Part 28

Katsahdimme Hansiin ymmärtämättä, mitä hän saattoi tarkoittaa sillä, että oli muka kahdesti pelastanut meidät, ja Mavovo sanoi: "Jatka nopeasti, oi Pilkkukäärme, sillä haluaisin kovin kuulla tarinasi lopun. Kuinka autoit meitä pesästäsi käsin?"

Hans alkoi kaivella taskujaan ja veti lopulta esille tulitikkulaatikon, jossa oli enää vain yksi tikku jäljellä.

"Tällä", hän sanoi. "Oi, eikö kukaan teistä huomannut, että Hassanin miehet olivat kaikki menneet ansaan? Eikö kukaan teistä tiennyt, että tuli polttaa olkikattoiset talot ja että se kovassa tuulessa leviää nopeasti ja kauas? Teidän istuessanne päät yhdessä harjanteella kuin lampaat kuolemaansa odottaen _minä_ hiivin pensaikon läpi tieheni ja kävin työhön käsiksi. En sanonut teille kellekään mitään, en edes baas'ille, sillä pelkäsin hänen vastaavan: 'Ei, Hans, jossakin majassa saattaa maata vanha, sairas vaimo, ja senvuoksi sinun ei pidä sytyttää niitä.' Kuka ei tietäisi, että valkoihoiset sellaisissa asioissa ovat hulluja, parhaatkin heistä, ja totta on, että siellä oli useampiakin vanhoja vaimoja, sillä näin heidän juoksevan veräjää kohti. No niin, ryömin eteenpäin pensasaitaa pitkin, joka ei olisi syttynyt palamaan, ja tulin pohjoisportille. Portilla seisoi arabialainen vahtisotamies.

"Hän ampui minua, näettekö! Mutta Hansin onneksi hänen äitinsä synnytti hänet pieneksi"; ja hän osoitti reikää likaisessa hatussaan. "Ennenkuin arabialainen sitten ehti ladata uudelleen, pelkuri raukka Hans iski puukon hänen selkäänsä. Katsokaa!" ja hän otti vyöstään suuren veitsenterän, jollaisia teurastajat käyttävät, ja näytti sitä meille. "Senjälkeen kaikki kävi helposti, sillä tulen voima on ihmeellinen. Sytytät pienen tulen, ja se kasvaa kuin lapsi itsestään suureksi, eikä se väsy ensinkään eikä tule kylläiseksi ja juoksee nopeasti kuin hevonen. Sytytin ensin kuusi, jotta ne palaisivat nopeammin. Viimeisen tikun säästin, kun tiesin, että meillä on niitä vähän, ja itse pelastuin pohjoisportin kautta, ennenkuin tuli ehti syödä minutkin, isänsä, punaisen viljan kylväjän!"

Tuijotimme ihastuneina vanhaan hottentottiin, yksinpä Mavovokin kohotti kuolevaa päätään ja tuijotti. Mutta Hans ei ollut vielä purkanut kaikkea harmiaan, vaan jatkoi tasaisella, koneellisella äänellä:

"Palatessani etsimään baas'ia, jos hän vielä eläisi, tulen hehku pakotti minut nousemaan pensasaidan länsipuolella olevalle kukkulalle, joten näin, mitä tapahtui eteläportilla, nimittäin että arabialaiset olivat murtautumaisillaan ulos, kun teitä, jotka veräjää puolustitte, oli niin vähän. Juoksin senvuoksi nopeasti Babemban ja muiden päällikköjen luo sanomaan, ettei pensasaidan vartioiminen enää ollut tarpeellista, vaan että heidän oli riennettävä eteläportille teitä auttamaan, sillä muuten saisitte kaikki surmanne ja he myöskin perästäpäin. Babemba kuuli minua ja lähti, pannen lähettejä kokoomaan loput miehistä, ja niin tulimme ajoissa apuun. Sellaisessa pesässä istuin Veräjän taistelun aikana, oi Mavovo. Siinä on koko tarinani, jonka toivon sinun heti kertovan baas'in kunnianarvoisalle isälle, Saarnaajalle, sillä hänestä on varmasti hauska kuulla, ettei hän turhaan neuvonut minua olemaan viisas ja auttamaan kaikkia ja aina pitämään huolta baas Allan'ista. Olen vain pahoillani, että tuhlasin niin monta tulitikkua, sillä mistä saamme nyt lisää, kun leiri on palanut?" ja hän katseli katuvaisena tyhjää tulitikkulaatikkoaan.

Vielä kerran Mavovo alkoi puhua hitaalla, huohottavalla äänellä.

"EI koskaan enää", hän sanoi Hansille, "sinua pidä kutsuttaman Pilkkukäärmeeksi, sinä pieni keltainen mies, jolla on niin suuri ja valkoinen sydän. Kuuntele! Minä annan sinulle uuden nimen, jolla sukupolvi toisensa jälkeen on kunnialla sinua nimittävä. Se on 'Valkeus pimeydessä', se on 'Tulen herra'."

Sitten hän sulki silmänsä ja vaipui tajuttomana maahan. Muutaman minuutin kuluttua hän oli kuollut. Mutta nuo suuret nimet, jotka hän kuolinhetkellään antoi Hansille, tuo vanha hottentotti sai pitää koko elämänsä ajan. Siitä päivästä pitäen ei yksikään alkuasukas edes uskaltanut mainita häntä muulla nimellä. Ne tunnettiin hänen kunnianiminään laajalti ympäristössäkin.

* * * * *

Liekkien ulvonta hiljeni ja hälinä niiden raivoisassa piirissä vaimeni. Mazitut palasivat juuri viimeisestä taistelustaan kauppatorilta, jos sitä enää voi sanoa taisteluksi, kantaen läjittäin pyssyjä, joita olivat keränneet kuolleilta arabialaisilta, joista useimmat viimeisessä hurjassa pakoyrityksessään olivat heittäneet aseensa maahan. Mutta minne he voivat paeta, kun toisella puolen olivat vastassa raivostuneiden villien keihäät, toisella puolen kuluttava tuli? Vain nuo verentahraamat roistot, jotka olivat jääneet orjakauppiasten leireihin tai kaupunkeihin pitkin Afrikan itärannikkoa tai Madagaskarin saarelle, he yksin tiesivät, kuinka monta oli kuollut, sillä niistä, jotka heidän keskuudestaan olivat lähteneet sotaretkelle mazituja ja näiden valkoihoisia ystäviä vastaan tuodakseen mukanaan pitkät rivit vankeja, ei palannut ainoatakaan. He olivat päässeet omaan paikkaansa, josta tuo palava afrikkalainen kaupunki on usein mielestäni ollut vertauskuva. He olivat todellakin roistoja, maan päällä ihmismuodossa kulkevia paholaisia, säälimättömiä, häpeämättömiä. Enkä kuitenkaan voinut olla tuntematta osanottoa heitä kohtaan, sillä totisesti heidän loppunsa oli kaamea.

Mazitut toivat vankinsa mukanaan, ja niiden joukosta tunsin heti epämiellyttävän, rokonarpisen Hassan-ben-Mohammedin, jonka palaneesta valkeasta puvusta oli enää vain riekaleita jäljellä.

"Olen saanut kirjeesi, jonka kirjoitit kauan sitten ja jossa uhkasit meitä tulikuolemalla, ja tänä aamuna, Hassan", sanoin hänelle, "sain myöskin sanasi, jonka toi haavoittunut nuorukainen pelastuttuaan käsistäsi silloin, kun murhasit hänen toverinsa, ja molempiin olen lähettänyt sinulle vastauksen. Jos et ole saanut niitä, niin katsele ympärillesi, niin saat lukea vastaukseni sellaisella kielellä, jota jokainen ymmärtää."

Epäsikiö -- sellainen hän o!i -- heittäytyi kasvoilleen maahan, rukoillen armoa. Nähdessään mrs. Eversley'n hän ryömi häntä kohti, tarttui hänen valkoiseen pukuunsa ja rukoili, että hän puhuisi hänen puolestaan.

"Teitte minut orjaksi, vaikka olin hoitanut teitä rokossa", tämä vastasi, "ja koetitte tappaa mieheni ilman syytä. Teidän tähtenne, Hassan, olen viettänyt elämäni parhaat vuodet viilikansan keskellä ja epätoivossa. Kuitenkin minä puolestani annan teille anteeksi, mutta ah, en tahdo koskaan enää nähdä kasvojanne!"

Sen sanottuaan hän riuhtaisi itsensä irti ja poistui tyttärineen.

"Minä myöskin annan sinulle anteeksi, vaikka murhasit väkeni ja teit kaksikymmentä vuotta elämästäni yhtämittaiseksi kidutukseksi", sanoi Veli Johannes, yksi todellisimpia kristityltä, mitä milloinkaan olen tuntenut. "Antakoon Jumalakin samoin sinulle anteeksi", ja hän seurasi vaimoaan ja tytärtään.

Silloin vanha kuningas Bausi, joka oli selviytynyt taistelusta saamatta muuta kuin lievän haavan, puhui sanoen:

"Olen iloinen, sinä punainen rosvo, että nämä valkoihoiset ovat suoneet sinulle, mitä pyysit -- nimittäin anteeksiantamuksensa -- sillä se teko on heille suureksi kunniaksi ja saattaa minut ja kansani pitämään heitä vieläkin ylevämpinä kuin ennen. Mutta, sinä miesten ja naisten murhaaja ja lasten kauppias, minä olen täällä tuomari eivätkä valkoihoiset. Katso tekojasi!" ja hän osoitti ensin kaatuneiden zulujen ja mazitujen rivejä ja sitten palavaa kaupunkiansa. "Katso ja muista kohtaloa, jolla uhkasit meitä, jotka emme olleet sinulle mitään pahaa tehneet. Katso! Katso! Katso, sinä ihmishyeena!"

Nyt minäkin poistuin enkä ole koskaan kysynyt, mitä Hassanille ja hänen vankitovereilleen tehtiin. Vieläpä, jos Hans tai joku alkuasukkaista yritti minulle siitä kertoa, käskin heitä pitämään suunsa kiinni.

EPILOGI.

Tähän kertomukseeni, jonka pelkään jo paisuneen paksuksi kirjaksi, minulla on vähän lisättävää. Tahi, vaikkakin muistelmaini paperille paneminen on tuottanut minulle paljon iloa Englannin loppumattomina, pitkinä talvi-iltoina, olen nyt kevään tullessa väsynyt kirjoittamiseen. Sentähden jätän loput sanomatta näitten sivujen lukijain oman mielikuvituksen varaan.

* * * * *

Olimme voittaneet, ja meillä, jotka vielä elimme ja näimme auringon, oli todellakin syytä kiitollisuuteen. Veräjän taistelun jälkeinen yö oli kuitenkin surullinen ainakin minulle, joka surin syvemmin kuin sanoin voi lausua ystäväni, kaukonäköisen sankarin Mavovon ja mahtipontisen mutta uskollisen Sammyn sekä uljaiden metsästäjäini kuolemaa. Vanhan zulun ennustus, että minäkin kuolisin taistelussa, painoi sitäpaitsi mieltäni, sillä minusta tuntui, että olin menneinä päivinä jo nähnyt kylliksi monen saavan sellaisen lopun ja toivoin itselleni rauhallisempaa.

Täällä rauhallisessa Englannissa, missä nyt asun ja aion edelleenkin asua, ei näytäkään luultavalta, että tuo ennustus täyttyy. Mutta kun muistelen kertomuksiani Mavovon "Käärmeen" ennustajakyvystä, niin nuo sanat saattavat minut levottomaksi. Sillä kuka lopultakaan tietää mitään tulevaisuudestaan? Sitäpaitsi mahdottomimmalta näyttävä tavallisesti tapahtuu.

[Kuten Allan Quatermain'in kertomusten lukijat tietänevät, tämä kuolevan zulun ennustus täyttyi. Mr. Quatermain kuoli Zuvendis'issa kilpailevain kuningatarten armeijain välisessä taistelussa saamiinsa haavoihin. -- Julkaisija.]

Senlisäksi ilmasuhteetkaan eivät ilahduttaneet mieltä, sillä heti auringonlaskun jälkeen alkoi sataa ja satoi melkein läpi yön, mikä sateensuojan puutteessa oli harmillista sekä meille että noille sadoille kodittomille mazituille.

Aikanaan sade kuitenkin asettui, ja seuraavana aamuna tervetullut aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Kuivateltuamme ja lämmiteltyämme hiukan sen säteissä joku ehdotti, että menisimme käymään palaneessa kaupungissa, jossa rankkasade, muutamia savuavia tuhkaläjiä, entisiä asuinmajoja, lukuunottamatta, oli tukahduttanut tulen. Enemmän uteliaisuudesta kuin muussa tarkoituksessa suostuin, ja niin kiipesimme kaikki, lukuunottamatta Veli Johannesta, joka jäi haavoittuneita hoitamaan, Bausin, Babemban ja useampien mazitujen seurassa eteläportin jäännösten yli ja astelimme majojen mustuneiden raunioiden välitse läpi kauppatorin, joka oli täynnä kuolleita, entisiä asuntojamme kohti.

Näky oli surullinen, vain läjä nokista ja vielä savuavaa tuhkaa. Sen nähdessäni olisin saattanut itkeä, kun ajattelin runsaita kauppatavaroita ja varastoja, jotka olivat tuhoutuneet ja jotka enimmäkseen olivat välttämättömän tarpeellisia ja joiden menettäminen varmasti oli tekevä paluumatkamme vaikeaksi.

Meillä ei kuitenkaan ollut enää mitään sanomista eikä tekemistä, ja läksimme siis hetken mietittyämme jatkamaan kulkuamme entisen Kuninkaankaupunginosan läpi pohjoisportille päin. Viimeisinä läksimme minä ja Hans, joka näytti salaperäisellä tavallaan vainuavan tai etsivän jotakin. Äkkiä hän laski kätensä käsivarrelleni ja sanoi:

"Baas, kuunnelkaa! Kuulen haamun äänen. Varmaankin se on Sammyn henki, joka vaatii meitä hautaamaan hänet."

"Loruja", minä vastasin ja kuuntelin sitten niin tarkkaan kuin voin.

Nyt minäkin olin kuulevinani, vaikka en tiennyt miltä suunnalta, sanoja, jotka sanottiin useampaan kertaan ja kuuluivat korvissani seuraavasti:

"Oi mr. Quatermain, minä pyydän, olkaa niin hyvä ja avatkaa tämän uunin ovi."

Hetkisen luulin menettäneeni järkeni. Kutsuin kuitenkin toisia, ja me kuuntelimme kaikki. Äkkiä Hans raapaisi maata niinkuin mäyräkoira myyrän kololla kuullessaan liikettä maan alta ja alkoi penkoa tai oikeammin lapioida edessämme olevaa tuhkaläjää puupalasella, sillä tuhka oli vielä liian kuumaa paljaille käsille. Sitten kuuntelimme taas, ja tällä kertaa kuulimme äänen aivan selvänä maan alta.

"Baas", virkkoi Hans, "siellä on Sammy jyväkuopassa!"

Nyt muistin, että majojen edessä todella oli ollut sellainen kuoppa, vaikkakin tällä kertaa tyhjä, jota, niinkuin on tavallista bantu-neekerien keskuudessa, käytettiin sellaisen viljan säilytyspaikkana, jota ei lähitulevaisuudessa tarvittu. Minulla on itsellänikin kerran ollut hyvin surullinen kokemus tuollaisista jyväkuopista, niinkuin jokainen, joka lukee ensimmäisen vaimoni tarinan, jolle olen antanut nimen "_Marie_", itse voi nähdä.

Nopeasti tyhjensimme paikan ja nostimme pois ilmanvaihtorei'illä varustetun kiven -- nuo ilmanvaihtoreiät olivat Sammyn pelastus, samoinkuin se, ettei kivi sopinut suulle aivan tiiviisti. Kiven alla oli pullon muotoinen, sementillä sisustettu onkalo, noin kymmenen jalkaa syvä ja kahdeksan leveä. Samassa hetkessä reiästä ilmestyi esille Sammyn pää, suu auki kuin ilmaa haukkovalla kalalla. Vedimme miehen ulos, mikä toimitus pani hänet ulvomaan, kun iho oli käynyt kuumuudesta helläksi, ja annoimme hänelle vettä, jota joku mazituista nouti lähteestä. Sitten kysyin häneltä harmistuneena, mitä hän oli ollut tekemässä tuolla kuopassa sillä aikaa kuin me olimme vuodattaneet kyyneleitä, pitäen häntä kuolleena.

"Oi, mr. Quatermain", hän sanoi, "olen uskollisen palveluksen uhri. Kaiken arvokkaan omaisuutemme jättäminen saaliinhimoisen vihollisen käsiin oli enemmän kuin mitä jaksoin kantaa. Sulloin senvuoksi kaikki tyyni tänne kuoppaan, ja kun olin kuulevinani jonkun tulevan, pistäydyin itse päällimmäiseksi ja vedin kiven suulle. Mutta, mr. Quatermain, pian senjälkeen vihollinen pani murhan ja ryöstön lisäksi toimeen murhapolton, ja koko paikka joutui liekkien valtaan. Kuulin liekkien ulvovan pääni päältä, ja vähän myöhemmin tuhka oli peittänyt piilopaikkani suun, niin etten enää jaksanut nostaa kiveä, kun se sitäpaitsi oli liian kuuma koskettaa. Istuin siis täällä koko yön mitä tukahduttavimmassa kuumuudessa ja pelkäsin kovasti, mr. Quatermain, että nuo kaksi ruutinassakkaa, jotka olivat mukanani, räjähtäisivät, kunnes vihdoin, juuri kun olin hylännyt kaiken toivon ja valmistautunut kuolemaan kuin buschmannin elävältä paistama kilpikonna, kuulin tervetulleen äänen. Ja, mr. Quatermain, jos teillä sattuisi olemaan jotakin lauhduttavaa voidetta, niin olisin hyvin kiitollinen, sillä olen ylt'yleensä korventunut."

"Oi, Sammy, Sammy", minä sanoin, "nyt näet, mihin raukkamaisuus johtaa. Harjanteella meidän luonamme et olisi korventunut, ja vain sattumalta Hansin herkkä kuulo pelasti sinut jäämästä surkean tuhon omaksi tuohon loukkoon."

"Se on totta, mr. Quatermain. Tunnustan ansainneeni tuon kuuman rangaistuksen. Mutta harjanteella olisin saattanut joutua ammutuksi, mikä olisi vielä pahempi kuin että ihoni on palanut. Annoitte sitäpaitsi omaisuutenne haltuuni, ja minä päätin pelastaa sen oman mukavuutenakin uhalla. Vihdoin viimein suojelusenkelini toi teidät tänne ajoissa, ennenkuin olin aivan läpi keitetty. Kaikki on siis hyvin, kun loppu on hyvä, mr. Quatermain, vaikka totta on, että minä puolestani olen saanut kyllikseni verisestä sodasta, ja jos elän niin kauan että pääsen takaisin sivistyneisiin seutuihin, niin lupaan seurata ruoan valmistajantaipumuksiani turvallisessa hotellinkeittiössä, tarkoitan siinä tapauksessa, etten satu saamaan tointa englanninkielen opettajana!"

"Niin", vastasin, "kaikki on hyvin, kun loppu on hyvä, Sammy poikaseni, ja olethan sinä joka tapauksessa pelastanut varastomme, mistä meidän pitäisi olla sinulle kiitollisia. Mene siis mr. Stephen'in mukana saamaan hoitoa, sillä aikaa kuin me hinaamme tavarat ylös jyväonkalosta!"

Kolmea päivää myöhemmin otimme jäähyväiset vanhalta Bausilta, joka miltei itki meistä erotessaan, ja mazituilta, jotka olivat ryhtyneet rakentamaan uudelleen kaupunkiansa. Mavovon ja muut Veräjän taistelussa kaatuneet zulut me hautasimme kaupungin vastapäätä olevalle rinteelle, kohottaen kummun heidän muistokseen tulevia sukupolvia varten ja haudaten taistelussa kaatuneet mazitut heidän ympärilleen. Kun kotimatkallamme kuljimme kummun ohi, niin eloon jääneet zulut ja kaksi haavoittunutta, joita kannettiin paareilla, pysähtyivät ja tervehtivät juhlallisesti, ylistäen vainajia äänekkäillä lauluilla. Me valkoihoisetkin tervehdimme, mutta vaieten, paljastaen päämme.

Sivumennen voin lisätä, että Mavovon "Käärme" ei tässäkään asiassa ollut valehdellut. Hän oli sanonut, että retkellämme kaatuisi kuusi joukostamme, ja kuusi oli kaatunut, ei enempää eikä vähempää.

Pitkän neuvottelun jälkeen päätimme valita maatien takaisin Natal'iin, ensiksi siitä syystä, että orjakauppiasten ystävät olisivat kauheasta tappiosta kuultuaan saattaneet tehdä rannikolle uuden hyökkäyksen, ja toiseksi siitä syystä, että joskaan hyökkäystä ei olisi tapahtunut, olisi saattanut kulua kuukausia, jopa vuosiakin, ennenkuin tuossa huonossa huudossa olevassa Kilwan satamassa olisimme saaneet laivan kuljettamaan meidät johonkin sivistyneeseen seutuun. Sitäpaitsi Veli Johannes, joka oli ennenkin kulkenut sitä kautta, tunsi hyvästi tuon sisämaan tien ja oli ystävällisissä suhteissa niihin heimoihin, joidenka maiden kautta meidän oli kuljettava, kunnes pääsisimme Zulu-maan rajoille, minne minä aina olin tervetullut. Kun siis mazitut varustivat meidät saattojoukolla ja kantajilla alkumatkaa varten ja kun meillä Sammyn huolellisuuden tautta oli runsaasti kauppatavaraa uusien kantajain palkkaamiseksi, niin päätimme rohkeasti valita tuon pitemmän tien.

Päätös osoittautuikin viisaaksi, sillä vaikka matka kesti neljä raskasta kuukautta, suoritimme sen lopulta ilman suurempia vahinkoja lukuunottamatta lievää kuumetta, jota miss Hope ja minä jonkun aikaa sairastimme. Sitäpaitsi meillä oli matkalla hyvä metsäonni. Suurin suruni oli, että tämä muutos suunnitelmissamme oli pakottanut meidät jättämään orjakauppiailta anastamamme norsuluun piilopaikkaan, jonka vain itse olisimme löytäneet.

Minulle aika kuitenkin kävi ikäväksi, sillä erinäisistä ymmärrettävistä syistä, joista jo olen puhunut, olin sananmukaisesti viides pyörä vaunussa. Hans oli erinomainen mies ja, kuten lukijakin tietää, tavallaan nero, mutta yö toisensa jälkeen hänen seurassaan alkoi ennen pitkää kyllästyttää minua, vieläpä hänen keskustelunsa "kunnianarvoisasta isästäni", jonka henki suorastaan tuntui vainoovan häntä, kävi yksitoikkoiseksi. Luonnollisesti meillä oli muitakin yhteisiä muistoja, esim. Retiefin verilöylystä, jossa mukanaolleista olimme ainoat eloon jääneet, mutta niistä asioista en viitsinyt usein puhua. Ne olivat ja ovat vieläkin liian tuskallisia muistoja.

Minä puolestani olin senvuoksi hyvin iloinen, kun Zulu-maahan tultuamme vihdoin tapasimme muutamia tuttuja kauppiaita, jotka vuokrasivat meille yhdet vaunut. Hyläten uupuneet aasit ja valkean härkänsä, jonka annoin lahjaksi eräälle tuntemalleni päällikölle, Veli Johannes ja naiset nyt jatkoivat uudella ajopelillä matkaansa Durban'iin Stephen'in seuratessa ratsain ostamallaan hevosella ja minun Hansin kanssa liittyessäni kauppiaisiin.

Durban'issa meitä odotti yllätys, sillä kaupunkiin ajaessamme, joka siihen aikaan oli vain vähäpätöinen paikkakunta, kenenkä tapasimmekaan ellei sir Alexander Somers'in, joka kuultuaan vaunujen tulevan Zulu-maasta päin oli ratsastanut tulijoita vastaan saadakseen uutisia meistä. Näytti siltä, että tuon kiivaan vanhan herran levottomuus poikansa puolesta oli niin raskaana painanut hänen mieltään, että hän lopulta oli päättänyt matkustaa itse Afrikkaan etsimään Stephen'iä. Siinä hän nyt oli. Isän ja pojan kohtaaminen oli hellä mutta omituinen.

"Hei, isä!" sanoi Stephen. "Kukapa olisi uskonut, että tapaisin sinut täällä!"

"Hei hei, Stephen", sanoi hänen isänsä. "Kukapa olisi uskonut, että löytäisin sinut elossa ja terveen näköisenä -- niin, aivan hyvinvoipana! Se on enemmän kuin olisit ansainnut, sinä aasin penikka, ja toivottavasti tämä oli viimeinen kerta."

Purettuaan tällä tavalla sydämensä ukko tarttui Stephen'in tukkaan ja suuteli häntä juhlallisesti otsalle.

"Kyllä, isä", vastasi poika, "kyllä se saa olla viimeinen kerta. Allanin ansio on, että onnellisesti selvisimme kaikesta. Mutta kesken kaiken, salli minun esittää sinut morsiamelleni sekä hänen isälleen ja äidilleen."

No niin, lopun voi kukin arvata. Heidät vihittiin kahta viikkoa myöhemmin Durban'issa, ja juhla oli hyvin hauska, sillä sir Alexander, joka sivumennen sanoen rahalliselta kannalta suhtautui minuunkin hyvin anteliaasti, kutsui sananmukaisesti koko kaupungin vieraikseen. Pian senjälkeen Stephen mr. ja mrs. Eversleyn ja isänsä seurassa vei nuoren vaimonsa kotiin "kasvatettavaksi", vaikka en ole koskaan kuullut, mitä tuohon toimitukseen sisältyi. Hans ja minä saatoimme heidät satamaan, ja ero oli hyvin surullinen, vaikka Hans olikin rikastunut 500 punnalla, jotka Stephen oli hänelle luvannut. Hän osti rahalla farmin ja kohosi urotöittensä perusteella jonkinlaiseksi pikku päälliköksi. Josta myöhemmin -- niinkuin sukutauluissa sanotaan.

Sammysta tuli pienen hotellin omistaja ja hän vietti suurimman osan aikaansa tarjoiluhuoneessa, kestiten vieraitaan mahtipontisilla lauseilla, joittenka tyyli muistutti mielestäni erästä "Tutkielma ihmisestä" nimistä runoelmaa (jota kerran koetin lukea mutta en voinut), ja kertoen urotöistään soturina mazitu-raakalaisten ja ihmissyöjäin, paholaisenpalvelijain pongojen maassa.

Paria vuotta myöhemmin sain Stephen'iltä kirjeen, jossa hän ilmoitti pojan ja perillisen syntymästä. Kirjeestä minun täytyy lainata muutama sivu:

"Kuten mainitsin, isäni on antanut mr. Eversley'lle pienen pitäjän, soman pikku alueen, missä papilla ei ole paljoa tehtävää. Se pitää parahiksi yllä kunnioitettavat appivanhempani. Joka tapauksessa 'Dogeetah' viettää suuren osan aikaansa kuljeskellen hyönteishaaveineen lähellä olevassa _New Forestissa_ ja koetellen kuvitella olevansa jälleen Afrikassa. 'Kukan äidillä' (joka tottuneena jalkoja suuteleviin mykkiinsä ei tule toimeen englantilaisten palvelijain kanssa) on muunlaista ajanvietettä. Pappilan maalla on pieni järvi ja siinä pieni saari. Saarelle hän on pystyttänyt kaisla-aidan laakerinmuotoisen lumimarjapensaan ympärille, joka kukkii samaan aikaan kuin Pyhä kukka, ja milloin vain ilma sallii, hän istuu aitauksessa luullakseni suorittaen 'Kukan pyhiä menoja'. Ainakin eräänä päivänä, kun kävin venheellä hänen luonaan, tapasin hänet valkea puku yllä ja laulaen jotain salaperäistä alkuasukaslaulua."

* * * * *

Siitä on kulunut monta vuotta. Sekä Veli Johannes että hänen vaimonsa ovat menneet lepoonsa, ja heidän omituinen tarinansa, miltei omituisin maailmassa, on kirjaimellisesti joutunut unhotuksiin. Stephen, jonka isä myöskin on kuollut, on varakas baronetti ja tärkeä jäsen parlamentissa ja valtuustossa sekä monen kauniin lapsen isä, sillä entinen miss Hope on osoittautunut yhtä hedelmälliseksi kuin Hedelmällisyyden jumalattaren tyttären -- sehän oli äidin todellinen asema -- pitääkin olla.

"Joskus", hän sanoi minulle kerran naurahtaen silmäillessään lukuisaa (ja meluavaa) lapsilaumaansa, "joskus, oi Allan" -- tuon puhetavan hän on yhä säilyttänyt -- "toivoisin olevani Kukan kodin hiljaisuudessa. Ah!" hän lisäsi ääni värähtäen, "en koskaan voi unohtaa pyhän järven sineä enkä pilviä aamun koitteessa. Uskotteko, että kuoltuani saan ne nähdä, oi Allan?"

Pidin hänen sanojaan sillä kertaa aivan kiittämättöminä, mutta ihmisluonto on omituinen, ja me olemme kaikki kiintyneet lapsuutemme näkyihin ja ikävöimme aika-ajoin hengittämään synnyinseutumme ilmaa.

Äskettäin kävin sir Stephen'in luona, ja hänen loistavissa kasvihuoneissaan hänen ylipuutarhurinsa Woodden, jo iäkäs mies, näytti minulle kolme kaunista, pitkälehtistä kasvia, jotka olivat nousseet minun taskuuni pelastamista Pyhän kukan siemenistä.

Mutta ne eivät ole vielä kukkineet.

Tunnen omituista pelkoa ajatellessani, mitä silloin tapahtuu, kun ne kukkivat. Minusta tuntuu kuin silloin, kun ihmiselämä taaskin saa nähdä tuon kultaisen kukan ihanuuden, sitä kunnioittamaan ilmestyisi tuon kauhean metsänjumalan sekä helvetillisen ja salaperäisen Motombon, ehkäpä itsensä Kukan äidinkin haamu. Ja jos he tulevat, mitä he tuovatkaan tullessaan niille, jotka anastivat ja kasvattivat pyhän siemenen?

* * * * *