Part 27

"Ymmärrän kaikki, herrani Macumazana. Olen tekevä mitä Dogeetah on käskenyt. Kunpa olisimme kuunnelleet sinua ja pitäneet tarkempaa vahtia!"

Hän kiiruhti pois vinhaa vauhtia kuin nuorukainen ja huutaen määräyksiä mennessään.

"Nyt", sanoin, "nyt mekin liikkeelle!"

Kokosimme pyssyt ja ampumavarat ja vähän muutakin, en muista enää mitä, ja Babemban veräjälle jättämäin vartijain avulla kuljetimme ne kaupungin läpi, vieden mukanamme myöskin molemmat aasimme ja valkoisen härän. Mennessämme muistin vielä huopapeitteet ja pari rautaista keittoastiaa, joita saatoimme tarvita, ja käskin onnettoman näköisen Sammyn juosta takaisin noutamaan ne majasta.

"Oh, mr. Quatermain", hän vastasi, "minä tottelen, mutta pelolla ja vapistuksella."

Hän lähti, mutta kun muutamaa hetkeä myöhemmin huomasin, ettei hän ollutkaan palannut, päätin huoaten, sillä tavallaan pidin Sammysta, että hän oli joutunut vihollisten käsiin ja saanut surmansa. Luultavasti, arvelin, hänen "pelkonsa ja vapistuksensa" on vienyt voiton järjestä, ja hän on patoineen juossut väärään suuntaan.

Alkumatkamme kaupungin läpi oli verraten helppo, mutta päästyämme kauppatorin yli kapealle tielle, joka pujottelihe majojen välitse kohti eteläporttia, se kävi vaikeammaksi, sillä tie oli täynnä satoja pelon vallassa olevia pakolaisia, vanhuksia, kannettavia sairaita, pikku poikia ja tyttöjä ja naisia pienokaiset rinnoillaan. Oli mahdotonta ottaa huomioon noita onnettomia; emme voineet muuta kuin ponnistella heidän lävitseen. Lopulta pääsimmekin ulos, kiipesimme rinteelle ja etsimme mahdollisimman hyvät asemat sen harjalta ja harjan alta, missä puut ja kivimöhkäleet tarjosivat hyvän suojapaikan, jota vielä vahvistimme niin hyvin kuin voimme lyhyessä ajassa rakentamalla kivistä pieniä rintavarustuksia ja niin poispäin. Mukanamme tulleet pakolaiset ja ne, jotka seurasivat, suuri joukko, eivät pysähtyneet tähän, vaan syöksyivät tietä pitkin eteenpäin, kadoten takana olevaan metsikköön.

Ehdotin Veli Johannekselle, että hän ottaisi mukaansa vaimonsa ja tyttärensä ja kolme juhtaamme ja seuraisi pakolaisia. Hän näyttikin taipuvaiselta tekemään niin, tietysti ei itsensä vuoksi vaan heidän, sillä hän oli peloton vanhus. Mutta naiset kieltäytyivät jyrkästi. Hope sanoi jäävänsä Stephen'in luokse, ja hänen äitinsä vakuutti luottavansa minuun täydellisesti ja jäävänsä mieluummin paikoilleen. Ehdotin silloin, että Stephenkin menisi mukaan, mutta hän suuttui niin, etten uudistanut kehoitusta.

Asetimme heidät lopulta somaan pikku koloon, jonka yläpuolella kasvoi pensas aivan rinteen harjalla ja johon rintamamme kääntyessä tai hyökkäyksen sattuessa kuulat eivät voineet tunkeutua. Sitäpaitsi annoimme ilman enempiä selityksiä kummankin käteen kaksipiippuisen ja ladatun pistoolin.

XX.

TAISTELU KAUPUNGIN PORTILLA.

Pohjoisportilla oli alkanut kiivas ammunta, jota seurasivat kimeät huudot. Sumu oli vielä siksi taaja, ettemme aluksi voineet tarkkaan nähdä. Mutta heti ammunnan alettua kuuma tuuli, joka tavallisesti seuraa sumua, nousi vihurimaisella voimalla ja hajoitti usvan. Silloin Hans, joka oli kiivennyt harjanteella kasvavaan puuhun, ilmoitti arabialaisten kiivaan tulen suojassa etenevän pohjoista porttia kohti ja mazitujen vastaavan tuleen nuolillaan ja jousillaan kaupunkia ympäröivän aidan takaa. Aidan muodosti multapenkere, jonka harjalle oli kolme tukkia asetettu päällekkäin. Näistä tukeista moni oli juurtunut hedelmälliseen maahan, joten tuo suojavarustus enimmäkseen muistutti suunnatonta kasvavaa pensasaitaa, jonka ulko- ja sisäpuolella kasvoi runsaasti okaisia päärynäpuita ja korkeita sormihaaraisia kaktuksia. Hetkistä myöhemmin Hans ilmoitti, että mazitut peräytyivät ja muutaman minuutin kuluttua he jo alkoivatkin saapua luoksemme läpi eteläportin, tuoden useita haavoittuneita tullessaan. Heidän päällikkönsä sanoi, etteivät he olleet voineet pitää puoliansa pyssyjä vastaan ja olivat sentähden päättäneet hylätä kaupungin ja yrittää uudelleen harjun rinteellä.

Vähää myöhemmin loputkin mazituista saapuivat ajaen edellään niitä kaupunkiin jääneitä, jotka eivät olleet ottaneet osaa taisteluun. Näiden joukossa oli kuningas Bausi hirveän kiihoittuneessa tilassa. "Enkö ollut viisas, Macumazana", hän huusi, "kun pelkäsin noita orjakauppiaita ja heidän pyssyjään? Nyt he ovat tulleet surmaamaan vanhukset ja ryöstämään nuorukaiset myytäviksi."

"Kyllä, kuningas", en voinut olla vastaamatta, "sinä olit viisas. Mutta jos olisit tehnyt niinkuin sanoin ja pitänyt tarkempaa vahtia, ei Hassan olisi päässyt hiipimään kuin leopardi vuohen kimppuun."

"Se on totta", hän ähkyi; "mutta kuka voi tietää hedelmän maun, ennenkuin on maistanut sitä?"

Sitten hän lähti tarkastamaan sotilastensa asemaa rinteellä, asettaen minun neuvostani suurimman osan rivin kumpaankin päähän estääkseen hyökkäysyritykset sivulta päin. Me puolestamme jaoimme sillä aikaa ensimmäisessä taistelussa orjakauppiailta anastamamme pyssyt noille kolmelle- tai neljällekymmenelle valitulle, joita olin ohjannut ampuma-aseiden käytössä. Vaikka he eivät tekisikään paljoa vahinkoa, ajattelin, he voisivat ainakin ampumalla herättää vihollisissa ajatuksen, että olimme kaikki asestetut.

Noin kymmenen minuutin kuluttua Babemba saapui viidenkymmenen miehen seurassa -- siinä olivat kaikki mazitu-sotilaat, jotka oli jätetty kaupunkiin. Hän ilmoitti puolustaneensa pohjoista porttia viimeiseen asti voittaakseen siten aikaa, mutta arabialaisten nyt olevan murtautumaisillaan sisään. Sanoin hänelle, että hän käskisi sotilasten kasata kiviä suojaksi kuulia vastaan ja heittäytyä pitkäkseen kiviläjäin taakse. Hän seurasi neuvoani.

Hetkisen kuluttua näimme jo suuren arabialaisjoukon tunkeutuneen kaupunkiin ja syöksyvän pääkatua pitkin meitä kohti. Muutamilla oli sekä pyssyt että keihäät, joiden päässä he voittohuudoin heiluttivat noin kymmenkuntaa ihmispäätä, jotka olivat hakanneet ammutuilta mazituilta. Näky oli kaamea ja sai minut raivosta kiristelemään hampaitani. En voinut olla ajattelematta, että ennen pitkää meidänkin päämme saattoivat heilua keihäänkärjessä. No niin, jos pahin oli tapahtuva, päätin, etten antaisi ainakaan elävältä kärventää itseäni hiljaisella tulella tai ripustaa pää alaspäin aurinkoon. Tässä asiassa muutkin olivat kanssani samaa mieltä, vaikka Veli Johannes-raukalla tosin oli epäilyksiä epätoivossakin tehdyn itsemurhan suhteen.

Samassa kaipasin Hansia ja kysyin, minne hän oli mennyt. Joku arveli nähneensä hänen juoksevan tiehensä, mihinkä Mavovo kiihtyneenä huusi:

"Aha! Pilkkukäärme on etsinyt kolonsa. Käärmeet sähisevät, mutta eivät saa mitään aikaan."

"Joskus ne kuitenkin pistävät", minä vastasin, sillä en voinut uskoa Hansia pelkuriksi. Joka tapauksessa hän oli poissa, eikä meillä ollut tilaisuutta lähettää etsimään häntä.

Viimeinen toivomme oli nyt, että orjakauppiaat menestyksensä sokaisemina etenisivät avonaiselle kauppatorille, minne voisimme hyvin ampua heitä harjun rinteellä olevista asemistamme. Tämän he todella aikoivat tehdäkin, jolloin pyssyillä varustetut mazitut alkoivat komentoa odottamatta suureksi kauhukseni ja harmikseni ampua jo noin neljänsadan kyynärän päästä ja onnistuivat monen laukauksen jälkeen surmaamaan tai haavoittamaan paria kolmea miestä. Silloin arabialaiset huomasivat vaaran, peräytyivät ja uudistivat yrityksensä hetken kuluttua kahdessa ryhmässä. Tällä kertaa he kuitenkin seurasivat kujaa, joka oli rakennettu kaupungin ulkoaidan ja kauppatorin väliin ja jota reunusti puinen aita. Kujassa pidettiin joskus tarpeen tullen karjaa, ja aita oli siis eläinten sarvien varalta rakennettu kyllin vahvaksi. Tällä kertaa kuitenkin, kun mazitut eivät uneksineetkaan hyökkäystä, koko heidän laumansa oli jossain kauempana laitumella. Noiden kahden aidan välisellä alueella oli monta sataa ruoko- ja turvemajaa, joiden katot enimmäkseen olivat palmunlehdistä. Tässä kaupunginosassa nimittäin asui Bezan kaupungin väestön enemmistö, kun taas pohjoisosa oli kuninkaan, ylimystön ja sotapäällikköjen hallussa. Tämä taloympyrä, joka sulki sisäpuolelleen koko torin, paitsi porttien kohdalta, saattoi olla noin sadan kahdenkymmenen kyynärän levyinen.

Näiden majojen välissä kulkevia polkuja pitkin arabialaiset ja sekarotuiset nyt etenivät sekä itä- että länsipuolitse. Heitä näytti olevan noin neljäsataa, kaikki asestettuja ja epäilemättä tottuneita sotureja. Ylivoima oli kauhea, sillä vaikka miehiämme olisikin ollut likipitäen yhtä paljon, pyssyjä meillä ei ollut yhteensä enempää kuin viisikymmentä, ja enimmät pyssymiehistämme olivat aivan tottumattomat ampuma-aseiden käyttöön.

Pian arabialaiset avasivat tulen majojen takaa, ja hyvin he ampuivatkin, sen osoittivat pian vahinkomme kivisuojuksista huolimatta. Pahinta oli se, ettemme voineet juuri vastata tuleen, sillä hyökkääjät, jotka askel askeleelta lähenivät, olivat hyvässä suojassa majojen takana, eikä meillä ollut kyllin paljon pyssyjä yrittääksemme järjestettyä yhteislaukausta. Vaikka koetinkin säilyttää rohkean muodon, minun täytyy tunnustaa, että aloin pelätä pahinta, jopa miettiä peräytymisenkin mahdollisuuksia. Ajatuksen hylkäsin kuitenkin, sillä arabialaiset olisivat heti olleet kintereillämme ja ampuneet joka miehen.

Yhden kuitenkin tein. Sain Babemban lähettämään noin viisikymmentä miestä vahvistamaan eteläporttia, joka oli hirsistä rakennettu ja aukesi ulospäin, mullalla ja suurilla kivillä, joita oli runsaasti kaikkialla. Työ kävi nopeasti, sillä mazitu-sotilaat raatoivat kuin paholaiset, ja aita suojasi heitä kuulilta. Samassa näin äkkiä neljä viisi savutuprua nousevan ilmaan toisen toisensa jälkeen kaupungin pohjoispäässä, ja heti näkyi myöskin yhtä monta liekkiä, joita ankara tuuli ajoi meitä kohti.

Joku sytytti Bezan kaupunkia tuleen! Vajaassa tunnissa liekit, joita pyörre ajoi eteenpäin satalukuisten majojen välitse, jotka olivat helteestä kuivat kuin taula, muuttaisivat Bezan kaupungin tuhkaläjäksi. Se oli välttämätöntä, paikalle ei ollut pelastusta! Ensi hetkessä ajattelin, että se oli varmaan arabialaisten työtä. Mutta kun näin, että yhä uusia tulia syttyi jatkuvasti eri paikoissa, ymmärsin, ettei se ollut arabilaisten vaan jonkun ystävän työtä, joka oli keksinyt tuhota arabialaiset tulella.

Ajatukseni lensi Sammyyn. Epäilemättä hän oli tuon kauhean ja mestarillisen suunnitelman takana, joka varmasti ei olisi johtunut yhdenkään mazitun mieleen, sillä tekohan käsitti heidän kotiensa ja omaisuutensa ehdottoman häviön. Sammy, jota aina olimme pilkanneet, oli sittenkin suuri mies, joka pani itsensä tulikuolemalle alttiiksi pelastaakseen ystävänsä!

Babemba syöksyi pystyyn ja osoitti keihäällä kohoavia liekkejä.

Nyt minä innostuin.

"Ota kaikki miehesi", sanoin, "paitsi pyssyillä varustettuja. Jaa heidät, piiritä kaupunki, vartioi pohjoista porttia, vaikka en usko kenenkään enää pääsevän takaisin liekkien läpi, ja jos yksikään arabialainen onnistuu murtautumaan aitauksesta ulos, surmaa hänet!"

"Sen teen", huusi Babemba, "mutta voi Bezan kaupunkia, jossa olen syntynyt! Voi Bezan kaupunkia!"

"Hemmettiin Bezan kaupunki!" huusin hänen jälkeensä, tai jotain sentapaista hänen omalla kielellään. "Minä ajattelen vain meidän kaikkien henkiämme!"

Kolmea minuuttia myöhemmin mazitut kahteen joukkoon jaettuina juoksivat kuin jänikset kaupunkia piirittämään, ja vaikka muutamat rinteeltä laskeutuessaan saivatkin surmansa, useimmat toki pääsivät aidan suojaan ja pysähtyivät osastoittain aina määrätyn välimatkan päähän, sillä Babemba järjesti piirityksen erittäin hyvin.

Rinteelle jäivät nyt enää vain valkoihoiset ja zulu-metsästäjät Mavovon johdolla, kaksitoista kaikkiaan, ja noin kolmekymmentä pyssyillä varustettua mazitu-sotilasta.

Ensi hetkessä arabialaiset eivät näyttäneet käsittävän, mitä oli tapahtunut, vaan ryhtyivät ampumaan mazitujen jälkeen, joiden arvelivat olevan täydessä paossa. Mutta pian he joko näkivät tai kuulivat.

Oi sitä meteliä, mikä nyt seurasi. Kaikki neljäsataa alkoivat yht'aikaa kirkua. Muutamat syöksyivät aidan luo ja yrittivät kiivetä sen yli, mutta samassa kun he pääsivät aidalle, heidät lävistivät mazitujen nuolet, ja he putosivat takaisin maahan, kun taas ne, joiden onnistui päästä aidan yli, saivat nopean surman ulkopuolella olevien terävistä keihäistä. He hylkäsivät yrityksen ja syöksyivät takaisinpäin kujaa pitkin, aikoen pelastautua pohjoisportin kautta. Mutta ennenkuin he ehtivät päästä torin päähänkään, ulvovat, pyörteen ajamat liekit, hyppien katolta katolle, sulkivat heidän tiensä. He eivät voineet syöksyä tuohon kauheaan sulatusuuniin.

Taas he ryhtyivät uuteen yritykseen ja painuivat sekavana laumana toria alaspäin murtautuakseen kaupungista läpi eteläportin, ja silloin meidän vuoromme tuli. Me suorastaan lakaisimme heitä heidän levitessään aukealle. Maali oli hyvä! Muistan, että ammuin minkä ikinä ennätin, käyttäen kahta pyssyä ja kiroillen, ettei Hans ollut lataamassa. Stephen oli siinä suhteessa saanut paremman osan, sillä kun katsahdin ympärilleni, näin hämmästyksekseni, että Hope oli jättänyt äitinsä harjun toiselle puolen ja auttoi Stephen'iä lataamisessa. Olimme nimittäin Bezan kaupungissa opettaneet häntäkin pyssyä käsittelemään.

Huusin Stephen'ille, että tämä lähettäisi hänet pois, mutta tyttö ei tahtonut, vaikka kuula oli jo lävistänyt hänen pukunsakin.

Mutta kiivas tulemmekaan ei voinut pysähdyttää noiden kuoleman pelosta epätoivoisten miesten rynnäkköä. Monta heistä oli jo kaatunut. Nyt ensimmäinen läheni eteläistä porttia.

"Isäni", kuiskasi Mavovo korvaani, "nyt vasta taistelu oikein alkaa. Veräjä on pian kunnossa. _Meidän_ on oltava veräjänä."

Minä nyökkäsin, sillä jos vain arabialaiset pääsisivät läpi, heitä olisi vielä kylliksi elossa tuhoamaan meidät vaikka viidesti. Siihen mennessä en luule heidän sitäpaitsi menettäneenkään enempää kuin nelisenkymmentä miestä. Muutamat sanat selittivät aseman Stephenille ja Veli Johannekselle, jota kehoitin viemään tyttärensä äidin luo ja odottamaan siellä heidän kanssaan. Mazitut komensin heittämään pois pyssynsä, sillä pelkäsin heidän niitä käyttäessään ampuvan jonkun meistä, ja seuraamaan meitä vain keihäillä varustettuina.

Sitten syöksyimme rinnettä alas ja pysähdyimme asemiin pienelle avonaiselle paikalle veräjän eteen, joka jo oli kaatumaisillaan arabialaisten iskuista ja riuhtomisesta. Näky oli kaamea ja suurenmoinen, sillä liekit olivat jo päässeet niihin majoihin, jotka kahtena puoliympyränä sulkivat sisäänsä kauppatorin, ja syöksyivät tuulen lietsomina meitä kohti kuin elävä peto. Yläpuolellamme leijaili paksu savuvaippa, jossa uiskenteli tulikielekkeitä, niin taajana, että taivas oli kokonaan näkymättömissä, vaikka kaikeksi onneksi se ei tuulelta päässyt laskemaan ja tukahduttamaan meitä. Ääniäkään oli mahdotonta erottaa, sillä palon rätinään ja paukkeeseen, joka hävitti majan toisensa jälkeen, tulivat lisäksi sekarotuisten arabialaisten käheät, kirkuvat äänet heidän raivon ja pelon vallassa iskiessään porttia ja raadellessaan toinen toistaan, ja pyssyn laukaus silloin tällöin, sillä moni yritti vielä ampua, vaikkakin puolittain umpimähkään. Me sijoituimme veräjän eteen, zulut Stephen'in ja minun johdollani etumaisiksi ja kolmekymmentä keihäillä varustettua mazitu-sotilasta itsensä kuningas Bausin komentamina taakse. Kauan ei meidän tarvinnut odottaa, sillä veräjä kukistui, ja sen sekä sen taakse rakentamamme multa- ja kivivallin yli alkoi yhtenä ryöppynä virrata valkopukuinen ja turbaanipäinen lauma, muistuttaen väkivaltaisessa sekasorrossaan kypsää granadilia-hedelmää, jonka siemenet ja sydän puristetaan ulos kuoresta.

Annoin määräyksen, ja laukauksemme kohti tuota yhteensullottua massaa teki kaamean vaikutuksen. Uskon todella, että joka kuula varmaan kaasi kaksi tai kolme. Mavovon komennosta zulut sitten heittivät pyssynsä maahan ja kävivät leveine keihäineen joukkoon käsiksi. Stephen'kin keihäs kädessä seurasi heitä, laukaisten colt-revolverinsa mennessään, ja heidän jälkeensä tuli Bausi ja kolmekymmentä pitkää mazitua.

Tunnustan suoraan, etten itse ottanut osaa tuohon hirveään rynnäkköön. Tunsin, ettei minulla ollut kyllin voimaa moiseen meteliin ja että ehkä käyttämällä järkeäni ulkopuolella ja odottamalla tilaisuutta, jota voisin käyttää hyväkseni kuin porttivahti jalkapallopelissä, olisin suuremmaksi hyödyksi kuin heittämällä pääni murskattavaksi tavallisessa kahakassa. Taikka mahdollisesti rohkeuteni petti ja olin pelkuri. Sitä en voi kieltää, sillä en ole koskaan teeskennellyt suurta rohkeutta. Joka tapauksessa jäin ulkopuolelle ja ammuin, kun tilaisuutta sattui, ja osuin hyvin, täyttäen vaatimattoman mutta ehkä hyödyllisen osani.

Taistelu oli todella suurenmoinen. Zulut hyökkäsivät kuin miehet. Kauan aikaa he puolustivat kapeaa veräjäaukkoa ja vallitusta ulvovaa, raivoisaa laumaa vastaan, aivan kuin tuo roomalainen, nimeltä Horatius, kahden ystävänsä kanssa puolusti jonkun sillan päätä Roomassa kauan sitten suurta ylivoimaa vastaan, vaikka en muista kenen. He huusivat sotahuutoaan: _Laba! Laba!_ joka luultavasti oli heidän rykmenttinsä sotahuuto, sillä he kuuluivat suurimmaksi osaksi samaan ikäkauteen ja ponnistivat, taistelivat, iskivät ja kaatuivat yhtenä miehenä.

Loput työnnettiin takaisin, mutta hyökkäsivät uudelleen Mavovon, Stephen'in ja Bausin johdolla ja kolmenkymmenen mazitu-keihäsmiehen vahvistamina. Tulikielekkeet ulottuivat jo melkein heihin, kasvava päärynäpuu- ja kaktusaita käpristyi kokoon ja rätisi, ja yhä he vain jatkoivat taistelua tuliholvin alla.

Taaskin heidän piti peräytyä ainoastaan vastustajain suuremman miesluvun takia. Näin Mavovon lävistävän erään miehen ja kaatuvan. Hän nousi ja lävisti toisen ja kaatui taas, sillä hän oli saanut pahan haavan.

Kaksi arabialaista hyökkäsi häntä surmaamaan. Ammuin molemmat, toisen toisella piipulla, sillä kaikeksi onneksi rihlapyssyni oli vasta ladattu. Mavovo nousi vielä kerran ja surmasi kolmannen miehen. Stephen tuli hänelle avuksi, taisteli käsikähmässä erään kanssa ja iski hänen päänsä veräjän pieleen, niin että hän kaatui. Vanha Bausi hyökkäsi, huohottaen kuin merisika, jäljellejääneiden mazitujen johdolla vielä kerran, mutta taistelijat peittyivät savupilven synkkään hehkuun, niin että tuskin erotin toista toisesta. Epätoivon vimmailla taistelevain arabialaisten oli voitto, muuten ei voinut olla, sillä kuinka olisi pieni ja yhä pienenevä joukkomme kyennyt enää vastustamaan rynnäkköä?

Olimme nyt pienessä kehässä, ja itse huomasin istuvani sen keskellä, ja viholliset hyökkäsivät joka puolelta. Stephen sai pyssynperästä iskun päähänsä ja horjahti minua kohti, melkein kaataen minutkin. Toinnuttuani katselin epätoivoisena ympärilleni.

Samassa näin hyvin tervetulleen näyn, nimittäin Hansin, niin, itsensä kadonneen Hansin, takaraivolle nahkahihnalla kiinnitettynä likainen hattu, jonka kuluneiden strutsinsulkien huomasin vieläkin savuavan. Hän laahusti eteenpäin veitikkamaisen näköisenä ja hyvin hitaasti, mutta suu auki ja osoittaen suurenmoisella liikkeellä olkansa yli, ja hänen takanaan tuli noin sataviisikymmentä mazitu-sotilasta. Nuo mazitut sekaantuivat pian leikkiin, uudistivat rynnäkön ja ajoivat ulvoen arabialaiset, joilla ei ollut aikaa järjestäytyä, suoraa päätä tuon palavan helvetin kitaan. Pian loputkin mazituista Babemban johdolla joutuivat avuksi ja tekivät leikistä lopun. Vain muutama arabialainen pääsi murtautumaan ulos, mutta he heittivät pyssynsä maahan ja antautuivat vangeiksi. Suurin osa peräytyi torin keskustaa kohti, minne miehemme heitä ajoivat takaa. Tässä ratkaisevassa ottelussa mazitu-veri tuli näkyviin, ja he antoivat iskuja yhtä arvelematta kuin zulutkin.

Se oli ohi! Kautta taivaan, se oli ohi, ja me ryhdyimme laskemaan tappioitamme. Neljä zulua makasi kuolleena ja kaksi pahasti haavoittuneena -- ei, haavoittuneita oli kolme, Mavovo niihin luettuna. Hänet tuotiin luokseni Babemban ja erään toisen mazitu-kapteenin hartiain tukemana. Hän oli kaamean näköinen, sillä häntä oli ammuttu kolmeen paikkaan, ja sitäpaitsi hän oli täynnä keihäänhaavoja ja kuhmuja. Hän katsoi minuun hetken raskaasti hengittäen ja alkoi sitten puhua.

"Se oli hyvin hyvä taistelu, isäni", hän sanoi. "En muista ainoatakaan parempaa, johon olisin ottanut osaa, vaikka olen ollut paljon suuremmissakin. Ja se on hyvä, sillä tämä oli viimeinen taisteluni. Tiesin sen edeltäpäin, isäni, sillä vaikka en sanonut teille mitään, vedin silloin Durban'issa ensimmäisen kuolemanarvan itselleni. Ottakaa takaisin pyssy, jonka minulle annoitte, isäni. Te vain lainasitte sen minulle vähäksi aikaa, niinkuin sanoin. Nyt minä menen tuonelaan liittyäkseni siellä esi-isäini ja niiden soturien henkiin, jotka ovat kaatuneet rinnallani monessa sodassa, ja niiden naisten henkiin, jotka ovat synnyttäneet minulle lapsia. Minulla on paljon kerrottavaa heille, isäni, ja yhdessä odotamme sitten teitä -- kunnes tekin sodassa kaadutte!"

Sitten hän nosti käsivartensa Babemban kaulalta ja tervehti minua äänekkäällä huudolla: _Baba! Inkoosi!_ joita hänen antamiaan arvonimiä en ole koskaan vähäksyvä, ja vaipui sen tehtyään maahan.

Lähetin erään mazituista noutamaan Veli Johannesta, ja tämä saapuikin vaimoineen ja tyttärineen. Hän tutki Mavovoa ja sanoi hänelle sitten suoraan, ettei häntä muu voinut auttaa kuin rukous.

"Älkää rukoilko puolestani, Dogeetah", sanoi tuo vanha pakana; "olen seurannut tähteäni" (s.o. olen elänyt sen valon mukaan, minkä olen saanut) "ja olen valmis syömään kylvämäni hedelmän. Tahi jos puu osoittautuu hedelmättömäksi, juomaan sen mehun ja senjälkeen vaipumaan uneen."

Hän viittasi Veli Johannesta väistymään ja osoitti Stephen'iä.

"Oi, Wazela", hän sanoi, "te taistelitte hyvin hyvästi tässä taistelussa; jos jatkatte niin kuin olette aloittanut, niin teistä aikanaan tulee soturi, josta Kukan tytär ja hänen lapsensa laulavat lauluja, teidän tultuanne sinne, missä minä, ystävänne, odotan. Siihen asti hyvästi! Ottakaa tämä keihääni älkääkä puhdistako sitä, jotta sen punainen ruoste herättäisi teissä Mavovon, vanhan zulu-tietäjän ja päällikön, mieltä, jonka rinnalla taistelitte suuressa Veräjän taistelussa, jossa tuli poltti kuin kuivan talviheinän nuo valkopukuiset ihmisvarkaat, joita emme päästäneet keihäittemme läpi."

Sitten hän taaskin viittasi kädellään, ja Stephen astui syrjään mutisten jotakin, sillä he olivat Mavovon kanssa olleet hyvin hyvät ystävät, ja ääni tukahtui surusta hänen kurkkuunsa.

Nyt vanhan zulun sammuva katse osui Hansiin, joka mateli hänen lähellään, luultavasti etsien tilaisuutta ottaakseen viimeiset jäähyväiset kuolevalta.

"Ah, Pilkkukäärme!" hän huudahti, "nyt tulen sammuttua olet siis taas tullut esille kolostasi syömään tuhkassa paistettuja äyriäisiä. Sääli, että sinä, joka olet niin älykäs, olet niin pelkuri, sillä herramme Macumazana olisi tarvinnut lataajaa ja olisi tappanut useampia hyeenoja, jos sinä olisit ollut apuna."

"Niin, Pilkkukäärme, juuri niin", kertasi vihastunut zulujen kuoro, ja Stephen ja minä ja lempeä Veli Johanneskin loimme häneen moittivia katseita.

Nyt Hans, joka tavallisesti kuunteli loukkauksia kärsivällisesti kuin juutalainen, menetti hänkin kerran malttinsa. Hän paiskasi hattunsa maahan ja tallasi sitä jaloillaan; hän sylki zulu-metsästäjiä, herjasipa vielä kuolevaa Mavovoakin.

"Sinä hullun penikka", hän sanoi, "olet näkevinäsi sellaista, mikä on kätketty muilta, mutta minä sanon, että sinun huulillasi on valheen henki. Sanoit minua pelkuriksi senvuoksi, etten ole suuri ja vahva kuin sinä enkä jaksa hillitä härkää sarvista, mutta joka tapauksessa minun vatsassanikin on enemmän aivoja kuin sinun päässäsi. Missähän te kaikki nyt mahtaisitte olla ilman Pilkkukäärmettä, tuota 'pelkuria', joka on tämän päivän kuluessa jo kahdesti pelastanut teidät joka ikisen, lukuunottamatta niitä, joiden otsalle baas'in isä, Saarnaaja, on pannut merkkinsä, kutsuen heidät luokseen siihen paikkaan, joka on vielä kuumempi ja valoisampi kuin tämä palava kaupunki?"