Part 25

Sitten hyppäsin maihin ja kaislikossa riisuin yltäni märät housut ja paidan ja sulloin ne metsästystakkini suuriin taskuihin, sillä en tahtonut hävittää niitä, ja pukeuduin kuiviin vaatteihin, jotka rikkonaisuudestaan huolimatta olivat aivan kylliksi tuossa lämpimässä ilmastossa. Sen tehtyäni otin aimo kulauksen taskussani olevasta paloviinapullosta ja söin hiukan, sillä tunsin olevani nälkäinen. Senjälkeen kerroin heille tarinan ja, lopettaen lyhyeen heidän ihailunsa ja ihmettelynsä, pyysin heitä asettamaan Pyhän kukan ruuheen ja astumaan itse perästä. Sitten Hans pisti sormensa esille gorillan käsivarsista, ja hänen avullaan latasin pyssyn uudelleen viimeisellä nallilla. Sen tehtyä astuin viimeisenä venheeseen ja istuuduin keulaan, pyytäen Veli Johannesta ja Stephen'iä soutamaan.

Välttääksemme huomion herättämistä teimme kierroksen niinkuin äskenkin, ja lyhyessä ajassa pääsimme luolan suulle. Kumarruin eteenpäin ja kurkistin läntisen kallioseinämän ympäri. Ei ketään näkynyt liikkeellä. Tulet paloivat himmeästi, ja kokoon lysähtänyt Motombo kyyrötti lavallaan kuin ennenkin. Hiljaa, hyvin hiljaa nousimme venheestä, ja minä järjestin kulkueemme, toisten katsellessa kierosti kuolleen Motombon kauheita kasvoja.

Itse asetuin etupäähän, sitten seurasi Kukan äiti ja hänen jäljessään Hans metsän jumalana; sitten Veli Johannes ja Stephen Pyhää kukkaa kantaen. Kukkaa seurasi Hope ja viimeisenä rivissä Mavovo. Toisen nuotion lähellä olin ensimmäisellä läpikulkumatkallamme huomannut läjän soihtuja, niinkuin jo mainitsinkin. Sytytimme niistä muutamia, ja antamastani merkistä Mavovo veti venheen takaisin pienelle telakalleen ja sitoi köydellä paaluun. Arvelin, että kun se löydettäisiin sieltä näennäisesti koskemattomana, se saattaisi tehdä kulkumme veden yli vieläkin salaperäisemmäksi. Kaiken aikaa minä pidin silmällä luolan sivuovia, odottaen joka hetki vaimoja syöksyvän ulos. Mutta ei ketään tullut. Ehkä he nukkuivat, tai olivat mahdollisesti poissa; sitä en tiedä vielä tänäkään päivänä.

Läksimme liikkeelle ja juhlallisen hiljaisuuden vallitessa etsimme itsellemme tien mutkikkaan luolan läpi, sammuttaen soihtumme, niin pian kuin näimme valon sen sisämaan puoleiselta suulta. Muutaman askeleen päässä sen suulta seisoi vahtisotilas. Hänen selkänsä oli luolaan päin, ja pilvien kanssa taistelevan kuun epävarmassa valaistuksessa, sateen yhä hienosti tihkuessa hän ei huomannut meitä, ennenkuin olimme aivan hänen kohdallaan. Silloin hän kääntyi ja, nähdessään tuon kaamean näyn: maansa jumalat kulkueessa, kohotti kätensä ja kaatui sanaakaan sanomatta tajuttomana maahan. Vaikka en ole kysynyt, luulen Mavovon varmasti tehneen hänen heräämisensä mahdottomaksi. Myöhemmin taakseni katsoessani huomasin hänellä joka tapauksessa suuren, pitkävartisen pongo-keihään sen kuparisen asemesta, jonka hän oli ottanut arkusta hautuumaalla.

Eteenpäin kävi kulkumme Rican kaupunkia kohti, seuraten kapeata polkua, jota olimme tulleetkin. Kuten jo sanoin, seutu oli hyvin autiota, ja sivuuttamaimme majain asukkaat olivat nähtävästi syvässä unessa. Maassa ei sitäpaitsi ollut koiria herättämässä heitä haukunnallaan. Luolan ja Rican kaupungin välillä meitä ei luullakseni nähnyt ainoakaan sielu.

Koko pitkän yön kuljimme niin nopeasti kuin jaksoimme, pysähtyen vain silloin tällöin muutamaksi minuutiksi lepuuttamaan Pyhän kukan kantajia. Väliin mrs. Eversleykin auttoi miestään tässä tehtävässä, mutta Stephen, joka oli hyvin vahva, kantoi paarin toista päätä koko matkan.

Hansia tietysti rasitti kovasti gorillan nahan paino, joka kutistuneenakin oli pysynyt yhtä raskaana kuin ennenkin. Mutta hän oli sitkeä vanhus ja jaksoi lopultakin paremmin kuin olimme odottaneet, vaikka kaupunkiin päästessämme hän joskus oli pakotettu seuraamaan itsensä jumalan esimerkkiä ja auttamaan itseään käsillään nelinkontin ryömien, niinkuin gorilla tavallisesti liikkuukin.

Saavutimme Rican kaupungin leveän pääkadun noin puoli tuntia ennen aamunkoittoa ja jatkoimme eteenpäin kenenkään huomaamatta vielä ohi juhlatalonkin, sillä tänä sateisena aamuna ei ketään vielä ollut liikkeellä. Olimme päässeet jo niin kauas, ettei ollut enää kuin sata kyynärää satamaan, kun eräs nainen, joka ahkeruudesta -- tai ilkeydestä -- oli noussut varhain ja tullut puutarhaansa työhön, huomasi meidät ja päästi hirveän, korviasärkevän huudon.

"Jumalat!" hän huusi. "Jumalat lähtevät maasta ja vievät valkoiset miehet mennessään."

Siinä silmänräpäyksessä syntyi hälinää taloissa. Päitä ilmestyi oviin ja ihmiset juoksivat puutarhoihinsa ja kaikki alkoivat kirkua, niin että olisi voinut luulla verilöylyn olevan tekeillä. Mutta vielä ei kukaan lähestynyt meitä, sillä he olivat pelon vallassa.

"Eteenpäin", minä huusin, "tahi kaikki on hukassa."

He vastasivat suurenmoisesti. Hans ponnisteli eteenpäin nelinkontin, vaikka oli melkein näännyksissä tukahduttavan pukunsa painon alla, ja Veli Johannes ja Stephen väsyneinä raskaasta taakastaan yrittivät vielä hiljaista ravia. Pääsimme satamaan, ja telakkaan sidottuna oli siellä sama venhe, jolla olimme tulleetkin Pongo-maahan. Hyppäsimme venheeseen, minä leikkasin köyden poikki puukollani, sillä solmujen avaamiseen ei ollut aikaa, ja työnsin irti rannasta.

Samassa satalukuinen kansanjoukko, m.m. suuri luku sotilaita, oli aivan kintereillämme ja melkein ympärillämme, mutta yhä vielä he näyttivät liian säikähtyneiltä voidakseen ryhtyä mihinkään. Niin pitkälle Hansin valepuvun vaikutus oli meidät pelastanut. Kansanjoukon keskellä tunsin nousevan auringon valossa Komban, joka saapui juosten paikalle kädessään suuri keihäs, ja pysähtyi hetkiseksi hämmästyneenä.

Silloin tapahtui onnettomuus, joka oli maksaa meidän kaikkien hengen.

Hans, joka istui perässä, oli menehtymäisillään ja koettaessaan kuumuudessa ja pahassa hajussa saada ilmaa keuhkoihinsa pisti päänsä ulos nahkassa olevasta raosta kaislalla täytetyn gorillanpään alapuolelta, jolloin pää veltosti kaatui hänen hartioilleen. Komba näki hänen pienet, rumat kasvonsa ja tunsi ne.

"Petos!" hän kiljahti. "Nuo valkeat paholaiset ovat tappaneet jumalan ja ryöstäneet Pyhän kukan ja sen papittaren. Tuo keltainen mies on puettu jumalan nahkaan. Venheisiin! Venheisiin!"

"Soutakaa!" minä huusin Veli Johannekselle ja Stephen'ille, "soutakaa henkenne edestä! Mavovo, auta minua saamaan purje pystyyn."

Onneksi tuuli tänä myrskyisenä aamuna puhalsi lujasti mannermaan suuntaan.

Työskentelimme maston kimpussa ja saimmekin sen pystyyn sekä purjeen nostetuksi, mutta hitaasti se kävi, sillä olimme tottumattomia. Kun purje alkoi auttaa, airot olivat jo meloneet meidät noin neljänsadan kyynärän päähän telakasta, josta samassa monta venhettä, purjeet valmiina pystyssä, oli lähdössä meitä takaa-ajamaan. Etumaisen venheen keulassa seisoi Komba, uusi kalubi, huutaen kirouksia ja kostoa ja heiluttaen suurta keihästä päänsä päällä.

Tiesin, että ellemme mihinkään ryhtyisi, niin nuo taitavat purjehtijat piankin saavuttaisivat ja surmaisivat meidät. Tätä ajatellessani mieleeni juolahti jotakin. Jätin Mavovon hoitamaan purjetta, ryömin perään ja polvistuin pohjalle, työntäen väsyneen Hansin syrjään. Yksi panos, tai oikeammin nalli, oli vielä tallella, ja sitä aioin käyttää. Asetin pisimmän tähtäimen, kohotin pyssyni ja tähtäsin Komban leukaan. _Intombi_ ei ollut tarkistettu eikä aiottu käytettäväksi näin pitkän välimatkan päästä, ja vain ottaen lukuun kuulan painumisen voin toivoa osuvani hänen ruumiiseensa.

Purje veti hyvin ja piti venhettä tasapainossa. Olimme sitäpaitsi vielä maan suojassa, ja vesi oli tyyni kuin lahden vesi, joten ampuma-alukseni oli todellakin hyvä. Itse olin tosin väsynyt, mutta henkiset voimat näyttivät tarpeen tullen kasvavan, ja tunsin itseni lujaksi kuin kuvapatsas. Loppujen lopuksi valokin oli hyvä, sillä aurinko oli juuri nousemassa takanani, ja sen tasaiset säteet valaisivat suoraan maaliani. Pidätin henkeäni ja kosketin liipaisinta. Pyssy laukesi kevyesti ja melkein samassa hetkessä savun painuessa syrjään näin Komban kohottavan kätensä ja kaatuvan selälleen venheen pohjalle. Vasta paljon myöhemmin, siltä ainakin tuntui, tuulenhenki toi korviimme hiljaisen kaiun tuon kohtalokkaan kuulan pamahduksesta.

Vaikka minun ehkä ei pitäisi sitä sanoa, laukaus oli niissä olosuhteissa todella ihmeellinen, sillä myöhemmin sain tietää, että kuula oli osunut juuri siihen, mihin olin tarkoittanutkin, nimittäin keskelle rintaa, lävistäen sydämen. Jos siitä puhe tulee, niin oikeastaan kaikkikin neljä laukausta, jotka Pongo-maassa ammuin, olivat oikea saavutus tarkka-ampujaurani aikana. Ensimmäinen, yöllä ammuttu taittoi gorilla-jumalan käden ja olisi surmannut sen, ellei panos olisi syttynyt niin hitaasti, antaen hänelle aikaa peittää päänsä. Toinen tappoi sen keskellä pahinta liikuntaa ja kahakkaa. Kolmas, jonka ammuin salaman valossa pitkän uinnin jälkeen, surmasi Motombon, ja neljäs, jonka laukaisin pitkän matkan päästä ja liikkuvasta venheestä, oli kuolemantuomio tuolle kurjalle Komballe, joka oli luullut pyydystäneensä meidät Pongo-maahan surmattaviksi ja syötäviksi uhrina. Loppujen lopuksi asiaa aina vaikeutti tietoisuus, että tehtyä erehdystä ei voisi korvata neljällä nallilla.

Olen varma, etten olisi niin hyvin osannut ampua millään muulla, vaikka kuinkakin uudenaikaisella ja tarkalla pyssyllä. Mutta tähän pieneen Purdey-aseeseen olin tottunut nuoruudestani asti, ja niinkuin jokainen tarkka-ampuja tietää, sillä on suuri merkitys. Minä tunsin sen, ja se näytti tuntevan minut. Vielä tänäkin päivänä se riippuu seinälläni, vaikka tietystikään en enää käytä sitä tänä takaaladattavain aseiden aikakautena. Pahaksi onneksi vain eräs kotiseutuni pyssyseppä, jolle lähetin sen lukon puhdistamista varten, maalasi sen uudelleen ja puhdisti ja kiilloitti perän j.n.e. kysymättä lupaa, joten ase tuli melkein uuden näköiseksi. Olisin mieluummin pitänyt sen kuluneessa ja raavitussa tilassaan.

Palataksemme asiaan: laukauksen ääni herätti Hansin unesta niinkuin John Peel'in torvi. Hän heilautti päätään jalkaini välissä ja näki Komban kaatumisen.

"Oi, ihanaa, baas! Ihanaa!" hän sanoi heikolla äänellä. "Olen vakuutettu, ettei teidän arvoisan isänne henkikään osaisi somemmin surmata vihollisiaan siellä tulisessa paikassa. Ihanaa!" ja tuo ukkohöperö painautui maahan, suudellen saappaitani tai niiden jäännöksiä, minkäjälkeen annoin hänelle loput paloviinastani.

Ryyppy toinnutti hänet melkein entiselleen varsinkin sen jälkeen kuin hänet oli vapautettu tuosta likaisesta nahkasta ja hän sai pestä kätensä ja päänsä.

Komban kuoleman vaikutus pongoihin oli hyvin kummallinen. Kaikki ruuhet kokoontuivat sen ruuhen ympärille, jossa hän makasi. Sitten he kiireisen neuvottelun jälkeen laskivat purjeensa ja soutivat takaisin satamaansa. Miksi he sen tekivät, sitä en tiedä. Ehkä he arvelivat, että hän oli lumottu tai ainoastaan haavoittunut ja tahtoivat saattaa hänet lääkärin hoitoon. Tahi mahdollisesti laki kielsi heitä jatkamasta matkaa ilman jonkun varakalubin johtoa, joka oli "voittanut jumalan" ja joka odotti rannalla. Ehkä myöskin uskonnolliset menot vaativat, että päällikön ruumis oli saatettava maihin erityisin juhlamenoin. Sitä en tiedä. On mahdotonta lausua varmaa arvostelua noitten Afrikan kaukaisten heimojen toiminnan salaperäisistä vaikuttimista.

Tulos oli joka tapauksessa se, että me voitimme hyvän joukon aikaa ja elämän mahdollisuuden, joka muussa tapauksessa olisi kuollut siihen paikkaan. Lahdesta päästyämme tuuli puhalsi iloisesti ajaen meitä ripeää vauhtia yli järven aina keskipäivään asti, jolloin se alkoi hiljentyä. Kaikeksi onneksi se ei kuitenkaan kokonaan lakannut ennen kello kolmea, jolloin jo Mazitu-maan rannikko oli verraten lähellä; voimmepa jo erottaa taivaalla pilkun, jonka tunsimme Stephen'in pienen kukkulan laelle pystyttämäksi lipuksi.

Tämän rauhanajan kestäessä söimme jäljelläolevat ruokamme, peseydyimme niin perinpohjin kuin voimme ja lepäsimme. Hyvä olikin, että saimme tämän levonhetken ennen sitä, mikä seurasi. Sillä juuri tuulen lakatessa katsoin taakseni, ja siellä tulikin jo, yhä tuulen alla, koko pongojen ruuhilaivasto, arviolta kolme-, neljäkymmentä kappaletta, kussakin parikymmentä miestä. Purjehdimme eteenpäin niin pitkälle kuin pääsimme, sillä vaikka eteneminen kävi hitaasti, se oli kuitenkin nopeampaa kuin soutamalla. Oli sitäpaitsi tarpeellista säästää voimiaan viimeisen koettelemuksen varalle.

Muistan tuon hetken hyvin selvästi, sillä hermostuneeseen ja kiihoittuneeseen mieleen jokainen pikkuseikkakin painui syvälle. Muistan päittemme päällä liitelevien pilvien muodonkin, jotka osoittivat jälkiä edellisen yön myrskystä. Eräskin oli kuin linna, jonka torni oli särkynyt, niin että portaat sisällä näkyivät; eräs toinen muistutti suuresti haaksirikkoista laivaa, jonka keulassa oli reikä, kaksi mastoa poikki ja kolmas pystyssä riekaleisine purjeineen j.n.e.

Sitten muistan tavallisen, suuren järven ja erittäinkin erään paikan, jossa kaksi virtaa yhtyi, synnyttäen pieniä laineita, jotka näyttivät taistelevan keskenään ja kaatuvan taaksepäin omituisesti murtuen. Muistan myöskin parvittain pieniä kaloja, ne muistuttivat suuresti säynästä, sillä niillä oli pyöreä suu ja hyvin valkoinen vatsa, ja ne ilmestyivät äkkiä veden pintaan, tavoitellen näkymättömiä kärpäsiä. Kalat vetivät puoleensa joukon lintuja, jotka olivat lokin näköisiä mutta pienempiä. Niillä oli sysimusta pää, valkoinen takaruumis, harmahtavat siivet ja korallinpunaisissa jaloissa ohuet räpylät. Ne pyydystivät pieniä kaloja, päästäen sitä tehdessään omituisia valittavia huutoja, jotka päättyivät pitkään e-e-e ääneen. Parven isä, jonka pää oli valkea niinkuin takaruumiskin, mahdollisesti iästä, liiteli muiden yläpuolella vaivautumatta pyydystämään kaloja mutta pakottaen silloin tällöin jonkun joukosta pudottamaan saaliinsa, jonka se sieppasi ilmasta, ennenkuin se ehti vedenpintaan asti. Tällaisia olivat ne pikkuseikat, jotka jäivät mieleeni, vaikka luonnollisesti niitä oli enemmänkin, mutta ne eivät ole kertomisen arvoisia.

Kun tuuli lopulta kokonaan lakkasi, olimme ehkä noin kolmen mailin päässä rannasta, taikka oikeammin kaislavyöhykkeestä, joka tällä kohdalla ympäröi Mazitu-rannikkoa noin seitsemän- tai kahdeksansadan kyynärän levyisenä, kunnes vesi kävi liian syväksi. Pongot olivat silloin noin puoltatoista mailia taempana. Mutta kun heille riitti tuulta muutamaa minuuttia kauemmin ja kun he sitäpaitsi tuulen kokonaan tyynnyttyä voivat soutaa monella käsiparilla, ei välimatkamme pian ollut mailia pitempi. He pääsivät siis eteenpäin neljä mailia samassa ajassa kuin me kolme.

Laskin hyödyttömäksi käyneen purjeen ja heittäen sen mastoineen järveen keventääksemme venhettä, kun taivaasta näimme, ettei tuulesta enää ollut toivoa, aloimme soutaa niin lujasti kuin jaksoimme. Onneksi molemmat naiset voivat auttaa meitä, sillä he olivat oppineet soutamaan Kukan saarella, missä heillä kalastusta varten oli ollut yksityisvenhe saaren toisella rannalla. Hansin, joka yhä oli heikko, asetimme perää pitämään, mutta ei hän siihenkään oikein kyennyt.

Mitä tuimempi jahti, sitä kauemmin se kestää, sanoo sananlasku, mutta vihollisten taitavat soutumiehet tuntuivat yhä vain lähenevän. Meidän ollessamme mailin päässä kaislikosta välimatka ei enää ollut kuin puoli mailia, ja sitä mukaa kuin väsyimme, se yhä vain pieneni. Kun kaislikkoon ei enää ollut kuin kaksisataa kyynärää, takaa-ajajat olivat jo noin viiden-, kuudenkymmenen kyynärän päässä, ja silloin varsinainen taistelu alkoi.

Se oli lyhyt mutta hirveä. Heitimme venheestä kaikki, mitä ikinä voimme, myöskin pohjakivet ja raskaan gorillan nahkan. Tämän teimme onneksemme, sillä se vajosi hitaasti, ja etumaiset pongo-venheet pysähtyivät hetkeksi pelastamaan kallista pyhänjäännöstä, pysähdyttäen takanakin tulevat, jona aikana voitimme kaksi- tai kolmekymmentä kyynärää.

"Kasvi mereen!" minä sanoin.

Mutta Stephen näytti aivan vanhentuvan kauhusta ja huohotti hien valuessa pitkin kasvoja ja soutaen voimainsa takaa:

"Ei, taivaan tähden, kun olemme niin paljon vaivaa nähneet sen takia."

En siis uudistanut vaatimustani, sillä ei todellakaan ollut aikaa väittelyyn.

Nyt olimme jo kaislikossa, sillä lippu oli ohjannut meidät suoraan suuren virtahepojen polkeman uoman päähän, ja pongot, jotka soutivat kuin riivatut, olivat kolmenkymmenen kyynärän päässä. Oli hyvä, ettei tuo mielenkiintoinen kansa ollut oppinut jousien ja nuolien käyttöä ja että heidän keihäänsä olivat liian raskaat heittoaseiksi. Nyt, tai oikeastaan vähän aikaisemminkin, vanha Babemba, mazitut ja zulu-metsästäjämme olivat nähneet meidät. Suurena laumana he kahlasivat meitä kohti pitkin matalikkoa, kirkuen rohkaistukseksi tullessaan. Zulut alkoivat kiivaan ammunnan sillä seurauksella, että yksi kuula sattui venheeseemme ja toinen hattuni laitaan. Kolmas kuitenkin surmasi jonkun pongon, aiheuttaen Tusculumin riveissä hämminkiä.

Mutta me olimme menehtymäisillämme ja he lähenivät säälimättä. Kun heidän etumainen venheensä ei enää ollut kuin kymmenen kyynärän päässä ja me ehkä kahdensadan kyynärän päässä rannasta, koettelin airollani pohjaa, ja kun huomasin, ettei vettä ollut kuin neljän jalan syvyydeltä, huusin:

"Kaikki veteen ja kahlatkaa. Se on viimeinen toivomme!" Kömmimme kaikki venheestä, jonka keulan minä viimeisenä tullessani pyöräytin ympäri pongojen venheiden tielle. Nyt olisi luultavasti kaikki käynyt hyvin, ellei Stephen pulikoituaan jo muutamia askeleita eteenpäin olisi äkkiä muistanut rakasta orkideaansa. Hän ei ainoastaan itse palannut sitä pelastamaan, vaan houkuttelipa vielä ystävänsä Mavovonkin seuraamaan mukanaan. He palasivat venheelle ja alkoivat nostaa kasvia, kun pongot samassa kävivät heihin käsiksi, iskien keihäillään yli leveän venheemme. Mavovo vastasi iskuihin aseella, jonka hän oli riistänyt vahtisotilaalta luolan suulla ja surmasi tai haavoitti yhtä heistä. Samassa joku heitti häntä venheen pohjakivellä, joka osui päähän ja kaasi hänet veteen, mutta hän nousi kuitenkin ja hoiperteli takaisin melkein tajuttomana, kunnes joku meikäläisistä tarttui häneen ja raahasi rannalle.

Siten Stephen jäi yksin retuuttamaan suurta kukkaansa, kunnes joku pongo-sotilas kurottuen venheen ylitse työnsi keihään läpi hänen olkapäänsä. Hän päästi orkidean irti, sillä nyt hänen täytyi, ja yritti peräytyä. Liian myöhään! Vähintään puoli tusinaa pongoja syöksyi kahlaten venheemme keulan ja kaislikon väliin surmatakseen hänet. Minä en päässyt apuun, sillä totta puhuakseni olin sillä hetkellä uponnut ja tarttunut jalastani sarvikuonon kavion tekemään reikään, kun taas zulu-metsästäjät ja mazitut olivat vielä kauempana. Ilman Hope-tytön rohkeutta hän varmasti olisi saanut surmansa. Hope oli kahlaamassa rantaan päin vähän minun edelläni, mutta sattui kääntymään ja näki Stephen'in vaaran. Hän syöksyi takaisin läpi veden kuin leopardi, jonka penikat ovat vaarassa.

Hän pääsi Stephen'in luo ennen pongoja, heittäytyi hänen ja heidän väliinsä ja alkoi kiivaasti puhutella heitä heidän omalla kielellään, jota hän tietysti oli oppinut niiltä albinoilta, jotka eivät olleet mykkiä. Hänen sanojaan en etenevien mazitujen huutojen lomassa erottanut tarkkaan. Niin paljon kuitenkin käsitin, että hän luki jotakin vanhaa, voimakasta loitsua, jota käyttivät vain Pyhän kukan vartijat ja joka kirosi heidät ruumiineen sieluineen kauheaan tuomioon. Tuo loitsu, jonka sanoja nuori nainen enemmän kuin hänen äitinsäkään eivät halunneet toistaa, vaikutti ihmeellisesti. Ne, jotka sen kuulivat, m.m. Stephen'in ahdistajat, pysähdyttivät kätensä, vieläpä kumarsivat päänsäkin nuoren papittaren edessä kuin kunnioittaen ja palvoen ja jäivät siihen asentoon niin kauaksi, että tämä ehti taluttaa haavoittuneen Stephen'in pois vaarasta. Tämän hän teki kahlaten takaperin nuorukaisen rinnalla silmät yhä kiinnitettyinä pongoihin. Se oli omituisin pelastus, mitä ehkä milloinkaan olen nähnyt.

Pyhän kukan viholliset siten kuitenkin saivat takaisin ja veivät sen pois, sillä näin yhden ruuhista lähtevän kuljettamaan sitä. Siihen orkideametsästykseni loppui ja samaten toivo rahoista, jotka minun piti saada osuutenani tuon kalliin kukan myyntihinnasta. Tahtoisin tietää, minnekä kukka on joutunut. Minulla on kuitenkin täysi syy otaksua, ettei sitä koskaan istutettu takaisin Kukan saarelle, vaan että se hävisi tuohon hämärään ja tuntemattomaan maahan Afrikan sydämessä, mistä pongojen luullaan sen tuoneenkin muuttaessaan silloisille asuinpaikoilleen.

Stephenin haavoittumisen ja pelastuksen jälkeen tuon pelottoman miss Hope'n välityksellä, jonka mielenkiinto nuorukaista kohtaan jo oli kyllin suuri saattaakseen hänet panemaan henkensä alttiiksi hänen tähtensä, me kaikki pakolaiset pääsimme ystäväimme avulla jotenkuten rannalle. Täällä Hans, minä ja naiset vaivuimme uupuneina maahan, mutta Veli Johannes jaksoi vielä koota voimiaan haavoittuneiden Stephen'in ja Mavovon hyväksi.

Samassa alkoi taistelu kaislikossa, ja hurja ottelu se olikin. Pongot, joita oli luvultaan yhtä paljon kuin meikäläisiä, tekivät raivoisan hyökkäyksen, sillä heidän jumalansa ja pappinsa kuolema -- otaksuttavasti huhut Motombosta jo olivat ehtineet heidän korviinsa -- ja äidin ja Kukan ryöstö olivat tehneet heidät mielettömiksi. He hyppäsivät venheistään kaislikkoon, sillä uoma oli niin kapea, ettei siinä sopinut kävelemään kuin yksi kerrallaan, ja aikoivat nähtävästi kahlata rantaan. Rannalta käsin heidän perivihollisensa mazitut hyökkäsivät vanhan Babemban johdolla. Ottelu, joka nyt seurasi, oli oikeastaan sarja käsikähmä-kahakoita ennemmin kuin oikea taistelu. Oli omituista nähdä taistelevien päiden liikkuvan kaislikossa ja keihästen iskevän vastatusten, kunnes toinen aina kaatui. Haavoittuneita tästä kahakasta jäi vain muutamia, sillä ne, jotka kaatuivat, vajosivat mutaan ja veteen ja hukkuivat.

Näytti siltä kuin vedessä liikkumiseen tottuneet pongot olisivat olleet voiton puolella ja mazitut peräytymässä. Mutta zulu-metsästäjäimme pyssyt ratkaisivat taistelun kuitenkin vihollisten tappioksi. Vaikka en itse kyennyt kohottamaan pyssyä, käskin koota pyssymiehet ympärilleni johtaakseni heidän ammuntaansa, joka tekikin pongoihin niin kauhistuttavan vaikutuksen, että kun kymmenen tai kaksitoista oli kaatunut, he alkoivat mielettöminä paeta ja pyrkiä venheisiin laivaston vartijain avulla.

Loppujen lopuksi he merkin saatuaan tarttuivat airoihin ja syytäen yhä kirouksia ja uhkauksia soutivat tiehensä, kunnes muuttuivat vain pilkuiksi suuren järven selällä ja katosivat näkyvistämme.

Kaksi ruuhta olimme kuitenkin saaneet kiinni ja niiden mukana kuusi ja tai seitsemän pongoa. Mazitut olisivat halunneet tappaa heidät, mutta Veli Johanneksen pyynnöstä, jonka käskyillä, kuten muistettanee, oli Mazitu-maassa sama pätevyys kuin kuninkaan käskyillä, heidät sidottiin käsistään ja vietiin vangeiksi.

Noin puolessa tunnissa kaikki oli ohi, mutta päivän loppuosasta en osaa kirjoittaa, sillä vaivuin luultavasti tainnoksiin äärimmäisestä väsymyksestä, mikä ehkä ei ollutkaan ihme, kun otetaan lukuun kaikki mitä olimme kokeneet noiden neljän ja puolen päivän kuluessa, jotka olivat vierähtäneet meidän ensimmäisestä venheeseen astumisestamme Suuren järven rannalla. Koko seikkailurikkaan elämäni varrelta en muista tuollaisia yhtämittaisen ruumiillisen ja sielullisen jännityksen päiviä. Oli todella ihme, että pääsimme elävinä niiden läpi. Viimeinen mitä muistan oli Sammy, joka nyt taistelun loputtua ilmestyi jälleen pienenä ja sinisessä pumpulimekossaan kuin perhonen auringon pilkistäessä esiin sateen jälkeen.

"Oi, mr. Quatermain", hän sanoi, "toivotan teidät tervetulleeksi kotiin voitettuanne vaikeat ponnistukset ja saatuanne katsoa silmästä silmään veristä sotaa. Joka päivä teidän poissaolossanne ja suurimman osan öitäkin moskiittojen karkoittaessa uneni rukoilin turvallisuutenne puolesta, ja ehkä, mr. Quatermain, siitä olikin apua, sillä mitä sanookaan runoilija? Ne, jotka palvelevat ja tarjoavat pöydässä, ovat melkein yhtä hyvät kuin ne, jotka keittävät päivällistä."