Part 14

"En, en todellakaan", hän vastasi ja ulvoi edelleen ja huusi armoa noin kahdellakymmenellä eri kielellä.

Stephen ja minä astuimme ensimmäisinä, Stephen'illä yhä kädessään lippu, jota ei kukaan yrittänyt häneltä riistää. Mazitut varmaankin arvelivat sitä hänen suojelusesineekseen. Emme puhuneet paljoa, kerran hän vain virkkoi:

"No niin, orkidea-rakkaus on saattanut monen miehen pahaan loppuun. Mahtaneenkohan isäukko säilyttää kokoelmani tai myydä sen." Senjälkeen hän vaikeni, ja kun en tiennyt enkä pitänyt väliä, miten hänen kokoelmilleen kävisi, minäkään en vastannut.

Meidän ei tarvinnut kulkea kauas; minä puolestani olisin mieluummin valinnut pitemmän matkan. Vartijat kuljettivat meitä jonkinlaista sivutietä, ja yht'äkkiä ilmestyimme toiseen päähän toria, jolla huomasimme tunkeilevan tuhansittain kansaa kokoontuneena teloitustamme katsomaan. Huomasin, että heidät oli järjestetty säännöllisiin ryhmiin ja välille jätetty leveä tie, joka kulki torin eteläiselle portille, luultavasti suuren joukon liikkumisen helpottamiseksi.

Kansajoukko otti meidät vastaan kunnioittavasti vaieten, vaikkakin Sammyn ulina nauratti muutamia, kun taas zulujen sotalaulu näytti herättävän heissä ihmettelyä tai ihailuakin. Torin päähän, lähelle kuninkaan pihaa, oli pystytetty viidelletoista kummulle yhtä monta ylvästä paalua. Kummut, jotka muodosti niiden juurelle kaivetuista viidestätoista syvästä haudasta nostettu multa, olivat sellaisessa asennossa, että kaikki saattoivat nähdä näytöksen. Paaluja oli oikeastaan seitsemäntoista, rivin päissä oli nimittäin kaksi muita suurempaa aaseja varten, jotka nähtävästi myöskin piti ammuttaman. Suuri määrä sotilaita oli pitämässä tyhjänä paalujen edessä olevaa aukeaa. Tälle aukealle olivat kokoutuneet Bausi, hänen neuvonantajansa, muutamia hänen päävaimojaan, Imbozwi maalattuna tavallistakin kauheammaksi ja noin viisi- tai kuusikymmentä valittua jousimiestä jännitettyine jousineen ja runsaine nuolivarastoineen, joittenka osaa näytännössä meidän ei ollut vaikea arvata.

"Kuningas Bausi", minä sanoin kulkiessani valtiaan ohi, "sinä olet murhamies, ja taivas on kostava sinulle rikoksesi. Jos vertamme vuodatat, kuolet itsekin pian ja tulet kohtaamaan meitä sinne, missä _meillä_ on valta, ja sinun kansasi tuhotaan."

Sanani näyttivät säikähdyttävän miestä, sillä hän vastasi:

"En ole murhamies. Surmaan teidät senvuoksi, että olette ihmisryöväreitä. Minä sitäpaitsi en ole langettanut tuomiotanne. Sen on tehnyt Imbozwi, tietäjäin päämies, joka on kertonut minulle teistä ja jonka Henki sanoo, että teidän on kuoltava, ellei veljeni Dogeetah ilmesty teitä pelastamaan. Jos Dogeetah saapuu, mitä hän ei voi, koska on kuollut, puhumaan puolestanne, silloin tiedän, että Imbozwi on roisto ja valehtelija, ja niinkuin teidän olisi pitänyt kuolla, niin hänen on kuoltava."

"Niin, niin", kirkui Imbozwi. "Jos Dogeetah saapuu, niinkuin tuo väärä noita ennustaa", ja hän osoitti Mavovoa, "silloin olen valmis kuolemaan sijastanne, te valkoiset orjakauppiaat. Niin, niin, silloin saatte ampua nuolilla _minut_."

"Kuningas, ota vaari noista sanoista, ja kansa, ottakaa vaari noista sanoista, jotta ne täytettäisiin, jos Dogeetah saapuu", sanoi Mavovo kovalla, syvällä äänellä.

"Minä otan niistä vaarin", vastasi Bausi, "ja vannon äitini hengen kautta, että koko kansan avulla ne täytetään -- jos Dogeetah tulee."

"Hyvä", huudahti Mavovo ja asteli kohti paalua, joka oli osoitettu hänelle.

Mennessään hän kuiskasi Imbozwin korvaan jotakin, mikä näytti pelättävän tuota saatanan lasta, sillä huomasin hänen hätkähtävän ja vapisevan. Samassa hän kuitenkin tointui ja oli seuraavassa hetkessä jo valvomassa niiden työtä, joiden piti köyttää meidät paaluihin.

Köyttäminen toimitettiin yksinkertaisesti ja lujasti sitomalla meidät ranteista ruohoköydellä paaluihin, joihin kuhunkin oli kiinnitetty kaksi esiinpistävää puupalikkaa, jotka sattuivat kainaloihimme ja estivät meidät liikkumasta. Stephen'ille ja minulle annettiin kunniapaikat keskellä, ja Stephen'in pyynnöstä kiinnitettiin lippu hänen paalunsa päähän. Mavovo oli oikealla puolellani, ja muut zulut oli asetettu molemmille puolin. Hans ja Sammy saivat äärimmäiset paalut (lukuunottamatta niitä, joihin onnettomat juhtamme oli sidottu). Huomasin, että Hans oli jo hyvin uninen ja että paalun sitomisen jälkeen hänen päänsä pian painui rinnalle. Lääke oli nähtävästi vaikuttanut, ja minä melkein kaduin, etten ollut siitä huolinut, kun kerran oli tilaisuus.

Kun kaikki seisoimme paaluissamme, Imbozwi tuli pitämään tarkastusta. Samalla hän piirsi valkealla liidulla pyöreän merkin kunkin rintaan jonkinlaiseksi maaliksi, johon jousimiehet saivat tähdätä.

"Ähä, valkoinen mies", hän sanoi liidutessaan metsästysnuttuani, "nyt et enää polta taikakilvelläsi kenenkään tukkaa. Et koskaan enää, sillä pian minä tallaan jaloillani multaa sinun peitoksesi tuohon kuoppaan, ja tavarasi kuuluvat minulle."

Minä en vastannut, sillä kun aikani oli niin lyhyt, minun ei mielestäni kannattanut puhua tuon inhoittavan otuksen kanssa. Hän siirtyi siis Stephen'in eteen ja alkoi liiduta häntä. Mutta Stephen, jossa asusti vielä luonnollinen ihminen, huudahti:

"Pois saastainen kätesi!" ja nosti vapaaksi jätetyn säärensä ja antoi maalatulle tietäjävelholle niin hirveän potkun vatsaan, että tämä putosi päistikkaa takanaan olevaan kuoppaan.

"Au! Hyvin tehty, Wazela", sanoivat zulut, "toivottavasti tapoitte hänet!"

"Toivottavasti", sanoi Stephen, ja kansajoukko katsoi hengästyneenä, kuinka heidän päätietäjäänsä, jota he nähtävästi suuresti pelkäsivät, kohdeltiin noin pahoin. Babemba vain irvisti, ja kuningas Bausikin näytti huvitetulta.

Mutta Imbozwista ei niin helpolla päästy, sillä samassa hän jo apuriensa, pienempäin velhojen, tukemana kömpi ylös haudasta kiroillen ja savisena, sillä haudan pohja oli märkä. Senjälkeen en kiinnittänyt enää huomiota häneen enkä muuhunkaan. Kun minulla oli vain puoli tuntia jäljellä, on selvää, että käytin tuon ajan toisella tavoin.

XI

DOGEETAH SAAPUU.

Sinä iltana auringonlasku oli kuin aamurusko, harvinaisen kaunis, vaikka samoinkuin teen makua en muistanut sitäkään ennenkuin vähän myöhemmin. Oli tulossa ukkosilma, joka Afrikassa aina luo ihania ilmiöitä taivaalle.

Aurinko aleni suurena punaisena silmänä, jonka yli laskeutui äkkiä pilvien musta silmäluomi purppuralle hehkuvine ripsineen.

"Tämä on nyt viimeistä, mitä sinusta näen, vanha ystäväni", ajattelin mielessäni.

Hehku alkoi tummua. Kuningas katsahti ympärilleen ja ylös taivaalle ikäänkuin sadetta peläten, kuiskasi sitten jotain Babemballe, joka nyökkäsi ja asteli minun paaluani kohti.

"Valkoinen herra", hän sanoi, "Elefantti haluaa tietää, oletteko valmiit, sillä nyt tulee huono valaistus ampumiselle?"

"Emme", minä vastasin päättäväisesti, "emme ennenkuin puoli tuntia auringonlaskun jälkeen, niinkuin oli sovittu."

Babemba meni kuninkaan luo ja palasi takaisin.

"Valkoinen herra, kuningas sanoo, että sopimus on sopimus ja että hän pitää sanansa. Mutta sitten ette saa moittia häntä, jos ampuminen onnistuu huonosti, sillä luonnollisesti hän ei voinut tietää, että tänä iltana tulisi tällainen synkkä ilma, joka tähän vuoden aikaan ei ole tavallista."

Ilma pimeni pimenemistään, kunnes vihdoin olimme kuin Lontoon sumussa. Taajat ihmisjoukot näyttivät valleilta, ja jousimiehet, jotka valmistelujaan tehdessään liehuivat sinne tänne, olisivat voineet olla haadeksen varjoja. Kerran tai pari salama leimahti ja sitä seurasi jonkun ajan kuluttua kaukainen ukkosenjyrähdys. Ilmakin kävi hyvin painostavaksi. Vallitsi ääretön hiljaisuus. Ei yksikään koko suuresta kansanjoukosta puhunut eikä liikahtanut; yksinpä Sammykin oli lakannut ulisemasta, luultavasti siitä syystä, että hän oli uupunut ja pyörtymäisillään kuten kuolemaantuomittu usein ennen hirttämistä. Hetki oli mitä juhlallisin. Luonto tuntui kuin asettuvan juhlamieleen ja valmistavan meille mahtavaa vaippaa.

Lopulta kuulin kuinka jousia jännitettiin ja Imbozwin kimakan äänen:

"Odottakaa vähän, pilvi hajoaa. Sen takana on valoa, ja on hauskempaa, jos he näkevät nuolien tulevan."

Pilvi alkoi todellakin hitaasti häipyä, ja sen alta virtasi vihreää valoa kuin kissan silmissä.

"Joko me ammumme, Imbozwi?" kysyi jousimiesten kapteenin ääni.

"Ei vielä, ei vielä. Ei ennenkuin kansa voi nähdä heidän kuolemansa."

Pilven reuna kohosi taaskin; vihreä valo muuttui tulipunaiseksi laskevan auringon hehkusta ja heijastui takaisin maahan tiheästä, tummasta pilvestä. Koko seutu oli kuin syttynyt liekkeihin, mutta taivas päämme päällä oli tumma kuin painomuste. Jälleen salama leimahti, niin että näimme tuhatlukuisen odottavan joukon kasvot ja tuijottavat silmät, vieläpä ohiliiteleväin suurten yölepakkojen valkoiset hampaatkin. Leimahdus näytti polttavan pois pilven viimeisetkin jätteet, valo vahveni vahvenemistaan ja kävi hetki hetkeltä punaisemmaksi.

Imbozwi päästi käärmemäisen vihellyksen. Kuulin jousta jännitettävän, ja melkein samassa kumahti nuoli juuri pääni päälle paaluun. Nostamalla päätäni saatoin aivan koskettaa sitä. Suljin silmäni ja aloin nähdä kaikenlaisia hullutuksia, jotka vuosi vuodelta olen kaikki unohtanut. Aivoissani humisi sekavasti. Läpi äärettömän hiljaisuuden olin kuulevinani eläimen raskasta juoksua. Se oli kuin hätyytetty härkä. Joku päästi hämmästyneen huudahduksen, joka saattoi minut avaamaan jälleen silmäni. Ensimmäinen, mitä näin, oli joukko villejä jousimiehiä jousipyssyt koholla -- ensimmäinen nuoli oli nähtävästi ollut vain koelaukaus. Seuraava näky, joka tuossa kaameassa valaistuksessa vaikutti aivan ylimaailmalliselta, oli torin eteläportilta johtavaa avonaista kujaa pitkin nopeasti eteenpäin laahustava valkoinen härkä ja sen selässä istumassa uljas olento.

Olin luonnollisesti varma, että näin unta, sillä olento oli aivan Veli Johanneksen näköinen. Siinä oli hänen pitkä, lumivalkoinen partansa. Tuossa perhoshaavi, jonka varrella hän näytti kiirehtivän härkää. Mutta hänen vyötäreillään oli kukkaseppeleitä ja samoin härän sarvissa, ja molemmin puolin sekä edessä ja takana juoksenteli nuoria tyttöjä samoin seppeleihin kiedottuina. Se oli tietysti näky eikä mitään muuta, ja minä suljin silmäni jälleen, odottaen kuolettavaa nuolta.

"Ampukaa!" rääkäisi Imbozwi.

"Ei, älkää ampuko", huusi Babemba. "_Dogeetah on tullut_!"

Seurasi hetken hiljaisuus, jonka aikana kuulin nuolien putoilevan maahan; senjälkeen kajahti tuhansista kurkuista kuin ulvonta:

"Dogeetah! Dogeetah on tullut pelastamaan valkoisia miehiä!"

Minun täytyy tunnustaa, että tämän jälkeen hermoni, jotka tavallisesti ovat aivan vahvat, tuntuivat siinä määrin rasittuneilta, että luultavasti vaivuin muutamaksi minuutiksi tajuttomaksi. Tämän tajuttomuuden aikana olin keskustelevinani Mavovon kanssa, mutta en ole varma, oliko se totta vai vain kuvittelua, sillä en ole koskaan muistanut kysyä sitä häneltä.

Hän sanoi minulle, tai luulin hänen sanovan:

"Ja nyt, isäni Macumazahn, mitä teillä on sanottavaa? Seisooko Käärmeeni hännällään vai eikö? Vastatkaa, minä kuuntelen."

Tähän minä vastasin tai olin vastaavinani:

"Mavovo lapseni, näyttää todellakin siltä kuin Käärmeesi _seisoisi_ hännällään. Mutta pidän tätä kaikkea kuitenkin vain kuvitteluna; minusta tuntuu, että elämme unimaassa, missä ei muu ole todellista kuin ne asiat, joita emme saata nähdä emmekä kuulla emmekä koskettaa; että ei ole olemassa minua eikä sinua eikä mitään Käärmettä, ei mitään muuta kuin se Voima, jossa liikumme, joka näyttää meille kuvia ja nauraa, kun pidämme niitä todellisuutena."

Siihen Mavovo sanoi, tai olin kuulevinani hänen sanovan:

"Te ainakin kosketatte totuutta, oi isäni Macumazana! Kaikki olevainen on varjoa, ja me olemme varjojen varjoja. Mutta mikä heittää varjon, oi isäni Macumazana? Minkävuoksi Dogeetah näyttää saapuvan, ratsastaen valkoisella härällä, ja minkävuoksi kaikki nuo tuhannet ihmiset uskovat, että minun Käärmeeni seisoo niin ihmeen tanakasti hännällään?"

"En totisesti tiedä", minä vastasin ja heräsin.

Siinä oli epäilemättä Veli Johannes kukkaköynnöksineen -- huomasin inholla, että kukat olivat orkideoja -- köynnöksineen, jotka bakkanaaliseen tapaan riippuivat alas hänen vasenta silmäänsä varjostavalta kuhmuiselta aurinkokypäriltä. Hän oli kauheassa raivossa ja herjasi Bausia, joka sananmukaisesti ryömi hänen edessään, ja minä olin myöskin kauheassa raivossa ja herjasin _häntä_. Mitä itse sanoin, en muista, mutta hän, valkea parta suuttumuksesta koholla ja uhaten Bausia hyönteisverkkonsa varrella sanoi:

"Sinä koira! Sinä raakalainen, jonka pelastin hukkumasta ja jota olen kutsunut veljekseni! Mitä olit tekemässä näille valkoisille miehille, jotka ovat oikeita veljiäni, ja heidän seuralaisilleen? Olitko aikomuksessa surmata heidät? Oi, jos niin on, silloin minä unohdan valani, unohdan sen siteen, joka liittää meidät toisiimme ja --"

"Älä toki, älä", sanoi Bausi. "Kaikki on kauheaa erehdystä; minä en ansaitse ollenkaan nuhteita. Syyllinen on tuo taikuri Imbozwi, jota minun tällaisissa asioissa on maan vanhan lain mukaan toteltava. Hän kysyi neuvoa Hengeltään ja sanoi, että sinä olit kuollut ja että nämä valkoiset herrat olivat kaikkein suurimpia roistoja, mustasydämisiä orjakauppiaita, jotka olivat tulleet tänne vakoilemaan mazitu-kansaa ja tuhoamaan sitä taikatempuilla ja kuulilla."

"Silloin hän valehteli", jyrisi Veli Johannes, "ja valehteli tietoisesti."

"Niin, niin, on ilmeistä, että hän valehteli", Bausi vastasi. "Tuokaa tänne hänet ja ne, jotka häntä palvelevat."

Auringonlaskun viimeisen hehkun mukana ukkospilvetkin olivat hajonneet ja taivaalla paistoi kirkas kuu, jonka valossa sotilaat alkoivat etsiä Imbozwia ja hänen liittolaisiaan. Viimemainittuja he saivat käsiinsä kahdeksan tai kymmenen, kaikki roistonnäköisiä, kamalasti maalattuja ja koristeltuja kuin päämiehensäkin, mutta Imbozwia itseään he eivät löytäneet.

Aloin jo arvella, että hän oli hämmingissä päässyt pujahtamaan pakoon, kun samassa kuulin rivin toisesta päästä -- me olimme yhä pääluihimme sidottuina -- Sammyn tosin käheän mutta kuitenkin iloisen äänen huutavan:

"Mr. Quatermain, oikeuden nimessä pyydän teitä saattamaan hänen majesteettinsa tietoon, että tuo petollinen noita, jota hän etsii, itkee ja murisee nyt sen haudan pohjalla, joka oli kaivettu sulkemaan syliinsä minun kuolleet jäännökseni."

Minä ilmoitin sen hänen majesteetilleen, ja heti Babemban ja hänen sotilastensa voimakkaat kädet tempaisivat Imbozwin ylös haudasta ja laahasivat vihastuneen Bausin eteen.

"Päästäkää vapaiksi valkoiset herrat ja heidän seurueensa", Bausi sanoi, "ja tuokaa heidät tänne."

Meidän siteemme irroitettiin, ja sitten menimme kuninkaan ja Veli Johanneksen luo, missä Imbozwi palvelijoineen makasi maassa yhtenä läjänä heidän edessään.

"Kuka tämä on?" sanoi Bausi hänelle, osoittaen Veli Johannesta. "Eikö se ole hän, jonka vannoit olevan kuolleen?"

Imbozwin mielestä kysymys ei näyttänyt vaativan vastausta, ja senvuoksi Bausi jatkoi:

"Kuinka lauloitkaan äsken korvaamme -- eikö se ollut niin, että olit valmis ammuttavaksi nuolilla näiden valkoisten herrain sijasta, jos Dogeetah tulisi?"

Taaskaan Imbozwi ei vastannut, vaikka Babemba koetti voimakkaalla potkulla kiinnittää hänen huomiotaan kuninkaan kysymykseen. Silloin Bausi huusi:

"Oma suusi on sinut tuominnut, sinä valehtelit ja sinulle tapahtuu, mitä olet itsellesi säätänyt", ja sitten hän lisäsi melkein Elijan sanoilla, kun tämä oli kukistanut Baalin papit: "Viekää pois nämä väärät profeetat. Älkää antako yhdenkään paeta. Eikö niin, oi kansa?"

"Niin, niin", ulvoi kansajoukko raivoissaan, "viekää heidät pois."

"Kansan suosikilta hän ei näytä, tuo Imbozwi", huomautti Stephen minulle miettiväisellä äänellä. "No niin, oman keittonsa hän saa nyt juoda ja kuumana saakin."

"Kuka nyt on väärä tietäjä?" pilkkasi Mavovo Stephen'in sanoja seuraavan hiljaisuuden kuluessa. "Kuka saa nyt nauttia nuolenpäistä, sinä valkoisten pilkkujen piirustaja?" ja hän osoitti läiskää, jonka Imbozwi oli niin riemuiten maalannut hänen rinnalleen jousimiesten nuolille maaliksi.

Pieni kyttyräselkäinen roisto huomasi nyt kaiken menetetyksi ja tarttui äkillisellä liikkeellä sääreeni, alkaen rukoilla armoa. Hän rukoili niin liikkuttavasti, että minä, joka olin jo lauhtunut ihmeellisen pelastuksemme tuottamasta ilosta, tunsin sydämeni heltyvän. Käännyin kuninkaan puoleen, pyytäen häntä säästämään onnettoman hengen, mutta näin heti, ettei siitä ollut paljon toivoa, sillä Bausi vihasi ja pelkäsi häntä ja oli iloinen päästessään hänestä. Mutta Imbozwi itse suhtautui liikkeeseeni eri tavalla, sillä villien keskuudessa selän kääntäminen merkitsee pyynnön hylkäämistä. Raivosta ja epätoivosta hänen mustan sydämensä sappi kuohui yli laitojensa. Hän hyppäsi jaloilleen, veti taikakalujensa joukosta pitkän, käyrän puukon ja kävi kimppuuni kuin metsäkissa huutaen:

"Joka tapauksessa sinä tulet mukaan, valkoinen koira!"

Onneksi Mavovo piti häntä silmällä, sillä zulujen keskuudessa sanoo sananlasku, että "noita on noidan tuho". Yhdellä hyppäyksellä hän tarttui häneen. Juuri kun veitsi minua kosketti -- se ennätti jo raapaista ihoani, vaikka ei verille asti, kaikeksi onneksi, sillä luultavasti se oli myrkytetty -- juuri samassa hetkessä hän rautaisella kourallaan tarttui imbozwin käsivarteen ja heitti miehen maahan kuin lapsen.

Silloin kaikki tietysti oli lopussa.

"Tulkaa pois", minä sanoin Stephen'ille ja Veli Johannekselle; "tämä paikka ei ole meitä varten."

Läksimme siis pois ja pääsimme majoihimme häiritsemättä ja kenenkään huomaamatta, sillä Bezan kaupungin asukasten huomio oli kiinnitetty muualle. Takaamme torilta kuului niin hirveä melu, että syöksyimme huoneeseen ja suljimme oven päästäksemme kuulemasta tai hiljentääksemme ääniä. Majassa oli pimeä, ja siitä olin todella kiitollinen, sillä pimeys tuntui tyynnyttävän hermojani. Kiitollinen olin siitä varsinkin kun Veli Johannes sanoi:

"Ystäväni Allan Quatermain ja te, nuori herra, jonka nimeä en tiedä, nyt sanon teille, mitä luullakseni en ole ennen maininnut, nimittäin että olen, paitsi lääkäri, Amerikan episkopaalisen kirkon pappi. No niin, ja pappina kysyn, sallitteko minun kiittää Jumalaa ihmeellisestä pelastumisestanne julmasta kuolemasta?"

"Kaikin mokomin", minä mutisin meidän molempain puolesta, ja Veli Johannes lausui erittäin vakavan ja kauniin rukouksen. Olipa hän siihen aikaan vähän sekapäinen tai ei, joka tapauksessa hän oli kyvykäs ja kelpo mies.

Myöhemmin, kun kimakat huudot olivat vaimenneet sekavaan monien äänten huminaan, me istuuduimme majan ulkopuolelle räystään alle, missä esitin Stephen Somers'in Veli Johannekselle.

"Ja nyt", minä sanoin, "mistä te oikeastaan tulette noin kukkiin kiedottuna kuin roomalainen pappi uhrijuhlana ja ratsastaen härällä kuin nainen, joka kuvaa Eurooppaa? Ja mitä maailmassa te tarkoititte tekemällä meille sellaisen kepposen tuolla Durban'issa jättämättä edes minkäänlaista sanaa jälkeenne, vaikka olitte luvannut opastaa meidät tähän helvetin koloon?"

Veli Johannes siveli pitkää partaansa ja loi minuun moittivan katseen.

"Luulen, Allan", hän sanoi amerikkalaiseen tapaansa, "että on tapahtunut jokin erehdys. Vastatakseni kysymyksenne jälkimmäiseen osaan en jättänyt teitä ilman sanaa; jätin tuolle rammalle griqualaiselle puutarhurillenne Jack'ille kirjeen, joka hänen piti antaa teille heti palattuanne."

"Siinä tapauksessa tuo tyhmeliini oli joko hukannut sen tai valehteli, niinkuin griquain tapa on, taikka unohti sen kokonaan."

"Se on luultavaa. Minun olisi pitänyt ajatella sitä, Allan, mutta niin en tehnyt. No hyvä, siinä kirjeessäni sanoin, että aioin yhtyä teihin täällä, missä minun olisi pitänyt olla teitä odottamassa jo kuusi viikkoa sitten. Lähetin sitäpaitsi Bausille sanan, ilmoittaen hänelle tulostanne siltä varalta, että myöhästyisin, mutta luultavasti sananviejälle on matkalla jotakin tapahtunut."

"Miksi ette odottanut meitä ja matkustanut yhtä matkaa kuten järkevä mies?"

"Koska kysytte minulta suoraan, Allan, niin sanon sen teille, vaikka asia on sellainen, että en mielelläni puhu siitä. Tiesin, että aioitte matkustaa Kilwan kautta; sehän oli ainoa mahdollinen tie niin suuren joukon ja paljojen tavarain kanssa, ja minä en halunnut mennä Kilwaan." Hän pysähtyi ja jatkoi sitten: "Kauan sitten, tarkkaan sanoen lähes kaksikymmentäkolme vuotta sitten, minä asetuin nuoren vaimoni kanssa lähetyssaarnaajana asumaan Kilwaan. Rakensin sinne lähetysaseman ja kirkon, ja me olimme onnellisia ja työmme kantoi siunausta. Sitten eräänä onnettomana päivänä sinne saapui laivoillaan Swaheli ja muita arabialaisia perustamaan orjakauppa-asemaa. Minä panin vastaan ja seuraus oli, että he hyökkäsivät kimppuumme, surmasivat suurimman osan väestäni ja raahasivat orjuuteen loput. Hyökkäyksessä sain miekan iskun päähäni -- katsokaa, tässä on arpi", ja hän veti syrjään valkeat hiuksensa ja näytti meille pitkän naarmun, joka näkyi selvään kuutamossa.

"Isku löi minut tajuttomaksi illalla, juuri auringonlaskun aikaan. Kun virkosin, oli kirkas päivä, ja kaikki olivat poissa lukuunottamatta erästä vanhaa naista, joka hoiteli minua. Hän oli puolihulluna surusta, sillä häneltä oli surmattu mies ja kaksi poikaa, ja kolmas täysikasvuinen poika, yksi tytär ja pieni poika oli viety pois. Kysyin häneltä, missä nuori vaimoni oli. Hän vastasi, että vaimonikin oli viety pois vain kahdeksan tai kymmenen tuntia aikasemmin, sillä arabialaiset olivat nähneet laivatulia mereltä ja pelänneet siellä tulevan englantilaisen sotalaivan, jonka tiettiin risteilevän rannikolla. Tulet nähdessään he olivat kiireesti paenneet sisämaahan, jättäneet minut makaamaan, koska luulivat minua kuolleeksi, mutta surmanneet haavoittuneet ennen lähtöään. Vaimovanhus oli pelastunut kätkeytymällä kallioiden väliin rannalle ja arabialaisten lähdettyä ryöminyt takaisin talon luo ja tavannut minut vielä elossa.

"Kysyin häneltä, minne vaimoni oli viety. Hän ei itse sanonut tietävänsä, mutta eräs miehistämme oli sanonut hänelle kuulleensa arabialaisten puhuvan, että he aikovat johonkin paikkaan noin sadan mailin päähän yhtyäkseen siellä johtajaansa, sekarotuiseen roistoon nimeltä Hassan-ben-Mohammed, jolle he aikoivat viedä vaimoni lahjaksi.

"Tuon lurjuksen me tunsimme, sillä arabialaisten astuttua maihin Kilwassa mutta ennen keskinäisen vihollisuutemme alkua hän oli sairastanut rokkoa, ja vaimoni oli ollut avullisena hoitamassa häntä. Ilman vaimoani hän olisikin kuollut. Vaikka olikin joukon johtaja, hän ei ollut osallisena hyökkäyksessä, sillä hänellä oli tehtävää sisämaassa jossakin orjatieasiassa.

"Kuultuani nuo kauheat uutiset vaivuin järkytyksestä tai verenvuodon aiheuttamasta heikkoudesta uudelleen tainnoksiin, josta heräsin vasta kahta päivää myöhemmin hollantilaisella kauppa-aluksella, joka oli matkalla Zanzibariin. Tämän laivan tulet arabialaiset olivat nähneet ja pelänneet sitä englantilaiseksi sotalaivaksi. Se oli pistäytynyt Kilwassa vettä noutamassa, ja merimiehet, jotka tapasivat minut talon parvekkeella vielä hengissä, olivat sydämensä hyvyydessä kantaneet minut laivalle. Vanhaa vaimoa he eivät olleet nähneet, tämä oli heidän lähestyessään varmaankin piiloutunut.

"Zanzibarissa minut jätettiin melkein kuolemaisillani erään lähetyspappimme hoitoon, jonka luona sairastin hyvin huonona kauan aikaa. Kului kuusi kuukautta, ennenkuin toivuin entiselleni. Muutamat sanovat, etten ole koskaan parantunut entiselleni; ehkä tekin, Allan, olette yksi niitä.

"Vihdoin haava päässäni meni umpeen, sen jälkeen kuin eräs taitava englantilainen laivastolääkäri oli ottanut pois muutamia luusiruja, ja sitten voimanikin alkoivat palata. Olin ja olen vieläkin Amerikan kansalainen, mutta siihen aikaan meillä ei ollut siellä konsulia, enkä tiedä onko nytkään, ja luonnollisesti ei myöskään sotalaivoja. Englantilaiset panivat toimeen tiedusteluja puolestani niin paljon kuin voivat, mutta saivat selville vähän tai ei mitään, sillä koko Kilwan seutu oli arabialaisten orjakauppiaitten hallussa, joidenka roistomainen päämies nimitti itseään Zanzibarin sulttaaniksi."