Part 10

Kun nämä ajatukset olivat lentäneet aivojeni läpi, muistin erään juopon ranskalaisen nimeltä Leblanc, jonka olin tuntenut nuoruudessani ja joka oli ollut tai ainakin vakuutti olleensa Napoleonin ystävä, kertoneen minulle, että suuren valloittajan oli kerran sotaretkellä Pyhässä maassa pitänyt peräytyä. Kun hän ei voinut kuljettaa haavoittuneita mukanaan, hän jätti ne erääseen luostariin Karmelin vuorelle ja antoi kullekin myrkkyannoksen käteen. Nähtävästi he eivät ottaneet myrkkyä, sillä Leblanc'in kertomuksen mukaan, joka sanoi olleensa läsnä (vaikka ei haavoittuneena), turkkilaiset tulivat ja lävistivät heidät. Siten Napoleon pelasti oman ja armeijansa hengen haavoitettujen kustannuksella. Mutta, arvelin, hän ei ollutkaan mikään loistava kristityn esikuva, ja minulla ei ollut aikaa alkaa etsiä myrkkyä. Muutamin sanoin selitin aseman Mavovolle, paitsi kertomusta Napoleonista, ja kysyin hänen neuvoaan.

"Meidän on paettava", hän vastasi. "Vaikka en pidä pakenemisesta, elämä on kalliimpi kuin varastot, ja joka elää, hän voi kerran vielä maksaa velkansakin."

"Mutta haavoittuneet, Mavovo; emme voi viedä heitä mukanamme."

"Menen katsomaan heitä, Macumazahn; se on sodan kohtalo. Taikka jos he pitävät parempana, niin voimme jättää heidät -- arabialaisten hoidettaviksi", mikä tietysti oli sama asia kuin kertomus Napoleonista ja myrkystä.

Myönnän, että olin juuri suostumaisillani, sillä en olisi suonut, että me Stephen'in kanssa, että ainakaan Stephen olisi joutunut mihinkään hämäräperäisiin tekemisiin kurjain orjakauppiasten kanssa, kun äkkiä jotakin tapahtui.

Muistettakoon, että Hans oli kohta aamunkoiton jälkeen, käyttäen paitaa lippuna, johtanut paenneet orjat leirin sivu takana olevalle mäelle. Sinne he olivat kadonneet, ja siitä hetkestä emme olleet nähneet heistä jälkeäkään. Nyt hän äkkiä tuli näkyviin, yhä heiluttaen paitaa. Hänen jäljessään syöksyi esille suuri lauma alastomia miehiä, ehkä noin kaksisataa luvultaan, käsissään seipäitä, kiviä ja puiden oksia. Kun he olivat päässeet melkein _boman_ lähelle, mistä me hämmästyneinä katselimme heitä, he jakautuivat kahteen ryhmään,, puolet vasemmalle puolellemme nähtävästi mazitun johdolla, joka oli Hansin mukana käynyt orjaleirissä, ja toiset puolet oikealle, seuraten vanhaa hottentottia itseään. Minä tuijotin Mavovoon, sillä olin liian hämmästynyt voidakseni puhua.

"Oi", Mavovo sanoi, "teidän Pilkkukäärmeenne" (hän tarkoitti Hansia) "on suuri omalla tavallaan, tai ainakin hän on kyennyt herättämään rohkeutta orjainkin sydämissä. Ettekö ymmärrä, isäni, että he hyökkäävät arabialaisia vastaan, niin, ja repivät heidät kappaleiksi niinkuin villikoira puhvelin vasikan?"

Se oli totta: se oli hottentotin viimeinen suunnitelma. Ja se onnistui. Ylhäältä mäenrinteeltä hän oli pitänyt silmällä taistelun kehitystä ja nähnyt, miten se oli päättyvä. Sitten hän mukanaan olevan tulkin välityksellä piti orjille puheen, selittäen heille, että me, heidän valkoiset ystävänsä, olimme kukistumaisillamme ja että heidän piti joko taistella puolestaan tai palata ikeen alle. Heidän joukossaan oli sellaisia, jotka omissa heimoissaan olivat olleet sotureina, ja näitten avulla hän vaikutti muihin. He tarttuivat ikeisiin, joista heidät oli vapautettu, kivilohkareihin, kaikkeen, mikä käteen sattui, ja merkin saatuaan lähtivät liikkeelle, jättäen vain vaimot ja lapset paikoilleen. Nähdessään heidän tulevan hajaantuneet arabialaiset suuntasivat tulensa heitä kohti, surmasivat muutamia, mutta samalla paljastivat omat piilopaikkansa. Niitä kohti orjat nyt hyökkäsivät. He kävivät arabialaisiin käsiksi; he raatelivat heitä, he murskasivat heidän aivonsa, kunnes viiden minuutin kuluttua kaksi kolmattaosaa heistä makasi kuolleina; ja loput, joita me puolestamme verotimme pyssyillämme heidän juostessaan esille piiloistaan, olivat täydessä paossa. Kosto oli hirveä. En ole koskaan ollut hurjemman näytelmän todistajana kuin tämä, jonka panivat toimeen nuo hurjistuneet miehet, kostaen kiduttajilleen kärsimänsä vääryydet. Muistan, kuinka useimpien arabialaisten maatessa kuolleina ja muutamain harvain päästyä pakoon orjat löysivät yhden, luulen sen olleen joukon johtajan, joka oli piiloutunut virran rannalle heittämiin kuivuneisiin kaisloihin. Jollain tavoin he onnistuivat sytyttämään kaislat; arvelen Hansin, joka varovaisesti jäi taemma heti taistelun alkaessa, tulleen taas esille ja antaneen heille tulitikun. Ennen pitkää arabialaisroisto tulikin esille. Silloin he kävivät häneen käsiksi, niinkuin muurahaiset tekevät kaalimadolle, ja huolimatta hänen armonhuudoistaan repivät hänet kappaleiksi, kirjaimellisesti kappaleiksi. He olivat mitä olivat, eikä heitä voinut moittia. Jos olisimme nähneet vanhempamme ammuttavan, pienokaisemme lävistettävän kuoliaiksi, kotimme hävitettävän ja vaimomme ja lapsemme vietävän pois ies niskassa orjuuteen myytäviksi, emmekö olisi tehneet samoin? Minä luulen, että olisimme, vaikka emme olekaan tietämättömiä villejä.

Siten nuo, joita olimme koettaneet pelastaa, olivat pelastaneet meidän henkemme, ja niin oli kerrankin oikeutta tehty noissakin Afrikan pimeissä osissa, sillä sinä aikana ne todella olivat pimeitä. Ilman Hansia, joka onnistui herättämään rohkeutta noitten poljettujen mustain sydämissä, me epäilemättä ennen iltaa olisimme maanneet kuolleina, sillä en usko, että peräytymisyritys olisi onnistunut. Ja vaikka olisikin, kuinka meidän olisi käynyt tuossa erämaassa vihollisten ympäröiminä, hallussamme vain se pieni määrä ampumatarpeita, jonka voimme mukanamme kuljettaa?

"Ah, baas", sanoi hottentotti hiukkasta myöhemmin, katsoen kieroon helmimäisillä silmillään, "teitte joka tapauksessa hyvin kuullessanne pyyntöäni ja ottaessanne minut mukaan. Vanha Hans on juomari, niin kyllä, tai ennen ainakin oli, ja vanha Hans pelaa, niin, ja ehkä vanha Hans joutuu helvettiin. Mutta kuitenkin vanha Hans osaa ajatella, niinkuin hän kerran ajatteli ennen Maraisfontainin hyökkäystä, niinkuin hän kerran ajatteli Verilöylyvuorella Dingaan'in kylässä, ja niinkuin hän kerran ajatteli tuolla pensaikossa. Oi, hän tiesi, miten se oli päättyvä. Hän näki kuinka nuo arabialaiset koirat hakkasivat puuta tehdäkseen sillan syvän virran yli ja kiertääkseen ylängölle taaksenne, mistä he olisivat voineet ampua teidät kaikki viidessä minuutissa. Ja nyt, baas, vatsani tuntuu niin omituiselta. Tuolla mäenrinteellä en saanut aamiaista, ja auringonpaiste oli hyvin kuuma. Arvelen, että viinaryyppy -- oi, tiedän kyllä, että lupasin olla juomatta, mutta jos _te_ annatte sen, niin synti on teidän eikä minun."

No niin, vaikka se oli periaatteitani vastaan, annoin hänelle ryypyn, ja hyvän annoinkin, ja hän joi sen aivan pohjaan, ja minä suljin pullon. Sitten puristin ukon kättä ja kiitin, mikä näytti kovin huvittavan häntä, sillä hän mutisi jotain sinnepäin, ettei se ollut mitään, Sillä jos olisin kuollut, hänkin muka olisi kuollut, ja siksi hän muka oli ajatellut itseään eikä minua. Samalla vieri kaksi suurta kyyneltä alas pitkin lyhyttä nenää, mutta ne saattoivat johtua myöskin viinasta.

No niin, me olimme voittajat ja iloitsimme, kuten voi kuvitellakin, sillä tiesimme, että ne muutamat orjakauppiaat, jotka olivat pelastuneet, eivät enää tekisi hyökkäystä. Ensimmäinen ajatuksemme kohdistui ruokaan, sillä nyt oli jo aika kulunut yli puolen päivän, ja me olimme aivan näännyksissä. Mutta päivällinen edellytti keittäjää ja silloin Sammy muistui mieleeni. Stephen, joka oli sellaisessa riemussa, että hän pikemmin tanssi kuin käveli, läpiammuttu kypäri hullunkurisesti takaraivolla, lähti häntä etsimään ja alkoi pian hätääntyneellä äänellä huutaa nimeäni. Minä menin leirin taakse ja löysin Sammyn kokoonkyyristyneenä pienestä kuopasta, joka oli kaiverrettu yksinäiseen orapihlajapuuhun. Kaiken todennäköisyyden mukaan se oli Sammy. Me tartuimme häneen, ja ylös hän tuli, ontuen tajuttomana, mutta yhä pidellen kädessään suurta, paksua, puukantista raamattua. Huomasimme, että aivan keskellä raamattua ota kuulan reikä tai oikeastaan kuula, joka oli lävistänyt lujan kannen ja tunkeutunut takana olevaan paperiin. Muistan sen päässeen aina Samuelin ensimmäiseen kirjaan saakka.

Mitä Sammyyn itseensä tulee, hän näytti olevan aivan vahingoittumaton, ja kun olimme kaataneet vähän vettä hänen niskaansa -- hän ei ollut milloinkaan pitänyt vedestä -- hän virkosi pian. Siiloin saimme tietää, mitä oli tapahtunut.

"Hyvät herrat", hän sanoi, "minä istuin turvapaikassani, sillä olen, kuten jo sanoin, rauhanmies, iloiten uskonnon lohdutuksista" -- hädän hetkellä hän aina oli hyvin hurskas. "Vähitellen ammunta heikkeni, ja minä uskalsin vilkaista ulos, ajatellen, että sumu ehkä oli hälvennyt pitäen sattumain varalta kirjaa kasvojeni edessä. Senjälkeen en muista enää muuta."

"Et", sanoi Stephen, "sillä kuula osui raamattuun ja raamattu sattui päähäsi ja löi sinut yksinkertaisesti tiedottomaksi."

"Oi!" sanoi Sammy. "Kuinka totta onkaan, mitä minulle on opetettu, että Kirja on oleva suojeleva kilpi vanhurskaille. Nyt ymmärrän, mikä saattoi minut ottamaan mukaani paksun, vanhan, äitivainajani entisen raamatun eikä sitä ohutta, jonka sain pyhäkoulunopettajaltani ja jonka läpi vihollisen kuula varmaan olisi mennyt."

Sitten hän lähti keittämään päivällistä.

Pelastus oli todella ihmeellinen, vaikka on tietysti eri kysymys, oliko se suoranainen palkka hänen hurskaudestaan.

Niin pian kuin olimme syöneet me ryhdyimme tarkastamaan asemaa, jonka vaikein kysymys oli se, ettemme tienneet, mitä meidän piti tehdä orjille. Siellä he istuivat ryhmissä aitauksen ulkopuolella, ja moni osoitti vielä äskeisen taistelun jälkiä ja katseli tyhmistyneenä meihin. Sitten äkkiä, aivan yhteen ääneen, he alkoivat valittaen pyytää ruokaa.

"Kuinka me voimme ruokkia useampia satoja henkiä?" kysyi Stephen.

"Orjakauppiastenkin olisi jotenkin pitänyt se tehdä", minä vastasin. "Menkäämme tarkastamaan heidän leirinsä."

Niin me menimmekin koko nälkäisen hoidokkijoukkomme seuraamina ja löysimme iloksemme paljon muun lisäksi suuren varaston riisiä, jauhoja ja muuta viljaa, josta osa oli jauhettu jauhoksi. Jaoimme kullekin runsaasti viljaa ja suoloja, ja pian ruokapadat olivat täydessä porinassa. Kautta kunniani, kyllä nuo kurjat olennot söivät, emmekä me, vaikka varovaisuus olikin tarpeen, hennoneet rajoittaa tätä ensimmäistä runsasta ateriaa, joka tuli heidän huulilleen viikkokausia kestäneen nälkäkuurin jälkeen. Kun he lopulta olivat tyydytetyt, me pidimme heille puheen, kiittäen heitä heidän urhoollisuudestaan, sanoen, että he olivat vapaat, ja kysyen, mitä he aikoivat tehdä.

Tässä suhteessa heillä näytti olevan vain yksi ajatus. He sanoivat tahtovansa seurata suojelijoitansa, minne ikinä me menimmekin. Sitten seurasi pitkä _indaba_ eli neuvottelu, josta en todellakaan ehdi tehdä selkoa. Sen tulos oli, että lupasimme jokaisen, joka halusi, seurata meitä, kunnes löytäisivät paikkoja, joita tunsivat, jolloin he olisivat vapaat lähtemään kukin koteihinsa. Sillävälin me jaoimme arabialaisten huopapeitteitä ja muita varastoja, kuten kauppatavaraa, m.m. helmiä, ja jätimme heidät sitten omiin hoteisiinsa asetettuamme vartijan valvomaan ruokavaroja. Minä puolestani toivoin hartaasti, että aamulla huomaisimme heidän menneen tiehensä.

Tämän jälkeen palasimme _bomaamme_ päästäksemme juuri näkemään surullista toimitusta, päähän ammutun metsästäjämme hautaamista. Hänen toverinsa olivat kaivaneet syvän kuopan aitauksen ulkopuolelle muutaman kyynärän päähän siitä paikasta, johon hän oli kaatunut. Siihen he asettivat hänet istuvaan asentoon, kasvot Zulu-maahan päin, ja hänen viereensä kaksi kurpitsankuorivatia, jotka kuuluivat hänelle, toisen täynnä vettä, toisen täynnä jyviä. Vielä he antoivat hänelle huopapeiton ja hänen kaksi keihästään repien peiton ja katkaisten keihästen terät "tappaakseen" ne, kuten he sanoivat. Senjälkeen he levollisesti peittivät hänet mullalla ja peittivät haudan pinnan suurilla kivillä, jotteivät hyeenat saisi kaivetuksi häntä ylös.

Kun tämä oli tehty, he astuivat yksi kerrallaan haudan ohi, pysähtyen sanomaan hänelle jäähyväisiä mainiten hänen nimensä. Mavovo, joka tuli viimeisenä, piti pienen puheen, toivottaen vainajalle onnellista matkaa haamujen maahan (_hamba kachle_, kuten hän sanoi), mikä epäilemättä tulisikin hänen osakseen, joka oli kuollut miehekkään kuoleman. Hän pyysi vielä, että kuollut palatessaan henkenä toisi meille onnea eikä onnettomuutta, muuten hän, Mavovo, tultuaan hänkin vuorostaan hengeksi, ottaisi hänet tilille siitä. Lopuksi hän huomautti, että samoinkuin hänen Käärmeensä oli ennustanut tämän tapahtuman jo Durban'issa, mikä nyt jo mahtoikin olla tiettyä vainajallekin, samoin tämäkään ei enää voinut valittaa, että oli maksanut hänelle shillinkinsä tyhjästä.

"Niin", huudahti yksi metsästäjistä, äänessä pelon sävy, "mutta Käärmeesi mainitsi sinulle kuusi meistä, oi tietäjä!"

"Niin kyllä", Mavovo vastasi ja veti nuuskaa ehyeen sieraimeensa, "ja tämä veljemme oli ensimmäinen niistä kuudesta. Älkää pelätkö, muut viisi seuraavat häntä varmasti aikanaan, sillä Käärmeeni puhuu totta. Mutta jos jollakulla on kiire", ja hän vilkaisi ympäri pientä piiriä, "hän jääköön puhumaan kahden kanssani. Ehkä voisin järjestää niin, että hänen mat--" tähän hän pysähtyi, sillä kaikki olivat menneet.

"Olen iloinen, etten maksanut Mavovolle shillinkiä ennustuksesta", sanoi Stephen palattuamme _bomaan_, "mutta minkävuoksi he hautasivat hänen mukanaan astiat ja keihäät?"

"Jotta henki matkallaan voisi niitä käyttää", minä vastasin. "Tietämättään nämä zulut uskovat, niinkuin muukin maailma, että ihmisen elämä jatkuu jossakin kuoleman jälkeen."

VIII.

TAIKAPEILI.

Sinä yönä en nukkunut oikein hyvin, sillä nyt, kun vaara oli ohi, huomasin, että pitkä jännitys oli rasittanut hermojani. Kuului sitäpaitsi niin paljon ääniä. Kaatuneet kantajat esimerkiksi oli jätetty heidän tovereidensa huostaan, jotka käyttivät yksinkertaista menetelmää, nimittäin heittivät heidät pensaikkoon, jonne hyeenat keräytyivät ruumiiden ympärille. Edelleen nuo neljä haavoittunutta lähelläni valittivat kovin, tai elleivät valittaneet, mutisivat ääneen rukouksia omille jumalilleen. Olimme tehneet parhaamme noille onnettomille. Hyväsydäminen pelkuriraukka Sammy, joka jonakin elämänuransa kautena oli ollut sitojana muutamassa sairaalassa, oli hyvin huolellisesti puhdistanut heidän haavansa, jotka eivät olleet kuolettavia, ja nousi vähäväliä katsomaan heitä.

Mutta kaikkein enimmän minua häiritsi alhaalta leiristä kuuluva hälinä. Monet afrikkalaisista neekeriheimoista ovat todella puoliksi yöeläjiä tavoiltaan, luultavasti siitä syystä, että yö siellä on viileämpi kuin päivä, ja jokaisessa tärkeämmässä tilaisuudessa tuo taipumus tulee näkyviin.

Niinpä nytkin kaikki vapautetut orjat tuntuivat ulvovan minkä jaksoivat, säestäen ääniään rumpujen puutteessa lyömällä rämiseviä rautapatoja kivillä tai sauvoilla.

Tämän lisäksi he olivat sytyttäneet suuria tulia ja tekivät niiden ympärillä kaamean näköisiä liehuvia liikkeitä, niin että koko näytelmä muistutti keskiaikaista kuvaa helvetistä, jonka olin nähnyt jossakin vanhassa kirjassa.

Lopulta en enää voinut sitä kestää, vaan potkaisin Hansia, joka makasi jaloissani käppyrässä kuin koira, ja kysyin, mitä oli tekeillä. Hänen vastauksensa saattoi minut katumaan kysymystäni.

"Nuo orjat syövät ihmisiä, baas. Ajatelkaa, he syövät arabialaisten ruumiita, ja se maistuu heistä hyvin hyvältä", hän sanoi haukotellen ja nukkui uudelleen.

Minä en jatkanut keskustelua.

Kun lopultakin seuraavana päivänä lähdimme liikkeelle, aurinko oli jo korkealla päämme päällä. Oli todellakin paljon tekemistä. Oli koottava kuolleiden arabialaisten pyssyt ja ampumavarat; heidän mukanaan tuomansa suuri norsunluuvarasto piti kaivaa maahan, sillä sen kuljettaminen oli mahdotonta, ja taakat oli jaettava tasan. [Suureksi surukseni emme tuota norsunluuta koskaan enää nähneet. -- A.Q.] Sitäpaitsi piti valmistaa paareja haavoittuneille ja helppoa ei ollut myöskään saada orjia luopumaan irstailustaan, jonka laatua en tarkemmin tiedustellut. Pitäessäni tarkastusta huomasin, että suuri osa heistä oli yön kuluessa kadonnut, en tiedä minne. Yli kaksisataa käsittävä joukko oli kuitenkin jäänyt, huomattava määrä, josta osa oli vaimoja ja lapsia ja joiden ainoana ajatuksena näytti olevan seurata meitä, minne ikinä vaeltaisimmekin. Tuon sekalaisen saattueen seuraamina me siis vihdoin läksimme.

Seuraavan kuukauden seikkailujemme kuvaaminen kävisi liian pitkäksi ellei mahdottomaksikin, sillä totta puhuakseni ne ovat monien vuosien kuluessa jollain tavoin sekaantuneet muistissani. Pahin vaikeutemme oli tuon suuren joukon ruokkiminen, sillä emme mitenkään voineet tarkasti pitää silmällä riisi- ja jyvävarastoamme, joka pian oli syöty loppuun. Kaikeksi onneksi seutu, jonka kautta kuljimme, oli siihen aikaan vuodesta (oli näet kostean vuodenajan loppupuoli) täynnä riistaa, jota hiljalleen edetessämme voimme runsaasti ampua. Mutta tuo riistan ampuminen, niin huvittavaa kuin se saattoikin olla urheilijalle, kävi pian ikäväksi, kun se oli pakollista. Puhumattakaan ampumavarain tuhlauksesta se vaati yhtämittaista työtä.

Zulu-metsästäjät alkoivat jo napista sitä vastaan, sillä kun Stephen ja minä voimme harvoin lähteä leiristä, kuorma jäi kokonaan heidän kannettavakseen. Lopulta keksin seuraavan keinon. Valitsin orjain joukosta kolme- tai neljäkymmentä sopivinta miestä, annoin heille kullekin ampumavaroja ja pyssyn arabialaisten jättämästä varastosta, ja sitten opetimme heitä parhaamme mukaan niiden käytössä. Senjälkeen sanoin, että heidän piti pitää huolta omastaan ja tovereittensa ruoasta. Tietysti sattui yhtä ja toista. Eräs joutui vahinkolaukauksen uhriksi ja kolme muuta sai surmansa naaraselefantin ja haavoittuneen puhvelin hampaissa. Mutta vähitellen he kuitenkin oppivat käsittelemään rihlapyssyjään kyllin hyvin voidakseen ylläpitää joukkomme. Sen lisäksi orjia päivä päivältä hävisi luultavasti hakemaan omia kotejaan, niin että meidän saapuessamme Mazitu-maan rajoille heitä ei enää ollut jäljellä enempää kuin viisikymmentä, niitten joukossa seitsemäntoista valittua, jotka olimme opettaneet ampumaan.

Siellä varsinaiset seikkailumme alkoivat.

Eräänä iltana, marssittuamme kolme päivää tiheässä viidakossa, jossa jalopeurat kaappasivat meiltä orjanaisen, tappoivat yhden aaseista ja raatelivat toista niin pahoin, että se piti ampua, tulimme lopulta laajan ruohoisen ylätasangon rajalle, joka laskujeni mukaan oli 1640 jalkaa merenpinnan yläpuolella.

"Mikä paikka tämä on?" minä kysyin mazitu-oppaitamme, jotka olimme saaneet Hassanilta.

"Meidän kansamme maa, päällikkö", he vastasivat, "jota rajoittaa toiselta puolen viidakko ja toiselta suuri järvi, missä pongo-velhot asuvat."

Katselin ympärilleni autiolle ylängölle, joka jo alkoi käydä ruskeaksi ja jolla ei näkynyt mitään muuta kuin etelässä yleisiä melkoisia vuohilaumoja. Näköala oli ikävä, sillä paitsi hienoa sadetta oli sumuista ja kylmä tuuli.

"Minä en näe ihmisiä enkä heidän kyliään", sanoin, "näen vain ruohikkoja ja villejä eläimiä."

"Ihmiset kyllä tulevat", he vastasivat hyvin levottomina. "Epäilemättä heidän vakoilijansa nytkin pitävät meitä silmällä pitkästä ruohikosta tai jostakin kuopasta."

"Mitä hemmettiä", minä sanoin, tai jotain sinnepäin, enkä ajatellut asiaa sen enempää. Sellaisissa olosuhteissa, joissa mitä tahansa _saattaa_ tapahtua, jotka, mitä minuun tulee, ovat vallinneet miltei koko elämäni ajan, sellaisissa olosuhteissa oppii hiukan huolettomaksi tulevaisuuden suhteen. Itse puolestani olen ollutkin kauan aikaa jossain määrin fatalisti, s.o. minä uskon, että yksilö eli oikeammin se, mikä sitä elähdyttää, on saanut alkunsa kaiken elämän lähteestä kauan, ehkä satojatuhansia tai miljoonia vuosia sitten, ja kun sen matka on päättynyt, ehkä satojatuhansia tai miljoonia vuosia myöhemmin tai ehkä huomenna, silloin se palaa puhdistuneena mutta kuitenkin yhä vielä yksilönä saman Elämänlähteen luo. Uskon myös, että sen eri olotilat täällä tai muualla ovat ennakolta tunnetut ja määrätyt, vaikka hän jossain merkityksessä kyllä voikin muodostella niitä vapaan tahtonsa toiminnan kautta, mutta ei pidentää eikä lyhentää ainoatakaan niistä edes hetken vertaa. Sentähden minä puolestani olenkin aina toiminut Mestarimme kehoituksen mukaisesti huolehtimatta huomisesta päivästä.

Tässä tapauksessa kuitenkin, niinkuin monessa muussakin elämäni varrella, seuraava päivä itse vaati paljon ajatusta. Hans, joka ei koskaan näyttänyt nukkuvan enempää kuin koira, herätti minut ennen aamunkoittoa tekemällä tuon kaamean ilmoituksen, että hän kuuli ääniä, joitten luuli johtuvan satojen marssivain miesten askelista.

"Mistä?" minä kysyin, koettaen turhaan kuunnella -- tähysteleminen ei hyödyttänyt mitään, sillä yö oli pikimusta.

Hän painoi korvansa maahan ja sanoi:

"Tuolta."

Minäkin painoin korvani maahan, mutta vaikka aistimeni ovat aivan terveet, en kuullut mitään.

Sitten kutsutin vartijat, mutta hekään eivät kuulleet mitään. Senjälkeen hylkäsin koko ajatuksen ja panin jälleen maata.

Pian kuitenkin näyttäytyi, että Hans oli oikeassa; sellaisissa asioissa hän oli tavallisesti oikeassa, sillä hänen aistinsa olivat terävät kuin metsän eläimen. Aamun valjetessa minut herätettiin uudelleen ja tällä kertaa herättäjä oli Mavovo, joka ilmoitti, että olimme saarroksissa ja että saartajia oli rykmentti tai useampia. Minä nousin ja tähystelin sumun läpi. Toden totta näinkin etäisyydessä hämärin ja juhlallisin ääriviivoin asestettuja miehiä rivin toisensa takana ja valon hienosti kimmeltävän heidän keihäillään.

"Mitä on tehtävä, Macumazahn?" kysyi Mavovo.

"Syötävä aamiainen, minä arvelen", vastasin. "Jos saamme surmamme, niin se voi yhtä hyvin tapahtua aamiaisen syötyä kuin sitä ennen", ja niin kutsuin luokseni vapisevan Sammyn ja käskin hänen keittää kahvia. Sitten herätin Stephen'in ja selitin hänelle tilanteen.

"Oivallista!" hän sanoi. "Ne ovat epäilemättä mazitu-kansaa, ja me olemme löytäneet heidät paljon helpommin kuin olimme luulleet Ihmisiä saa tavallisesti hakea niin hirveästi tässä hemmetin suuressa maassa."

"Tuo ei ole hullumpi katsantokanta", minä vastasin, "mutta tahdotko olla hyvä ja käydä ylt'ympäri leirissä sanomassa kaikille, ettei missään tapauksessa kukaan saa ampua ennen komentoa. Tahi odota, kokoa orjilta kaikki pyssyt, sillä taivas tietää, mitä he säikähdyksissään saattavat tehdä!"

Stephen nyökkäsi ja lähti liikkeelle kolmen neljän metsästäjän seuraamana. Hänen mentyään minä neuvoteltuani Mavovon kanssa tein muutamia vähäisiä järjestelyjä, joita ei ole tarvis kuvata. Niitten tarkoituksena oli tehdä henkemme piirittäjille niin kalliiksi kuin mahdollista, jos asiat menisivät niin pitkälle. Afrikkalaiseen viholliseen oli aina koetettava tehdä mahdollisimman syvä vaikutus, ellei muun niin vastaisten vaeltajain tähden.

Pian Stephen ja metsästäjät palasivat, tuoden pyssyt, ja ilmoittivat, että orjat olivat suuressa pelossa ja osoittivat halua lähteä pakoon.

"Antaa paeta", minä sanoin. "Ei heistä taistelussa olisi mitään hyötyä, saattaisivatpa vielä sotkeakin koko asian. Kutsu heti sisälle zulut, jotka ovat vahdissa."

Stephen nyökkäsi, ja muutamaa minuuttia myöhemmin -- viidakon edessä riippuva sumuharso oli leirin itäpuolella vielä niin tiivis, etten voinut nähdä mitään -- kuulin äänten hälinää ja senjälkeen hyppiviä askeleita. Orjat olivat joka mies paenneet, niiden joukossa kantajamme. Haavoittuneetkin he olivat vieneet mennessään. Juuri kun piiritysjoukko oli sulkemaisillaan kehänsä, he olivat hyökänneet ulos molempain päiden välitse ja hävinneet pensaikkoon, josta edellisenä iltana olimme tulleet. Senjälkeen olen monesti ihmetellyt, miten heille mahtoi käydä. Epäilemättä osa sai surmansa, ja loput ponnistelivat takaisin koteihinsa tai löysivät uusia koteja toisten heimojen keskuudessa. Pelastuneitten kokemukset mahtaisivat olla heille itselleen mielenkiintoisia, jos he vielä elävät. Voin hyvin kuvitella mielessäni, minkälaisia tarinoita heistä kerrotaan parin kolmen sukupolven aikana.