Part 23

"Ajattelin aina sinun olevan elossa ja kohtaavani sinut jälleen, John", kuulin hänen sanovan miehelleen.

Naisten hengenvoimatkin näyttivät ihmeellisesti säilyneen, sillä kun meidän tulomme aiheuttama ensimmäinen säikähdys ja hämminki olivat asettuneet, saimme nähdä, että he olivat hilpeää väkeä. Miss Hope oli todella iloinen sielu. Mutta hän ei ollutkaan ikänään tuntenut muuta elämää, ja ihmisluonto on hyvin mukautuvainen. Edelleen, jos niin saan sanoa, hän oli kasvanut neitseenä sanan todellisessa merkityksessä. Ja kuinka olisi muuten voinutkaan olla, kun äiti, raamattu ja luonto olivat olleet hänen ainoana seuranaan ja oppilähteinään, lukuunottamatta orjatarraukkoja, jotka heitä vartioivat ja joista useimmat olivat mykkiä.

Mrs. Eversleyn lopetettua tarinansa me kerroimme omamme lyhennetyssä muodossa. Oli omituista nähdä ihmettelyä, joka kuvastui naisten kasvoilla heidän kuunnellessaan seikkailumme ääriviivoja, joissa kuitenkaan nyt emme enää tarvitse viipyä. Sen loputtua kuulin miss Hope'n sanovan:

"Näyttää siis siltä, että te, oi Stephen Somers, olettekin meidän pelastajamme."

"Todellako", Stephen vastasi, "kuinka niin?"

"Sentähden, että näette kaukana Englannissa kuivatun Pyhän kukan ja sanotte: 'Tällä Kukalla täytyy olla myöskin Pyhä isä'. Sitten te maksatte rovot" (tässä raamatunluku tuli näkyviin) "matkasta ja urhoollisten metsästäjäin palkan paholais-jumalan surmaamisesta ja tuotte vanhan, valkohapsisen isäni mukananne. Niin, kyllä te olette pelastaja", ja hän nyökäytti somasti päätään Stephen'ille.

"Tietysti", Stephen vastasi innostuneena; "tahi ei juuri aivan, mutta se on aivan sama asia, selitän sen myöhemmin. Mutta miss Hope, voisitteko nyt näyttää meille Kukan?"

"Oi! Pyhän äidin se on tehtävä. Jos näette sen ilman häntä, niin kuolette."

"Todellako!" sanoi Stephen mainitsematta tuota pientä urotyötä, että hän jo oli kurkistanut aidan yli.

No niin, loppujen lopuksi Pyhä äiti kotvan epäröityään myöntyi, sanoen, että kun kerran jumala oli kuollut, niin ei millään muullakaan varmaan ollut väliä. Sitä ennen hän kuitenkin meni talon taakse ja taputti käsiään, jolloin vanha kuuromykkä vaimo, mitä täydellisin albino, ilmestyi ja tuijotti meihin ihmetellen. Hänelle mrs. Eversley puhui sormillaan niin nopeasti, että tuskin ehdin seurata hänen sormiensa liikkeitä. Nainen kumarsi niin syvään, että otsa miltei kosketti maata, nousi sitten ja juoksi rantaan.

"Lähetin hänet noutamaan airot ruuhesta", mrs. Eversley sanoi, "ja lyömään venheeseen leimani. Nyt ei kukaan uskalla ottaa sitä soutaakseen järven yli."

"Se on hyvin viisasta", minä vastasin, "sillä emme todellakaan soisi uutisten toimistamme tulevan Motombon korviin."

Sitten menimme aitauksen portille, missä mrs. Eversley katkaisi veitsellä palmunkuiduista tehdyn nauhan, joka oli savella sinetöity kiinni oveen ja ovenpieleen sillä tavoin, ettei kukaan voinut päästä sisälle katkaisematta nauhaa. Sinetti oli painettu kömpelötekoisella leimasimella, jota mrs. Eversley kantoi kaulassaan virkamerkkinä. Se oli kummallinen esine, muovailtu kullasta, ja siihen oli kaiverrettu syvin, kömpelöin piirroin apina, joka piteli oikeassa etukäpälässään kukkaa. Esine näytti vanhalta ja osoitti sekin puolestaan, että pongo-kansan keskuudessa oli apina-jumalaa ja orkideaa alusta alkaen palveltu yhteenkuuluvina.

Kun ovi aukeni, näimme aitauksen keskellä mitä ihanimman kasvin. Se oli noin kahdeksan jalan laajuinen, ja lehdet olivat tumman vihreät, pitkät ja kapeat. Joka latvasta pisti esiin kukanaihe. Ja muutamat kukat, ehkä luvultaan noin kaksitoista, olivat nyt parhaana kukinta-aikana aukeamaisillaan. Kuivatun kukan mitat olen jo maininnut, joten niitä ei enää tarvinne toistaa. Sen voin tässä kuitenkin lisätä, että pongo-kansalla oli tapana arvioida seuraavan vuoden hedelmällisyys Pyhän kukan kukkaluvun mukaan. Jos kukkia oli paljon, oli odotettavissa hedelmällinen aika; jos vähän, niin huonompi; jos taasen, kuten joskus tapahtui, kasvi ei kukkinut, sanottiin kuivan ajan ja nälänhädän aina seuraavan. Ne olivat totisesti loistavia kukkia, seisoen miehenkorkuisen lapakkonsa päässä kirkkaan valkoisina, mustajuovaisine terälehtineen, kullankeltaisine nieluineen ja silpineen. Keskellä kutakin terälehteä näkyi pikimusta laikka, joka todellakin muistutti suuresti apinan päätä. Mutta jos orkidea minussa herätti ihmetystä, niin saattaa kuvitella, minkä vaikutuksen se teki Stephen'iin, jossa tuon kukkalajin ihailu oli intohimo. Hän käyttäytyi melkein kuin mielipuoli. Pitkän aikaa hän ensinnäkin tuijotti kasviin, heittäytyi sitten polvilleen, niin että miss Hope huudahti:

"Mitä, oi Stephen Somers! Palveletteko tekin Pyhää kukkaa?"

"Palvelen hyvinkin", hän vastasi, "minä -- minä -- kuolisin saadakseni sen!"

"Sen saat luultavasti tehdäkin, ennenkuin kaikki on selvänä", minä huomautin painokkaasti, sillä minusta on hyvin vastenmielistä nähdä aikamiehen käyttäytyvän mielipuolen tavoin. On vain yksi asia maailmassa, joka voi sellaista käytöstä puolustaa, ja se ei ole kukka. Mavovo ja Hans olivat seuranneet meitä aitaukseen, ja minä kuulin sattumalta heidän välisensä keskustelun, joka huvitti minua suuresti. Keskustelun ydinkohta oli se, että Hans selitti Mavovolle valkoihoisten palvelevan tuota ruohoa -- hän nimitti kukkaa ruohoksi -- senvuoksi, että se muistutti väriltään kultaa, joka oli heidän todellinen jumalansa, vaikka tuo jumala tunnettiin heidän keskuudessaan monella nimellä. Mavovo, josta asia ei näyttänyt olevan vähääkään mielenkiintoinen, vastasi olkapäitään kohauttaen, että saattoi olla niinkin, mutta että hän puolestaan piti todellisena syynä sitä, että kasvista saatiin jotakin lääkettä, joka antoi rohkeutta tai voimaa. Zulut nimittäin eivät välitä kukista muuta kuin hyvien hedelmäin vuoksi. Katseltuani kyllikseni ihania kukkia kysyin mrs. Eversleyltä, mitä aluetta reunustavat pienet kummut olivat, joita oli useampia rivissä orkidean juuria ympäröivän höystetyn turvemullan ulkopuolella.

"Ne ovat Pyhän kukan äitien hautoja", hän vastasi. "Niitä on kaksitoista, ja tässä on kolmannentoista paikka, valittu minua varten."

Muuttaakseni puheenaihetta tein toisen kysymyksen, nimittäin kasvoiko maassa enemmänkin samanlaisia orkideoja.

"Ei", hän vastasi, "tai en ainakaan ole kuullut. Minulle on päinvastoin aina sanottu, että tämä on tuotu kaukaisesta maasta menneiden sukupolvien aikana. Jonkin vanhan lain määräyksestä tämän sitäpaitsi ei ole annettu lisääntyä. Jokainen vesa, jonka se kasvattaa tämän ympyrän ulkopuolelle, minun on leikattava poikki ja hävitettävä määrätyin juhlamenoin. Näettekö tuota siemenkotaa, joka on jätetty kasvamaan yhteen viimevuotiseen kukkavarteen? Se on nyt kypsä, ja ensi täysikuun aikaan, kun kalubi tulee minua tervehtimään, minun on uskonnollisin menoin poltettava se hänen läsnäollessaan, ellei se ennen hänen tuloaan ole itsestään auennut, missä tapauksessa minun on poltettava kaikki siemenistä nousseet taimet melkein samoin juhlamenoin."

"Ei kalubi enää tule, ainakaan teidän täällä ollessanne. Siitä olen aivan varma", sanoin.

Paikalta lähtiessämme seurasin tavallista periaatettani, joka kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa vaatii varmuutta kaikesta, millä suinkin on arvoa, ja nipistin poikki kypsän siemenkodan, joka oli oranssin kokoinen. Ei kukaan sattunut katsomaan, ja kun se meni suoraan taskuuni, ei sitä huomattu kaivata.

Sitten me vanhemmat jätimme Stephen'in ja nuoren naisen ihailemaan Cypripedium'ia -- tai toinen toistaan -- aitaukseen, ja palasimme sisälle neuvottelemaan.

"John ja mrs. Eversley", sanoin minä, "taivaan armon kautta olette jälleen löytäneet toinen toisenne yli kaksikymmentä vuotta kestäneen eron jälkeen. Mutta mitä on tehtävä nyt? Jumala tosin on kuollut, joten matka metsän läpi on oleva helppo. Mutta sen takana on vesi, eikä meillä ole mitään keinoa päästä sen yli, ja veden takana tuo vanha Motombo-velho istuu luolansa suulla niinkuin hämähäkki verkossaan. Ja Motombon ja luolan takana on Komba, uusi kalubi, ja hänen ihmissyöjäheimonsa --"

"Ihmissyöjä --!" keskeytti mrs. Eversley, "en ole tiennyt heidän olevan ihmissyöjiä. Tiedän sitäpaitsi hyvin vähän koko pongo-kansasta, jota tuskin olen nähnyt."

"Siinä tapauksessa, arvoisa rouva, saatte uskoa sanaani, että sitä he ovat ja että he varmasti aikovat syödä meidätkin. Mutta kun otaksun, ettette halua viettää loppuikäänne, joka luultavasti tulisi olemaan lyhyt, tällä saarella, pyydän kysyä, millä tavalla luulette meidän onnellisesti pääsevän ulos Pongo-maasta?"

He pudistivat päitään, jotka nähtävästi olivat tyhjät suunnitelmista. John vain siveli valkoista partaansa ja kysyi lempeästi:

"Mitä olette suunnitellut, Allan? Rakas vaimoni ja minä olemme valmiit jättämään asian kokonaan teidän huostaanne, joka olette niin neuvokas."

"Suunnitellut!" minä änkytin. "Todellakin, John, missä muissa olosuhteissa tahansa --" Sitten mietiskeltyäni hetken kutsutin luokseni Hansin ja Mavovon, jotka tulivat ja lyyhähtivät istumaan parvekkeen lattialle.

"No niin", sanoin heille asian selitettyäni, "mitä _te_ olette suunnitelleet?" Olin itse aivan tyhjä kaikista mahdollisista ehdotuksista ja tahdoin senvuoksi päästä tuosta kiduttavasta vastuunalaisuudesta.

"Isäni pilkkaa meitä", sanoi Mavovo juhlallisesti. "Voiko loukussa oleva rotta suunnitella ulospääsyn mahdollisuuksia, kun koira odottaa oven edessä? Niin pitkälle olemme päässeet ehyinä kuin rotta loukkuun. Nyt en näe edessämme muuta kuin kuoleman."

"Tämäpä hauskaa", vastasin. "Sinun vuorosi, Hans."

"Ah, baas", virkkoi hottentotti, "lyhyeksi hetkeksi tulin taas viisaaksi keksiessäni pistää _Intombin_ bambusauvaan. Mutta nyt pääni on kuin mädännyt muna. Mutta, mutta, yksi ajatus minulla on -- kysykäämmepä missie'ltä. Hänen aivonsa ovat nuoret ja raittiit ja voivat keksiä jotakin; baas Stephen'iltä kysyminen ei hyödyttäisi, sillä hän on jo vajonnut muihin ajatuksiin", ja Hans naurahti hiukan.

Etupäässä siinä tarkoituksessa, että saisin enemmän ajatteluaikaa, kutsuin luokseni miss Hope'n, joka juuri oli Stephen'in seuraamana ilmestynyt pyhätöstä, ja esitin tilanteen hänelle, puhuen hyvin hitaasti ja selvästi, jotta hän ymmärtäisi sanani. Suureksi hämmästyksekseni hän vastasi heti.

"Mikä on jumala, oi mr. Allan? Eikö se ole enemmän kuin ihminen? Voiko jumalan sitoa ja heittää onkaloon tuhanneksi vuodeksi, niinkuin saatanasta kerrotaan raamatussa? Jos jumala tahtoo liikkua, nähdä uusia maita ja niin edespäin, kuka voi sen kieltää?"

"En ymmärrä oikein", sanoin kiiruhtaakseni häntä, vaikka itse asiassa jo hiukan aavistin mitä hän tarkoitti.

"Oi Allan, Pyhä kukka on jumala, ja äitini on papitar. Jos Pyhä kukka on väsynyt tähän maahan ja haluaa kasvaa muualla, miksi papitar ei voisi viedä sitä pois ja mennä itsekin?"

"Oiva ajatus", minä sanoin; "mutta nähkääs, miss Hope, jumalia on tai oli kaksi, joista toinen ei enää voi kävellä."

"Oi, sekin on hyvin helppoa. Pannaan metsän jumalan nahka tuon miehen päälle", ja hän osoitti Hansia, "ja kuka taitaa tuntea eron? He ovat nytkin samannäköisiä kuin veljekset, tämä vain on pienempi."

"Hänpä sen keksi! Jumaliste, hänpä sen keksi!" huudahti Stephen ihastuksissaan.

"Mitä missie sanoo?" kysyi Hans epäluuloisena.

Selitin hänelle.

"Oi, baas", Hans huudahti, "ajatelkaa hajua jumalan nahkan sisällä, kun aurinko siihen paistaa. Jumala oli sitäpaitsi hyvin suuri jumala, ja minä olen pieni."

Sitten hän käännähti ja ehdotti Mavovoa, selittäen, että hänen vartalonsa oli leikkiin paljon sopivampi.

"Ennemmin kuolen", vastasi tuo suuri zulu. "Pitäisikö minun, jonka suonissa virtaa jaloa verta ja joka olen soturi, häväistä itseni kääriytymällä kuolleen eläimen nahkaan ja esiintymällä ihmisten edessä apinana? Teehän uudelleen ehdotuksesi, Pilkkukäärme, niin saamme tapella."

"Näetkö, Hans", minä sanoin, "Mavovo on oikeassa. Hän on soturi ja hyvin kestävä taistelussa. Sinäkin olet kestävä kekseliäisyydessäsi, ja tämän tehdessäsi vetäisit nenästä koko pongo-kansaa. On sitäpaitsi parempi, Hans, että sinä kannat muutamia tunteja ylläsi gorillan nahkaa, kuin että minä, sinun herrasi, ja kaikki nämä muutkin joutuvat surmattaviksi."

"On, baas, se on totta, baas; vaikka itse puolestani ajattelen melkein kuin Mavovokin, että mieluummin kuolisin. Mutta voisi olla suloista saada petkuttaa noita pongoja vielä kerran, ja, baas, en tahtoisi nähdä teitä tapettavan vain säästääkseni itseni pahalta hajulta. Jos siis haluatte, niin minä rupean jumalaksi."

Näin siis uhrautuvaisuus, jota Hans-rukka, tarinamme todellinen sankari, osoitti, ratkaisi asian, jos yleensä mitään voi pitää ratkaistuna meidän olosuhteissamme. Senjälkeen päätimme lähteä epätoivoiselle seikkailuretkellemme seuraavana aamuna päivän koittaessa.

Sitä ennen oli kuitenkin paljon tehtävää. Ensinnäkin mrs. Eversley kokosi palvelijattarensa, luvultaan kaksitoista, jotka heti ilmestyivätkin parvekkeen eteen. Näky oli surullinen, sillä naisraukat olivat kaikki albinoja ja epämiellyttävän näköisiä ja toinen puoli heistä sitäpaitsi kuuromykkiä. Mrs. Eversley puhui heille papittarena selittäen, että jumala, joka asui metsässä, oli kuollut ja että hänen senvuoksi piti ottaa mukaansa Pyhä kukka, jota kutsuttiin "Jumalan vaimoksi", ja lähteä ilmoittamaan Motombolle tuota kauheata onnettomuutta. Naisten piti sillä aikaa pysyä saarella ja jatkaa viljelysten hoitamista.

Ilmoitus saattoi nuo onnettomat, jotka nähtävästi olivat hyvin kiintyneet herrattareensa ja tämän tyttäreen, suuren hämmästyksen valtaan. Vanhin heistä, pitkä, laiha nainen, jolla oli valkoinen kähärätukka ja punaiset silmät ja joka Stephen'in sanojen mukaan muistutti angora-kissaa, heittäytyi maahan pitkäkseen, suuteli Äidin jalkoja ja kysyi, koska tämä aikoi palata, sillä "Kukan äiti" ja "tytär" olivat ainoat, joita he saattoivat rakastaa, ja ilman heitä he kuolisivat suruun.

Hilliten liikutustaan niin hyvin kuin voi äiti vastasi, ettei hän tiennyt aikaa; se riippui taivaan ja Motombon tahdosta. Lopettaakseen enemmät puheet hän pyysi heitä tuomaan työaseita, sauvoja, mattoja ja palmunkuituköyttä auttaakseen Pyhän kukan maasta kaivamisessa. Tämä toimitus tehtiin Stephen'in johdolla, joka nyt oli oikeassa elementissään, vaikka tehtävä osoittautuikin kaikeksi muuksi kuin helpoksi. Sitäpaitsi se oli surullinen toimitus, sillä työtä tehdessään naisista jokaikinen itki, jopa muutamat, jotka eivät olleet mykkiä, valittivat ääneensä.

Myöskin miss Hope itki, ja hänen äitinsäkin näin olevan jonkinlaisen kauhun vallassa. Kaksikymmentä vuotta hän oli hoitanut kukkaa, ja oli luonnollista, että hän vähitellen oli alkanut tuntea sitä kohtaan samanlaista kunnioitusta kuin koko pongo-kansa.

"Minä pelkään", hän sanoi, "että tämä pyhän häväistys tuo meille onnettomuutta."

Mutta Veli Johannes, jolla oli hyvin jyrkkä käsityskanta afrikkalaisten ennakkoluulojen suhteen, muistutti häntä toisen kerran, ja hän vaikeni.

Vihdoin viimein saimme sen maasta irti, tai ainakin suurimman osan, ja niin paljon multaa, että se hyvin saattoi pysyä elossa, kun olimme mahdollisuuden mukaan koettaneet säästää juuria. Kukan alta löysimme noin kolmen jalan syvyydestä erinäisiä esineitä. Yksi niistä oli vanha, karkeatekoinen taikakalu, joka oli kivestä veistetty kultakruunua kantavan apinan muotoon. Tuon pienen esineen olen säilyttänyt tähän päivään asti. Toinen oli puuhiilinen vuode, joka sisälsi muutamia osittain palaneita luita ja hyvin vähän vioittuneen pääkallon. Kallo saattoi olla jonkin hyvin alhaiseen rotuun kuuluvan naisen, ehkä ensimmäisen "Kukan äidin", mutta yleensä se mielestäni muistutti enimmän gorillan kalloa. Ikävä kyllä ei ollut aikaa eikä valoa, jotta olisin voinut tutkia tarkemmin noita jäännöksiä, emmekä mitenkään saattaneet kuljettaa niitä mukanamme.

Mrs. Eversley kertoi minulle jälkeenpäin, että kalubien kesken oli olemassa perimätieto, jonka mukaan jumalalla muinoin oli ollut vaimo, joka kuitenkin oli kuollut jo ennen pongo-kansan asettumista nykyisille asuinpaikoilleen. Jos tuossa oli perää, jäännökset saattoivat olla tuon jumalan vaimon luita. Kun suuri kasvi lopultakin oli saatu irti maasta, jossa se oli kasvanut niin monen sukupolven ajan, nostettiin se suurelle matolle, ja Stephen, joka tällaisessa työssä oli täysi taituri, kääri sen taitavasti sammaliin ja asetti juuren ympärille maton, niin ettei mitään päässyt putoamaan. Jokainen kukkavarsi pistettiin erityisesti hienon bamburuovon sisään, joka esti niitä katkeamasta matkalla. Koko kääry nostettiin senjälkeen bamburuovoista tehdyille paareille ja kiinnitettiin lujasti palmunkuituköysillä.

Kun työ oli tehty, olikin jo pimeä ja me kaikki väsyksissä.

"Baas", sanoi Hans minulle palatessamme sisälle, "eiköhän olisi hyvä, että me Mavovon kanssa ottaisimme ruokaa mukaamme ja makaisimme yön ruuhessa? Nuo naiset eivät voi meitä siellä vahingoittaa, mutta jos emme sitä tee, niin pelkään heidän tekevän seipäistä airoja ja soutavan järven yli pongoja varoittamaan, sillä olen pitänyt heitä silmällä."

Vaikka en mielelläni olisikaan jakanut pientä joukkoamme, pidin ajatusta siksi viisaana, että suostuin, ja pian Hans ja Mavovo keihäillä ja runsaalla ruoka-annoksella varustettuina lähtivätkin järven rantaan.

Eräs tapahtuma on vielä painunut mieleeni tämän yön yhteydessä. Se oli isän toimittama tyttärensä muodollinen kastaminen. Liikuttavampaa juhlallisuutta en ole ikänäni nähnyt, mutta en huoli kuvata sitä tarkemmin.

Me Stephen'in kanssa nukuimme aitauksessa lähellä kukkaa, jota hän ei tahtonut päästää näkyvistään. Hyvä olikin, että sen teimme, sillä kello kahdentoista aikaan näin kuunvalossa oven avautuvan hiljaa ja muutaman albino-pään ilmestyvän aukkoon. Epäilemättä he olivat tulossa varastamaan meiltä pyhän kasvin, jota he palvelivat jumalanaan. Nousin istualleni, viritin ja kohotin rihiapyssyni, jolloin he pakenivat tulematta enää takaisin.

Kauan ennen aamunkoittoa Veli Johannes, hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat valveilla ja matkavalmisteluissa, varustaen mukaamme evästä j.n.e. Kuunvalossa söimme aamiaisemme, ja Veli Johanneksen rukoiltua Jumalan suojelusta lähdimme matkaan aamun sarastaessa.

Lähtö oli omituinen, ja panin merkille, että sekä mrs. Eversley että hänen tyttärensä näyttivät surullisilta ottaessaan jäähyväisiä siltä paikalta, jossa he olivat äärimmäisessä yksinäisyydessä ja rauhassa viettäneet niin monta vuotta ja jossa toinen heistä oli syntynyt ja kasvanut täysi-ikäiseksi naiseksi. Koetin puhua ja keksiä heille muuta ajattelemisen aihetta, ja niin pääsimme vihdoin viimein lähtemään. Vaikka kasvi olikin raskas, järjestin niin, että molemmat naiset, joiden valkeita pukuja peitti omituinen, puunkuoriaineesta valmistettu vaippa, kantaisivat sitä venheelle asti, sillä minun mielestäni oli parempi, että pyhä kukka näytti lähtevän matkalleen pyhien valtijattariensa saattamana. Minä kuljin pyssyineni etumaisena, sitten seurasivat paarit ja kukka, ja jälkijoukkona Veli Johannes ja Stephen airoja kantaen. Pääsimme rauhassa venheelle, ja suureksi iloksemme tapasimme Mavovon ja Hansin meitä odottamassa. Sain kuitenkin kuulla, että oli ollut onni, että he olivat asettuneet makuulle venheeseen, sillä yöllä sinne oli tullut albinovaimoja ilmeisesti aikoen ottaa venheen haltuunsa, ja vasta huomattuaan sen vartioiduksi he olivat juosseet tiehensä. Meidän järjestyessämme venheeseen nuo onnettomat orjattaret saapuivat joukolla ja heittäytyivät maahan, puhuen säälittäviä sanoja taikka tehden merkkejä, ja rukoilivat, ettei Äiti hylkäisi heitä, kunnes sekä mrs. Eversley että Hope alkoivat itkeä. Mutta asia ei ollut autettavissa, ja työnsimme siis venheen vesille niin nopeasti kuin voimme jättäen albinot itkemään ja valittamaan rannalle.

Myönnän, että itsekin tunsin tunnonvaivoja siitä, että jätimme heidät noin, mutta mitä olisimme voineet tehdä? Lohdutan itseäni vain sillä, ettei heille tapahtunut mitään vahinkoa, mutta luonnollisesti emme koskaan enää kuulleet mitään heidän kohtalostaan.

Päästyämme järven yli kätkimme venheen pensaikkoon, mistä olimme sen löytäneetkin, ja aloitimme marssimme. Stephen ja Mavovo, vahvimmat meistä, kantoivat nyt kasvia, ja vaikka Stephen ei koskaan napissut sen painon alla, sitä enemmän suuri zulu kiroili jo ensimmäisten tuntien kuluttua. Voisin täyttää kokonaisen sivun hänen voimasanoillaan tuon keksinnön johdosta, joka hänen mielestään oli mielipuolen teko, ja jos minulla olisi aikaa, tekisinkin sen mielelläni, sillä monet niistä olivat todella huvittavia. Vain hänen kiintymyksensä Stephen'iin sai hänet hillityksi heittämästä kasvia maahan.

Kuljimme läpi jumalan puutarhan, jonne mrs. Eversley, vahvistaen kuulemamme tarinan, sanoi kalubin kahdesti vuodessa kylvävän pyhän siemenen. Hänen ollessaan tuolla pitkällä matkalla metsässä tuo surmansa saanut kauhea peto oli tavallisesti, kyllästyttyään pappiinsa, hyökännyt hänen kimppuunsa. Eläimen älyä todisti se seikka, että hyökkäys tapahtui aina siemenen kylvön _jälkeen_, joten se aikanaan sai kylvöstä ravintonsa. Viimeinen kalubi oli tosin saanut surmansa jo ennen meidän käyntiämme puutarhassa, mutta se näyttää olleen poikkeus säännöstä. Mahdollisesti gorilla tiesi, ettei kalubin käynnin tarkoitus tällä kertaa ollut varustaa sitä ravinnolla, tai ehkä meidän läsnäolomme kiihoitti sitä nopeampaan toimintaan. Kuka voi tutkia gorillan tekojen vaikuttimia? Hyökkäilyjen aika kesti tavallisesti yli puolitoista vuotta. Ensimmäisellä kertaa jumala, joka aina seurasi pappia puutarhaan ja sieltä takaisin, osoitti tavallisesti vastenmielisyyttään ulvomalla. Toisella kertaa se tavallisesti tarttui hänen käteensä ja puraisi poikki sormen, niinkuin kalubillemme oli käynyt; tuollainen haava aiheuttaa useimmiten verenmyrkytyksen ja kuoleman. Siinä tapauksessa, että pappi kuitenkin jäi eloon, se surmasi hänet kolmannella kerralla useimmiten murskaamalla pään mahtavilla eturaajoillaan. Näillä käynneillä kalubia seurasi muutamia pyhitettyjä nuorukaisia, joista jumala aina tappoi muutamia. Ne, jotka vahingoittumatta olivat tehneet matkan kuusi kertaa, määrättiin erityisiin uusiin kokeisiin, kunnes viimein jäi jäljelle ainoastaan kaksi, jotka julistettiin jumalan "voittajiksi" eli "valituiksi". Näitä nuorukaisia kohdeltiin suurella kunnioituksella, niinkuin esimerkiksi Kombaa, ja kalubin kuoltu toinen heistä astui hänen virkaansa, hoitaen sitä tavallisesti, ellei mitään erityistä tapahtunut, vähintään kymmenen vuotta, ehkä kauemminkin.

Mrs. Eversley ei tiennyt mitään kalubin jäännösten syömisjuhlasta eikä hänen luittensa hautaamisesta puisiin arkkuihin, jotka olimme nähneet, tuo kaikki oli pidetty häneltä salassa, vaikka se epäilemättä tapahtui. Hän lisäsi, että kaikki kolme kalubia, jotka hän oli tuntenut, olivat lopulta tulleet aivan mielipuoliksi lähestyvän loppunsa pelosta, etenkin jumalan annettua siitä ensimmäiset merkit ulvomalla ja puremalla poikki sormen. Totta totisesti ei ollut helppoa kantaa kruunua Pongo-maassa, kruunua, josta sitäpaitsi kidutuksen ja kuoleman tuomion uhalla ei saanut kieltäytyä. Minä puolestani en voi kuvitella mitään kauheampaa kuin noiden onnettomain kuningasten uhattu olemassaolo, joidenka kunnia ja valta oli tuolla tavoin päättyvä.

Kysyin mrs. Eversley'ltä, kävikö Motombo koskaan jumalan luona. Hän vastasi sen tapahtuneen kerran viidessä vuodessa. Siinä tilaisuudessa hän oli salaperäisin juhlamenoin viettänyt jumalan luona metsässä kokonaisen viikon täysikuun aikaan. Eräs kalubeista oli kertonut nähneensä Motombon tuossa tilaisuudessa istumassa kaulakkain jumalan kanssa puun suojassa ja puhellen kuin olisivat olleet veljekset. Lukuunottamatta tarinoita tuon pongo-jumalan miltei yliluonnollisesta viisaudesta en saanut siitä muuta tietää, ja olen usein tuntenut suurta kiusausta uskoa, että se todellakin oli suuren, vanhan apinan hahmossa esiintyvä paholainen.

Ei, eräs seikka minun kuitenkin on vielä mainittava, syystä että se selvittää Babemban tarinaa. Kävi selville, että metsään heitettiin joskus muista heimoista ryöstettyjä vankeja, jotta jumala voisi huvitella surmaamalla niitä. Tuohon samaan kohtaloon meidätkin oli tuon hirveän pongo-tavan mukaisesti tuomittu.