Part 15

Kertoja pysähtyi jälleen kuin surullisten muistelmain vallassa.

"Ettekö koskaan enää ole kuullut vaimostanne?" kysyi Stephen.

"Kyllä, mr. Somers; kuulin Zanzibarissa eräältä orjalta, jonka lähetyksemme oli ostanut ja vapauttanut, että hän oli nähnyt valkoihoisen naisen, joka kuvauksen mukaan saattoi olla vaimoni, elossa ja nähtävästi terveenä jossakin paikassa, jota en mitenkään voinut tuntea. Hän tiesi vain sen, että jonkin mustan heimon lähettiläät -- heimon nimeä hän ei tiennyt -- olivat luultavasti löytäneet hänet harhailemasta viidakossa. Hän oli huomannut, että mustat kohtelivat naista mitä suurimmalla kunnioituksella, vaikka eivät ymmärtäneetkään hänen puhettaan. Seuraavana päivänä hän ollessaan etsimässä kuutta kadonnutta vuohta oli joutunut arabialaisten vangiksi, jotka, kuten hän myöhemmin oli saanut tietää, olivat samaa valkoihoista naista takaa-ajamassa. Kertomuksensa jälkeisenä päivänä mies sairastui keuhkokuumeeseen ja heikontuneena kärsimyksistään orjuudessa kuoli pian. Nyt ymmärtänette, minkävuoksi minun ei erikoisesti tehnyt mieleni käydä Kilwassa."

"Kyllä", minä sanoin, "sen ymmärrämme ja paljon muutakin, mistä saamme puhua myöhemmin. Mutta, muuttaaksemme puheenaihetta, mistä te nyt olette tulossa ja kuinka satuitte saapumaan juuri näin kreivin aikaan?"

"Olin matkalla tänne erästä tietä pitkin, jonka näytän teille kartastani", hän vastasi, "mutta satutin jalkani" (Stephen ja minä katsahdimme toisiimme) "ja sain maata kuusi viikkoa eräässä kafferimajassa. Parannuttuani, kun en voinut kävellä oikein hyvin, ratsastin opettamillani härillä. Tämä valkoinen, jonka näitte, on niistä viimeinen; muut ovat kuolleet tsetse-kärpäsen puremiin. Selittämätön pelko pakotti minut kiirehtimään eteenpäin niin nopeasti kuin pääsin; viimeisten kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa olen tuskin pysähtynyt syömään tai nukkumaankaan. Saapuessani tänä aamuna Mazitu-maahan tapasin kylät tyhjinä lukuunottamatta muutamia naisia ja tyttösiä, jotka tunsivat minut ja kietoivat nämä kukkaseppeleet ympärilleni. He kertoivat kaikkien miesten menneen Bezan kaupunkiin johonkin suureen juhlaan, mutta mikä juhla se oli, sitä he joko eivät tienneet tai eivät tahtoneet ilmaista. Minä kiirehdin siis kulkuani ja saavuin ajoissa -- Jumalan kiitos ajoissa! Tarina on pitkä; yksityiskohdat kerron myöhemmin. Nyt olemme kaikki liian väsyksissä. Mitä melua tuo on?"

Minä kuuntelin ja kuulin zulu-metsästäjäin laulavan voittolauluaan palatessaan torilta raakaa näytelmää katsomasta. Pian he jo saapuivatkin, etunenässä Sammy aivan toisenlaisena kuin se Sammy, joka itkien lähti teloituspaikalle paria tuntia sitten. Nyt hän oli iloisista iloisin ja kantoi kaulallaan muutamia taikakoruja, jotka tunsin Imbozwin henkilökohtaiseksi omaisuudeksi.

"Hyve on voittanut ja vanhurskaus on täytetty, Mr. Quatermain. Nämä ovat sotasaalista", hän sanoi ja osoitti kuolleen tietäjä-velhon' koristeita.

"Ulos, sinä pikku rakki! Emme halua tietää mitään", minä sanoin. "Mene keittämään illallista." Sammy lähti olematta vähääkään hämillään.

Metsästäjät kantoivat välillään jotakin, joka näytti Hansin ruumiilta. Ensiksi minä säikähdin, luullen häntä kuolleeksi, mutta tutkimus osoitti, että hän oli vaipunut vain tajuttomuuden tilaan, jollaisen aiheuttaa laudanum. Veli Johannes määräsi, että hänet piti kääriä huopapeitteeseen ja laskea pitkäkseen tulen lähelle, ja me teimme niin.

Samassa Mavovo lähestyi ja kyyristyi maahan eteemme.

"Isäni Macumazahn", hän sanoi levollisesti, "mitä teillä on minulle sanottavaa?"

"Kiitoksen sanoja, Mavovo. Ellet olisi ollut niin nopea, niin Imbozwi olisi lopettanut minut. Veitsi kosketti vain ihoani, mutta ei tehnyt haavaa, Dogeetah on nimittäin tarkastanut sen."

Mavovo heilautti kättään kuin työntääkseen syrjään tuon pikku seikan ja kysyi, katsoen minua suoraan silmiin:

"Mitä muita sanoja, Macumazahn? Tarkoitan Käärmeeseeni nähden."

"Että sinä olit oikeassa ja minä väärässä", vastasin häpeissäni. "On tapahtunut, niinkuin sinä ennustit, kuinka ja miksi, sitä en ymmärrä."

"Niin, isäni, siitä syystä, että te valkoiset miehet olette niin turhamaisia" ("pöyhkeileviä" oli hänen sanansa), "että luulette omistavanne kaiken viisauden. Nyt olette nähneet, että niin ei ole. Minä olen tyytyväinen. Väärät tietäjät ovat kaikki kuolleet, isäni, ja minä luulen, että Imbozwi --"

Minä kohotin kättäni, sillä en halunnut kuulla yksityiskohtia. Mavovo nousi ja meni hymyillen asioilleen.

"Mitä hän tarkoittaa Käärmeellään?" Veli Johannes tiedusteli uteliaana.

Kerroin hänelle asian niin lyhyesti kuin osasin ja kysyin, voiko hän selittää sen. Hän pudisteli päätään.

"Omituisin esimerkki alkuasukasviisaudesta, mitä milloinkaan olen kuullut", hän vastasi, "ja erittäin käyttökelpoinen. Selittääkö! Ei ole olemassa muuta selitystä kuin tuo vanha, joka sanoo, että taivaan ja maan välillä on enemmän j.n.e. ja että Jumala antaa eri ihmisille erilaisia lahjoja."

Senjälkeen söimme illallisemme; luulenpa sen olleen riemullisimpia aterioita, mitä milloinkaan olen nauttinut. On ihmeellistä, kuinka hyvälle ruoka maistuu sen jälkeen kuin ei ole enää luullut saavansa nauttia yhtä suupalaakaan. Sitten muut panivat maata, mutta minä jäin vielä, ainoana toverinani yhä tiedottomana makaava Hans, tupakoimaan hetkiseksi tulen ääreen, sillä tällä ylänkömaalla ilma oli kolea. Minusta tuntui, etten vielä voinut nukkua, ellei muusta syystä niin kaupungista kuuluvan melun vuoksi, missä mazitu-kansa juhli hirveiden velhojensa teloitusta ja Veli Johanneksen paluuta.

Yht'äkkiä Hans heräsi, kohosi istualleen ja tuijotti minuun kirkkaan liekin läpi, jota olin juuri kohentanut lisäämällä tuleen kuivia puita.

"Baas", hän sanoi ontolla äänellä, "siinä olette te ja tässä minä, ja tuossa tuli, joka ei koskaan sammu, hyvin hyvä tuli. Mutta, baas, minkävuoksi me emme ole sen sisäpuolella, niinkuin isänne, Saarnaaja, lupasi, vaan täällä ulkona kylmässä?"

"Senvuoksi, että olet vielä maailmassa, sinä vanha hupakko, etkä siellä, missä ansaitsisit olla", vastasin. "Senvuoksi, että Mavovon Käärmeellä oli sittenkin totta puhuva kieli ja Dogeetah saapui, niinkuin se oli ennustanut. Senvuoksi, että olemme kaikki elossa ja terveinä ja että paaluissa riippuvat kuolleina Imbozwi ja hänen joukkueensa. Senvuoksi, Hans, niinkuin itsekin olisit nähnyt, jos olisit pysytellyt valveilla, sen sijaan että nautit saastaisia lääkkeitä kuin arka nainen, senvuoksi, että pelkäsit kuolemaa, jonka sinun ikäisellesi miehelle olisi pitänyt olla tervetullut."

"Oi, baas", keskeytti Hans, "älkää sanoko, että asiat ovat niin ja että todella elämme vielä siinä maailmassa, jota kunnianarvoisa isänne nimitti kyynelten maljaksi. Älkää sanoko, baas, että olin raukkamainen ja nielin tuon kurjan aineen -- jos tietäisitte, baas, mistä se oli tehty, niin ymmärtäisitte -- vain pahan päänkivistyksen vuoksi. Älkää sanoko, että Dogeetah saapui silloin, kun silmäni eivät voineet häntä nähdä tai, mikä vielä pahempi, kuinka Imbozwi ja hänen lapsensa sidottiin paaluihin juuri silloin, kun minä en kyennyt auttamaan heitä tämän kyynelten pullon pohjalta siihen tuleen, joka palaa iankaikkisesta iankaikkiseen. Oi, se on liikaa, baas, ja minä vannon, että vaikka kuinka monta kertaa kuolisin, tästä puoleen teen sen aina avoimin silmin", ja hän piteli käsillään kipeää päätään ja heilutteli itseään edestakaisin katkeran surun vallassa.

Hans'illa olikin syytä olla surullinen, kun ei ollut nähnyt tapahtumain loppua. Metsästäjät keksivät hänelle uuden, hirveän pitkän nimen, joka merkitsi "pieni keltainen hiiri, joka nauttii unesta sillä aikaa kuin mustat rotat syövät vihollisensa". Yksinpä Sammykin teki hänestä pilkkaa, näytellen saaliitaan, jotka hän vakuutti omin voimin riistäneensä mahtavalta tietäjämestarilta Imbozwilta, minkä hän todella oli tehnytkin -- samaisen lmbozwin riippuessa kuolleena paalussa.

Tämä oli kaikki hyvin huvittavaa, kunnes asiat menivät niin pitkälle, että pelkäsin Hansin tappavan Sammyn ja olin pakotettu lopettamaan leikin.

XII.

VELI JOHANNEKSEN TARINA.

Vaikka olin pannut myöhään maata, olin valveilla jo ennen auringonnousua pääasiallisesti siinä tarkoituksessa, että saisin keskustella kahden Veli Johanneksen kanssa, jonka tiesin nousevan varhain. En olekaan koskaan tavannut ketään, joka nukkuisi niin vähän kuin hän.

Niinkuin olin arvannut, hän oli jo liikkeellä majassaan; kynttilän valossa hän asetteli kukkia puristimeen.

"John", sanoin, "olen tuonut teille jotakin, minkä luullakseni olette kadottanut", ja ojensin hänelle sahviaanikantisen kirjan ja vesivärimaalauksen, jotka olin löytänyt hävitetystä lähetystalosta Kilwassa.

Hän katsahti ensin kuvaan ja sitten kirjaan; ainakin luulen hänen niin tehneen, sillä itse menin hetkiseksi ulos -- auringonnousua katsomaan. Muutaman minuutin kuluttua hän kutsui minua ja, kun ovi oli sulkeutunut, sanoi epävarmalla äänellä:

"Kuinka saitte käsiinne nämä pyhäinjäännökset, Allan?"

Kerroin tarinan alusta loppuun. Hän kuunteli sanaakaan sanomatta ja lausui lopetettuani:

"Minäkin voin sanoa, minkä ehkä olette arvannutkin, että kuva on vaimoni kuva ja kirjakin kuuluu hänelle."

"Kuuluu!" minä huudahdin.

"Niin, Allan. Sanon _kuuluu_ senvuoksi, että en usko hänen kuolleen. En voi selittää sitä enempää kuin eilen illalla sitä, kuinka tuo suuri zulu-raakalainen osasi ennustaa tuloni. Mutta joskus Tuntematon ilmaisee meille salaisuutensa, ja uskon hänen ilmaisseen tämän totuuden, että vaimoni yhä elää, vastauksena rukouksiini."

"Kahdenkymmenen vuoden kuluttua, John?"

"Niin, kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Minkävuoksi luulette", hän kysyi melkein hurjana, "minun vaellelleen kolmannen osan ihmisikää Afrikan raakalaisten parissa, tekeytyen hulluksi siitä syystä, että nämä villit kunnioittavat hullua ja antavat hänen kulkea vahingoittamatta häntä?"

"Luulin teidän kokoovan perhosia ja harvinaisia kasveja."

"Perhosia ja harvinaisia kasveja! Ne olivat tekosyynä. Olen etsinyt ja etsin vaimoani. Voitte pitää sitä hulluutena, varsinkin katsoen olosuhteisiin, joissa erosimme -- hän odotti lasta, Allan -- mutta minä en pidä sitä hulluutena. Uskon hänen piileksivän jonkin kaukaisen villikansan keskuudessa."

"Siinä tapauksessa saattaisi olla parempi, ettette häntä löytäisikään", minä vastasin muistaessani monen valkoihoisen naisen kohtaloa, jotka entisinä aikoina olivat pelastuneet haaksirikosta rannikolle ja joutuneet kafferien vaimoiksi.

"Ei, Allan. Siinä suhteessa en pelkää mitään. Jos Jumala on suojellut vaimoani, Hän on varjellut häntä myöskin kaikesta vahingosta. Ja nyt", hän jatkoi, "ymmärtänette, minkävuoksi haluan päästä Pongo-maahan -- jossa palvellaan valkeaa jumalatarta!"

"Ymmärrän", minä sanoin ja jätin hänet yksin, siliä saatuani tietää kaikki pidin parempana olla jatkamatta tuskallista keskustelua. Minusta oli uskomatonta, että nainen yhä olisi elossa, ja pelkäsin vaikutusta, jonka tieto siitä Johannekseen tekisi. Kuinka paljon romantiikkaa onkaan tässä pienessä maailmassamme! Ajateltakoon Veli Johannesta (myöhemmin sain tietää, että hänen oikea nimensä oli Eversley) ja hänen elämäänsä. Ylevämielinen, sivistynyt mies, joka koettaa säilyttää uskonsa maailman pimeimmissä paikoissa ja vie nuoren vaimonsa mukanaan, mikä minun mielestäni ei ollut oikein tehty. Ei perimätieto eivätkä pyhät kirjoitukset kerro, että apostolit olisivat laahanneet vaimonsa ja perheensä mukanaan pakanamaihin saarnamatkoilleen, vaikka otaksuttavasti jotkut heistä olivat naineita. Mutta tämä on sivuasia.

Sitten tulee isku; lähetystalo ryöstetään, mies pelastuu kuin ihmeen avulla, ja nuori vaimoraukka viedään saaliiksi kurjalle orjakauppiaalle. Vihdoin viimein hänet muutaman jo kuoleman varjoissa vaeltavan villin epäluotettavain ilmoitusten mukaan on nähty jonkin muun tuntemattoman villikansan huostassa. Tämän kertomuksen kannustamana mies tekeytyy hulluksi luonnontieteilijäksi ja etsii kadonnutta kaksikymmentä vuotta, kestäen uskomattoman kovia kohtaloita, ja kuitenkin pyhän uskonsa kannattamana. Tarina oli mielestäni kaunis ja liikuttava. Mutta mainitsemistani syistä tunnustan, että toivoin naisen jo aikoja sitten palanneen Luojansa käsiin, sillä mihin tilaan olisikaan valkoihoinen nainen saattanut joutua oltuaan kaksi vuosikymmentä mustain raakalaisten vallassa!

Ja kuitenkaan en Mavovosta ja hänen Käärmeestään tekemäini kokemusten jälkeen uskaltanut pitää mitään varmana. Kuka ja mikä minä olin muodostamaan tuollaisista asioista omaa mielipidettä, saati sitten heittämään sen muille vasten kasvoja? Kuinka ahtaat ovatkaan tiedon rajat, joille perustamme tuomiomme. Ehkäpä tuo meitä ympäröivä suuri sisäisen havainnon meri on turvallisempi purjehtijalle kuin nuo pienet yksilöllisen kokemuksen saaret, joille olemme tottuneet purtemme laskemaan.

Mutta minun asiani ei ollut arvostella toisten unelmia ja henkisiä mahdollisuuksia, vaan käytännöllisenä metsästäjänä ja kauppamiehenä viedä onnelliseen loppuun retkikunta, jonka johtamisesta olin saanut hyvän maksun, ja kaivaa juurineen maasta muuan harvinainen kukka, jonka huomattavan suuresta arvosta saisin osani, jos sen löytäisin. Olen aina ylpeillyt täydellisestä mielikuvituksettomuudestani ja kyvystäni ankaraan työhön ja kovaan elämään, joitten kanssa meillä yksinomaan onkin tekemistä. Tämä on totta; tai ainakin toivon niin. Sillä jos tahtoisin olla _aivan_ rehellinen, mitä yksikään ihminen ei koskaan ole ollut lukuunottamatta erästä herrasmiestä nimeltä mr. Pepys, joka luullakseni eli Kaarle II:n hallituskaudella ja muistelmistaan päättäen, jotka luin myöhemmin, ei aikonut julkaista kirjoituksiaan -- jos tahtoisin olla niin rehellinen, niin minun olisi lisättävä, että luonteessani on toinenkin puoli. Koetan sitä kuitenkin ankarasti tukahduttaa ainakin tällä hetkellä.

Meidän ollessamme aamiaisella Hans, joka yhä kärsi päänkivistyksen ja katumuksen tuottamia tuskia ja piileskeli veräjän ulkopuolella kaukana raivostuttavista arvosteluista, ryömi sisälle nolona kuin piesty koira ja ilmoitti, että Babemba oli tulossa useiden kuormia kantavain sotilasten seuraamana. Olin aikeissa astua häntä vastaan. Mutta samassa muistin, että maan hullunkurisen tavan mukaan -- samanlaisen kuin se, jonka vaikutuksesta hyvän tuttavani sir Theophilus Shepstonen tunnustettiin omistavan suuren Chakan hengen ja tulleen siten zulu-hallitsijain vertaiseksi -- Veli Johannes oli seurueemme todella huomattava henkilö. Väistyin siis syrjään ja pyysin häntä ystävällisesti ottamaan paikkani ja eläytymään siihen villielämän asemaan, johon Jumala oli nähnyt hyväksi kutsua hänet. Minun on lisättävä, että hän sopi asemaan erittäin hyvin, sillä hän oli luonnostaan ja ulkonäöltään arvokas vanhus. Hän nielaisi kiireesti kahvinsa ja asettui vähän matkan päähän meistä ja seisoi siinä kuin kuvapatsas. Babemba ryömi ovesta häntä kohti nelin kontin, ja muut alkuasukkaat samoin, vieläpä taakkoja kantavat sotilaatkin niin nöyrissä asennoissa kuin taakat sallivat.

"Oi kuningas Dogeetah", sanoi Babemba, "veljesi kuningas Bausi palauttaa valkoisten miesten, lastesi, pyssyt ja ampumatarpeet ja lähettää muutamia lahjoja."

"Iloitsen siitä, kenraali Babemba", sanoi Veli Johannes, "vaikka olisi ollut parempi, ettei hän olisi niitä riistänytkään. Pankaa ne maahan ja nouskaa jaloillenne. Minua ei miellytä nähdä ihmisten matelevan apinan tavoin vatsallaan."

Käskyä toteltiin, ja me tarkastimme pyssyt ja ampumavarat sekä revolverit ja muut esineet, mitkä meiltä oli otettu. Ei mitään ollut hävinnyt tai vahingoittunut; päinvastoin sinne oli lisäksi ilmestynyt neljä kaunista norsunhammasta, jotka oli tarkoitettu lahjaksi Stephenille ja minulle ja jotka minä liikemiehenä arvelematta otin vastaan; Mavovolle ja metsästäjille siellä oli muutamia vuotia ja mazitu-aseita ja Hansille todistuksena hänen kyvystään vetää unia jännittävissä olosuhteissa (tämän kuullessaan zulut ulvoivat, ja Hans hävisi kiroillen majain taakse) kaunis, maan tavan mukainen, norsunluujaloilla ja hienokudoksisilla ruohomatoilla varustettu vuode, ja Sammylle kaameaääninen soittopeli, jota seurasi kehoitus, että hän tulevaisuudessa käyttäisi sitä julkisilla paikoilla äänensä asemesta.

Voin lisätä, että Sammy ei ymmärtänyt pilaa enemmän kuin Hanskaan, mutta meistä muista mazitujen huumori oli erittäin onnistunut.

"Näitten mustain rintalasten, mr. Quatermain", Sammy sanoi, "on hyvä istua pilkkaajain istuimella. Mutta tällaisessa tapauksessa hiljaisista rukouksista olisi ollut hyvin vähän apua, kun taas olen varma, että äänekäs huutoni taivaisiin pelasti teidät kaikki pakanain nuolilta."

"Oi Dogeetah ja valkoiset herrat", sanoi Babemba, "kuningas pyytää teitä luokseen voidakseen pyytää anteeksi, mitä on tapahtunut, ja tällä kertaa on tarpeetonta ottaa aseita mukaanne, sillä täst'edes ei mazitu-kansan puolesta teille voi tapahtua mitään vahinkoa."

Läksimme siis liikkeelle vielä kerran ja veimme mukanamme hylätyt lahjat. Kulkumme kuninkaan kortteliin oli todellinen riemukulku. Kansa heittäytyi maahan, ja toiset taputtivat hitaasti käsiään meidän ohikulkiessamme, ja tytöt ja pikku pojat koristivat meidän kukilla, ikäänkuin olisimme olleet morsiuskansaa matkalla häihin. Tiemme kulki teloituspaikan ohi, missä patsaat, joitten näkeminen nostatti kylmät väreet selkääni, yhä seisoivat, vaikka haudat oli täytetty.

Meidän saapuessamme Bausi ja hänen neuvonantajansa nousivat ja kumarsivat meille, tekipä kuningas vielä enemmänkin, hän nimittäin astui eteenpäin, tarttui Veli Johanneksen käteen ja tahtoi välttämättä hieroa rumaa, mustaa nenäänsä arvokkaan vieraansa nenään. Huomasin, että tämä oli mazitu-kansan syleilytapa ja kunnianosoitus, jolle Veli Johannes ei ollenkaan näyttänyt antavan arvoa. Sitten seurasi pitkiä puheita ja niitten päälle runsas kulaus kotitekoista olutta. Bausi selitti, että tapahtunut paha oli kokonaan Imbozwi-vainajan ja hänen oppilastensa syytä, joittenka hirmuvallan alla maa jo kauan oli huokaillut, syystä että heidän oli uskottu puhuvan "ylhäisen taivaan äänellä".

Veli Johannes hyväksyi puolustuksen meidän nimissämme ja luki sitten luvun, tai oikeammin piti saarnan, joka kesti täsmälleen kaksikymmentäviisi minuuttia (siinä asiassa hän on hyvin pitkäveteinen) ja jossa hän osoitti taikauskon vaarallisuuden ja viittasi korkeampaan ja parempaan tiehen. Bausi vastasi haluavansa kuulla tuosta tiestä enemmän toisella kertaa, hän nimittäin otaksui, että me aioimme viettää elämämme loppuosan hänen seurassaan, joten tie oli helppo löytää -- esimerkiksi ensi kevännä kylvön tehtyä, kun kansalla olisi enemmän joutilasta aikaa.

Senjälkeen me esitimme lahjamme, jotka tällä kertaa otettiin halukkaasti vastaan. Sitten minä ryhdyin puhumaan ja selitin Bausille, että emme suinkaan aikoneet viettää loppuikäämme Bezan kaupungissa vaan kiirehdimme heti jatkamaan matkaamme Pongo-maata kohti. Tämän kuullessaan kuningas ja hänen neuvonantajansa kävivät murheellisiksi.

"Kuulkaa, oi herrani Macumazana ja te kaikki muut", hän sanoi. "Nuo pongot ovat hirveitä noitia, suuri ja mahtava kansa, joka asuu yksin rämeiden keskellä eikä ole tekemisissä muiden kansain kanssa. Jos pongot saavat vangiksi mazitun taikka jonkun muun heimon jäsenen, he joko surmaavat hänet tai vievät orjana omaan maahansa tai uhraavat paholaisille, joita he palvelevat jumalina."

"Niin on", keskeytti Babemba, "sillä nuorena poikana olin itse pongojen vankina, ja minut tuomittiin uhrattavaksi Valkealle Paholaiselle. Pakomatkallani sieltä kadotin tämän toisen silmäni."

On tarpeetonta sanoa, että panin hänen sanansa muistiin, mutta tällä kertaa ei ollut tilaisuutta ajaa asiaa loppuun. "Jos Babemba kerran on käynyt Pongo-maassa", ajattelin itsekseni, "niin hän voi lähteä sinne uudelleen tai ainakin näyttää meille tien."

"Ja jos me saamme kiinni pongon", Bausi jatkoi, "mikä joskus tapahtuu heidän tullessaan orjajahdille, niin me surmaamme hänet. Niin kauan kuin mazitut ovat asuneet tällä paikalla, heidän ja pongojen välillä on vallinnut viha, ja minä kuolisin onnellisena, jos saisin hävitetyksi nuo paholaiset maailmasta."

"Siinä et onnistu, oi kuningas, niin kauan kuin Valkea paholainen elää", sanoi Babemba. "Etkö ole kuullut pongojen ennustusta, että niin kauan kuin Valkea paholainen elää ja Pyhä kukka kukkii, niin kauan heidän kansansa elää. Mutta kun Valkea paholainen kuolee ja Pyhä kukka lakkaa kukkimasta, silloin heidän vaimonsa käyvät hedelmättömiksi ja heidän loppunsa on käsissä."

"No niin, otaksuttavasti tuo Valkea paholainen jonakuna päivänä kuolee", minä sanoin.

"Ei, Macumazahn. Se ei kuole itsestään. Se ja sen jumalaton pappi ovat olleet siellä alusta ja pysyvät iankaikkisesti, ellei niitä tapeta. Mutta kuka on, joka voi tappaa Valkean paholaisen?"

Ajattelin itsekseni, etten minä ainakaan haluaisi koettaa, mutta taaskaan en jatkanut kysymystä.

"Veljeni Dogeetah ja herrat", huudahti Bausi, "te ette voi päästä noiden velhojen maahan muuten kuin suuren armeijan turvissa. Mutta kuinka minä voin antaa mukaanne armeijan, sillä mazitu-kansahan on maakansaa, eikä heillä ole ruuhia, joilla soutaa yli suuren järven, eikä puita niiden veistämiseksi?"

Vastasimme, ettemme tienneet, mutta aioimme ajatella asiaa, sillä siinä tarkoituksessa olimme lähteneet omasta maastamme ja tahdoimme panna aikomuksemme täytäntöön.

Siihen audienssi loppui, ja me palasimme majoihimme, mutta Dogeetah jäi keskustelemaan veljensä Bausin kanssa tämän terveyttä koskevista kysymyksistä. Kulkiessani Babemban ohi kuiskasin hänelle, että halusin puhutella häntä kahden kesken, ja hän lupasi tulla luokseni samana iltana illallisen jälkeen. Iltapäivä kului levollisesti, sillä olimme pyytäneet, että kansa pysyttelisi kauempana leiristämme.

Hans, joka ei ollut tullut mukaamme, syystä että hän ujosteli vielä hiukan julkisissa paikoissa esiintymistä, oli meidän palatessamme rihlapyssyjä puhdistamassa, ja siitä minulle johtui jotakin mieleen. Otin kaksipiippuisen pyssyn, josta olen puhunut, kutsuin Mavovoa ja ojensin sen hänelle sanoen:

"Se on sinun, oi totinen profeetta."

"Niin, isäni", hän vastasi, "se on minun vähän aikaa, sitten ehkä jälleen teidän."

Sanat sattuivat minuun, mutta en tahtonut kysyä niiden merkitystä. Jostain syystä en enää halunnut kuulla Mavovon ennustuksia. Sitten söimme päivällisen ja lopun iltapäivää nukuimme, sillä kaipasimme kaikki, myöskin Veli Johannes, suuresti lepoa. Illalla Babemba saapui, ja me kolme valkoihoista otimme hänet vastaan yksin.

"Kerro meille pongo-kansasta ja tuosta Valkeasta paholaisesta, jota he palvelevat", minä sanoin.

"Macumazahn", hän vastasi, "viisikymmentä vuotta on kulunut siitä, kun olin tuossa maassa, ja mitä minulle siellä tapahtui, sen näen kuin sumun läpi. Kahdentoista vuotiaana poikasena menin onkimaan kaislikosta, ja pitkät, valkoisiin puetut miehet riistivät minut ruuheensa ja veivät vangiksi. He veivät minut kaupunkiin, jossa oli paljon samanlaisia miehiä, ja kohtelivat minua hyvin ja syöttivät makeata ruokaa, kunnes lihoin ja ihoni kävi kiiltäväksi. Eräänä iltana he sitten ottivat minut mukaansa, ja me marssimme koko yön ja tulimme aamupuolella yötä suuren luolan suulle. Luolassa istui hirmuinen vanha ukko, jonka ympärillä tanssi kaapuihin puettuja ihmisiä, suorittaen jumalanpalvelusta Valkealle paholaiselle.