Part 19

"Mitä äidin asumapaikkaan tulee", kalubi jatkoi, "se on järvessä olevalla saarella, vuoren huipulla, jota ympäröi vesi. Hänellä ei ole Valkoisen jumalan kanssa mitään tekemistä, mutta vaimot, jotka häntä palvelevat, soutavat silloin tällöin järven yli hoitamaan peltoja, joilla kasvaa kalubin kylvämä vilja, jonka siemenet ovat Valkean jumalan ravintoa."

"Hyvä", minä sanoin; "nyt me ymmärrämme -- emme paljoa, mutta vähän. Sano sitten suunnitelmasi. Kuinka pääsemme siihen paikkaan, jossa suuri apina asuu? Ja jos pääsemme sinne, kuinka meidän on surmattava eläin, kun seuraajasi Komba oli kyllin huolellinen estääkseen meitä tuomasta ampuma-aseitamme maahasi?"

"Ah, herrani Macumazana, tuosta kepposesta saakoon hän itse tuntea jumalan hampaat aivoissaan, niin, saakoon hän sen kuoleman, jonka hänelle aion. Ennustus, jonka hän sanoi, ei ole mikään vanha ennustus. Se ilmestyi maahan vasta viime kuussa, vaikka en tiedä, onko se lähtöisin Kombasta vai Motombosta. Lukuunottamatta minua ei kukaan tai ainakin hyvin harvat maassa olivat kuulleet rautaputkista, jotka purkavat sisältään kuolemaa, kuinka siis olisi voinut syntyä ennustus, joka puhuu niistä?"

"Enpä tiedä, kalubi, mutta vastaa kysymykseni loppuosaan."

"Mitä tulee pääsemiseenne metsään -- Valkea jumala nimittäin asuu metsässä vuoren rinteellä -- se on oleva helppoa, sillä Motombo ja kansa luulevat, että tuon teidät uhrattaviksi, mitä he monesta syystä toivovatkin", ja hän vilkaisi hyvin merkitsevästi pulleaan Stephen'iin. "Mitä taasen tulee siihen, kuinka teidän on tapettava jumala ilman rautaputkianne, sitä en tiedä. Mutta te olette hyvin urhoollisia ja suuria taikureita. Te keksitte varmasti keinon."

Taaskin Veli Johannes näytti heräävän. "Niin", hän sanoi, "kyllä me keksimme keinon. Älä huolehdi siitä, oi kalubi. Me emme pelkää tuota suurta apinaa, jota nimität jumalaksi. Mutta sen teemme vain yhdellä hinnalla. Emme tapa petoa emmekä koeta pelastaa henkeäsi muuta kuin yhdellä hinnalla."

"Millä hinnalla?" kalubi kysyi hermostuneesti. "Meillä on vaimoja ja karjaa -- ei, te ette halua vaimoja, ja karjaa ei voida kuljettaa järven yli. Meillä on kultahiekkaa ja norsunluuta. Sitä olen jo luvannut, ja muuta en voi teille antaa."

"Hinta on se, oi kalubi, että luovutat meille mukanamme vietäviksi tuon valkoihoisen naisen, jota nimitetään Pyhän kukan äidiksi, ja hänen tyttärensä --"

"Ja", keskeytti Stephen, jolle olin kääntänyt edellisen, "ja Pyhän kukan itsensä juurineen päivineen maasta kaivettuna."

Kuullessaan nuo vaatimattomat ehdot kalubi-raukka kävi miltei mielettömäksi kauhusta.

"Ymmärrättekö", hän huohotti, "ymmärrättekö, että pyydätte maani jumalia?"

"Hyvin hyvästi", Veli Johannes vastasi tyynesti; "maasi jumalia, ei enempää eikä vähempää."

Kalubi oli vähällä syöksyä ulos majasta, mutta minä tartuin häntä käsipuoleen ja sanoin:

"Näetkös, ystäväni, asia on tämä. Sinä pyydät meitä panemalla itsemme alttiiksi suurelle vaaralle surmaamaan yhden maasi jumalia, kaikkein korkeimman heistä, jotta sinä pelastaisit henkesi. No niin, siitä maksuksi me pyydämme sinua lahjoittamaan meille ne maasi jumalat, jotka vielä jäävät jäljelle, ja saattamaan meidät heidän kanssaan turvallisesti järven yli. Myönnytkö vai etkö?"

"En", kalubi vastasi synkkänä. "Myöntyminen olisi samaa kuin henkeni kiroaminen; se on liian kauheaa ajatellakaan."

"Ja kieltäytyminen on samaa kuin ruumiisi kiroaminen; samaa kuin jättäisit muutaman tunnin kuluttua ruumiisi murskattavaksi ja raadeltavaksi suurelle apinalle, jota nimität jumalaksi. Niin, murskattavaksi ja raadeltavaksi ja senjälkeen luultavasti keitettäväksi ja syötäväksi uhrina. Eikö asia ole niin?"

Kalubi painoi päänsä ja ähkyi.

"Me puolestamme", minä jatkoin, "iloitsemme siitä, että olet kieltäytynyt ja siten päästänyt meidät vaikeasta ja vaarallisesta tehtävästä, joten saamme turvallisesti palata Mazitu-maahan."

"Kuinka aiotte päästä palaamaan turvallisesta, oi herrani Macumazana, te, jotka on tuomittu 'kuumaan kuolemaan', jos pääsette ehyinä jumalan kynsistä?"

"Hyvin helposti, oi kalubi, kertomalla Komballe, tulevalle kalubille, juonesi jumalaa vastaan ja kieltäytymisemme noudattamasta kurjaa pyyntöäsi. Sehän voikin todella tapahtua nyt heti, ollessasi täällä meidän luonamme, oi kalubi, jossa sinun luultavasti ei epäillä olevan. Menen vain ja lyön saviastiaan oven ulkopuolella; epäilemättä sen joku kuulee, vaikka onkin myöhä. Ei, mies, pysy paikoillasi; meillä on puukkoja ja palvelijoillamme on keihäitä", ja niin sanoen olin lähtevinäni.

Silloin miesraukka heittäytyi jalkoihini.

"Herrani", hän sanoi, "annan teille Pyhän kukan äidin ja hänen tyttärensä; ah, ja itsensä Pyhän kukankin juurineen kaikkineen maasta kaivettuna, ja vannon, että jos suinkin voin, koetan saattaa teidät ja heidät turvallisesti järven yli, kuitenkin sillä ehdolla, että saan tulla mukaanne, sillä tänne en tohdi jäädä. Tietysti kirouskin tulee, mutta on kuitenkin parempi kuolla kirottuna jonakin tulevana päivänä kuin jumalan käsiin huomenna. Oi! Miksi olenkaan syntynyt! Miksi olenkaan syntynyt!" ja hän ratkesi itkuun.

"Se on kysymys, jonka moni on tehnyt, mutta johon ei kukaan ole kyennyt vastaamaan, oi ystäväni kalubi, vaikka mahdollisesti vastaus on löydettävissä", minä vastasin lempeällä äänellä.

Sydämeni sääli tuota kurjaa olentoa, joka oli niin syvään sotkeutunut ja vajonnut taikauskonsa helvettiin, tuota itsevaltiasta, joka ei voinut pelastua vihamielisen voiman käsistä muuten kuin kammottavan kuoleman kautta, tuota pappia, joka oli tuomittu saamaan kuolemansa jumalansa kädestä, niinkuin hänen edeltäjänsä olivat saaneet ja niinkuin hänen seuraajansa hänen jälkeensä olivat saavat kuolemansa.

"Kuitenkin", minä jatkoin, "uskon, että olet valinnut viisaasti, ja me pidämme kiinni sanastasi. Jos olet uskollinen meitä kohtaan, mekään emme sano mitään. Mutta siitä ole varma, että jos koetat pettää meitä, mekin, jotka emme ole niin avuttomia kuin miltä näytämme, petämme sinut, ja sinä olet itse kuoleva emmekä me. Suostutko sopimukseen?"

"Suostun, valkea herra, mutta älä moiti minua, jos käy huonosti, sillä jumalat tietävät kaikki, ja he ovat paholaisia, jotka iloitsevat ihmisten tuskasta ja pilkkaavat sopimuksia ja kiduttavat niitä, jotka koettavat heitä loukata. Mutta tulkoon mitä tulee, tällä tavalla minä vannon uskollisuutta, valalla, jota ei voida rikkoa", ja hän vetäisi vyöstään puukon, pisti ulos kielensä pään ja lävisti sen. Haavasta tipahti veripisara lattialle.

"Jos rikon valani", hän sanoi, "saa lihani jäähtyä, niinkuin tuo veri hyytyy, ja mädätä, niinkuin se mätänee! Ah, ja henkeni joutukoon turmioon ja hukkukoon haamujen maailmaan, niinkuin tämä veri haihtuu ilmaan ja sekoittuu maailman tomuun!"

Näky oli kaamea ja vaikutti minuun syvästi, varsinkin kun olin vakuutettu, että tuo onneton sittenkin oli tuomittu, että hän ei voinut välttää uhkaavaa kohtaloansa.

Emme sanoneet mitään, ja seuraavassa hetkessä hän oli vetänyt valkean vaippansa kasvoilleen ja pujahtanut ulos ovesta.

"Pelkään, että leikimme vaarallista leikkiä tuon aran miesraukan kustannuksella", Stephen sanoi nuhdellen.

"Valkoinen nainen", mutisi Veli Johannes, "valkoinen nainen ja hänen tyttärensä."

"Niin", arveli Stephen ääneensä. "Puolustuksenamme on se, että koetamme tehdä jotakin pelastaaksemme tästä helvetistä kaksi valkoihoista naista, jos he ovat olemassa. Samalla tiellä voimme ottaa orkideankin, sillä he tulisivat kaipaamaan sitä, naisparat, ettekö usko? Olen iloinen, että keksin tuon, sillä se rauhoittaa omaatuntoani."

"Toivonpa, että se rauhoittaisi teitä silloinkin, kun kaikki makaamme tuolla rautaristikolla, joka mikäli huomasin on kyllin suuri kolmelle", minä huomautin purevasti. "Nyt olkaa hiljaa, minä tahdon nukkua."

Ikävä kyllä minun on lisättävä, että suurimman osan yötä hätä vei unesta voiton. Mutta jos en voinut nukkua, niin voin, tai oikeastaan olin pakotettukin ajattelemaan, ja ankarasti ajattelinkin.

Ensin ajattelin pongo-kansaa ja heidän jumaliaan. Mitä ne olivat, ja minkävuoksi he niitä palvelivat? Tämän kysymyksen hylkäsin kumminkin pian, sillä muistin, että sama kysymys koski kaikkia laajan Afrikan mantereen synkkiä uskontoja ja ettei siihen kukaan voinut antaa vastausta, vähimmän asianomaiset itse. Vastaus lienee kuitenkin löydettävissä pimeän ihmissydämen kauheassa pelossa, joka joka paikassa ympärillään näkee kuolemaa, kauhua ja pahaa ja hahmottelee sen milloin mihinkin eriskummalliseen muotoon ja luo siitä jumalia, tai oikeammin paholaisia, joita on lepytettävä. Sillä itse taikakalu tai eläin, tai mikä tahansa se lieneekin, ei aina ole jumaloimisen todellinen esine. Esineessä tai eläimessä asuu vain jumalan tai paholaisen henki, se on vain temppeli, joka antaa hengelle kodin ja siten itsekin tulee pyhäksi. Ja nuo henget ovat hyvin erilaisia, edustaen eri lajeja ja luonteenominaisuuksia.

Tuo suuri apina saattoi siis olla saatana, pahuuden ruhtinas. Pyhä kukka voi esittää hedelmällisyyttä ja kansan ravinnon kasvua maan povesta. Kukan äiti saattoi edustaa armoa ja hyvyyttä, mistä syystä hänen piti olla väriltään valkoinen ja asua korkealla vuorella eikä varjoisassa metsässä, kuten ainakin valon hengettären vastakohtana pimeydelle. Tai mahdollisesti hän myöskin saattoi olla afrikkalainen Ceres, sadon ja viljan jumalatar, jonka vertauskuvana oli ihana kukka, jota hän hoiti. Kuka tiesi? En ainakaan minä, en silloin enkä myöhemmin, sillä en ole koskaan päässyt siitä selville.

Mitä itseensä pongo-kansaan tulee, heidän kohtalonsa oli ilmeinen. He olivat kuoleva heimo, jonkun korkeamman rodun viimeisiä jälkeläisiä, jotka olivat kuolemassa sukupuuttoon ristiavioliittojen vuoksi. Ihmissyöjiä heistä luultavasti oli tullut vain sattumalta tai uskonnollisista syistä. Jonakin hedelmättömänä aikakautena he olivat käyneet hyvin uskonnollisiksi, ja tapa oli tullut ylivoimaiseksi. Ihmissyöjäin keskuudessa, etenkin Afrikassa, mikäli tiesin, tuota kaameaa ravintoa pidettiin paljon parempana muuta lihaa. En epäillyt vähääkään, että vaikkakin kalubi itse oli tuottanut meidät tänne siinä hurjassa toivossa, että pelastaisimme hänet kauheasta kuolemasta heidän jumaloimansa beelzebubin käsistä, Komba ja neuvonantajat profeettansa Motombon kiihoittamina aikoivat meidät murhattaviksi ja syötäviksi uhrina jumalille. Kuinka aseettomina siitä kohtalosta voisimme pelastua, sitä en keksinyt, ellemme olleet jossakin erikoisessa suojeluksessa. Loppua kohti meidän vain oli mentävä, mikä ikinä se sitten olikin.

Veli Johannes eli, antaaksemme hänelle hänen oikean nimensä, pastori John Eversley, oli vakuutettu siitä, että vuoren huipulla vankina oleva valkoihoinen nainen ei ollut kukaan muu kuin hänen kadonnut vaimonsa, jota hän oli etsinyt kaksikymmentä raskasta vuotta, ja että tuo toinen valkoihoinen nainen, josta sinä iltana olimme kuulleet, oli heidän tyttärensä, niin omituiselta kuin se saattoi tuntuakin. Mahdollisesti hän oli oikeassa, mahdollisesti väärässä. Mutta jälkimmäisessäkin tapauksessa tiemme oli selvä, jos kerran kaksi valkoihoista oli kuihtumassa tässä kauheassa maassa. Meidän oli luottaen jatkettava matkaamme, kunnes nuo raukat oli pelastettu tai kunnes itse emme enää olleet eläväin joukossa.

"On elämämme lahja, vaikk'ei riemurikas, Eik' edes lemmen unelmille tilaa suo. Työ, uskollisuus -- siinä tunnussana, Jonk' kaiku sielullemme rauhan suo",

niinkuin joku kerran mielestäni niin ylevästi on kirjoittanut. No niin, nykyinen yrityksemme tarjosi vain vähän "riemua", ja ainoa toivo "lemmen unelmista" näytti olevan rajoitettu Veli Johannekseen (tämä luuloni oli täydellinen erehdys, niinkuin minulle usein sattuu). "Kaiut" luultavasti jäisivät minun osakseni, olinpa jo kuulevinani niiden pahaenteistä jyminää.

Lopulta vaivuin nukuksiin ja näin hyvin omituisen unen. Olin olevinani henki, irrallaan ruumiista, mutta olin säilyttänyt kaikki ajatus- ja havaintokykyni voimat, liitelin yläpuolella pongo-kansaa, joka oli kokoutunut suurelle tasangolle tummansinisen taivaan alle. He olivat tekemässä tavallisia töitään, ja nuo työt olivat enimmäkseen hyvin kaameita. Muutamat heistä rukoilivat hämärää olentoa, jonka tiesin paholaiseksi; muutamat olivat tekemässä murhia; muutamat viettivät juhlaa -- heidän juhlaruokaansa en halunnut katsoa; muutamat tekivät työtä tai harjoittivat vaihtokauppaa; muutamat istuivat mietiskellen. Mutta minä, jolla oli kyky katsoa heidän sisäänsä, näin jokaisen sydämessä miehen tai naisen tai lapsen, minkä milloinkin, nöyrässä, polvistuneessa asennossa ja kädet ristittyinä kuin rukoukseen, anovat, kyynelten kostuttamat kasvot käännettyinä tummaa taivasta kohti.

Taivaalla näkyi vain yksi ainoa tähti, ja tähdestä virtaili lempeitä valojuovia, jotka hajaantuivat ja laajenivat, kunnes koko ääretön avaruus oli yhtenä sädeliekkinä. Ja sitten tuon sädekehän sykkivästä sydämestä, joka jotenkuten mielestäni muistutti liikkuvia huulia, alkoi putoilla lukemattomia lumihiutaleita, jotka kukin seurasivat määrättyä polkuaan, kunnes laskeutuivat noihin mustiin sydämiin kätkettyjen pienten rukoilevain olentojen otsille ja puhdistivat ne valkoisiksi ja kirkkaiksi.

Sitten sädekehä pieneni ja haihtui, kunnes jäljelle jäi vain kaksi läpikuultavaa kättä, jotka ojentuivat kuin siunaten -- ja minä heräsin ihmetellen, kuinka maailmassa mielikuvitukseni oli pystynyt keksimään tuollaisen näyn, ja mahtoiko näyllä olla jotakin merkitystä vai ei.

Myöhemmin kerroin sen Veli Johannekselle, joka oli yhtä henkevä kuin hyvä mies -- nuo ovat usein kaksi aivan eri asiaa -- ja pyysin, että hän olisi niin ystävällinen ja selittäisi sen. Sillä kertaa hän vain pudisti päätään, mutta muutamaa päivää myöhemmin hän sanoi:

"Luulenpa, että olen osannut lukea arvoituksenne, Allan; vastaus tuli mieleeni aivan äkkiä. Kaikissa noissa synnin saastuttamissa sydämissä on hyvän siemen itämässä ja pyrkimys kohti vanhurskautta. Ja heille kullekin on myöskin olemassa armo ja anteeksiantamus, sillä kuinka he olisivat voineet mitään oppia, kun ei heillä milloinkaan ole ollut opettajaa! Teidän unenne, Allan, viittaa huonoimpainkin ihmisten viimeiseen lunastukseen, joka tulee heidän osakseen sen armon kautta, joka kerran paistaa läpi sen pimeän yön, jonka varjossa he vaeltavat."

Näin hän sanoi, ja minä voin vain toivoa, että hän olisi ollut oikeassa, sillä nykyjään maailma on hyvin väärällä tolalla, eritoten Afrikassa.

Mekin moitimme sokeaa pakanaa monesta asiasta, mutta kun otetaan huomioon meidän valomme ja mahdollisuutemme, niin painummekohan vaa'assa paljonkaan enemmän? Oi, on totta, että paholainen -- hyvin sopiva sana -- on hyvä kalamies. Hänellä on suuri varasto kärpäsiä, erisuuruisia ja erivärisiä, ja hän osaa kyllä tarjota niitä kullekin erilaiselle kalalle. Mutta jokainen kala, olkoon se sitten valkea tai musta, tarttuu yhteen tai toiseen kärpäseen, ja sitten seuraa kysymys -- onko tuo kala, joka nieli tuon suuren, loistavan syötin, niin paljon huonompi vai vain niin paljon tyhmempi, kuin tuo toinen, joka takertui tuohon pieneen valkoiseen koiperhoseen, jonka pyrstössä on aivan samanlainen pieni väkä?

Sanalla sanoen, emmekö ole kaikki kurjia syntisiä, niinkuin rukouskirjassa sanotaan, ja onko meidän välillämme kovinkaan suurta eroa sellaisen tuomarin silmissä, joka kykenee arvioimaan alkuperäisen eron niiden vesien välillä, joissa olemme syntyneet ja joihin meidät on määrätty uiskentelemaan? Emmekö kaikki tarvitse noita armon ojennettuja käsiä, jotka unessani näin?

Mutta kas niin! Mikä oikeus on vanhalla metsästäjäraukalla pohtia asioita, jotka ovat hänelle liian korkeita?

XV.

MOTOMBO.

Uneksittuani uneni vaivuin jälleen nukuksiin, kunnes minut vihdoin herätti voimakas valonsäde, jos sattui suoraan silmääni.

"Mistä hemmetistä se tulee?" ajattelin mielessäni, sillä nuo majat ovat ikkunattomia.

Sitten seurasin sädettä sen lähtökohtaan saakka ja huomasin, että se oli pieni, saviseinään kaiverrettu reikä noin viisi jalkaa lattian yläpuolella. Nousin tarkastamaan reikää ja panin merkille, että se oli äskettäin tehty, sillä savi sen sivuissa ei ollut vielä muuttunut väriltään. Johtui mieleeni, että reikä oli sopiva salakuuntelijalle, ja menin siis ulkopuolelle tutkimuksiani jatkamaan. Huomasin, että majan seinä sijaitsi noin neljän jalan päässä sitä ympäröivän kaisla-aitauksen itäosasta, jossa ei näkynyt mitään särkymisen merkkejä, mutta seinän ulkopinnassa oli reikä ja sen alla savipermannolla murentunutta rappausta. Kutsuin luokseni Hansin ja Kysyin, oliko hän pitänyt vahtia silloin, kun tuo kaapuun verhottu mies kävi luonamme edellisenä iltana. Hän vastasi myöntävästi ja vannoi, ettei kukaan ollut voinut päästä majan likelle, sillä hän oli useampia kertoja käynyt takanakin katsomassa.

Jonkun verran lohdutettuna, vaikka en tyydytettynä palasin sisälle herättämään toisia, joille en sanonut asiasta mitään, sillä mielestäni oli typerää hätyytellä heitä ilman pätevää syytä. Muutamia minuutteja myöhemmin pitkät, hiljaiset vaimot toivat kuuman vetemme. Tuntui omituiselta, että tällaisessa paikassa tuollaiset harvinaisennäköiset palvelijattaret toivat meille kuumaa vettä, mutta niin asia kuitenkin oli. Lisäksi voin mainita, että pongot samoinkuin zulutkin olivat hyvin puhtaita, vaikka en tiedä, käyttivätkö he kaikki kuumaa vettä. Joka tapauksessa sitä varattiin meille.

Puolta tuntia myöhemmin vaimot palasivat, tuoden aamiaisemme. Sen muodosti pääasiallisesti paistettu vohla, jota nautimme kiitollisina, syystä että se oli kokonainen ja senvuoksi ei voinut herättää epäluuloamme. Hetkistä myöhemmin majesteetillinen Komba saapui. Lausuttuaan monenlaisia kohteliaisuuksia ja tiedusteltuaan yleistä terveydentilaamme hän kysyi, olimmeko valmiit lähtemään tervehdyskäynnillemme Motombon luo, joka, kuten hän lisäsi, suurella innolla odotti meitä. Kysyin, mistä Komba sen tiesi, kun olimme päättäneet matkamme vasta myöhään edellisenä iltana ja minä olin käsittänyt, että Motombo asui päivän matkan päässä. Mutta Komba suoriutui kysymyksestä hymyillen ja heiluttamalla kättään.

Ennen pitkää läksimme siis matkaan, ottaen mukaamme kaikki tavaramme, jotka nyt lahjat annettua olivat suuresti keventyneet.

Astuttuamme viisi minuuttia leveää pääkatua tulimme Rican kaupungin pohjoisportille. Siellä meihin yhtyi kalubi itse kolmikymmenmiehisen, keihäillä varustetun komennuskunnan saattamana; panin merkille, ettei heillä ollut kaaripyssyjä eikä nuolia kuten mazituilla. Hän ilmoitti meille kuuluvalla äänellä aikovansa kunnioittaa meitä saattamalla meidät Pyhimyksen temppeliin, millä ymmärsimme hänen tarkoittavan Motomboa ja hänen asuntoaan. Kun pyysimme häntä kohteliaasti olemaan vaivautumatta ärtyneiden hermojensa takia, hän kehoitti meitä karkeasti pitämään huolta omista asioistamme. Uskon, että hänen hermostuneisuutensa olikin todellista, mikä lukijalle tunnetuissa olosuhteissa ei ollutkaan ihmeellistä. Noin tuntia myöhemmin se näyttäytyikin suurena julmuutena, joka osoitti meille, kuinka ehdoton tuon miehen valta oli kaikissa maallisissa asioissa. Me kuljimme läpi pienen pensaikon ja tulimme yksinkertaisen aidan ympäröimälle puutarha-alueelle, jonne joukko pienikokoista, siroa karjaa -- suuresti jerseyläisen näköistä -- oli murtautunut aitauksen läpi nauttimaan tähkäpäitä. Kävi ilmi, että puutarha kuului siihen aikaan kalubille, joka raivostui hirveästi nähdessään karjan, joka sekin kuului hänelle, sotkevan puutarhaa.

"Missä paimen on?" hän karjui.

Alkoi kiireinen etsintä -- ja pian löydettiinkin miesraukka -- hän oli oikeastaan vain nuori poika, nukkumasta pensaan takaa. Hänet laahattiin kalubin eteen, joka osoitti hänelle ensin karjaa, sitten särjettyä aitaa ja turmeltua puutarhaa. Poika alkoi mutista puolustuksia ja rukoilla armoa.

"Tappakaa hänet!" sanoi kalubi, jolloin paimen heittäytyi maahan, tarttui häntä nilkkoihin ja alkoi suudella hänen jalkojaan huutaen, että hän pelkäsi kuolemaa. Kalubi koetti potkaisemalla irroittaa jalkansa, mutta kun se ei onnistunut, nosti suuren keihäänsä ja lopetti yhdellä ainoalla iskulla poikaparan rukoukset ja elämän.

Saattue taputti hyväksyen käsiään, minkäjälkeen neljä heistä merkin saatuaan tarttui ruumiiseen ja lähti kiireesti takaisin kohti Rican kaupunkia, missä se seuraavana yönä luultavasti ilmestyi rautaristikolle. Veli Johanneksen pitkä, valkoinen parta kohosi suuttumuksesta pystyyn kuin vihaisen kissan selkäkarvat, ja Stephen mutisi: "Sinä peto", tai jotain sinnepäin ja kohotti nyrkkiään kuin nujertaakseen kalubin. Sen hän epäilemättä olisi tehnytkin, ellen olisi saanut pidätetyksi häntä.

"Oi kalubi", sanoi Veli Johannes vaivoin, "etkö tiedä, että veri vaatii verta? Kuolemasi hetkellä muista tätä kuolemaa."

"Tahdotko lumota minut, valkoinen mies?" kalubi sanoi, heittäen häneen vihaisen katseen. "Jos --" ja taasen hän kohotti keihäänsä, mutta kun Veli Johannes ei liikahtanutkaan, piteli sitä epävarmana ylhäällä. Komba syöksyi heidän väliinsä huutaen:

"Seis, Dogeetah, joka uskallat sekautua tapoihimme. Eikö kalubi ole elämän ja kuoleman herra?"

Veli Johannes aikoi vastata, mutta minä huusin hänelle englanninkielellä:

"Taivaan nimessä, olkaa hiljaa, ellette halua seurata poikaa! Me olemme noiden miesten vallassa."

Silloin hän malttoi mielensä ja astui syrjään, ja pian jatkoimme matkaa kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Mutta uskon, että siitä hetkestä alkaen kukaan meistä ei pitänyt väliä kalubista eikä hänen kohtalostaan. Mutta nyt taaksepäin katsoessani ajattelen, että miehellä oli kuitenkin yksi puolustus. Kuoleman pelko oli tehnyt hänet mielettömäksi, eikä hän tiennyt, mitä teki.

Kaiken päivää me vaelsimme kautta hedelmällisen ja tasaisen seudun, joka erinäisistä merkeistä päättäen oli muinoin ollut laajalti viljeltynä. Nyt peltoja oli harvassa, pitkän matkan päässä toisistaan ja pensaikko, enimmäkseen bambuviita, oli jälleen peittämäisillään maan. Noin päivällisen aikaan me pysähdyimme pienen lammikon reunalle aterioimaan ja lepäämään, sillä aurinko paistoi kuumasti, ja siellä ne neljä, jotka olivat vieneet pois kuolleen pojan ruumiin, yhtyivät meihin ja tekivät pari ilmoitusta. Vielä kerran läksimme eteenpäin kohti omituisennäköistä, mustaa äkkijyrkkää kallionseinämää, jonka takana tulivuoren muotoinen vuori kohosi mahtavan suurena. Kello kolmen aikaan olimme jo niin lähellä tuota vuorta, joka ulottui silmäkantamattomiin idästä länteen, että erotimme seinämässä, nähtävästi tien päässä, aukon, joka näytti olevan luolan suu.

Kalubi lähestyi meitä ja koetti arasti saada aikaan keskustelua. Luultavasti vuoren näkeminen, joka tuli lähemmä ja lähemmä, kiihoitti taas hänen kauhuaan, jonkavuoksi hän koetti lieventää sitä pahaa vaikutusta, jonka hän meihin, tuleviin pelastajiinsa, äsken oli tehnyt. Muun muassa hän sanoi meille, että aukko, jonka näimme, oli Motombon asunnon ovi.

Minä nyökäytin päätäni, mutta en vastannut, sillä tuon murhamieskuninkaan näkeminenkin teki minut sairaaksi. Hän poistui siis jälleen, katsahtaen meihin nöyrästi ja rukoilevasti.

Senjälkeen ei enää tapahtunut mitään ennen meidän saapumistamme tuon merkillisen kallioseinän luokse, joka luultavasti oli jotakin hyvin kovaa kivilajia, joka oli jäänyt jäljelle, kun miljoonain vuosien kuluessa sade ja järven vesi olivat kuluttaneet pois sitä päällystävän pehmeämmän kiviaineen. Tai ehkä se oli laavaa, joka oli purkautunut ulos tulivuoren sydämestä sinä aikana, jolloin tulivuori vielä toimi. En ole geoloogi enkä senvuoksi voi sanoa mitään varmaa, varsinkaan kun minulla ei ollut aikaa tutkia paikkaa. Joka tapauksessa se oli siinä, ja siinä oli edessämme suuren luolan suu, joka mikäli ymmärsin oli luonnon muodostama ja oli muinoin toiminut jonkinlaisena viemärinä, jonka kautta järven vesi virtasi, siihen aikaan, jolloin Pongo-maa oli veden peitossa.