Part 22

Mavovo, joka oli urhea kuin puhvelihärkä, hyökkäsi pedon jälkeen ja iski kuparikeihäänsä sen kylkeen. He käyttäytyivät kaikki kuin raivohullut, lukuunottamatta minua, jolla taivaan kiitos vielä oli parempi keino jäljellä. Kolmessa sekunnissa oli täysi taistelu käynnissä keskellä aukeata. Veli Johannes, Stephen, Mavovo ja Hans olivat kaikki tuon suuren gorillan kimpussa, sillä gorilla se oli, vaikka heidän iskunsa eivät näyttäneet vahingoittavan sitä enempää kuin neulanpistot. Heille onneksi peto puolestaan ei halunnut päästää Jerryä, ja kun sillä oli vain yksi terve käsivarsi, voi se ainoastaan hampaillaan namuilla hyökkääjiä, sillä jos se olisi kohottanut jalkaansakaan heitä kohti, sen ruumis olisi menettänyt tasapainonsa ja se olisi kaatunut nurin.

Lopulta se näytti huomaavan sen ja nakkasi Jerryn maahan sellaisella voimalla, että Veli Johannes ja Hanskin kaatuivat. Sitten se hyökkäsi kohti Mavovoa, joka nähdessään sen tulevan asetti keihäänsä kuparihuotran rintaansa vasten sillä seurauksella, että kun gorilla yritti murskata hänet, keihään kärki tunkeutui sen ruumiiseen. Tuntiessaan tuskan se hellitti otteensa ja kaatoi kääntyessään Stephen'in. Sitten se kohotti mahtavan käpälänsä murskatakseen yhdellä iskulla Mavovon, niinkuin luullakseni gorillain tapa on.

Tätä tilaisuutta olin odottanut. Siihen hetkeen saakka en ollut uskaltanut laukaista, peläten satuttavani jotakuta tovereistani. Nyt kun he hetkeksi olivat kaikki poissa, minä asetuin seisomaan tanakasti, tähtäsin jättiläisen päähän ja laukaisin. Savun hälvetessä näin tuon suuren apinan seisovan aivan hiljaa, mietteisiinsä vaipuneen eläimen tavoin.

Sitten se heilautti tervettä kättään, käänsi raivoisat silmänsä kohti taivasta ja päästäen surkean, hillittömän huudon vaipui kuolleena maahan.

Kuula oli mennyt sisään korvan takaa ja tunkeutunut aivoihin asti.

Aarniometsän suuri hiljaisuus valtasi meidät; vähään aikaan ei kukaan sanonut eikä tehnyt mitään. Sitten kuulin jostakin sammalten seasta vienon äänen, jonka kaiku muistutti kimakkaa ääntä, joka syntyy, kun ilmaa puserretaan ulos kumipatjasta.

"Hyvin hyvä laukaus, baas", se piipitti, "yhtä hyvä kuin se, joka surmasi kuningas-korppikotkan Dingaan'in kylässä, ja paljoa vaikeampi. Mutta jos baas voisi siirtää jumalan minun päältäni, niin sanoisin -- paljon kiitoksia."

"Paljon kiitoksia" oli miltei kuulumaton, eikä ihmekään, sillä Hans parka oli aivan heikkona. Siellä hän makasi gorillan suunnattoman raadon alla, suu ja nenä vain hiukan näkyivät pedon ruumiin ja käsivarren välistä. Ellei hän olisi sattunut kaatumaan tuolle kostealle, pehmoiselle sammalpatjalle, hän olisi varmasti puristunut litteäksi. Jotenkuten saimme eläimen vieritetyksi syrjään ja kaasimme Hansin kurkkuun vähän paloviinaa, jolla oli ihmeellinen vaikutus, sillä tuskin minuutin kuluttua hän nousi istualleen, haukkoen ilmaa kuin kuoleva kala, ja pyysi lisää.

Jätin Veli Johanneksen tutkimaan, oliko Hansille tapahtunut mitään vakavaa vahinkoa, ja menin katsomaan Jerry-raukkaa, joka nyt muistui mieleeni. Yksi silmäys riitti. Hän oli kuollut. Sitäpaitsi hän näytti muuttaneen muotoa niinkuin turkiseläin turkkurin kierteisiin käärittynä. Veli Johannes sanoi minulle myöhemmin, että mieheltä olivat tuossa hirveässä syleilyssä murtuneet molemmat kädet ja miltei kaikki kylkiluut, vieläpä selkärankakin oli mennyt sijoiltaan.

Olen monesti ihmetellyt, minkävuoksi gorilla syöksyi eteenpäin pitkin riviä koskematta minuun tai meihin muihin kohdistaakseen raivonsa Jerryyn. Voin vain otaksua sen johtuneen siitä, että tuo onneton mazitu oli edellisenä yönä istunut lähinnä kalubia ja peto oli tuntenut hänet hajusta ja luullut papiksi, jota se oli tottunut vihaamaan, ja surmannut. Hans oli tosin istunut kalubin toisella puolen, mutta ehkä pongo-haju ei ollut tarttunut häneen niin suuressa määrin, tai ehkä peto aikoi käydä hänen kimppuunsa selvittyään ensin Jerrystä.

Kun siis näimme, ettei mazitu enää kaivannut ihmisapua, ja kun iloksemme tulimme vakuutetuiksi, että lukuunottamatta muutamia naarmuja kukaan muu ei ollut todella vahingoittunut, vaikka Stephen'in vaatteet olivat niin riekaleina, että tuskin pysyivät yllä, aloimme tutkia kuollutta jumalaa. Se oli totisesti kammottava olento.

Sen tarkkaa painoa ja kokoa meillä ei ollut keinoa määritellä, mutta en ole koskaan nähnyt enkä kuullut puhuttavankaan niin äärettömän suuresta apinasta, jos nimittäin gorilla todella on apina. Tarvittiin meidän viiden yhdistyneet voimat nostamaan ruumista suurella vaivalla puolikuolleen Hansin päältä, ja yhtä vaikeaa oli nahkaa nyljettäessä sen kääntäminen kyljeltä kyljelle. En olisi ikinä uskonut, että sen ikäinen ja kokoinen eläin, joka pystyssä seistessään ei voinut olla seitsentä jalkaa korkeampi, olisi ollut niin raskas. Sillä vanha se epäilemättä oli. Pitkät, keltaiset, koiran hampaita muistuttavat torahampaat olivat käytöstä kuluneet puoleen pituuteensa; silmät olivat painuneet syvälle pääkallon sisään; pääkarvat, joiden tavallisesti pitäisi olla punaiset tai ruskeat, olivat aivan valkoiset, vieläpä rintakin, jonka olisi pitänyt olla musta, vivahti harmaaseen. Oli luonnollisesti mahdotonta sanoa mitään varmuudella, mutta teki mieli kuvitella, että eläin oli vähintään kahdensadan vuoden ikäinen, niinkuin sen Motombon väitteen mukaan olisi pitänyt ollakin.

Stephen ehdotti, että nylkisimme sen, ja vaikka meillä mielestäni olikin vähän mahdollisuuksia kuljettaa vuotaa mukanamme, suostuin siihen kuitenkin ja autoin häntä toimituksessa vain pelkästä halusta pelastaa niin suuri harvinaisuus. Vaikka Veli Johannes oli levoton ja mutisi jotakin ajan hukkaamisesta, minä pidin tarpeellisena sitäpaitsi lyhyttä lepoa, sillä olimme kovin rasittuneita sekä kauheasta pelosta että vielä kauheammasta kohtauksesta tuon pyhän hirviön kanssa. Ryhdyimme siis työhön ja toista tuntia kestäneen ahkeran työn tuloksena saimme irti vuodan, joka oli niin paksu ja luja, että huomasimme kuparikeihäiden tuskin tunkeneen lihaan asti. Näimme myös, että edellisenä yönä ampumani kuula oli osunut olkavarren luuhun ja vioittanut sitä sen verran, että raaja oli käynyt käyttökelvottomaksi, ellei murtunut kokonaan. Meille se oli todellakin ollut onni, sillä jos peto olisi säilyttänyt molemmat käsivartensa ehyinä, se olisi hyökkäyksessä varmasti surmannut useampia meistä. Meidät oli pelastanut vain se seikka, että sillä Jerryä pidellessään ei ollut yhtään kättä vapaana eikä onneksi myöskään sattunut saamaan ketään hirveisiin hampaisiinsa, jotka olivat siepanneet kalubilta käden yhtä helposti kuin sakset leikkaavat poikki kukanvarren. Kun nahka oli nyljetty lukuunottamatta käsiä, joihin emme yrittäneetkään koskea, levitimme sen nurinpuolin kuivumaan keskelle aukeata, johon päivänsäteet sattuivat. Haudattuamme Jerryraukan suuren kaatuneen puun onton rungon sisään pesimme itsemme kosteilla sammalilla ja nautimme hiukan jäljelläolevaa ravintoa.

Sen tehtyämme läksimme eteenpäin jälleen paljon kevyemmällä mielin. Jerry tosin oli kuollut, mutta niin oli jumalakin, joka onneksi oli jättänyt meidät muut eloon ja miltei koskemattomiksi. Ei koskaan enää Pongo-maan kalubin tarvitsisi vapista tuon kauhean jumalan edessä, joka ennemmin tai myöhemmin tulisi heidän teloittajakseen, sillä kahta lukuunottamatta, jotka pelosta tekivät itsemurhan, ei yksikään kalubi ollut kuollut muuten kuin jumalan käsiin tai -- hampaisiin.

Mitä olisinkaan antanut saadakseni tietää tuon eläimen tarinan? Olisiko ollut mahdollista, että se, kuten Mavovo oli sanonut, olisi seurannut pongo-kansaa heidän kodeistaan Afrikan länsi- tai keskiosista tai mahdollisesti tuotu tänne vankina? Kysymykseen en voi vastata, mutta merkille pantavaa on, ettei kukaan mazitu-kansasta eikä muista alkuasukkaista ollut koskaan kuullut tässä osassa Afrikkaa löytyvän muuta oikeaa gorillaa. Jos peto oli paikkakunnalta kotoisin, se oli varmaan ollut yksinäisyyttä rakastava tai sukunsa hylkäämä, niinkuin joskus käy vanhoille elefanteille, jotka sitten niinkuin tämä gorilla tulevat hirveän julmiksi.

Siinä kaikki, mitä eläimestä tiedän sanoa, vaikka pongo-kansalla tietysti oli oma tarinansa. Heidän perimätietonsa mukaan se oli apinan hahmossa oleva pahahenki, joka muinoin oli asunut jonkun varhaisemman kalubin ruumiissa ja siirtynyt apinaan, sen jälkeen kuin tämä oli surmannut kalubin. Syyksi, minkävuoksi eläin surmasi kaikki kalubit ja paljon muitakin sille uhrattuja ihmisiä, he selittivät sen, että se tarvitsi "verestää itseään ihmisten hengillä", jotka tekivät sen kykeneväksi vastustamaan iän vaikutuksia. Muistettakoon vielä, että Motombokin oli viitannut tähän uskoon, ja myöhemmin kuulin siitä Babembalta useampia yksityiskohtia. Mutta vaikka tuossa jumalassa olisi ollutkin jotain yliluonnollista, missään tapauksessa sen taikavoima ei ollut riittävä kilpi suojaamaan sitä Purdey-pyssyn kuulalta.

Vähän matkan päässä kaatuneesta puusta jouduimme äkkiä suurelle aukealle, jonka heti arvasimme tuoksi "jumalan puutarhaksi", johon onnettomat kalubit olivat tuomitut kaksi kertaa vuodessa kylvämään "pyhän siemenen". Puutarha oli suuri, useampia kymmeniä aareja pinta-alaltaan, ja sijaitsi vuoren suojassa, ja läpikulkeva virta kasteli sitä. Siinä kasvoi maissia ja muita viljalajeja, ja yltympäri oli tiheä vyöhyke istutettuja puita. Pellossa kasvava vilja oli nähtävästi ollut jumalan ravintona; milloin sen tuli nälkä, se meni sinne ja auttoi itse itseään, niinkuin monesta merkistä voimme päättää. Puutarha oli hyvin hoidettu ja verraten puhdas rikkaruohosta. Aluksi ihmettelimme, kuinka se oli mahdollista, kunnes muistin kalubin tai jonkun muun maininneen, että puutarhaa hoitivat Kukan äidin palvelijattaret, jotka tavallisesti olivat albinoja tai mykkiä. Kuljimme puutarhan läpi ja nousimme nopeasti vuoren rinnettä, seuraten taaskin kapeata mutta selvää polkua, sillä luulimme lähestyvämme tulivuoren aukon reunaa. Kiihkomme oli niin suuri, ettemme edes puhuneet, ponnistelimme vain ylöspäin. Veli Johannes kipeästä jalastaan huolimatta etunenässä niin suurin askelin, että tuskin pysyimme tasalla. Hän se ensimmäisenä saavutti maalimmekin ja hänen kintereillään Stephen. Näin hänen vaipuvan maahan kuin pyörryksissä. Stephenkin näytti hämmästyneeltä, sillä näin hänen levittelevän käsiään.

Syöksyin heidän luokseen ja näin seuraavaa. Allamme oli jyrkkä, harjalta saakka aivan puuton rinne. Rinne laskeutui noin puolen mailia alaspäin kauniin järven rantaan, jonka pinta-ala oli ehkä kahdeksankymmenen hehtaarin laajuinen. Keskellä järven sinistä, syvää vettä, jonka myöhemmin huomasimme pohjattomaksi, oli korkeintaan 10-14 hehtaarin suuruinen saari, joka näytti viljellyltä, sillä silmämme erotti sillä peltoja, palmuja ja muita hedelmäpuita. Keskellä saarta oli pieni, sievä talo, rakennettu maan tavan mukaan, mutta tehden ulkonäöltään sivistyneen vaikutuksen, sillä se oli pitkulainen, ei pyöreä, ja sitä ympäröi parveke ja kaisla-aita. Jonkun matkan päässä majasta oli muutamia alkuasukasmajoja ja sen edessä pieni, korkean seinän ympäröimä aitaus, jonka yläpuolelle oli mattoja kiinnitetty paaluihin ikäänkuin suojelemaan jotakin tuulelta tai auringolta.

"Lyön vetoa, että siinä asuu Pyhä kukka", Stephen huudahti kiihkeästi -- hän ei voinut ajatella mitään muuta kuin tuota kirottua orkideaa. "Katsokaa, auringon puolelle on pantu mattoja estämään sitä palamasta ja ympärille on istutettu palmuja, jotka antavat sille varjoa."

"Ja tuossa asuu Kukan äiti", kuiskasi Veli Johannes taloa osoittaen. "Kuka hän on? Kuka hän on? Ajatelkaapa, jos sittenkin erehtyisin. Jumala, suo etten ole erehtynyt, sillä se olisi enemmän kuin mitä jaksan kantaa."

"On parasta ottaa selvä asiasta", minä huomautin käytännöllisesti, vaikka mielessäni yhdyinkin hänen epäilykseensä, ja sitten läksin juoksujalkaa rinnettä alas.

Tuskin viisi minuuttia kului, ennenkuin olimme vuoren juurella ja aloimme hengästyneinä ja hikisinä etsiä rantaäyräällä kasvavasta kaislikosta ja pensaikosta venhettä, josta kalubi oli meille puhunut. Mitä jos venhettä ei löytyisikään? Kuinka pääsisimme tuon suuren ja syvän järven yli? Samassa jo Hans, joka tottuneilla silmillään oli huomannut erinäisiä merkkejä ja poikennut vasemmalle päin, huiskutti kättään ja vihelsi. Me juoksimme hänen luokseen.

"Tässä se on, baas", hän sanoi ja osoitti kapeaa risukon peittämää solaa, jossa meistä ensin näytti olevan vain koko kuivaa kaislaa. Raivasimme itsellemme tien, ja totta totisesti siinä oli venhe, joka hyvin kannatti kaksi- tai neljätoista miestä, ja muutama pari airoja. Pari minuuttia vielä, ja me olimme soutamassa järven yli. Onnellisesti pääsimme rantaan, mistä löysimme pienen venhelaiturin, jota kannattivat järven pohjaan upotetut paalut. Sidoimme venheen kiinni, tai oikeastaan minä sen tein, sillä muut eivät muistaneet tuota varokeinoa, ja sitten suuntasimme heti kulkumme viljeltyjen peltojen läpi vievää tietä myöten taloa kohti. Äkillisen hyökkäyksen varalta tahdoin pyssyineni kulkea etumaisena. Suuri hiljaisuus ja se seikka, ettei yhtään ihmisolentoa näkynyt, herätti mielessäni tuon pelon, sillä tuntui omituiselta, ettei meitä olisi nähty järven yli soutaessamme.

Vasta myöhemmin sain tietää, miksi paikka teki niin aution vaikutuksen. Se johtui kahdesta syystä. Ensinnäkin oli keskipäivä, johon aikaan orjaraukat vetäytyivät majoihinsa aterioimaan ja nukkumaan yli päivän kuumimman ajan. Toiseksi, vaikkakin "Vartija", joksi häntä nimitettiin, oli huomannut venheen vesillä, hän oli arvellut kalubin tulevan Kukan äidin luo ja vetäytynyt syrjään, käskien toisiakin poistumaan, niinkuin tällaisissa tilaisuuksissa oli tapana, sillä kalubin ja Kukan äidin harvinaiset kohtaukset vietettiin uskonnollisin juhlamenoin ja syrjäisten näkemättä.

Ensin tulimme pienen aitauksen luo, jonka ympärille oli istutettu palmuja ja jota, kuten mainitsin, matot varjostivat. Stephen juoksi lähemmä, kiipesi aidalle ja kurkisti yli.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän istui maassa kuin päähän ammuttuna.

"Oi jumaliste!" hän huusi, "oi jumaliste!" mutta muuta en hänestä irti saanutkaan, enkä sillä hetkellä itse asiassa kovin koettanutkaan.

Tuskin viiden askeleen päässä oli korkea kaisla-aita, joka ympäröi taloa. Kaislasta tehty veräjä oli hiukan raollaan. Hiivin hyvin varovaisesti lähemmä, sillä olin kuulevinani ääniä, ja kurkistin puoliavoimesta veräjästä sisään. Noin neljän tai viiden jalan päässä oli parveke, ja siltä vei ovi yhteen talon huoneista, jossa oli pöytä ja sillä ruokaa.

Parvekkeella oli polvillaan matoilla -- _kaksi valkoihoista naista_ -- puettuina loistavan valkoisiin, purppurakoristeisiin pukuihin, joissa riippui punaisesta, kotimaisesta kullasta tehtyjä renkaita ja muita koruja. Toinen heistä näytti noin neljänkymmenen ikäiseltä. Hän oli uljas, vaaleaverinen, sinisilmäinen, ja kullankeltaiset hiukset aaltoilivat vapaina niskassa. Toinen saattoi olla noin kaksikymmenvuotias. Hänkin oli vaalea, mutta silmät olivat harmaat ja pitkä tukka pähkinänruskea. Huomasin heti, että hän oli pitkä ja hyvin kaunis. Vanhempi naisista rukoili toisen polvillaan vieressä kuunnellessa, silmät kiinteästi luotuina taivaalle.

"Oi Jumala", nainen rukoili, "katso Kristuksen tähden armossasi meihin kahteen vankiraukkaan ja, jos se on mahdollista, pelasta meidät tästä pakanamaasta. Me kiitämme Sinua, että olet suojellut meitä vahingoittumattomina ja terveinä niin monta vuotaa, ja me panemme turvamme Sinun armoosi, sillä Sinä yksin voit auttaa meitä. Suo, oi Jumala, että rakas miehemme ja isämme vielä eläisi ja että saisimme kohdata hänet jälleen, kun Sinun hyvä aikasi on tullut. Taikka jos hän on kuollut ja meillä ei maan päällä enää ole toivoa, suo, että mekin saisimme kuolla ja kohdata hänet taivaassasi."

Näin hän rukoili kirkkaalla, harkitulla äänellä, ja minä huomasin kyynelten vierivän hänen poskiansa pitkin. "Amen", hän lopetti, ja tyttö hänen rinnallaan toisti hiukan vieraalla äänenpaineella: "Amen."

Käännyin katsomaan Veli Johannesta. Hän oli kuullut jotakin ja oli aivan voimatonna. Onneksi hän ei voinut liikahtaa eikä edes puhua.

"Pidättäkää häntä", kuiskasin Stephen'ille ja Mavovolle, "kunnes käyn sisällä puhuttelemassa naisia."

Sitten ojensin pyssyni Hansille, otin lakin päästäni ja työnsin veräjää vähän auemmaksi, hiivin sen läpi ja rykäisin ilmaistakseni läsnäoloni.

Molemmat naiset, jotka olivat nousseet polviltaan, tuijottivat minuun kuin näkisivät he aaveen.

"Hyvät naiset", sanoin kumartaen, "pyydän, ettette hämmästyisi. Te näette, että Jumala kaikkivaltias joskus vastaa rukouksiin. Lyhyesti sanoen kuulun -- retkikuntaan -- valkoiseen retkikuntaan, joka vähäiset vaikeudet voitettuaan on onnistunut pääsemään tähän paikkaan ja -- ja -- sallitteko meidän tulla luoksenne?"

Yhä vielä he tuijottivat. Lopulta vanhempi naisista avasi huulensa.

"Minua kutsutaan täällä Pyhän kukan äidiksi, ja muukalainen, joka puhuttelee minua, on kuoleman oma. Jos siis olette ihminen, kuinka olette päässyt luoksemme elävänä?"

"Tarina on pitkä", vastasin hilpeästi. "Saammeko tulla sisälle? Otamme vastuun omille niskoillemme, sellaiseen olemme tottuneet, ja toivomme voivamme tehdä teille palveluksen. Selitykseksi voin lisätä, että kolme meistä on valkoihoista, kaksi englantilaista ja yksi -- amerikkalainen."

"Amerikkalainen!" huohotti nainen, "amerikkalainen! Minkä näköinen hän on, mikä hänen nimensä on?"

"Oi", minä vastasin, sillä hermojännitykseni oli laukeamaisillaan, ja olin aivan sekaisin, "hän on vanhanpuoleinen, valkopartainen, muistuttaa lyhyesti sanoen suuresti joulu-ukkoa, ja hänen ristimänimensä" (en uskaltanut sanoa kaikkea yht'aikaa) "on -- o-on John, Veli Johannekseksi me häntä nimitämme. Nyt johtuu mieleeni", lisäsin, "että hänessä on jotakin yhtäläisyyttä tämän toverinne kanssa." Pelkäsin hänen kuolevan siihen paikkaan ja kirosin kömpelyyttäni. Nainen kietoi kätensä tytön vyötäisille, pysyäkseen pystyssä -- mutta tuki oli heikko, sillä tyttökin oli ymmärtänyt osan, elleikään kaikkea, mitä olin sanonut, ja näytti myöskin kuolemaan valmiilta. Muistettakoon, että tuo nuori tyttöraukka ei ollut koskaan ennen edes nähnyt valkoihoista miestä.

"Arvoisa rouva", minä pyysin, "olkaa luja. Kestettyään elämässä niin paljon surua olisi hullua kuolla -- ilosta. Saanko kutsua sisälle Veli Johanneksen? Hän on pappi ja osaa varmaan sanoa jonkun sopivan sanan, mihin minä, vanha metsästäjä; en kykene."

Nainen kokosi kaikki voimansa, avasi silmänsä ja kuiskasi:

"Lähettäkää hänet tänne."

Työnsin auki veräjän, jonka taakse toiset olivat kokoontuneet. Tartuin käsipuoleen Veli Johannesta, joka nyt oli jonkun verran tointunut, ja laahasin hänet esille. Aviopuolisot tuijottivat kauan toinen toiseensa, ja nuori tyttökin katsoi suu ja silmät selällään.

"Elisabeth!" sanoi John.

Nainen päästi hiljaisen huudahduksen, huusi sitten ääneensä: "Mieheni!" ja heittäytyi hänen rinnalleen.

Pujahdin ulos veräjästä ja suljin sen hyvin.

"Kuulepa, Allan", sanoi Stephen, kun olimme päässeet jonkun matkan päähän, "huomasitko häntä?"

"Häntä? Ketä? Kumpaa?" minä kysyin.

"Tuota nuorta naista, jolla on valkoinen puku. Hän on suloinen."

"Suu kiinni, apina!" minä vastasin. "Onko nyt sopiva aika puhua naisten kauneudesta?"

Senjälkeen menin etemmäksi seinän taa ja kirjaimellisesti itkin ilosta. Hetki oli elämäni onnellisimpia, sillä miten harvoin tapahtuukaan maailmassa niin kuin pitäisi!

Tuolla syrjässä tahdoin myöskin rukoilla omasta puolestani, kiittää Jumalaa ja pyytää voimaa ja ymmärrystä voittamaan vielä odottavat suuret vaarat.

XVII.

PYHÄN KUKAN KOTI.

Kului puoli tuntia, jona aikana koetin vuorotellen punnita asemaamme ja kuunnella Stephen'in puhetulvaa. Ensin hän kuvasi monisanaisesti Pyhän kukan ihanuutta, jonka hän muurille kiivetessään oli vilahdukselta nähnyt, ja toiseksi nuoren valkopukuisen naisen kauniita silmiä. Vain varoitukseni, että hän murtautumalla kukan pyhättöön voisi loukata tuota nuorta naista, sai hänet estetyksi yrittämästä sitä. Meidän juuri puhuessamme siitä veräjä aukeni ja nuori nainen itse ilmestyi eteemme.

"Herrat", hän sanoi arvokkaasti kumartaen ja puhuen hitaasti, epäröiden hullunkurista englanninkieltään, "äiti ja isä -- niin, isä -- kysyvät, tahdotteko ravintoa?"

Vastasimme, että halusimme "ravintoa" hyvin kernaasti, ja hän astui edellämme taloon puhellen:

"Älkää ihmetelkö heitä, sillä he ovat hyvin onnellisia, ja antakaa anteeksi meidän happamaton leipämme."

Sitten hän tarttui mitä kohteliaimmalla tavalla käteeni ja niin astuimme Stephen'in seuraamina sisälle, jättäen Mavovon ja Hansin ulkopuolelle vartioimaan.

Talossa oli vain kaksi huonetta, nimittäin oleskelu- ja makuuhuone. Edellisestä löysimme Veli Johanneksen ja hänen vaimonsa istumasta jonkinlaisessa leposohvassa, tuijottaen hurmaantuneina toinen toiseensa. Panin merkille, että he näyttivät molemmat itkeneiltä -- onnesta luultavasti.

"Elisabeth", sanoi John meidän sisäänastuessamme, "tämä on mr. Allan Quatermain, jonka neuvokkuus ja rohkeus on saattanut meidät jälleen yhteen, ja tämä nuori herrasmies on hänen toverinsa mr. Stephen Somers."

Nainen ei kyennyt puhumaan, hän vain kumarsi ja ojensi kätensä, jota me pudistimme.

"Mitä on 'neuvokkuus ja rohkeus'?" kuulin hänen tyttärensä kuiskaavan Stephen'ille, "ja minkävuoksi teillä ei ole sitä, oi Stephen Somers?"

"Sen selittäminen veisi hyvin pitkän ajan", vastasi toinen naurahtaen hilpeää nauruaan, ja senjälkeen en enää kuunnellut heidän lörpöttelyään.

Sitten istuuduimme aterialle, johon kuului vihanneksia ja suuri maljallinen kovaksi keitettyjä sorsan munia, jota ruokaa Stephen ja Hope kantoivat runsaan annoksen ulos Hansille ja Mavovolle. Nimen Hope [Hope merkitsee suomeksi toivo. (Suom. muist.)] äiti oli nähtävästi antanut tyttärelleen tämän synnyttyä tuona mustan epätoivon hetkenä.

Mrs. Eversley sai kertoa ennenkuulumattoman mutta lyhyen tarinansa.

Hän _oli_ pelastunut Hassan-ben-Mohammedin ja orjakauppiasten käsistä, niinkuin karannut orja Zanzibarissa oli ennen kuolemaansa kertonut hänen miehelleen, mutta joutunut muutamia päiviä harhailtuaan pongo-sotilasten vangiksi, jotka omissa hämärissä asioissaan risteilivät viidakossa luultavasti vankeja etsien. Nämä olivat kuljettaneet hänet järven yli Pongo-maahan ja, kun entinen Kukan äiti, eräs albino-nainen, oli äskettäin kuollut korkeassa iässä, asettaneet hänet virkaa hoitamaan tälle saarelle, jota hän sen päivän jälkeen ei ollut kertaakaan jättänyt. Tänne hänet oli tuonut silloinen kalubi muutamain muiden "Jumalan valittujen" seuraamana. Petoa hän ei ollut koskaan nähnyt ja ainoastaan kerran kuullut sen ulvontaakaan, sillä koko matkalla se ei ollut näyttäytynyt eikä ahdistanut heitä.

Pian hänen muutettuaan saarelle tytär oli syntynyt, ja muutamat "Kukan palvelijattarista" olivat hoitaneet häntä. Siitä pitäen sekä häntä että lasta oli kohdeltu mitä parhaalla huolenpidolla ja kunnioituksella, sillä kun Kukkaa ja Kukan äitiäkin jostain omituisesta syystä pidettiin luonnonvoimien ja hedelmällisyyden edustajina, niin lapsen syntymää oli katsottu mitä parhaaksi enteeksi kuihtuvalle pongo-rodulle. Toivottiin sitäpaitsi, että "Kukan tyttärestä" tulisi aikanaan äitinsä seuraaja. Siellä he siis olivat asuneet aivan avuttomina ja yksin, johtaen viljelystöitä saarella. Kaikeksi onneksi mrs. Eversleyllä oli vangiksi joutuessaan ollut mukanaan pieni raamattu, jota hän ei koskaan ollut kadottanut. Siitä hän oli voinut opettaa lapselleen lukutaitoa ja kaikkea muutakin, mitä pyhän kirjan sivuilla on opittavaa. Olen usein ajatellut, että jos minut olisi tuomittu elinkautiseen pakolliseen yksinäisyyteen ja saisin ottaa mukaani vain yhden ainoan kirjan, niin valitsisin raamatun, sillä lukuunottamatta sen sisältämiä historiallisia tietoja ja loistavaa kieltä se tarjoaa ihmiselle toivon ja on hänelle senvuoksi kylliksi. Sellaiseksi se ainakin tässä tapauksessa oli osoittautunut.

Omituista kyllä mrs. Eversley kertoi, ettei hän enempää kuin hänen miehensäkään noitten loppumattomien vuosien kuluessa ollut milloinkaan kadottanut uskoa, että hän oli pelastuva jollakin muulla tavoin kuin kuoleman kautta.