Part 18

Tämän omituisen paikan päätunnusmerkkejä oli sitäpaitsi hiljaisuus, joka siellä vallitsi. Ilmeisesti he eivät pitäneet koiria, sillä haukuntaa ei kuulunut, eikä siipikarjaa, sillä en koskaan kuullut kukon laulua Pongo-maassa. Nautakarjaa ja lampaita heillä oli runsaasti, mutta kun he eivät pelänneet vihollista, ne kävivät laitumella kaupungin ulkopuolella, josta maito ja liha kuljetettiin kaupunkiin tarvittaessa. Suuri joukko kansaa oli kokoontunut meitä katselemaan, ei laumana vaan pieninä tuttavallisina ryhminä kukin puutarhansa portille.

Ryhmä käsitti tavallisesti miehen ja yhden tai useampia vaimoja, sirovartaloisia, kauniita naisia. Toisilla oli mukanaan lapsia, mutta vain hyvin vähän; suurin määrä, minkä näin yhdellä perheellä, oli kolme, ja monella perheellä ei näyttänyt olevan ainoatakaan. Sekä vaimot että lapset olivat samoin kuin miehetkin puetut sieviin, pitkiin, valkoisiin vaatteihin, mikä omituisuus myöskin todisti, että tuo alkuasukasheimo ei kuulunut tavallisiin Afrikan villeihin.

Oi, vielä niin monen vuoden kuluttua näen Rican kaupungin selvästi edessäni, näen leveän, lakaistun ja koristetun kadun, näen ruskeakattoiset, valkoseinäiset majat viljavain puutarhainsa keskellä, pitkät, vaiteliaat asukkaat, keittotulien suorana viivana tyyneen ilmaan nousevan savun, sirot palmut ja muut etelän puut ja kaukana kadun pohjoispäässä näen häämöttävän pyöreän tornimaisen vuoren, jonka nimi on Jumalan koti. Usein tämä näky palaa mieleeni unessa, tai kun valvoessani jokin voimakas tuoksu muistuttaa minua noista suurista torvimaisista kukista, joita oli aivan tuhlaillen siroteltu leveälehtisiin pensaihin miltei joka pihalle.

Marssimme yhä eteenpäin, kunnes saavuimme korkean pensasaidan eteen, joka oli kokonaan loistavain, tulipunaisten kukkien peitossa. Päivän viimeinen kultainen hehku oli juuri häipymäisillään taivaalta, ja pimeys alkoi langeta yli maan. Komba työnsi veräjän auki, paljastaen näyn, jota yksikään meistä ei luultavasti unohda. Aitaus käsitti noin neljäkymmentä aaria maata, ja sen toisessa päässä oli kaksi suurta majaa puutarhainsa keskellä kuten tavallista.

Näiden edessä tuskin viidentoista askeleen päässä veräjästä oli toinen kokonaan erimallinen rakennus. Se oli noin viidenkymmenen jalan pituinen ja kolmenkymmenen levyinen, ja sen muodosti vain veistettyjen paalujen kannattama katto. Paalujen välit oli peitetty ruohomatoilla tai luukuilla, joista suurin osa oli kiinni, mutta neljä aivan veräjän vastapäistä auki. Katoksen sisällä neljä- tai viisikymmentä miestä, yllä valkoiset hameet ja omituiset kaavut, lauloi kaameaa, surumielistä laulua kokoontuneina kolmelle puolen suunnattoman suurta tulta, joka paloi maahan kaivetussa syvennyksessä. Neljännellä, veräjän vastapäisellä sivulla seisoi yksi mies yksin, kädet ojennettuina ja selkä meihin päin.

Yhtäkkiä hän kuuli askeleemme ja kääntyi, hypähtäen syrjään, niin että valo lankesi suoraan meihin. Suuren tulen valossa näimme nyt, että sen yläpuolella riippui pientä sänkyä muistuttava rautaristikko ja sillä jotain kaameaa. Stephen, joka kulki hiukan edellä, tuijotti ja huudahti sitten kauhistuneella äänellä:

"Hyvä Jumala, se on nainen!"

Seuraavassa sekunnissa luukut laskeutuivat kiinni, joten emme enää nähneet muuta, ja laulu lakkasi.

XIV.

KALUBIN VALA.

"Olkaa hiljaa!" minä kuiskasin, ja kaikki ymmärsivät ääneni, vaikkeivät erottaneetkaan sanoja. Sitten kokosin vaivoin voimani, sillä tuo kammottava näky, joka olisi voinut esittää kohtausta helvetistä, oli vaikuttanut minuun niin, että tunsin itseni heikoksi. Senjälkeen katsahdin Kombaan, joka oli pari askelta edellämme. Hän oli ilmeisesti hyvin hämmentynyt -- sen huomasin hänen selkänsä liikkeistä -- sillä hän oli huomannut tehneensä kauhean erehdyksen. Hetkisen hän seisoi hiljaa, kääntyi sitten ja kysyi olimmeko nähneet mitään.

"Kyllä", vastasin välinpitämättömästi, "näimme joukon miehiä tulen ympärille kokoontuneina, siinä kaikki."

Hän koetti tutkia kasvojamme, mutta kaikeksi onneksi täysi kuu pujahti juuri paksuun pilveen, joten hän ei voinut hyvin lukea ilmeitämme. Kuulin hänen huoahtavan helpotuksesta ja sanovan:

"Kalubi ja hänen päämiehensä ovat keittämässä lammasta, heillä on tapana siten juhlia kuunvaihdetta. Seuratkaa minua, valkoiset herrat."

Kiersimme hänen johdollaan pitkän katoksen pään emmekä edes vilkaisseet sinnepäin, ja jatkoimme läpi sen edessä olevan puutarhan kohti noita kahta kaunista majaa, jotka mainitsin. Lähelle tultuamme hän taputti käsiään, ja samassa hänen eteensä ilmestyi nainen, en tiedä mistä. Hän kuiskasi jotakin naiselle. Tämä poistui ja palasi samassa neljän tai viiden muun naisen seuraamana, kullakin kädessään savilamppu täynnä öljyä ja siinä palmunsyinen sydän. Lamput asetettiin majoihin, jotka osoittautuivat hyvin puhtaiksi ja mukaviksi, kalustona puutuoleja ja matala pöytä, jonka jalat oli veistetty antiloopin jalan muotoisiksi. Peräseinällä oli senlisäksi puukoroke ja sillä pehmeästä heinästä tehtyjä vuoteita ja niiden peittona mattoja.

"Täällä saatte levätä turvallisina", hän sanoi, "sillä, valkeat herrat, ettekö ole pongo-kansan kunnianarvoisia vieraita? Heti teille tuodaan ruokaa" (minua puistatti), "ja kun olette syöneet vahvasti, niin kalubi ja hänen neuvonantajansa ottavat teidät vastaan tuolla juhlatalossa, ja saatte puhella hänen kanssaan jo ennenkuin panette levolle, jos se on teille mieleen. Jos tarvitsette jotakin, niin lyökää kepillä tuohon saviruukkuun, ja heti joku saapuu", ja hän osoitti astiaa, joka näytti suurelta kuparikattilalta ja seisoi majan edessä olevassa puutarhassa lähellä naisia, jotka juuri olivat sytyttämässä tulta. "Tässä ovat tavaranne; ei mitään ole poissa, ja tässä tulee vettä, jossa saatte peseytyä. Nyt minun on mentävä suorittamaan selontekoni kalubille", ja hän poistui kohteliaasti kumartaen.

Hetken kuluttua poistuivat myöskin hiljaiset, somat naiset -- ruokaa hakemaan, olin kuulevinani jonkun heistä sanovan, ja ennen pitkää olimme yksin.

"Kautta tätivainajani!" sanoi Stephen, leyhytellen kasvojaan nenäliinallaan, "näittekö tuota naisen paistamista? Olen usein kuullut ihmissyöjistä, noista raakalaisista, mutta nähdäpä itse toimitus! Oi, kautta tätini hengen!"

"On hyödytöntä huutaa poismennyttä tätiäsi -- vaikka sinulla olisikin sellainen. Mitä odotit täältä löytäväsi, kun välttämättä halusit päästä tähän helvettiin?" kysyin synkkänä.

"Enpä tiedä, ukkoseni. Älä vaivaa minua ylimalkaisilla odotuksilla. Ne olivat syynä siihen, ettemme vanhan isäparkani kanssa koskaan voineet tulla toimeen. Mainitsin hänelle aina tuon lauseen: 'Riittää kullekin päivälle surunsa', kunnes hän lopulta lähetti noutamaan suuren perheraamatun ja viivoitti sen raivoissaan punaisella musteella. Mutta kuulepa, luuletko, että me saamme ruveta harjoittelemaan pyhän Laurentiuksen osaa tuolla vartaassa?"

"Luulen varmasti", minä vastasin, "ja kuten vanha Babemba sinua varoitti, et saa murista."

"Saan kyllä ja tahdonkin. Ja varmaan te myöskin, Veli Johannes?"

Veli Johannes heräsi haaveistaan ja silitti pitkää partaansa.

"Koska kysytte, mr. Somers", hän vastasi miettivästi, "niin en panisi vastaan -- en ainakaan teoriassa -- jos olisi kysymyksessä marttyyrikuolema uskon puolesta, jollaisen sai pyhimys, johon viittasitte.. Mutta tunnustan, että puhuen maalliselta kannalta tunnen mitä suurinta vastenmielisyyttä ajatellessani, että joutuisin noiden erittäin epämiellyttäväin villien keitettäväksi ja syötäväksi. Ei ole kuitenkaan mitään syytä otaksua, että joudumme heidän kotoisten tapojensa uhriksi."

Minä olin masennuksissani ja olin juuri aikeissa väittää vastaan, kun Hans pisti päänsä ovesta ja sanoi:

"Päivällinen tulossa, baas, hyvin hyvä päivällinen!"

Menimme siis ulos puutarhaan, jossa pitkät tunteettomannäköiset naiset järjestelivät puuvateja maahan. Kuu oli nyt tullut esille pilvistä, ja sen kirkkaassa valossa me tarkastelimme niiden sisällystä. Muutamissa oli keitettyä lihaa ja sen päällä jonkinlaista kastetta, joka teki mahdottomaksi tuntea sen luonnollista alkuperää. Tosiasiallisesti uskon kyllä, että se oli lammasta, mutta -- kuka tiesi? Muu oli ilmeisesti kasvisruokaa, esim. kokonainen vati täynnä ruskeutettuja jauhopalleroita ja suuri keitetty kurkku, puhumattakaan useammasta kulhollisesta hyydytettyä maitoa. Tämän juhla-aterian nähdessäni minun vegetaarisissa periaatteissani, joita Veli Johannes aina oli minulle saarnannut, tapahtui äkkiä täydellinen käänne.

"Taidattepa olla aivan oikeassa", sanoin hänelle hermostuneesti, "siinä, että kasvisruoka on terveellisintä kuumassa ilmastossa. Joka tapauksessa olen päättänyt kokeilla sillä muutamia päiviä", ja käänsin siis mieleni tuulen mukaan, siepaten neljä päällimäistä jauhopalleroa ja kurkun pään, jonka leikkasin veitsellä. Minusta tuntui jollain tavoin vastenmieliseltä koskea niihin palleroihin, jotka olivat lautasta vasten, sillä kuka tiesi, mitä nuo vadit olivat ennen sisältäneet ja mitenkä usein niitä oli pesty.

Stephenkin näkyi löytäneen saman pelastuksen, sillä hänkin kävi j käsiksi jauhopalleroihin ja kurkkuun; samoin teki Mavovo, vieläpä piintynyt lihansyöjä Hanskin. Ainoastaan yksinkertainen Jerry nautti hyvällä ruokahalulla Egyptin tai oikeammin Pongo-maan lihapadoista, kiitellen kovasti ruokaa. Hän kun tuli viimeisenä veräjästä ei luultavasti ollut huomannut, mitä ristikolla riippui.

Vihdoinkin lopetimme yksinkertaisen ateriamme -- kun on hyvin nälkäinen, tarvitsee pitkän ajan täyttääkseen itsensä hauraalla kurkulla; senvuoksi luultavasti märehtijätkin ja muut ruohonsyöjät näyttävät lakkaamatta syövän -- ja ruoan päälle ryyppäsimme vettä, jättäen tahmeannäköisen maidon alkuasukkaille.

"Allan", sanoi Veli Johannes minulle matalalla äänellä sytytellessämme piippujamme, "se mies, joka seisoi selin meihin rautaristikon edessä, oli kalubi. Tulenvalossa näin aukon hänen kädessään siinä kohdassa, mistä leikkasin pois sormen."

"No niin, jos aiomme päästä eteenpäin, teidän on hoidettava häntä", vastasin. "Mutta nyt onkin kysymys siitä, pääsemmekö ensinkään etemmäksi kuin tuohon -- vartaaseen. Uskonpa, että meidät on houkuteltu tänne syötäviksi."

Ennenkuin Veli Johannes ehti vastata, Komba saapui ja kysyttyään, oliko ruokahalumme ollut hyvä, ilmoitti kalubin ja hänen päämiestensä odottavan meitä. Läksimme siis liikkeelle muut paitsi Jerry, jonka jätimme tavaroitamme vartioimaan, ja otimme mukaamme kalubille varaamamme lahjat.

Komba opasti meidät juhlatalolle asti, missä tuli syvennyksessä oli sammunut tai peitetty tuhkalla, ja ristikko kaameine sisällyksineen hävinnyt. Verhot oli vedetty ylös, joten kirkas kuunvalo pääsi virtaamaan sisälle ja valaisemaan huonetta. Puisilla tuoleilla puoliympyrässä, kasvot veräjään päin, istuivat kalubi ja hänen kahdeksan neuvonantajaansa, kaikki harmaahapsisia miehiä, kalubi itse keskellä. Hän oli pitkä, laiha, keski-ikäinen mies, jonka kasvot näyttivät minusta niin hermostuneilta, etten sellaisia ennen ollut nähnyt. Iho värähteli lakkaamatta, ja kädet eivät olleet hetkeäkään liikkumatta. Silmätkin olivat, mikäli tuossa valaistuksessa voin nähdä, täynnä kauhua.

Hän nousi seisoalleen ja kumarsi, mutta neuvonantajat jäivät istumaan, tervehtien meitä pitkällä ja hiljaisella kättentaputuksella, mikä nähtävästi oli pongojen tervehtimistapa.

Me kumarsimme vastaukseksi ja istuuduimme sitten kolmelle meitä varten varatulle tuolille, Veli Johannes keskelle. Mavovo ja Hans seisoivat takanamme, jälkimmäinen nojaten pitkään bambusauvaansa. Niin pian kuin nämä esivalmistelut olivat ohi, kalubi kutsui Kombaa, jota hän juhlallisesti nimitti "Jumalan valituksi" ja "Tulevaksi kalubiksi" (huomasin hänen lausuvan sanan arastellen), tekemään selkoa tehtävänsä onnistumisesta ja siitä, mistä johtui valkoisten herrain läsnäolollaan maalle tuottama kunnia.

Komba totteli. Puhuteltuaan kalubia kaikilla mahdollisilla kunnianimillä, sellaisilla kuin "Ainoa yksinvaltias", "Herra, jonka jalkoja suutelen", "Hän, jonka silmät ovat tulta ja kieli kuin miekka", "Hän, jonka viittauksesta ihmiset kuolevat", "Uhrijuhlan herra", "Pyhän aterian ensimmäinen maistaja", "Jumalain rakastettu" (tämän kuullessaan kalubi hätkähti aivankuin olisi tuntenut keihään piston), "Toinen maan päällä paitsi Motomboa, kaikkein pyhintä, kaikkein vanhinta, jonka alku on taivaassa ja joka puhuu taivaan äänellä" j.n.e., j.n.e., hän teki tarkasti mutta lyhyesti selkoa kaikesta, mitä oli tapahtunut hänen matkallaan Bezan kaupungissa.

Erittäin perinpohjaisesti hän kertoi siitä, kuinka hän Motombolta saamansa tehtävän mukaisesti oli kutsunut valkeat herrat Pongo-maahan ja hyväksynyt heidät samalla mazitu-kansan lähettiläiksi, kun ei kukaan ollut vastannut kuningas Bausin tarjoukseen tämän tehtävän suhteen. Sen hän vain oli Motombon määräyksestä vaatinut, etteivät vieraat saaneet tuoda mukanaan noita taika-aseita, jotka purkavat sisästään savua ja kuolemaa. Tämän ilmoituksen kuullessaan kalubi taaskin hämmentyi, minkä Komba luultavasti huomasi yhtä hyvin kuin mekin hänen ilmeikkäistä kasvoistaan. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, ja hetken vaiettuaan Komba jatkoi selitystään, ettei sellaisia aseita oltu tuotu, sillä hän ei ollut tyytynyt meidän vakuutukseemme, vaan oli tovereineen tarkastanut matkatavaramme ennen lähtöämme Mazitu-maasta.

Senvuoksi, hän lisäsi, ei ollut syytä pelätä, että me aiheuttaisimme tuon vanhan ennustuksen täyttymyksen, joka sanoo, että heti kun pyssyn laukaus kuuluu pongo-kansan keskuudessa, jumalat tuhoavat maan ja kansa lakkaa olemasta kansa.

Puheensa lopetettuaan hän istuutui vaatimattomalle paikalle taaksemme. Senjälkeen kalubi tervehti meitä muodollisesti mazitu-kuninkaan Bausin lähettiläinä ja alkoi vihdoin puhua niistä eduista, joita pysyväinen rauha tuottaisi molemmille kansoille. Lopuksi hän esitti rauhan ehdot. Oli selvää, että ne oli huolellisesti valmistettu, mutta niiden toistaminen on tarpeetonta, sillä ne eivät koskaan vieneet tulokseen, ja epäilen, tokko se lie ollut tarkoituskaan. Riittää, kun sanon, että niissä puhuttiin ristiavioliitoista, vapaasta kaupasta, veriveljeydestä ja muusta sellaisesta, minkä suurimmaksi osaksi olen unohtanut, ja että rauha oli valmistettava siten, että Bausi ottaisi kalubin tyttären ja kalubi Bausin tyttären vaimokseen.

Me kuuntelimme vaieten ja hänen lopetettuaan olimme pitävinämme neuvottelua, jonka jälkeen minä otin puheenvuoron Veli Johanneksen puolesta, joka muka oli liian ylhäinen henkilö puhuakseen itse, ja sanoin, että ehdot olivat meistä hyvät ja järkevät ja että aiomme mielihyvällä esittää ne Bausille ja hänen neuvonantajilleen kotiin palattuamme.

Kalubi ilmaisi suurta tyytyväisyyttään tämän sanani johdosta, mutta huomautti sivumennen, että ennen kaikkea asia oli esitettävä Motombolle hänen lausuntoaan varten, jota ilman millään valtiollisella päätöksellä ei ollut laillista pätevyyttä pongo-kansan keskuudessa. Lisäksi hän ehdotti, että jos meillä ei olisi mitään sitä vastaan, niin kävisimme huomenna tervehtimässä hänen pyhyyttään, lähtien aamulla auringon ollessa kolmen tunnin ikäinen, sillä Motombo asui päivän matkan päässä Ricasta. Pidettyämme jälleen neuvottelua me vastasimme, että vaikka meillä, valkoisilla herroilla olikin vähän aikaa, aioimme kuitenkin koettaa käydä Motombon luona, koska hän kuulemamme mukaan oli liian vanha voidakseen tulla meitä tervehtimään. Mutta nyt olimme väsyksissä ja halusimme panna maata. Senjälkeen me esitimme lahjamme, jotka otettiin armollisesti vastaan selittäen, että vastalahjat annettaisiin meille Pongo-maasta lähtiessämme.

Tämän jälkeen kalubi otti pienen kepin ja taittoi sen merkiksi, että kokous oli lopussa, ja me toivotimme hänelle ja hänen neuvonantajilleen hyvää yötä ja vetäydyimme majoihimme.

Tässä minun on vielä lisättävä, koska asialla on merkitystä seuraaviin tapahtumiin nähden, että meitä ei tällä kertaa saattanut Komba, vaan kaksi neuvonantajaa. Komba oli poistunut neuvottelusta, vaikka huomasin sen vasta noustessani toivottamaan hyvää yötä. Milloin hän oli lähtenyt, sitä en tiedä, sillä muistettakoon, että hänen paikkansa oli varjossa takanamme, eikä kukaan meistä nähnyt hänen lähtöään.

* * * * *

"Mitä arvelette tästä kaikesta?" kysyin toisilta, kun ovi oli suljettu.

Veli Johannes pudisti vain päätään sanomatta mitään; hän näytti niihin aikoihin elävän jonkinlaisessa unimaailmassa.

Stephen vastasi: "Pyh! Kaikenlaista pötyä! Kautta silmäni ja kyynärpääni noilla ihmissyöjä-roistoilla on paha mielessä, ja mitä tahansa he aikonevatkaan, rauhaa mazitu-kansan kanssa he eivät ainakaan aio."

"Olen samaa mieltä", minä vastasin. "Jos rauhan aikomus olisi ollut vilpitön, he olisivat tinkineet enemmän, vaatineet parempia maksuehtoja tai panttivankeja tai jotain sentapaista. Motombon suostumuksen he myöskin olisivat hankkineet jo edeltäpäin. Ilmeisesti hän kuitenkin on aseman herra eikä kalubi, joka on vain hänen välikappaleensa; jos tosi olisi kysymyksessä, hän olisi puhunut asian selväksi, jos tuo Motombo kerran on olemassa eikä ole vain tarina. Mutta sittenpähän saamme nähdä, jos elämme, ja vaikka emme eläisikään, ei sillä ole suurta väliä, vaikka minä puolestani pitäisin kyllä viisaampana jättää rauhaan koko Motombo ja livistää Mazitu-maahan ensimmäisellä venheellä huomisaamuna."

"Minä aion mennä Motombon luo", keskeytti Veli Johannes päättäväisesti.

"Minä myös, minä myös", huudahti Stephen, "mutta väittelemisestä ei ole mitään hyötyä."

"Ei", minä vastasin suutuksissani. "Aivan niinkuin huomautat, ei hyödytä väitellä hullujen kanssa. Menkäämme siis vuoteeseen, ja kun yömme luultavasti on viimeinen, koettakaamme nukkua hyvin."

"No, no!" sanoi Stephen riisuessaan takkiaan ja kääntäessään sitä kaksinkerroin päänaluseksi. "Kuulkaa", hän lisäsi, "seisokaapa kauempana hetkinen, kunnes saan puistelluksi tätä peitettä. Sillä on joitakin murusia", ja hän pudisteli huopapeittoaan.

"Joitakin murusia?" minä virkoin epäluuloisena. "Miksi et odottanut vähän, niin että olisin saanut nähdä? Aikaisemmin en huomannut siinä mitään muruja."

"Rottia varmaan juoksentelee katolla", Stephen vastasi huolettomasti.

Minä en kuitenkaan ollut tyytyväinen, vaan aloin lampun heikossa valossa tutkia kattoa ja saviseiniä, joille oli maalattu jonkinlaisia kukkaseppeleitä, vaikka unohdin siitä mainita. Samassa naputettiin ovelle. Unohdin muruset ja avasin oven, jolloin Hans ilmestyi huoneeseen.

"Eräs noita ihmissyöjä-paholaisia haluaa puhutella teitä, baas.' Mavovo ei laske häntä sisälle."

"Antaa hänen tulla", minä vastasin, sillä tässä paikassa pelottomuus mielestäni oli paras aseemme, "mutta vartioi tarkoin hänen ollessaan täällä."

Hans kuiskasi sanan yli olkansa ja seuraavassa hetkessä pitkä, kiireestä kantapäähän valkoiseen vaatteeseen verhottu mies, joka näytti melkein aaveelta, astui tai oikeammin syöksyi huoneeseen ja sulki oven.

"Kuka olet?" minä kysyin.

Vastaukseksi hän kohotti kasvoillaan olevaa vaatetta, ja minä näin itsensä kalubin seisovan edessämme.

"Haluan puhutella yksin valkoista herraa Dogeetahia", hän sanoi käheällä äänellä, "ja sen pitää tapahtua nyt, sillä myöhemmin se on mahdotonta."

Veli Johannes nousi ja katsahti häneen.

"Kuinka voit, kalubi ystäväni?" hän kysyi. "Näen, että haava on parantunut hyvin."

"Niin, niin, mutta haluan puhutella sinua yksin."

"Ei niin", Veli Johannes vastasi. "Jos sinulla on jotakin sanottavaa, sinun on sanottava se meille kaikille tai jätettävä sanomatta, sillä nämä herrat ja minä olemme yksi, ja mitä minä kuulen, sen hekin kuulevat."

"Voinko luottaa heihin?" kalubi mutisi.

"Yhtä varmasti kuin minuunkin. Senvuoksi puhu tai mene. Mutta, sitä ennen, voiko kukaan kuunnella puhettamme tässä majassa?"

"Ei, Dogeetah. Seinät ovat paksut. Katolla ei ole ketään, sillä minä katselin tarkkaan ympärilleni, ja jos joku yrittää sinne kiivetä, niin kuulemme sen. Ovea vartioivat miehesikin näkisivät hänet. Kukaan ei kuule puhettamme, paitsi mahdollisesti jumalat."

"Siinä tapauksessa luotamme jumaliin, kalubi. Jatka, veljeni tuntevat tarinasi."

"Herrani", hän alkoi, pyöritellen silmiään kuin uhattu eläin, "olen kauheassa ahdingossa. Kerran sen jälkeen kuin kohtasin sinut, Dogeetah, minun olisi pitänyt mennä Valkoisen jumalan luokse, joka asuu metsässä tuolla vuoren laella, kylvämään pyhää siementä. Mutta olin olevinani sairas, ja silloin Komba, tuleva kalubi, jumalain valittu, teki sen minun puolestani ja palasi vahingoittumattomana. Ensi yönä, kun on täysi kuu, minun en kalubina vielä kerran mentävä jumalan luokse taaskin pyhää siementä kylvämään, ja -- Dogeetah, kun hän kerran on purrut minua, niin nyt hän minut tappaa. Hän tappaa minut varmasti, ellen minä tapa häntä. Sitten Komba hallitsee kalubina minun sijastani, ja hän surmaa teidätkin, arvaatte kyllä miten -- 'kuumalla kuolemalla', uhrina jumalille, jotta pongo-vaimot vielä kerran tulisivat paljojen lasten äideiksi. Niin, niin, ellemme me tapa jumalaa, joka asuu metsässä, meidän kaikkien on kuoltava", ja hän pysähtyi vapisten, ja hiki tippui lattialle hänen otsaltaan.

"Tämä on mielenkiintoista", sanoi Veli Johannes, "mutta jos otaksutaan, että saamme tapetuksi jumalan, kuinka se voi auttaa meitä tai sinua pelastumaan Motombon tai murhahaluisen kansasi käsistä? He varmasti surmaisivat meidät pyhyydenloukkauksesta."

"Ei niin, Dogeetah, jos jumala kuolee, niin Motombokin kuolee. Se on vanhastaan tunnettua, ja senvuoksi Motombo vartioi jumalaa niinkuin äiti lastaan. Senjälkeen aina siihen asti kunnes uusi jumala löydetään, hallitsee Pyhän kukan äiti, hän joka on armollinen eikä halua vahingoittaa ketään, ja minä hallitsen hänen johdollaan ja kukistan varmasti viholliseni, ennen kaikkea tuon Komba-roiston."

Olin kuulevinani ilmassa hienon äänen, joka muistutti käärmeen vihellystä, mutta kun se ei uudistunut eikä mitään näkynyt, arvelin erehtyneeni.

"Senlisäksi", hän jatkoi, "kuormitan teidät kultahiekalla ja muilla lahjoilla, mitä vain haluatte, ja saatan teidät turvassa järven yli ystäväinne mazitujen luo."

"Kuule nyt", minä keskeytin, "puhukaamme asioista selvästi, ja te, John, kääntäkää Stephen'ille. Ensinnäkin, ystäväni kalubi, sano meille ennen kaikkea kuka ja mikä tuo jumala on, josta puhut."

"Herrani Macumazana, hän on suunnattoman suuri apina, iästäkö valkoinen vai valkeaksi syntynyt, sitä en tiedä. Hän on ihmistä kahta vertaa suurempi ja voimakkaampi kuin kaksikymmentä miestä, jotka hän voi murskata käsissään, niinkuin minä murran kaislan, tai joiden pään hän voi purra poikki, niinkuin hän varoitukseksi puri poikki minunkin sormeni. Sillä tavoin hän aina kohtelee kalubeja, kun hän kyllästyy heihin. Ensin hän puree poikki sormen ja antaa heidän mennä ja seuraavalla kerralla hän murhaa heidät kuin kaislan ja samoin nekin, jotka on tuomittu uhrattaviksi tulella."

"Vai niin!" minä sanoin. "Suuri apina! Sitä jo ajattelinkin. No hyvä, ja kuinka kauan tuo peto on ollut jumalananne?"

"En tiedä kuinka kauan. Alusta asti. Hän on ollut aina, niinkuin Motombokin on ollut aina, sillä he ovat yksi."

"Se ainakin on valhe", sanoin englanninkielellä ja jatkoin sitten: "Ja kuka on Pyhän kukan äiti? Onko hänkin ollut aina, ja asuuko hän samassa paikassa kuin apina-jumala?"

"Ei niin, herrani Macumazana. Hän kuolee, niinkuin muutkin kuolevaiset, ja hänellä on seuraaja, joka astuu hänen paikalleen. Nykyinen äiti on valkoinen nainen teidän rotuanne, ja on nykyjään keski-ikäinen. Kun hän kuolee, hänen seuraajakseen tulee hänen tyttärensä, joka on myöskin valkoinen nainen ja hyvin kaunis. Hänen kuoltuaan löydetään taas uusi valkoinen, mahdollisesti sellainen, joka on mustista vanhemmista mutta syntynyt valkeana."

"Kuinka vanha tuo tytär on?" keskeytti Veli Johannes omituisen tiukalla äänellä, "ja kuka hänen isänsä on?"

"Tytär syntyi kaksikymmentä vuotta sitten, Dogeetah, sen jälkeen kuin Kukan äiti oli löydetty ja tuotu tänne. Hän sanoo, että isä oli valkoihoinen mies, jonka kanssa hän oli naimisissa, mutta joka nyt on kuollut."

Veli Johanneksen pää painui rinnalle ja silmät sulkeutuivat kuin olisi hän vaipunut uneen.