen erosimme. Minä vetäydyin nurkkaani, kun taas Woodden asettui pöydän ääreen, toinen silmä kiinnitettynä kukkaan, jota hän kutsui nimellä "O'Paving", ja toinen minun metallilaatikkooni. Totisesti kummallinen otus, ajattelin mielessäni: positiivi -- vanha vaimo; komparatiivi -- hänen herransa; superlatiivi -- orkideanviljelys. Siinä hänen rakkautensa asteet. Mutta lyön vetoa, että hän muuten oli rehellinen, kunnollinen ja hyvä mies.

Kaupanteko laimeni. Erästä määrättyä lajia kuivattua orkideaa oli niin suuri määrä myytävänä, että ei löytynyt ostajia järjellisiin hintoihin, ja suuri osa oli ostettava sisään. Lopulta nerokas mr. Primrose kääntyi korokkeellaan yleisön puoleen.

"Hyvät herrat", hän lausui, "ymmärrän hyvin, että ette tänään ole tulleet tänne ostamaan vähäistä määrää Cattleya Mossiae'ta. Tulette ostamaan tai huutamaan tai näkemään kuinka myydään ihanin Odontoglossum, minkä on tässä maassa nähty kukkivan. Sen omistaa kuuluisa tuontiliike, jonka menestystä tämän jalokiven kuljetuksesta saan onnitella. Hyvät herrat, tämän ihmeellisen kukan pitäisi koristaa kuninkaallista kasvihuonetta. Ja kuitenkin se on tässä kenen tahansa saatavissa, joka haluaa maksaa siitä korkeimman summan, sillä minua on pyydetty ilmoittamaan, että se myydään ehdottomasti. Ja nyt luullakseni", hän lisäsi, luoden silmäyksen kokoutuneisiin, "useimmat suuret kokoilijamme ovat läsnä tässä huoneessa tänä päivänä. Se on totta, nuorta, vapaamielistä orkideanviljelijää mr Somers'ia en näe, mutta hän on jättänyt arvokkaan ylipuutarhurinsa mr. Woodden'in, sillä koko Englannissa ei ole etevämpää orkidean ymmärtäjää (taas Woodden liikahti kovasti), huutamaan puolestaan kuten toivon, samaa loistavaa kukka, josta olen puhunut. Koska kello on tasan puoli yksi, ryhdymme asiaan. Smith, viekää Odontoglossum nähtäväksi, jotta kaikki voivat tarkastaa sen ihanuutta ja varokaa pudottamasta sitä. Hyvät herrat, minun täytyy pyytää teitä olemaan koskettamatta siihen tai tahraamatta sen puhtautta tulipakansavulla. Kahdeksan täydellistä avonaista kukkaa, hyvät herrat ja neljä -- ei, viisi nuppua. Voimakas ja täydellisesti terve kasvi, kuusi lehtipeittoista sipulia ja kolme lehdetöntä. Kaksi jako-osaa, jotka minulle on näytetty, voi irroittaa oikeaan aikaan. Mitä tarjotaan Odontoglossum Pavo'sta? Olen utelias näkemään, kuka saa kunnian omistaa tämän täydellisen, verrattoman luonnontuotteen. Kiitos, sir -- kolmesataa. Neljä. Viisi. Kuusi. Seitsemän (kolmelta suunnalta.) Kahdeksan. Yhdeksän. Kymmenen. Hyvät herrat, vähän nopeammin! Kiitos, sir -- viisitoista. Kuusitoista. Se oli teitä vastaan, mr. Woodden. Ah, kiitos, seitsemäntoista."

"O. Pavon" hurjassa ajossa tuli pysähdys, jonka käytin hyväkseni muuttamalla seitsemäntoista sataa shillinkiä punniksi.

Kautta kunniani, ajattelin itsekseni, kyllä 85 puntaa on hyvä hinta yhdestä kasvista, vaikka se olisikin harvinainen. Woodden pitää vimmatusti kiinni saamistaan määräyksistä.

Mr. Primrose'n vaativa ääni keskeytti mietintäni.

"Hyvät herrat, hyvät herrat", hän sanoi, "ette suinkaan anna tuon mitättömän olennon viedä nenänne edestä kukkamaailman ihmeellisintä tuotetta, josta sanon toistamiseen, että se on ainoa laatuansa. Eteenpäin, eteenpäin! No, jos minun täytyy, niin täytyy, vaikka tällaisen onnettomuuden jälkeen en ensi yönä saa unta. Yksi", ja vasara iski ensimmäisen kerran. "Ajatelkaa, hyvät herrat, asemaani, ajatelkaa, mitä korkeat omistajat, jotka tavallisesta hienotunteisuudestaan ovat jääneet pois tilaisuudesta, tulevat minulle sanomaan, kun olen pakotettu ilmoittamaan heille surullisen totuuden. Kaksi", ja vasara iski toisen kerran. "Smith, pitäkää kädessänne kukkaa. Näyttäkää sitä yleisölle. Antakaa heidän nähdä, mitä he ovat kadottamaisillaan."

Smith kohotti kukkaa, johon jokainen tuijotti. Pieni norsunluinen vasara heilui mr. Primrose'n pään päällä. Se oli jo putoamassa, kun tyyni, pitkäpartainen mies, joka siihen asti ei ollut ottanut osaa huutamiseen, nosti päätään ja sanoi hiljaa -- "Kahdeksantoista sataa."

"Oi", huudahti mr. Primrose, "sitä jo arvelinkin. Olin vakuutettu, ettei Englannin suurinten kokoelmain omistaja sallisi tämän aarteen liukua käsistään ilman taistelua. Teitä vastaan, mr. Woodden."

"Yhdeksäntoista, sir", sanoi Woodden kivenkovalla äänellä.

"Kaksituhatta", kajahdutti pitkäpartainen herra.

"Kaksikymmentäyksi sataa", sanoi Woodden.

"Oikein, mr. Woodden", huusi mr. Primrose. "Totisesti edustatte isäntäänne arvokkaasti. Olen varma, ettette pysähdy muutamain kurjain puntien vuoksi."

"En, mikäli ymmärrän", pääsi Woodden'ilta. "Olen saanut määräykseni ja toimin niiden mukaan."

"Kaksikymmentäkäksi sataa", virkkoi pitkäparta.

"Kaksikymmentäkolme", äännähti Woodden.

"Tuhat tulimmaista!" huusi pitkäparta ja syöksyi ulos.

"'Odontoglossum Pavo' menee kahdestakymmenestäkolmesta sadasta, vain kahdestakymmennestäkolmesta sadasta", huusi huutokaupanpitäjä. "Eikö lisätä kahteenkymmeneenkolmeen sataan? Mitä? Eikö? Silloin minun on tehtävä velvollisuuteni. Yksi. Kaksi. Viimeisen kerran -- eikö lisätä? Kolme. Myyty mr. Woodden'ille, joka huusi isäntänsä mr. Somers'in puolesta."

Vasara putosi terävästi iskien, ja samassa silmänräpäyksessä nuori ystäväni syöksyi huoneeseen.

"No, Woodden", hän virkkoi, "onko 'Pavo' jo ollut myytävänä?"

"Se on ollut myytävänä ja myyty, sir. Minä sen ostin."

"Ostitteko hemmetissä? Mikä oli hinta?" Woodden raapaisi päätään.

"En tiedä oikein, sir, en ole milloinkaan ollut hyvä laskennossa, sillä en ole saanut paljoa kirjaoppia, mutta se on kaksikymmentäkolme jotakin."

"Kaksikymmentäkolme puntaako? Ei, kyllä sen on täytynyt olla enemmän. Jumaliste! Sen täytyy olla 230. On se kaunis summa, mutta kaiketi kukka on sen arvoinen."

Samassa hetkessä mr. Primrose, joka kumartuneena pöytänsä yli innokkaassa keskustelussa muutamain kiihoittuneiden orkideahullujen kanssa, nosti päätään.

"Ah, siinähän olettekin, mr. Somers", hän virkkoi. "Koko yleisön nimessä sallikaa minun onnitella itseänne saatuanne omaksenne verrattoman Odontogiossum Pavo'n, jonka mielestäni joka suhteessa vaatimaton hinta oli 2,300 puntaa."

Todellakin tuo nuori mies osasi hyvin ottaa sen vastaan. Hän vavahti vähäisen ja kävi hiukan kalpeaksi, siinä kaikki. Woodden heilahteli edestakaisin kuin kaatuva puu. Minä metallilaatikkoineni vetäydyin nurkkaani. Niin, olin siksi hämmästynyt, että jalkani eivät tuntuneet kantavan. Ihmiset alkoivat puhella, mutta keskustelun huminan yli kuulin nuoren Somers'in matalan äänen:

"Woodden, te olette syntynyt hulluksi", ja vastauksen: "Sitä äitinikin aina sanoi, herra, ja hän kai sen tiesi, jos kuka. Mutta mitä väärää olen nyt tehnyt? Tottelin saamaani määräystä ja ostin 'O'Pavingin'."

"Niin. Älkää olko pahoillanne, miesrukka, oma syyni se on eikä teidän. Itse olen hulluksi syntynyt. Mutta voi taivas! Kuinka suoriudun tästä?" Sitten hän sai takaisin mielenmalttinsa, asteli korokkeen luo ja sanoi pari sanaa huutokaupanpitäjälle. Mr. Primrose nyökkäsi, ja minä kuulin hänen vastaavan:

"Oi, kyllä se käy, älkää olko millännekään. Emme voi vaatia, että tämäntapainen asia suoritetaan ihan hetkessä. Kuukausi tästä päivästä on sopiva."

Sitten hän jatkoi myyntiä.

III.

SIR ALEXANDER JA STEPHEN.

Juuri samalla hetkellä näin vierelläni seisomassa hennonnäköisen, komean miehen, jolla oli neliskulmainen parta ja kauniit vaikka vähän pahantuuliset kasvot. Hän katseli ympärilleen kuin ainakin se, joka on joutunut tuntemattomaan paikkaan.

"Ehkä voitte sanoa minulle, sir", hän kääntyi puoleeni, "onko tässä huoneessa eräs herrasmies, jonka mini on mr. Somers? Olen hyvin lyhytnäköinen ja täällä on paljon väkeä."

"On kyllä", vastasin, "hän osti juuri ihanan orkidean, jonka nimi on 'Odontogiossum Pavo'. Siitä juuri kaikki puhelevat."

"Niinkö? Ostiko hän todella? Ja voitteko sanoa, paljonko hän siitä maksoi?"

"Suunnattoman summan", vastasin. "Luulin sen olevan kaksituhatta kolmesataa shillinkiä, mutta se kuulukin olevan 2,300 puntaa."

Kaunis, vanhahko herrasmies kävi aivan punaiseksi kasvoiltaan, niin punaiseksi, että luulin hänen saavan kohtauksen. Hetken aikaa hän hengitti raskaasti.

"Kilpailija", ajattelin itsekseni, ja jatkoin kertomusta, sillä mieleeni välähti, että se saattaisi olla hänelle mielenkiintoinen.

"Nuori mies oli, nähkääs, kutsuttu isänsä puheille. Kuulin hänen antavan puutarhurilleen, jonka nimi on Woodden, määräyksen ostaa kasvi mihin hintaan tahansa."

"Mihin hintaan tahansa! Todellakin. Hyvin mielenkiintoista; jatkakaa, sir."

"No niin, puutarhuri osti sen, hirveän kilpailun jälkeen, siinä kaikki. Katsokaa, tuolla hän käärii sitä paperiin. Tarkoittiko hänen isäntänsä, että hänen piti mennä niin pitkälle kuin hän meni, sitä suuresti epäilen. Mutta tuolla hän tuleekin. Jos tunnette hänet --"

Nuori mr. Somers asteli hieman kalpeana ja hajamielisenä minua kohti nähtävästi aikoen puhua kanssani; hänellä oli kädet taskussa ja suussa sytyttämätön sikari. Hänen katseensa sattui vanhaan herraan, ja hänet nähdessään hänen huulensa suippenivat kuin vihellykseen ja sikari putosi suusta.

"Halloo, isä!" hän virkkoi iloisella äänellään. "Sain sanasi ja kävin etsimässä sinua, mutta enpä ikinä uskonut löytäväni sinua täältä. Orkideat eivät ole sinun kauppatavaraasi, vai mitä?"