Part 16

"Ukko ilmoitti minulle, että minut aiottiin aamulla keittää ja syödä, jota varten minut oli lihotettu. Luolan suulla oli ruuhi ja sen takana vettä. Muitten nukkuessa ryömin ruuheen. Irroittaessani köyttä joku papeista heräsi ja syöksyi minua kohti. Mutta minä, joka nuoruudestani huolimatta olin urhoollinen ja voimakas, löin häntä airolla päähän, niin että hän putosi veteen. Päästyään pinnalle jälleen hän tarttui ruuhen reunaan, mutta minä löin häntä airolla sormille, kunnes hänen täytyi päästää irti. Sinä yönä oli kova tuuli, joka katkoi oksia toisella rannalla kasvavista puista. Se pyöritteli ruuhta sinne tänne, ja yksi oksista pisti minua silmään. Sillä hetkellä sitä tuskin tunsin, mutta myöhemmin silmä oli juossut kuiviin. Tahi en tiedä, vaikka siihen mahdollisesti olisi sattunut miekka tai puukko. Soudin kunnes menin tainnoksiin, ja tuuli puhalsi yhä. Viimeinen, mitä muistan, oli kahina, joka syntyi vihurin työntäessä ruuhta kaislikon läpi. Herätessäni löysin itseni läheltä rantaa, kahlasin mudan läpi maihin ja säikytin pakoon suuret krokodiilit. Mutta se tapahtui luultavasti muutamia päiviä myöhemmin, sillä minä olin nyt aivan laiha. Vaivuin rannikolle, ja sieltä muutamat kansamme miehet minut löysivät ja hoitivat minua, kunnes toivuin. Siinä kaikki."

"Ja aivan kylliksi", minä sanoin. "Nyt saat vastata. Kuinka kaukana oli kaupunki siitä paikasta, jossa sinut Mazitu-maassa vangittiin?"

"Kokonainen päivänmatka ruuhella, Macumazahn. Minut vangittiin varhain aamulla, ja illalla saavuimme satamaan, jossa oli paljon ruuhia, ehkä viisikymmentä, ja muutamat niistä kantoivat ehkä neljäkymmentä miestä."

"Ja kuinka kaukana kaupunki oli satamasta?"

"Aivan lähellä, Macumazahn."

Nyt Veli Johannes teki kysymyksen.

"Kuulitko mitään siitä maasta, joka oli luolan luona olevan veden toisella puolen?"

"Kyllä, Dogeetah. Kuulin silloin, tai jälkeenpäin -- sillä aika ajoin on maahamme kulkenut huhuja tuosta pongo-kansasta -- että se on saari, jolla kasvaa Pyhä kukka, josta tiedät, sillä viime kerralla täällä ollessasi olit saanut siitä yhden kukan. Sitten kuulin vielä, että Pyhää kukkaa hoiti papitar, jonka nimi oli Kukan äiti, ja hänen palvelijattarensa, jotka kaikki olivat neitseitä."

"Kuka tuo papitar oli?"

"Sitä en tiedä, mutta olen kuullut, että hän oli yksi niitä, jotka syntyvät valkoisina, vaikka mustista vanhemmista, ja että kaikki naiset, jotka pongo-kansasta syntyvät valkeina tai joilla on punaiset silmät, taikka jotka ovat kuuroja tai mykkiä, otetaan erilleen ja kasvatetaan papittaren palvelijoiksi. Mutta tuo papitar on nyt varmasti kuollut, sillä minun poikana ollessani hän oli jo vanha, hyvin, hyvin vanha, ja pongot olivat hyvin huolissaan, kun ei ollut olemassa ketään valkoihoista, jota olisi voitu ehdottaa hänen seuraajakseen. Hän on _varmastikin_ kuollut, sillä monta vuotta sitten Pongo-maassa oli suuri juhla, jossa syötiin paljon orjia sen johdosta että papit olivat löytäneet uuden, kauniin papittaren, jolla oli valkoinen iho ja keltainen tukka ja oikea kynsien muoto."

Nyt muistin, että tuon papittaren löytö, jota kutsuttiin "Kukan äidiksi" ja jolla piti olla erinäisiä määrättyjä ominaisuuksia, muistutti suuresti vanhan egyptiläisten Apis-härän löytöä, jolla myöskin piti olla määrättyjä pyhiä tuntomerkkejä, kuten Herodotos kertoo. Sillä kertaa en kuitenkaan sanonut siitä mitään, sillä samassa Veli Johannes kysyi terävästi:

"Ja onko tämäkin papitar kuollut?"

"Sitä en tiedä, Dogeetah, mutta en luule. Jos hän olisi kuollut olisimme luultavasti kuulleet huhuja juhlasta, jossa kuollut Äiti olisi syöty."

"Kuollut Äiti syöty!" minä huudahdin.

"Niin, Macumazahn. Pongo-maan laki on sellainen, että jostain uskonnollisesta syystä niiden, jotka ovat etuoikeutettuja tuohon pyhään ateriaan, on nautittava kuolleen Kukan äidin ruumista."

"Mutta Valkea paholainen ei kuole eikä joudu syötäväksi?" kysyin.

"Ei, niinkuin sanoin, hän ei kuole. Hän on se, joka saattaa toiset kuolemaan, minkä epäilemättä saatte nähdä, jos menette Pongo-maahan", Babemba lisäsi julmasti.

"Kautta kunniani", ajattelin itsekseni, kun Babemban kerrottua tietonsa kuulustelu loppui, "jos se olisi minun vallassani, niin jättäisin hornan valtaan koko Pongo-maan valkeine paholaisineen." Sitten muistin, miten Veli Johannes suhtautui asiaan, ja alistuin huoahtaen kohtalooni. Sattuikin niin, että se, tarkoitan kohtalo, oli tässä asiassa aivan puolueeton. Varhain seuraavana aamuna Babemba palasi.

"Herrat, herrat", hän sanoi, "on tapahtunut ihmeellinen asia! Illalla puhuimme pongoista ja kas, nyt on Pongo-maasta saapunut tänne lähetystö; se saapui auringonnousun aikaan."

"Missä tarkoituksessa?" kysyin.

"Ehdottamaan rauhaa oman kansansa ja mazitujen välille, He pyytävät Bausia lähettämään lähettiläitä heidän kaupunkiinsa järjestämään pysyväistä rauhaa. Ikäänkuin joku lähtisi!" hän lisäsi.

"Ehkäpä joku uskaltaisi", minä vastasin, sillä uusi ajatus johtui mieleeni, "mutta menkäämme Bausin luo."

Puolta tuntia myöhemmin istuimme kuninkaan pihassa, nimittäin Stephen ja minä, sillä Veli Johannes oli jo sisällä kuninkaallisessa majassa keskustelemassa Bausin kanssa. Matkalla olimme puhuneet muutaman sanan.

"Onko johtunut mieleenne, John", minä kysyin, "että jos todella aiotte pyrkiä Pongo-maahan, tässä saattaa olla tarjolla tilaisuus, jota te sanoisitte salliman määräämäksi. Mazitu-kansasta ei varmasti kukaan halua lähteä, sillä he pelkäävät saavansa itse pysyväisen rauhan -- pongojen vatsassa. No niin, te olette Bausin veli ja voitte tarjoutua näyttelemään ylimääräisen lähettilään osaa, ja me voimme olla esikuntananne."

"Olen ajatellut sitä, Allan", hän sanoi pitkää partaansa sivellen.

Me istuuduimme muutamain pääneuvonantajain keskelle, ja samassa Bausi tuli majastaan Veli Johanneksen seuraamana, tervehti meitä ja käski kutsua sisälle pongo-lähetit. Nämä tuotiin heti; he olivat pitkiä, vaaleaverisiä miehiä säännöllisine seemiläisine piirteineen ja puettuina arabialaiseen tapaan valkeaan liinaan, kaulassa ja ranteissa kulta- ja kuparirenkaita.

Sanalla sanoen he olivat arvokkaan näköisiä henkilöitä, aivan erilaisia kuin tavalliset Keski-Afrikan alkuasukkaat, vaikka olennossa oli jotakin, joka vaikutti minuun jäähdyttävästi ja vieroittavasti. Lisään vielä, että heidän keihäänsä oli jätetty ulkopuolelle ja että he tervehtivät kuningasta asettamalla käsivartensa ristiin rinnalle ja tekemällä arvokkaan kumarruksen.

"Keitä olette", kysyi Bausi, "ja mitä haluatte?"

"Minä olen Komba", vastasi heidän puhemiehensä, aivan nuori, välkkyväsilmäinen mies, "jumalain valittu, josta jonakin tulevana, ehkä läheisenäkin päivänä tulee pongo-kansan kalubi, ja nämä ovat palvelijoitani. Olen tullut, tuoden ystävyyden lahjoja, jotka ovat ulkopuolella, pyhän Motombon, jumalain ylipapin --"

"Olen luullut, että kalubi on jumalainne ylipappi", keskeytti Bausi.

"Ei niin. Kalubi on Pongo-maan kuningas, niin kuin sinä olet Mazitu-maan kuningas. Motombo, jota harvoin nähdään, on henkien kuningas ja jumalten suu."

Bausi nyökkäsi afrikkalaiseen tapaan, s.o. nostamalla leukaansa eikä painamalla sitä alas, ja Komba jatkoi:

"Olen antautunut valtaasi, luottaen kunniantuntoosi. Voit tappaa minut, jos haluat, mutta siitä ei ole mitään hyötyä, sillä on monta, jotka vain odottavat pääsevänsä kalubiksi minun sijastani."

"Olenko minä pongo, joka tahtoisin tappaa lähettiläitä ja syödä heidät?" kysyi Bausi terävästi, ja minä huomasin pongo-lähettilästen hiukan hätkähtävän.

"Kuningas, sinä erehdyt. Pongot syövät vain niitä, jotka Valkea jumala on valinnut. Se on uskonnollinen meno. Minkävuoksi he, joilla on runsaasti karjaa, haluaisivat syödä ihmisiä?"

"Sitä en tiedä", murisi Bausi, "mutta täällä on eräs, joka tietäisi kertoa erilaisen tarinan", ja hän katsahti Babembaan, joka kääntelehti levottomana.

Kombakin katsahti häneen julmilla silmillään.

"Ei ole luultavaa", hän sanoi, "että kukaan haluaisi syödä noin vanhan ja luisevan ukon, mutta se sikseen. Kiitän sinua, kuningas, turvallisuuden lupauksesta. Olen tullut pyytämään sinua, että lähettäisit lähettiläitä neuvottelemaan kalubin ja Motombon kanssa pysyväisen rauhan perustamisesta kansaimme välille."

"Miksi kalubi ja Motombo eivät tule tänne neuvottelemaan?" kysyi Bausi.

"Koska laki kieltää heitä lähtemästä maasta, oi kuningas. Senvuoksi he lähettivät minut, joka olen tuleva kalubi. Kuule siis. Kautta sukupolvien on sota vallinnut välillämme. Se alkoi niin kauan sitten, että vain Motombo tietää sen alkamisesta, jonka jumalat ovat hänelle ilmaisseet. Pongo-kansa omisti muinoin koko tämän maan, vain heidän pyhät paikkansa olivat veden tuolla puolen. Sitten esi-isäsi tulivat ja hyökkäsivät heidän kimppuunsa, surmaten monta vieden toisia orjiksi ja ottaen heidän naisensa vaimoikseen. Nyt sanovat Motombo ja kalubi, tulkoon sodan sijalle rauha; sinne, miss on vain kuivaa hiekkaa, kasvakoot laiho ja kukat; pimeys, jossa ihmiset eksyvät tieltä ja menehtyvät, muuttukoon iloiseksi valoksi, jossa voimme istua päivänpaisteessa, pidellen toinen toistamme kädestä."

"Kuule, kuule!" minä mutisin aivan liikutettuna hänen kaunopuheisuudestaan. Mutta Bausi ei ollut vähääkään liikutettu; päinvastoin hän näytti katsovan tuota runollista ehdotusta mitä mustimmalla epäluulolla.

"Lakatkaa surmaamasta kansaamme ja pyydystämästä heitä uhriksi Valkealle paholaisellenne, niin vuoden tai parin kuluttua voimme kuunnella sanojasi, jotka ovat hunajalla voidellut", hän sanoi. "Nykyisten olosuhteiden vallitessa pidämme niitä vain kärpäspyydyksenä. Mutta jos neuvonantajaimme joukossa on joku, joka on halukas käymään Motombon ja kalubin luona ja kuulemaan, mitä heillä on ehdotettavana, ja ottamaan omalle vastuulleen kaiken, mitä hänelle siellä voi tapahtua, niin minä en pane vastaan. Ja nyt, neuvonantajani, puhukaa, ei yht'aikaa vaan yksi kerrallaan, ja olkaa nopeat, sillä joka ensimmäisenä puhuu, hän saa tämän kunnian."

En luule koskaan kuulleeni syvempää hiljaisuutta kuin se, joka seurasi tätä kehoitusta. Kukin _induna_ katsoi naapuriinsa, mutta ei kukaan sanonut ainoatakaan sanaa.

"Mitä!" huudahti Bausi ja oli hämmästyvinään. "Eikö kukaan puhu? No niin, no niin, te olette lainoppineita ja rauhan miehiä. Mitä suuri kenraalimme Babemba sanoo?"

"Sanon, oi kuningas, että kävin kerran nuorena ollessani Pongo-maassa, minut raahattiin sinne pääni hiuksista, ja toisen silmäni jätin sinne, ja omin jaloin en sinne halua enää palata."

"Näyttää siltä, oi Komba, että kun kukaan kansani miehistä ei halua toimia lähettiläänä, niin Motombon ja kalubin on tultava itsensä riittävän henkivartijaväen turvissa, jos mielivät keskustella keskinäisestä rauhasta."

"Olen sanonut, että se on mahdotonta, oi kuningas."

"Siinä tapauksessa kaikki on lopussa, oi Komba. Lepää, syö ruokaamme ja palaa omaan maahasi."

Silloin Veli Johannes nousi ja sanoi:

"Olemme veri-veljiä, Bausi, ja senvuoksi minä voin puhua puolestasi. Jos sinä ja neuvonantajasi suostutte ja näillä pongoilla ei ole mitään sitä vastaan, niin minä ystävineni en pelkää lähteä Motombon ja kalubin luo neuvottelemaan heidän kanssaan rauhasta kansasi nimessä, sillä me haluamme tutustua uusiin maihin ja uusiin ihmisrotuihin. Sano, Komba, tahdotko hyväksyä meidät lähettiläiksi, jos kuningas sen sallii?"

"On kuninkaan oma asia nimittää lähettiläänsä", vastasi Komba. "Mutta kalubi on kyllä kuullut valkeain herrain olosta Mazitu-maassa ja pyytää kauttani sanoa, että jos teitä huvittaa seurata lähetystöä ja tulla hänen luokseen, hän lausuu teidät tervetulleiksi. Mutta kun asia esitettiin Motombolle, niin oraakkeli puhui näin:

"'Antakaa valkoisten miesten tulla, jos he haluavat tulla, tai antakaa heidän olla tulematta. Mutta jos he tulevat, älkää antako heidän tuoda mukanaan ainoatakaan rautaputkea, ei suurta eikä pientä, jollaisista maa on kuullut ja jotka syöksevät savua ja pamahtavat ja kuolettavat kaukaa. He eivät tarvitse niitä tappaakseen riistaa, sillä lihaa annetaan heille yllin kyllin; sitäpaitsi he Pongo-maassa ovat turvassa, elleivät loukkaa jumalaa.'"

Nämä sanat Komba lausui hyvin hitaasti ja suurella painolla, terävät silmät kiinnitettyinä minuun, kuin koettaen lukea salaiset ajatukseni. Kun kuulin sanat, rohkeuteni petti täydellisesti. Ymmärsin, että kalubi kutsui meitä Pongo-maahan, jotta tappaisimme tuon suuren Valkean paholaisen, joka uhkasi hänen henkeään ja oli minun käsitykseni mukaan suunnattoman suuri apina. Mutta kuinka saatoimme astua sitä enemmän kuin muutakaan petoa vastaan ilman ampuma-aseita? Tein minuutissa päätökseni.

"Oi Komba", sanoin, "pyssy on isäni, äitini, vaimoni ja kaikki, mikä minulle on läheistä. En liikahda täältä ilman sitä."

"Silloin, valkea herra", vastasi Komba, "teet hyvin, jos jäät tähän maahan perheesi keskuuteen, sillä jos koetat tuoda sen mukanasi Pongo-maahan, saat surmasi samassa kuin jalkasi rannalle astut."

En ehtinyt löytää vastausta, ennenkuin Veli Johannes sanoi:

"On luonnollista, että suuri metsästäjä Macumazana ei haluaisi luopua siitä, mikä hänelle on kuin sauva ontuvalle. Mutta minun laitani on toinen. En ole vuosikausiin käyttänyt pyssyä enkä tapa mitään Jumalan luomaa lukuunottamatta muutamia koreasiipisiä hyönteisiä. Olen valmis tulemaan maahasi aseenani vain tuo", ja hän osoitti takanaan aitausta vasten seisovaa hyönteishaavia.

"Hyvä, olet tervetullut", sanoi Komba, ja minä olin näkevinäni hänen silmäsään ilkeän ilonloisteen. Seurasi väliaika, jonka kuluessa minä selitin Stephen'ille yrityksen mielettömyyden. Mutta silloin tuon nuoren miehen härkämäinen itsepäisyys taaskin kauhukseni tuli näkyviin.

"Ymmärrät tietysti, Quatermain", hän sanoi, "ettemme voi antaa tuon ukkelin lähteä yksin, tai minä en ainakaan voi. Sinun asiasi on toinen, kun sinulla on poika, joka on sinusta riippuvainen. Mutta ottamatta lukuun sitä tosiasiaa, että aion saada --" hän oli juuri lisäämäisillään "orkidean", kun minä työkkäsin häntä. Se oli tietysti naurettavaa, mutta minut valtasi levottomuus ja pelko, että Komba jollain salaperäisellä tavalla ymmärtäisi, mitä hän oli sanomassa. "Mikä nyt? Ah! Kyllä käsitän, mutta tuo lurjus ei ymmärrä englantia. Niin, lukuunottamatta kaikkea muuta syynä ei ole riistanhalu, ja sinä olet tietysti oikeassa. Mutta jos mr. Veli Johannes lähtee, niin minä lähden mukaan, ja vaikka hän ei menisikään, minä menen yksin."

"Sinä käsittämätön aasinpenikka", minä mutisin vähän syrjässä.

"Mitä tuo nuori valkoinen herra sanoo haluavansa meidän maastamme?" kysyi kylmästi Komba, joka pirullisella tarkkuudella oli lukenut Stephen'in ajatukset hänen kasvoistaan.

"Hän sanoo olevansa vaaraton vaeltaja, joka tahtoisi katsella seutuja maassanne ja tutkia, onko teillä siellä kultaa", minä vastasin.

"Todellakin. Hän voi tutkia seutuja, ja kultaa meillä on", hän kosketti rannerenkaitaan, "ja sitä hän saa mukaansa niin paljon kuin jaksaa kantaa. Mutta mahdollisesti, valkoiset herrat, te haluatte puhua asiasta yksin. Sallitko meidän poistua hetkeksi, oi kuningas?"

Viittä minuuttia myöhemmin me istuimme kuninkaan "suuressa salissa" itsensä Bausin ja Babemban kanssa. Siellä pidettiin ankaraa neuvottelua. Bausi rukoili Veli Johannesta luopumaan matkasta, ja samoin minä. Babemba sanoi yritystä mielettömyydeksi, sillä hän vainusi muka taikavoimaa ja kuolemaa ilmassa, hän, joka tunsi pongot.

Veli Johannes vastasi herttaisesti, että hän aikoi varmasti käyttää hyväkseen tätä taivaan suomaa tilaisuutta saadakseen nähdä yhden niitä harvoja jäljellä olevia seutuja tässä osassa Afrikkaa, jonka läpi hän ei vielä ollut vaeltanut. Stephen haukotteli ja leyhytteli itseään nenäliinalla, sillä majassa oli kuuma, ja huomautti, että kun hän kerran oli tullut näin kauas muutaman harvinaisen kukan takia, hän ei aikonut palata tyhjin käsin.

"Minä arvaan, Dogeetah", Bausi virkkoi viimein, "että sinulla on tähän matkaan jokin syy, jota salaat minulta. Mutta minulla on aikomus pitää sinut väkisin täällä."

"Jos niin teet, se rikkoo veljeytemme", vastasi Veli Johannes. "Älä koeta saada tietää, mitä sinulta salaan, vaan odota, kunnes tulevaisuus sen näyttää."

Bausi voihkaisi ja myöntyi. Babemba sanoi, että Dogeetah ja Wazela olivat lumotut ja että vain minä, Macumazahn, olin säilyttänyt järkeni.

"Se on siis päätetty", Stephen huudahti, "John ja minä matkustamme lähettiläinä Pongo-maahan, ja sinä, Quatermain, jäät tänne pitämään silmällä metsästäjiä ja varastoja."

"Nuori mies", minä vastasin, "tahdotko loukata minua? Vaikka isäsi jätti sinut minun turviini! Jos te molemmat lähdette, minäkin tulen mukaan, vaikka sitten saisimme matkustaa ilkosen alasti. Mutta salli minun sanoa kerta kaikkiaan niin suurella painolla kuin voin, että pidän teitä molempia sekapäisinä järkijättöinä ja että elleivät pongot syö teitä, se on enemmän kuin olette ansainneet. Ajatella, että minun ikäiseni mies raahataan villien ihmissyöjien joukkoon ilman ainoatakaan pistoolia, taistelemaan paljain käsin tuntematonta petoa vastaan! No niin, kuolla voimme vain kerran -- tarkoitan nykyisten tietojemme mukaan."

"Kuinka totta", huomautti Stephen; "kuinka omituisen ja syvämielisen totta!"

Oi, olisin voinut läimäyttää häntä korvalle. Menimme jälleen pihalle, minne Komba ja hänen palvelijansa olivat kokoontuneet. Tällä kertaa he tulivat kantaen lahjoja, taikka ne kannettiin heidän puolestaan paikalle. Lahjain joukosta muistan kaksi kaunista norsun hammasta, joista aloin epäillä, ettei maa mahdollisesti ollutkaan kokonaan veden ympäröimä, sillä norsut tuskin eläisivät saarella; rasiallisen kultahiekkaa ja kuparirenkaita, jotka osoittivat, että maa oli kivennäisrikas; valkeata kotikutoista, hienoa; liinaa ja muutamia todella kauniisti koristettuja tuoppeja, joista näin, että kansalla oli taiteellista makua. Mistä tuo taiteellisuus oli kotoisin, sitä en ymmärrä, enemmän kuin koko rodun alkuperääkään. Varmaa selitystä en ainakaan tiedä, sillä päteviä todisteita en ole löytänyt. Tuskin he tietävät itsekään.

Taas istunto avattiin. Bausi ilmoitti, että me kolme valkoihoista kukin yhden palvelijan seuraamana (sen minä olin määrännyt) aioimme lähteä lähettiläinä Pongo-maahan, ottamatta mukaamme ampuma-aseita, neuvottelemaan siellä molempain kansain välisestä rauhasta ja erittäinkin keskinäisestä kaupasta ja avioliittosuhteista. Kahden jälkimmäisen pykälän lisäämistä Komba vaatimalla vaati; silloin en vielä ymmärtänyt niiksi. Hän, Komba, takasi meille Motombon ja kalubin, maansa henkisen ja ajallisen hallitsijan, nimessä turvallisuutta sillä ehdolla, että emme koettaisi loukata emmekä vahingoittaa jumalia; sopimuksesta ei päässyt mihinkään, vaikka teki mieleni sitä kiertää. Vannoen hän vielä vakuutti saattavansa meidät vahingoittumattomina takaisin Mazitu-maahan kuuden päivän kuluttua sen rannoilta lähdettyämme.

Bausi hyväksyi tämän ja lupasi lähettää viisisataa asestettua miestä saattamaan meitä sille paikalle, missä meidän oli astuttava aluksiin, ja ottamaan meitä vastaan palatessamme; lisäksi hän uhkasi, että jos meille jokin vahinko tapahtuisi, hän ryhtyisi sotaan pongo-kansaa vastaan aina siihen saakka, kunnes hän keksisi keinon sen tuhoamiseksi.

Sitten päätettiin, että lähtisimme matkaan seuraavana aamuna, ja sen jälkeen hajaannuimme.

XIII.

RICAN KAUPUNKI.

Itse asiassa emme kuitenkaan lähteneet Bezan kaupungista ennenkuin vuorokautta myöhemmin kuin oli päätetty, sillä vanha Babemba, jonka piti johtaa retkeä, tarvitsi aikaa viisisatahenkisen miehistömme kokoamiseen ja ruokavaroilla varustamiseen.

Tässä sopii mainita, että majoihin palatessamme tapasimme molemmat mazitu-kantajamme Tomin ja Jerryn väsyneen näköisinä, mutta syömässä hyvällä ruokahalulla. Kävi selville, että tietäjävainaja Imbozwi, joka syystä tai toisesta ei ollut uskaltanut heitä surmata, oli heidän suosiollista todistustaan peläten lähetyttänyt heidät johonkin kaukaiseen maanääreen, missä heitä oli pidetty vankeina. Kun sitten uutiset Imbozwin ja hänen palvelijainsa kukistuksesta ja kuolemasta olivat saapuneet, he olivat päässeet heti vapaalle jalalle ja palanneet meidän luoksemme Bezaan.

Omille palvelijoillemme meidän tietysti piti selittää aikeemme. He käsittivät heti yrityksen luonteen ja pudistivat päitään ja saatuaan vielä kuulla, että olimme luvanneet luopua pyssyistämme, he jäivät sanattomiksi hämmästyksestä.

"Kransiek! Kransiek!" mikä merkitsee "päästä vialla" tai "hullu", huudahti Hans toisille ja näpsäytti merkitsevästi otsaansa. "Tuon on Dogeetah pannut heidän päähänsä, hänhän itsekin elää haavilla pyydystämistään hyönteisistä eikä kanna pyssyä, jolla voisi ampua riistaa. Niin, niin se on varmasti."

Metsästäjät nyökkäsivät hyväksyvästi, ja Sammy kohotti kuin rukoillen kätensä taivasta kohti. Mavovo vain näytti välinpitämättömältä. Sitten seurasi kysymys, kuka halusi seurata meitä.

"Mitä minuun tulee, se on jo päätetty", sanoi Mavovo. "Minä seuraan isääni Macumazahn'ia, sillä ilman pyssyäkin olen vahva ja voin taistella yhtä hyvin kuin varustetut esi-isäni keihäillään."

"Ja minä myöskin seuraan baas Quatermain'ia", mutisi Hans, "sillä ilman pyssyäkin olen älykäs, niinkuin esiäitini olivat ennen minua."

"Paitsi silloin kun nautit lääkettä, Pilkkukäärme, ja vaivut unien hämärään", pilkkasi joku zuluista. "Otatko mukaasi tuon hienon vuoteen, jonka kuningas sinulle lähetti?"

"Ei, sinä narrin penikka!" Hans vastasi. "Lainaan sen sinulle, joka et ymmärrä, että nukkuessanikin minussa on enemmän viisautta kuin sinussa valveilla ollessasi."

Sitten oli päätettävä, kuka tulisi kolmanneksi. Kun ei kumpikaan Veli Johanneksen palvelijoista, jotka olivat seuranneet häntä hänen kiertomatkoillaan, ollut sopiva -- toinen oli nimittäin sairas ja toinen pelkuri -- niin Stephen ehdotti Sammya etupäässä senvuoksi, että hän osasi keittää.

"Ei, mr. Somers, ei", Sammy sanoi vakavana. "Siihen minä panen lujan vastalauseeni. Vaatia keittotaitoista tulemaan sellaiseen maahan, jossa hänet itsensä keitetään, on samaa kuin keittää lapsi äitinsä maidossa."

Jätimme hänet siis rauhaan ja kiinnitimme lyhyen neuvottelun jälkeen huomiomme Jerryyn, hentoon mutta urheaan mieheen, joka oli halukaskin seuraamaan meitä. Lopun siitä päivästä käytimme valmisteluihin, jotka tosin olivat yksinkertaisia, mutta vaativat kuitenkin hyvän joukon ajatusta. Olisin halunnut Hansin avukseni, mutta suureksi harmikseni en löytänyt häntä. Kun hän lopultakin ilmestyi, kysyin, missä hän oli ollut. Hän vastasi käyneensä metsässä veistämässä itselleen sauvan, sillä hän oli ymmärtänyt, että meillä oli pitkä matka käveltävänä. Hän näyttikin minulle sauvan, ja se oli pitkä ja paksu tanko lujaa ja kaunista bamburuokoa, jota kasvaa Mazitu-maassa.

"Mihin aiot käyttää tätä kömpelöä seivästä?" minä sanoin. "Meillähän on runsaasti sauvoja."

"Uusi matka, uusi sauva, baas! Tämä puulaji on sitäpaitsi täynnä ilmaa ja voi auttaa minua pysymään pinnalla, jos meidät heitetään veteen."

"Mikä keksintö!" minä huudahdin ja heitin asian mielestäni. Seuraavana päivänä aamun koittaessa me läksimme Stephen ja minä ratsastaen aaseilla, jotka nyt olivat lihavat ja hyvissä voimissa, ja Veli Johannes valkealla härällään, joka oli mitä tottelevaisin eläin ja erittäin kiintynyt häneen. Kaikki metsästäjät seurasivat meitä täysissä aseissa aina Mazitu-maan rajalle asti, missä heidän piti odottaa paluutamme mazitu-rykmentin seurassa. Itse kuningaskin saattoi meitä kaupungin länsiportille ja otti sieltä kaikilta mutta etenkin Veli Johannekselta hellät jäähyväiset. Sen lisäksi hän vielä kutsutti luokseen Komban palvelijoineen ja vannoi uudelleen, että jos meille tapahtuisi jotain vahinkoa, hän ei lepäisi ennenkuin keksittyään keinon pongo-kansan perinpohjaiseen tuhoamiseen.

"Älä pelkää", Komba vastasi kylmästi, "pyhässä Rican kaupungissamme me emme sido viattomia vieraita paaluihin nuolilla ammuttaviksi."

Pureva vastaus, joka epäilemättä oli sukkela, kiihdytti Bausia, sillä hän ei suvainnut tähän asiaan viittailtavan.

"Jos valkoiset miehet ovat niin hyvässä turvassa, niin miksi et anna heidän ottaa pyssyjänsä mukaan?" hän kysyi jotenkin epäjohdonmukaisesti.