Part 2

"Eikö se ole gorillan nimitys alkuasukasten keskuudessa?" kysyin. "Niin ainakin sanoi minulle eräs mies, joka oli ollut länsirannikolla."

"Niin kyllä, se onkin omituista, niinkuin saatte kuulla. Tätä pongo-kansaa pidetään suurina taikureina, ja jumala, jota he palvelevat, on kuuleman mukaan gorilla, joka, jos olette oikeassa, on antanut heille nimenkin. Tahi oikeastaan", hän jatkoi, "heillä on kaksi jumalaa. Toinen on kukka, jonka tässä näette. Onko kukka, jonka lehdellä on gorillan pää, ollut ensimmäinen jumala ja aiheuttanut itse eläimenkin jumaloimisen, vai päinvastoin, sitä en tiedä. Itse asiassa tiedänkin hyvin vähän, ainoastaan sen, mitä mazitut minulle kertoivat ja eräs mies, joka sanoi olevansa pongo-päällikkö, en enempää."

"Mitä he sanoivat?"

"Mazitut sanoivat pongo-kansaa paholaisiksi, jotka ovat ruuhillaan soutaneet salateitä kaislikkojen läpi ja ryöstäneet heidän lapsensa ja vaimonsa ja uhranneet ne jumalilleen. Väliin he ovat tehneet ryöstöretkiä öisinkin ja ulvoneet kuin hyeenat. Miehet he ovat tappaneet ja vaimot ja lapset vieneet mukanaan. Mazitu-kansa tahtoisi hyökätä heidän kimppuunsa, mutta sitä he eivät voi, koska he eivät ole vesikansaa eivätkä omista ruuhia, joten eivät voi päästä saarille, jos se on saari. He kertoivat minulle myöskin ihmeellisestä kukasta, joka kasvaa samalla paikalla, missä apina-jumalakin asuu, ja jota palvellaan jumalana. He olivat kuulleet tarinan eräältä heimolaiseltaan, joka oli ollut siellä orjana ja paennut."

"Oletteko koettanut päästä saarelle?" kysyin.

"Olen, Allan. S.o. menin kaislikon reunaan asti, joka on pitkän, loivan tasangon alapäässä, mistä järvi alkaa. Siihen pysähdyin joksikin aikaa pyydystämään perhosia ja kokoomaan kasveja. Eräänä yönä, ollessani yksin leirissä, sillä ei kukaan miehistäni halunnut jäädä niin lähelle Pongo-maata auringonlaskun jälkeen, heräsin tunteeseen, että en enää ollut yksin. Ryömin ulos teltastani ja kuun valossa, joka aamun lähestyessä jo oli laskemassa, näin miehen nojaavan itseään pitemmän, leveäteräisen keihäänsä kahvaan, pitkän miehen, luullakseni yli kuuden jalan pituisen ja suhteellisesti harteikkaan. Hänellä oli yllään pitkä, valkea vaippa, joka ulottui olkapäiltä melkein maahan. Päässä hänellä oli päänmukainen, nipukoilla varustettu päähine, myöskin valkea. Korvissa oli kupari- tai kultarenkaita ja ranteissa samoin. Hänen ihonsa oli hyvin tumma, mutta piirteet eivät olleet ensinkään neekerimäiset. Ne olivat ulkonevat ja hienot, nenä terävä ja huulet ohuet; selvästi arabialainen tyyppi. Hänen vasen kätensä oli sidottu, ja kasvoilla oli sanomattoman pelokas ilme. Ikää näytti hänellä olevan noin viisikymmentä vuotta. Hän seisoi niin hiljaa, että aloin pelätä häntä yhdeksi niitä haamuja, joita mazitut vakuuttivat pongo-velhojen lähettävän ahdistamaan heidän maatansa.

"Pitkän aikaa tuijotimme toinen toiseemme, sillä minä olin päättänyt olla puhumatta tai tekemättä minkäänlaista aloitetta. Vihdoin mies alkoi puhua matalalla, syvällä äänellä ja käyttäen mazitu-kieltä tai jotakin niin samankaltaista, että minun oli sitä helppo ymmärtää.

"'Eikö nimesi ole Dogeetah, oi valkea herrani, ja etkö ole iääketaidon mestari?'

"'Olen', vastasin, 'mutta kuka sinä olet, joka uskallat herättää minut! unestani?'

"'Herrani, olen Kaluni, Pongon päämies, mahtava mies omassa maassani järven tuollapuolen.'

"'Miksi sitten tulet tänne yksin yösydännä, Kalubi, Pongon päämies?'

"'Miksi _sinä_ tulet tänne, valkea herrani?' hän vastasi vältellen.

"'Mitä haluat?' kysyin.

"'Oi, Dogeetah, olen vahingoittanut itseni ja tahtoisin parantua', ja hän katsahti sidottuun käteensä.

"'Laske maahan keihääsi ja avaa vaatteesi nähdäkseni, ettei sinulla ole veistä.'

"Hän totteli ja heitti keihäänsä matkan päähän.

"'Nyt avaa kääreistä kätesi.'

"Hän teki niin. Minä sytytin tulitikun, mikä näky näytti peloittavan häntä suuresti, vaikk'ei hän kysynyt mitään, ja tulitikun valossa tutkin kättä. Etusormen ensimmäinen nivelosa oli poissa. Nähdessäni tyngän, jota oli poltettu ja sidottu tiukkaan taipuisalla ruoholla, saatoin päättää, että sormi oli purtu poikki.

"'Mikä sen on tehnyt?' kysyin.

"'Apina', hän vastasi, 'myrkyllinen apina. Leikkaa pois sormi, oi Dogeetah, tai huomenna minä kuolen.'

"'Miksi et antanut omain Iääkäriesi leikata pois sormea, sinä, joka olet Kalubi, Pongon päämies?'

"'Ei, ei', hän vastasi, pudistaen päätään. 'Sitä he eivät voi. Se ei ole luvallista. Ja minä itse, minä en sitä voi, sillä jos liha on mustunut, on käsikin leikattava, ja jos ranne on musta, on koko käsivarsi leikattava.'

"Istuuduin kenttätuolilleni ja ajattelin. Todellisuudessa odotin auringonnousua, sillä oli hyödytöntä yrittää leikkausta siinä valossa. Mies, Kalubi, arveli minun kieltäneen hänen pyyntönsä ja kävi hirveän kiihtyneeksi.

"'Ole armollinen, valkea herrani', hän rukoili, 'älä jätä minua kuolemaan. Minä pelkään kuolemaa. Elämä on paha, mutta kuolema pahempi. Oi, jos kieltäydyt, tapan itseni tähän sinun eteesi, ja minun haamuni on ahdistava sinua, kunnes itsekin kuolet pelosta ja tulet sinne, missä minä olen. Mitä palkkiota pyydät? Kultaako vai norsunluuta vai orjiako? Sano, niin minä annan sinulle.'

"'Rauhoitu', sanoin, sillä ymmärsin, että jos hän jatkaisi sillä tapaa, hän voisi saada kuumetta ja aiheuttaa leikkauksen epäonnistumisen. Siitä syystä en myöskään kysellyt häneltä paljoa niistä monista asioista, joita olisin halunnut tietää. Sytytin tulen ja keitin instrumentit -- hän arveli minun tekevän taikoja. Kun kaikki oli valmiina, oli aurinkokin jo noussut.

"'Nyt', sanoin, 'näytä, kuinka urhea olet.'

"No niin, Allan, minä toimitin leikkauksen, otin pois sormen kämmentä myöten, sillä arvelin, että saattoi olla perää hänen puheessaan myrkystä. Tutkiessani leikattua sormea huomasinkin myöhemmin, ja voin näyttää teillekin, sillä olen säilyttänyt sen spriissä, että niin todella oli asianlaita, sillä mustuminen, josta hän puhui, arvatenkin eräänlainen kuoleutuminen, oli levinnyt jo melkein niveleen asti, vaikka sen toisella puolen liha oli aivan tervettä. Todella tuo Kalubi oli peloton mies. Hän istui vakaana kuin kallio eikä edes vavahtanut. Nähdessään vain terveen lihan hän päästi syvän helpotuksen huokauksen. Kun kaikki oli ohi, näytti hän kuitenkin hiukan heikolta, jonka vuoksi annoin hänelle vähän vedellä sekoitettua väkiviinaa, joka elvytti hänet.

"'Oi, herrani Dogeetah', hän lausui minun sitoessani kättä, 'koko elämäni ajan olen palvelijasi. Mutta tee minulle vielä yksi palvelus. Maassani on hurja peto, sama, joka puraisi poikki sormeni. Se on paholainen; se tappaa meidät, ja me pelkäämme sitä. Olen kuullut, että teillä valkeilla miehillä on taika-aseita, jotka tappavat pamahduksella. Tule maahani ja tapa taika-aseella tuo hurja peto. Tule, minä pyydän, tule, sillä minä pelkään kauheasti', ja siltä hän todella näyttikin.

"'En', vastasin, 'minä en vuodata verta; en tapa muuta kuin perhosia ja niitäkin vain vähän. Mutta jos pelkäät petoa, miksi et sitä myrkytä? Teillä mustilla miehillä on monenlaisia myrkkyjä.'

"'Ei se auta, ei se auta', hän vastasi kuin valittaen. 'Peto tuntee myrkyt, muutamia se nielee, ja ne eivät vahingoita sitä. Toisiin se taas ei koske. Sitäpaitsi ei kukaan musta mies kykene sitä vahingoittamaan. Se on itse valkoinen, ja on vanhastaan tunnettua, että jos se yleensä kuolee, tapahtuu se valkean miehen käden kautta.'

"'Kummallinen eläin', aloin epäilevästi, sillä luulin hänen varmasti valehtelevan. Mutta samassa kuulin miesteni äänet. He kulkivat minua kohti jättiläisruohikon läpi, laulaen tullessaan, mutta olivat vielä pitkän matkan päässä, Kalubikin kuuli sen ja hypähti pystyyn.

"'Minun on mentävä', hän sanoi. 'Kukaan ei saa nähdä minua täällä. Mikä palkinto, oi lääketaidon herra, mikä palkinto?'

"'En ota palkkaa työstäni', vastasin, 'tai -- odotahan. Maassasi kasvaa ihana kukka, eikö totta? Kukka, jolla on siivet ja niiden alla syvä kupu. Sen kukan tahtoisin.'

"'Kuka sinulle on puhunut kukasta?' hän kysyi. 'Kukka on pyhä. Kuitenkin, oi valkea herrani, sinun tähtesi uskallan sen kuitenkin. Oi, tule takaisin ja tuo muassasi joku, joka saattaa tappaa pedon, ja minä teen sinut rikkaaksi. Tule takaisin ja huuda kaislikon yli Kalubia, ja Kalubi on kuuleva ja tuleva luoksesi.'

"Samassa hän juoksi keihäänsä luokse, sieppasi sen maasta ja katosi kaislikkoon. Se oli viimeinen, mitä näin, tai luultavasti tulen näkemään hänestä."

"Mutta, Veli Johannes, jollain tavoin olette saanut kukan."

"Olen, Allan. Kun noin viikkoa myöhemmin eräänä aamuna astuin ulos teltastani, seisoi siinä kukka pantuna vedellä täytettyyn, kapeasuiseen saviastiaan. Tarkoitin tietysti, että hänen piti lähettää minulle koko kasvi juurineen päivineen, mutta arvattavasti hän ymmärsi minun haluavan vain kukkaa. Tai ehkei hän uskaltanut lähettää koko kasvia. Joka tapauksessa se on parempi kuin ei mitään."

"Miksi ette ole itse mennyt maahan sitä noutamaan?"

"Monesta syystä, Allan, joista tärkein oli, että se oli mahdotonta. Mazitut vakuuttavat, että kuka ikinä kukan näkee, hänen on kuoltava. Vieläpä he, saatuaan tietää, että olin saanut kukan, pakottivat minut muuttamaan maan toiselle äärelle seitsemänkymmenen mailin päähän. Senvuoksi päätin odottaa, kunnes kohtaisin jonkun, joka lähtisi toverikseni. Suoraan sanoen, Allan, johtui mieleeni, että te olette niitä, jotka ehkä mielellään haluavat nähdä tuon ihmeellisen pedon, joka puree ihmisiltä sormet poikki ja peloittaa heidät kuoliaaksi", ja Veli Johannes silitti pitkää, valkeata partaansa ja hymyili lisätessään: "Eikö ole omituinen sattuma, että kohtasimme toisemme niin pian senjälkeen?"

"Niinkö?" vastasin. "Minuako todellakin ajattelitte? Veli Johannes, teistä puhutaan monenmoista, mutta minä olen tullut siihen päätökseen, ettei teidän järjessänne ole mitään vikaa."

Jälleen hän hymyili ja siveli pitkää, valkeata partaansa.

II.

HUUTOKAUPPAHUONE.

Muistaakseni pongon villikansasta, jonka sanottiin palvelevan gorillaa ja kultaista kukkaa, ei senjälkeen keskusteltu, ennenkuin olimme saapuneet Durban'issa olevalle talolleni. Sinne asti saatoin tietysti Charles Scroope'a, ja sinne asti tuli myöskin veli Johannes, joka makuuhuoneen puutteessa pystytti telttansa puutarhaan.

Eräänä iltana istuimme tupakoiden parvekkeella. Veli Johanneksen ainoa inhimillinen heikkous oli tupakoiminen. Hän ei juonut viiniä eikä paloviinaa; lihaa hän ei syönyt muuta kuin pakosta, mutta olen iloinen voidessani sanoa, että hän poltti sikareja, kuten useimmat amerikkalaiset, milloin vain sai niitä käsiinsä.

"John", sanoin, "olen ajatellut juttuanne ja tehnyt siitä pari johtopäätöstä."

"Mitkä ne ovat, Allan?"

"Ensimmäinen on, että olitte suuri aasi, kun ette urkkinut Kalubilta enempää tietoja, kun teillä kerran oli tilaisuus."

"Myönnän, Allan, mutta lukuunottamatta muita seikkoja olen lääkäri, ja leikkaus oli etualalla ajatuksissani."

"Toinen johtopäätökseni on se, että uskon gorilla-jumalan olevan Kalubille vaarallisen, niinkuin tekin epäilemättä olette arvannut, ja että gorilla juuri oli purrut poikki hänen sormensa."

"Kuinka niin?"

"Koska olen kuullut suurista apinoista, joitten nimi on _soko_ ja joita tavataan Itä-Afrikan keskiosissa, ja niiden sanotaan purevan ihmisiltä poikki varpaat ja sormet. Olen sitäpaitsi kuullut, että ne ovat hyvin gorillan näköisiä."

"Nyt kun mainitsette siitä, muistan itsekin kuulleeni. Olenpa kerran nähnytkin _sokon_, vaikka tosin jonkin matkan päästä, ja se oli suunnattoman suuri, ruskea apina, joka seisoi takaraajoillaan ja löi nyrkeillään rintaansa. En voinut katsella sitä kauan, sillä juoksin pakoon."

"Kolmas päätelmäni on se, että tuo keltainen orkidea voisi olla suuren rahan arvoinen, jos sen saisi kaivetuksi maasta juurineen ja veisi Englantiin."

"Muistelen sanoneeni teille, Allan, että arvioin sen 20,000 puntaan, joten tämä päätelmänne ei ole alkuperäinen."

"Neljäs johtopäätös on se, että haluaisin kaivaa maasta tuon orkidean ja saada osan noista 20,000 punnasta."

Veli Johannes kävi hyvin innostuneeksi.

"Oi", hän virkkoi. "Nyt siis tulemme siihen. Olen ihmetellyt kuinka pitkän ajan tarvitsette asian ymmärtämiseen, Allan, mutta jos olette hidas, olette myös varma."

"Viides johtopäätös on se", jatkoin, "että sentapainen retki vaatii onnistuakseen paljon rahaa, enemmän kuin te tai minä voimme saada käytettäväksemme. Osakkaita tarvittaisiin, toimivia tai nukkuvia, mutta rahakkaita."

Veli Johannes katsahti akkunaan, jonka takana Charles Scroope lepäsi vuoteessaan, hän oli nimittäin vielä siksi heikko, että meni varhain levolle.

"Ei", sanoin, "hän on saanut tarpeekseen Afrikasta, ja itsehän sanoitte, että kestää kaksi vuotta, ennenkuin hän täydellisesti parantuu. Sitäpaitsi tähän asiaan on sekautunut nainen. Kuulkaa nyt. Olen rohjennut kirjoittaa tuolle naiselle, jonka osoitteesta sain selvän silloin, kun sairas ei tiennyt mitä puhui. Ilmoitin, että hän oli kuolemankielissä, mutta että toivoin hänen jäävän henkiin, ja arvelin olevan hänelle mieleen tiedon, että sairas ei tehnyt mitään muuta kuin houraili hänestä. Sanoin myös, että hän oli sankari, isolla S:llä kirjoitettuna ja kahdesti alleviivattuna. Kautta kunniani! Kertomuksen hänen sankaruudestaan pistin siihen kuin lusikalla, oikealla hotellin kastikelusikalla. Jos Charles Scroope tuntee itsensä minun kirjoittamassani kuvauksessa, silloin olen hollantilainen, siinä kaikki. Kirje joutui viime laivaan ja joutuu, jos asiat ovat oikeallaan, morsiamen käsiin. Sitten kuulkaa vielä. Scroope haluaa minua mukaansa Englantiin pitämään huolta hänestä matkalla -- hänen omien sanojensa mukaan. Itse asiassa hän tietysti toivoo minun sanovan hänestä puolustavan sanan morsiamelleen, jos joutuisin tälle esitettäväksi. Hän tarjoutuu suorittamaan kaikki menoni ja korvaamaan ajankuluni. Ja minä kun en ole nähnyt Englantia sittenkuin olin kolmen vuoden ikäinen, otan luultavasti vastaan tarjouksen."

Veli Johanneksen kasvot synkistyivät. "Kuinka sitten käy retken, Allan?" hän kysyi.

"Tänään on marraskuun ensimmäinen päivä", minä vastasin, "ja niitten seutujen kostea vuodenaika alkaa suunnilleen nyt ja kestää huhtikuuhun. Ei hyödyttäisi siis yrittääkään päästä pongo-ystäväinne luokse aikaisemmin, ja niin minulle jää runsaasti aikaa matkustaa Englantiin ja tulla takaisin. Jos uskotte kukan haltuuni, vien sen mukanani sinne. Ehkä sattuisin löytämään jonkun, joka olisi halukas antamaan rahat kasvin saamisen toivossa. Sillävälin olette tervetullut tähän taloon, jos haluatte odottaa täällä."

"Kiitos, Allan, mutta en voi istua paikoillani niin monta kuukautta. Matkustan jonnekin ja palaan takaisin." Hän pysähtyi, ja tummaan silmään ilmeni uinaileva katse, kun hän jatkoi: "Nähkääs, veljeni, minun osani on vaeltaa ja vaeltaa kautta tämän laajan maan kunnes -- tiedän."

"Kunnes tiedätte mitä?" kysyin terävästi.

Hän kokosi voimansa kuin yhdellä nykäyksellä ja vastasi sitten väkinäisen huolettomasti:

"Kunnes tunnen joka tuuman, luonnollisesti. On vielä monta heimoa, joiden luona en ole käynyt."

"Niiden joukossa pongo", sanoin. "Niin ollen, jos onnistun saamaan kokoon rahat retkeä varten, te varmaankin tulette mukaan, eikö totta? Ellette, saa asia minun puolestani raueta. Ymmärrätte, että panen toivoni teihin ja ystäviinne, mitä tulee läpikulkuun Mazitu-maan kautta Pongon rajalle."

"Tietysti aion tulla. Vaikka te ette tulisikaan, lähden yksin. Aion tutkia Pongo-maan, vaikk'en ikinä pääsisi sieltä enää takaisin."

Vielä kerran katsahdin häneen ja vastasin:

"Panette paljon alttiiksi yhden kukan vuoksi, John. Vai haetteko muutakin kuin kukkaa? Jos on niin, toivon teidän sanovan totuuden."

Tämän sanoin tietoisena siitä, että Veli Johanneksella oli ääretön vastenmielisyys puhua tai toimia valheellisesti.

"No niin, Allan, kun lausutte sen tuolla tavalla, totuus on se, että kuulin vähän muutakin Pongo-maasta kuin sen, mitä kerroin teille sisämaassa. Se oli sen jälkeen kuin olin leikannut Kalubin sormen, muuten olisinkin koettanut päästä sinne yksin. Mutta silloin en enää voinut sitä tehdä, kuten olen sanonut."

"Ja mitä saitte kuulla?"

"Sain kuulla, että heillä on paitsi valkeaa jumalaa valkea jumalatarkin."

"Ja entä sitten? Naarasgorilla luultavasti."

"Ei muuta kuin että jumalat ovat aina kiinnittäneet mieltäni. Hyvää yötä."

"Olette vanha, kummallinen otus", huomautin hänen jälkeensä, "ja mikä on enemmän, te salaatte jotakin. Mutta eräänä kauniina Päivänä saan siitä selvän. Kuitenkin minua ihmetyttää, mahtaako koko juttu olla valhetta, ei, ei valhetta vaan harhakuvittelua. Sitäkään se ei voi olla -- tuon orkidean vuoksi. Eivät mitkään selitykset saa sitä olemattomaksi. Hullunkurista kansaa tuo pongo valkeine jumalineen ja jumalattarineen ja pyhine kukkineen. Mutta loppujen lopuksi koko Afrikka on täynnä hullunkurisia kansoja ja hullunkurisia jumalia."

* * * * *

Ja nyt kertomus siirtyy Englantiin. (Älä pelkää, seikkailurakas lukijani, jos sellaisen olen saanut, muutaman sivun jälkeen palaamme jälleen Afrikkaan.)

Mr. Charles Scroope ja minä matkustimme Durban'ista päivää tai paria minun ja Veli Johanneksen viimeisen keskustelun jälkeen. Kapkaupungissa saavutimme aluksen, jota nykyaikana pidettäisiin kurjana pikku laivana ja joka pitkän ja vaivalloisen matkan jälkeen lopulta toi meidät onnellisesti Plymouthiin. Matkatoverimme olivat hyvin ikäviä. Useimmat heistä olen unohtanut, mutta yhden naisen muistan vielä. Ajattelen, että hän oli varmaankin alkanut elämänsä kamarineitsyenä, sillä hänellä oli säännönmukainen korkea tukkalaite ja punakat kasvot. Joka tapauksessa hän nyt oli naimisissa erään viinikauppiaan kanssa, joka oli Kapkaupungissa hankkinut itselleen omaisuuden. Pahaksi onneksi hän kuitenkin oli alkanut pitää liian paljon miehensä kauppatavarasta ja kävi päivällisen syötyä tavallisesti puheliaaksi. Syystä tai toisesta hän tunsi erikoista vastenmielisyyttä minua kohtaan. Oi, näen hänet vieläkin istumassa salongissa öljylampun heiluessa hänen päänsä päällä (hän valitsi aina öljylampun alla olevan paikan, syystä että valo antoi hänen timanttiensa esiintyä loistossaan). Hänen äänensäkin kuulen vielä korvissani. "Älkää vain tuoko tänne elefantinmetsästystapojanne, mr. Allan" (korostaen sanaa Allan) "Quatermain, ne eivät sovi sivistyneeseen seuraan. Saisitte käydä harjaamassa tukkanne, mr. Quatermain." (Voin lisätä selitykseksi, että tukkani seisoo luonnostaan pystyssä.)

Sitten kuului tavallisesti hänen miehensä kauhistunut "Hys, hys, sinähän käyttäydyt aivan loukkaavasti, rakkaani!"

Oi, minkätähden muistankaan tuon kaiken niin monen vuoden päästä, vaikka ihmisten nimetkin olen unohtanut? Se on varmaan noita pikkuseikkoja, jotka helposti jäävät mieleen. Ascensionin saari, jonnekka poikkesimme, on samoin jäänyt mieleeni valkovaahtoisine, pitkine, keinuvine maininkeineen, paljaine, vihreän peittämine vuorenhuippuineen ja lammikoissa rypevine merikilpikonnineen. Kilpikonnaraukat! Me otimme kaksi mukaamme ja minun oli tapana katsella niitä keulakannella, jossa ne makasivat selällään, heikosti eviään liikutellen. Toinen niistä kuoli, ja minä sain teurastajan pelastamaan itselleni kuoren. Myöhemmin annoin sen somasti kiilloitettuna ja verhottuna häälahjaksi mr. ja mrs. Scroope'lle. Tarkoitin sen käsityökoriksi ja tulin kovin hämilleni, kun joku typerä nainen sanoi häissä sulhasen ja morsiamen kuullen, että se oli sievin kehto, minkä hän ikinä oli nähnyt. Tyhmyydessäni koetin tietysti selittää, mistä seurasi yleinen nauru.

Mutta minkävuoksi kirjoitan tällaisista turhanpäiväisistä asioista, joilla ei ole kertomukseni kanssa mitään tekemistä?

Mainitsin jo, että olin rohjennut lähettää miss Margaret Manners'ille kirjeen Charles Scroope'sta, jossa sivumennen mainitsin, että jos sankarini sattuisi jäämään eloon, toisin hänet luultavasti seuraavalla laivalla kotiin. No niin, saavuimme Plymouthiin kahdeksan aikaan aamulla, lauhkeana marraskuun päivänä, ja pian sen jälkeen saapui hinaaja noutamaan matkustajia ja postia sekä osan lastia. Minä, joka nousen aikaisin aamulla, näin sen tulevan ja huomasin kannella komean, turkiksiin verhotun naisen ja hänen rinnallaan hyvin sievän, vaaleatukkaisen nuoren neidin, jolla oli yllä siro sarkapuku. Samassa joku tarjoilija toi sanan, että minua haluttiin puhutella salongissa. Menin sinne ja tapasin nuo molemmat seisomassa käsi kädessä.

"Olette varmaan mr. Allan Quatermain", sanoi komea nainen. "Missä on mr. Scroope, jonka, mikäli ymmärsin oikein, olette tuonut kotiin? Sanokaa heti."

Jokin hänen olennossaan ja kiihkeä puhuttelutapa saivat minut niin hämilleni, että saatoin vain vastata hiljaa:

"Alhaalla, rouva, alhaalla."

"Kas niin, rakkaani", sanoi komea nainen toverilleen, "kehoitin sinua odottamaan pahinta. Ole luja; älä laita kohtausta kaikkien näiden ihmisten edessä. Kohtalon tiet ovat vanhurskaat ja tutkimattomat. Oma oikullisuutesi oli siihen syypää. Sinun ei olisi pitänyt lähettää miesraukkaa noihin pakanamaihin."

Sitten hän kääntyi puoleeni ja lisäsi terävästi: "Toivottavasti hän on balsamoitu; hautaisimme hänet mielellämme Essex'iin."

"Balsamoituko!" minä läähätin. "Balsamoitu! Mieshän on kylvyssään, tai oli ainakin muutama minuutti sitten."

Seuraavassa hetkessä nuori sievä nainen, jolle toinen oli puhunut, puhkesi itkuun, nojaten päänsä olkapäähäni.

"Margaret!" hänen seuralaisensa huudahti (hän oli jonkunlainen ankara täti), "kielsinhän sinua laittamasta julkista kohtausta.' Mr. Quatermain, koska kerran mr. Scroope on elossa, tahtoisitteko pyytää, että hän olisi hyvä ja tulisi tänne."

No niin, minä toin hänet paikalle, parta puoleksi ajeltuna, ja asian lopun voi kuvitella. On suurenmoista olla sankari, suurella S:llä kirjoitettuna. Siitä pitäen se (minun ansiostani) oli Charles Scroopen osa elämässä. Hänellä on nyt lastenlapsia, ja he kaikki pitävät häntä sankarina. Eikä hän vastusta heitä. Minä tein matkan morsiamen kotiin Essex'iin, joka oli suurenmoinen maatila kauniine, vanhoine rakennuksineen. Tuloiltanani sinne oli kokoontunut 24-henkinen päivällisseura, ja minä sain pitää puheen Charles Scroope'sta ja leopardista. Luulen, että se oli hyvä puhe. Joka tapauksessa kaikki hurrasivat, myöskin palvelijat, jotka olivat keräytyneet ison hallin perälle. Muistan kertomusta täydentääkseni lisänneeni siihen vielä pari muuta leopardia, emän ja kaksi puolikasvuista poikasta, sekä haavoittuneen puhvelin ja kertoneeni kuinka mr. Scroope lopetti ne kaikki yhden toisensa jälkeen metsästyspuukolla. Oli huvittavaa seurata hänen ilmeitään kertomuksen kehittyessä. Onneksi hän istui vieressäni, joten voin potkaista häntä pöydän alitse. Kaikki oli hyvin hauskaa ja hyvin onnellista, sillä nuo kaksi rakastivat todella toinen toistaan. Jumalan kiitos, että minun, tai oikeammin Veli Johanneksen, onnistui saattaa heidät jälleen yhteen.

Tällä matkallani Essex'iin minä, sivumennen sanoen, kohtasin ensi kerran lordi Ragnairin ja kauniin miss Holmes'in, joitten kanssa myöhemmin olin joutuva hyvin omituisiin seikkailuihin.

* * * * *

Tämän välinäytöksen jälkeen ryhdyin tehtävääni. Joku mainitsi minulle, että kaupungissa oli kauppahuone, joka myi huutokaupalla orkideoja, nämä kukat alkoivat nimittäin sinä aikana tulla muotiin rikasten puutarhaviljelijäin keskuudessa. Tämä, arvelin, mahtoi olla paikka, jossa minun sopi näyttää aarteeni. Epäilemättä toiminimi May & Primrose -- se oli liikkeen maailmankuulu nimi -- kykenisi saattamaan minut kosketuksiin varakkaiden orkideanviljelijäin kanssa, jotka eivät arkailisi pannessaan liikkeelle pari tuhatta toivossa, että saisivat osan kukkaan, joka Veli Johanneksen lausuman mukaan oli suuren kultamäärän arvoinen. Joka tapauksessa aioin yrittää.

Eräänä perjantaina puoli yhden aikaan etsin siis herrojen May & Primrose'n liikkeen, kantaen mukanani kultaista Cypripediumia, joka nyt oli litteässä metallirasiassa.

Olin sattunut valitsemaan onnettoman päivän ja hetken, sillä saapuessani toimistoon ja kysyessäni mr. May'tä minulle ilmoitettiin hänen olevan maanarviointimatkalla.

"Sitten haluaisin puhutella mr. Primrose'a", sanoin.