Part 1

PYHÄ KUKKA

Allan Quatermain'in jännittävä seikkailu Afrikassa

Kirj.

H. RIDER HAGGARD

Suomennos englanninkielestä

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1923.

SISÄLLYS:

I. Veli Johannes. II. Huutokauppahuone. III. Sir Alexander ja Stephen. IV. Mavovo ja Hans. V. Hassan. VI. Orjatie. VII. Orjain rynnäkkö. VIII. Taikapeili. IX. Kuningas Bausi. X. Tuomio. XI. Dogeetah saapuu. XII. Veli Johanneksen tarina. XIII. Rican kaupunki. X!V. Kalubin vala. XV. Motombo. XVI. Jumalat. XVII. Pyhän kukan koti. XVIII. Kohtalon isku. XIX. Oikea pyhä kukka. XX. Taistelu kaupungin portilla. Epilogi.

I.

VELI JOHANNES.

En usko, että kukaan, joka tuntee Allan Quatermain'in nimen, olisi taipuvainen ajatuksissaan liittämään sitä kukkiin, varsinkaan orkideoihin. Kuitenkin sattuu niin, että jouduin kerran ottamaan osaa niin merkilliseen orkidea-retkeen, että olisi mielestäni vahinko, jos sen yksityiskohdat joutuisivat unohduksiin. Joka tapauksessa panen ne paperille, ja jos joku myöhemmin haluaa ne julkaista, hän saa siihen täyden vapauden.

Se tapahtui vuonna -- oh, eihän vuodesta ole väliä, se tapahtui kauan sitten, jolloin olin vielä paljon nuorempi, ollessani metsästysretkellä pohjoispuolella Limpopo-virtaa, joka on Transvaalin rajalla. Seuralaisenani oli eräs herra, jonka nimi oli Scroope, Charles Scroope. Hän oli matkustanut Englannista Durban'iin etsimään ajanvietettä. Se oli ainakin yksi syy. Toinen oli nainen, jota nimitän nimellä miss Margaret Manners, vaikka se ei tosin ollut hänen oikea nimensä.

Luultavasti nuo kaksi olivat kihloissa ja todella kiintyneet toinen toiseensa. Mutta pahaksi onneksi he joutuivat kovaan riitaan jonkun toisen herran takia, jonka kanssa miss Manners eräissä metsästystanssiaisissa Essex'issä, jossa he kaikki asuivat, tanssi neljä perättäistä tanssia, joista hän sitäpaitsi kaksi oli jo luvannut sulhaselleen. Selvittelyjä tai paremminkin puolusteluja seurasi. Mr. Scroope sanoi, ettei hän aikonut suvaita sellaista käytöstä. Miss Manners vastasi, ettei hän halunnut elää kenenkään määräysten mukaan; hän oli muka oman itsensä herra ja aikoi pysyä sinä. Mr. Scroope selitti, että hänen puolestaan neiti kyllä saisi sitä olla. Toinen vastasi, ettei hän enää halunnut nähdä häntä kasvojensa edessä. Sulhanen lupasi painokkaasti, ettei tytön tarvitsisikaan ja että hän aikoi lähteä Afrikkaan metsästämään elefantteja.

Kaiken lisäksi hän todella matkustikin, lähtien kodistaan Essexistä seuraavana päivänä jättämättä minkäänlaista osoitetta. Kuten myöhemmin, paljon myöhemmin selvisi, hän olisi seuraavassa postissa, jos olisi niin kauan odottanut, saanut kirjeen, joka olisi mahdollisesti muuttanut hänen suunnitelmansa. Mutta he olivat kumpikin ylpeitä nuoria ihmisiä, ja olivat hulluja kuten ainakin rakastuneet.

No niin, Charles Scroope saapui Durban'iin, joka siihen aikaan oli vain vähäpätöinen paikkakunta, ja siellä kohtasimme toisemme Royal-hotellin tarjoiluhuoneessa.

"Jos haette suurta riistaa", kuulin jonkun sanovan, kuka se oli, sen olen todellakin unohtanut, "niin tuossa on mies, joka neuvoo teille keinot -- metsästäjä Quatermain, Afrikan paras pyssymies ja sitäpaitsi hienoimpia ihmisiä mitä on olemassa."

Istuin hiljaa poltellen piippuani ikäänkuin en kuulisi puhetta. On tukalaa kuulla kiitettävän itseään, ja minä olin aina vaatimaton mies.

Sitten kuului kuiskailua, ja mr. Scroope talutettiin eteeni ja esitettiin minulle. Kumarsin niin sievästi kuin osasin ja loin häneen pikaisen silmäyksen. Hän oli pitkä, tummasilmäinen, romanttisen näköinen (sangen sopivaa hänen rakkaustarinaansa) nuori mies, ja minä tulin siihen tulokseen, että hänen liikkeensä miellyttivät minua. Kun hän puhui, vahvistui tuo mielipide. Minun mielestäni ääni on aina ollut hyvin tärkeä tekijä; minä puolestani päätän siitä miltei yhtä paljon kuin kasvoista. Hänen äänensä oli erittäin hauska ja miellyttävä, vaikka sanoissa, joilla se niin sanoaksemme esitettiin minulle, ei ollut mitään erikoista tai huomattavaa. Ne kuuluivat:

"Hyvää päivää, sir. Haluatteko ryypyn?"

Vastasin, etten koskaan juonut väkeviä päiväseen aikaan, tai en ainakaan usein, mutta että mielelläni ottaisin pienen pullon olutta.

Kun olut oli juotu, kävelimme yhdessä pienelle talolleni nykyisen Berean varrella, jossa myöhemmin m.m. otin vastaan ystäväni Curtis'in ja Good'in, ja siellä söimme päivällisen. Todellisuudessa Charles Scroope ei enää jättänytkään taloa ennen metsästysretkelle lähtöämme.

Nyt minun on kerrottava tämä juttu lyhyesti, syystä että se on vain sattumalta tekemisissä sen tarinan kanssa, jota aion ryhtyä kertomaan. Mr. Scroope oli rikas mies, ja kun hän tarjoutui suorittamaan kaikki retken kulut, luvaten minulle kaiken voiton mahdollisesti saatavasta norsunluusta ja muusta sellaisesta, en luonnollisesti torjunut hänen ehdotustaan.

Tällä retkellä kävi kaikki hyvin aina sen onnettomaan loppuun asti. Ammuimme vain kaksi elefanttia, mutta muuta riistaa saimme paljon. Se tapahtui paluumatkalla, meidän ollessamme lähellä Delagoan lahtea.

Olimme ulkona eräänä iltana ja koetimme ampua jotakin päivälliseksi, kun huomasin puiden välissä pienen kauriin. Se katosi näkyvistäni pienen kallionkielekkeen taakse, joka työntyi esiin kuilun syrjästä, mutta se ei näyttänyt hätääntyneeltä, vaan asteli levollisesti. Me seurasimme sitä. Minä kuljin edellä ja olin juuri saanut kierretyksi kallion ja huomannut kauriin seisomassa noin kymmenen askeleen päässä (se oli pensaskauris), kun kuulin kahinaa pensaikosta kallion huipulta, ei kahtatoista jalkaa pääni yläpuolelta, ja Charles Scroope'n äänen huutavan:

"Ole varuillasi, Quatermain! Se tulee."

"Mikä tulee?" kysyin närkästyneellä äänellä, sillä ääni oli karkoittanut kauriin.

Samassa johtui mieleeni, tietysti silmänräpäyksessä, ettei mies tyhjän tähden huutaisi tuolla tavoin, ei ainakaan kun hänen ateriansa oli kysymyksessä. Vilkaisin siis taakseni ja pääni yläpuolelle. Aina tähän hetkeen asti muistan selvästi mitä näin. Siinä oli veden kuluttama, graniitinharmaa vierukivi, tai oikeastaan useampia, joiden raoissa kasvoi sanajalkoja, ja useimmilla niistä oli hiusmaiset lehdet, mutta muutamain lehdet olivat alta hopeanhohteisia. Muutamalla lehdellä, taivuttaen sitä alas, istui iso, punasiipinen, mustaruumiinen kovakuoriainen, hangaten etujaloillaan päätään. Ja sen yläpuolella, juuri kallion huipulla, pisti esiin harvinaisen komean leopardin pää. Vielä tätä kirjoittaessani olen näkevinäni sen neliskulmaisen leuan kuvastuvan tyynen iltataivaan lakea vasten, vaahdon valuessa huulilta.

Tämä oli viimeinen seikka, minkä vähään aikaan huomasin, sillä samassa hetkessä leopardi -- Etelä-Afrikassa kutsumme niitä tiikereiksi -- hyppäsi selkääni ja painalsi minut maahan litteäksi kuin pannukakun. Luultavasti sekin oli ollut väijymässä kaurista ja oli nyt suutuksissaan minun ilmestymisestäni näyttämölle. Kaaduin pitkäkseni, onneksi pehmeälle, sammaleiselle maalle.

"Pystyyn vain!" ajattelin mielessäni, sillä tunsin eläimen painon selässäni, kun se puristi minua sammalia vasten, ja, mikä pahempi, niskassani poltti sen kuuma hengitys, sillä sen hampaat olivat jo puraisemaisillaan minua päähän. Samassa kuulin Scroope'n rihlapyssyn pamahduksen, jota seurasi leopardin hurja murina, kuula kun nähtävästi oli osunut. Se näytti pitävän minua vahingon aiheuttajana, sillä se tarttui hartioihini. Tunsin sen hampaat jo pinnallani, mutta onneksi ne tarttuivat vain metsästystakkini lujaan korderoi-kankaaseen. Se alkoi pudistella minua, mutta hellitti pian tarttuakseen paremmin kiinni. Samassa muistin, että Scroope'lIa oli vain kevyt yksipiippuinen rihlapyssy ja ettei hän siis enää voinut laukaista, ja silloin tiesin, tai luulin tietäväni, että viimeinen hetkeni oli tullut. En oikeastaan pelännyt, mutta tietoisuus suuresta, lähestyvästä muutoksesta kävi hyvin selväksi. Muistin -- en koko elämääni, mutta pari omituista pikkuseikkaa, jotka liittyivät lapsuuteeni. M.m. minusta tuntui kuin näkisin itseni istumassa äitini polvella leikkimässä pienellä, nivelikkäällä kultakalalla, joka riippui hänen kellonperissään. Sitten mutisin pari kolme rukouksen sanaa, ja luultavasti menetin tajuntani. Jos niin oli, kesti se vain muutamia sekunteja. Samassa tietoisuus palasi, ja minä näin omituisen näyn. Leopardi ja Scroope taistelivat keskenänsä. Leopardi seisoi toisella takajalallaan, sillä toinen oli taittunut, ja löi Scroope'a käpälillään, Scroope taas koetti iskeä isoa metsästyspuukkoaan pedon ruumiiseen. Taistelijat kaatuivat, Scroope alle, leopardin raadellessa häntä. Minä kiskaisin itseni irti sammaleisesta vuoteestani -- muistan vieläkin mäiskähdyksen, joka kuului, kun ruumiini irroittui mudasta. Vieressä oli rihiapyssyni vahingoittumattomana ja täydessä vireessä, sellaisena kuin se oli pudonnut kädestäni. Tartuin siihen, ja seuraavassa hetkessä olin ampunut kuulan läpi leopardin pään, juuri kun se oli hampaillaan tarttumassa Scroopea kurkkuun.

Eläin kaatui kuolleena kuin kivi hänen päällensä. Kerran vain se värähti, kouristi kynsiään (Scroope-raukan sääreen) ja kaikki oli ohi. Siinä se lepäsi kuin unessa, ja alla makasi Scroope.

Vaikeata oli saada sitä siirretyksi pois, sillä se oli hyvin raskas eläin, mutta lopulta se onnistui oksan avulla, jonka varmaan jokin elefantti oli repäissyt puusta. Sitä käytin vipuna. Siinä makasi Scroope kirjaimellisesti veren peittämänä, oliko veri sitten leopardin vai hänen, sitä en voinut sanoa. Aluksi pidin häntä kuolleena, mutta valeltuani häntä hiukan vedellä, jota sain kalliosta tiukkuvasta purosta, hän nousi istumaan ja kysyi aiheettomasti: "Mikä minä nyt olen?"

"Sankari", vastasin. (Olen aina ollut ylpeä tuosta sattuvasta vastauksesta.)

Siihen lopetin enemmät keskustelut ja ryhdyin työhön saadakseni hänet leirille, joka onneksi oli aivan lähellä.

Kun olimme kulkeneet pari sataa kyynärää, Scroope'n jatkuvasti tehdessä epäjohdonmukaisia huomautuksia, oikea käsi kaulallani, ja minun pidellessäni vasemmalla kädelläni häntä vyötäisistä, hän äkkiä vaipui tainnoksiin, ja kun en yksin jaksanut kantaa häntä, sain luvan jättää hänet siihen paikkaan ja noutaa apua.

Lopulta sain hänet telttaan kafferien ja huopapeitteen avulla ja perillä toimitin tutkimuksen. Hän oli yltä päältä raavittu, mutta ainoat vakavat haavat olivat lihaspurema vasemmassa kyynärvarressa ja kolme syvää haavaa oikeassa reidessä juuri sillä kohdalla, missä reisi liittyy ruumiiseen; haavat olivat leopardin kynnenjälkiä. Annoin hänelle annoksen laudanumia vaivuttaakseni hänet uneen ja sidoin haavat niin hyvin kuin osasin. Kolmen päivän aikana hän voi varsin hyvin. Haavatkin olivat jo alkaneet kokonaan parantua, kun sairas äkkiä sai jonkinlaisen kuumeen, jonka arvelen aiheutuneen leopardin kynsien tai hampaiden myrkystä.

Oi sitä kauhun viikkoa, joka nyt seurasi! Sairas alkoi hourailla ja puhua lakkaamatta kaikenlaisista asioista ja varsinkin miss Margaret Manners'ista. Niin hyvin kuin mahdollista koetin ylläpitää hänen voimiaan lihaliemellä, johon oli sekoitettu hiukan muassani olevaa paloviinaa. Siitä huolimatta hän heikkonemistaan heikkoni. Sen lisäksi reidessä olevat haavat alkoivat märkiä.

Kaffereista, jotka olivat mukanamme, oli vähän hyötyä tällaisessa tapauksessa, joten sairaanhoito jäi kokonaan minun työkseni. Kaikeksi onneksi ei leopardi pudistellessaan ollut tehnyt minulle mitään vahinkoa, ja olin siis niinä päivinä hyvin hyvissä voimissa. Levon puute oli kuitenkin tuntuva, sillä en uskaltanut nukkua enempää kuin noin puoli tuntia kerrallaan. Lopulta valkeni aamu, jolloin olin loppuun asti uupunut. Scroope-raukka makasi kääntelehtien ja vaikeroiden pienessä teltassa, ja minä istuin hänen vierellään tietämättä, eläisikö hän enää seuraavaan aamuun ja kuinka kauan minä siinä tapauksessa kykenisin häntä hoitamaan. Kutsuin kafferin tuomaan kahvia, ja juuri kun olin vapisevin käsin viemässä tuoppia huulilleni, tuli apu.

Se saapui hyvin omituisessa muodossa. Leirinsuun edustalla kasvoi kaksi orapihlajapuuta, ja niiden välitse näin oudonnäköisen olennon astelevan minua kohti hitain, varmoin askelin, nousevan auringon säteillään valaistessa häntä. Se oli mies, jonka ikää oli vaikea arvata, sillä vaikka parta ja pitkät hiukset olivat valkeat, näyttivät kasvot verraten nuorekkailta lukuunottamatta suun ympärillä olevia juovia, ja tummat silmät olivat täynnä eloa ja voimaa. Rääsyinen puku, jonka vaikutusta lisäsi repaleina riippuva nahkapeite, verhosi kömpelösti hänen pitkää, hoikkaa vartaloaan. Jalkoja suojasivat parkitsemattomasta nahasta tehdyt jalkineet, selässä riippui kolhittu metallirasia, ja laihassa, jäntevässä kädessään hän puristi pitkää sauvaa, joka oli tehty mustan ja valkean kirjavasta puusta, jota alkuasukkaat kutsuvat nimellä _umzimbiti_, ja sauvan päähän oli kiinnitetty perhoshaavi. Häntä seurasi muutamia kaffereja, kantaen päälaellaan laatikoita.

Tunsin hänet heti, sillä olimme kohdanneet toisemme aikaisemmin, nimenomaan eräässä tilaisuudessa Zulu-maassa, jossa hän tyynenä astui esille vihamielisten kafferijoukkojen riveistä. Hän oli Etelä-Afrikan omituisimpia luonteita. Nähtävästi sivistynyt mies sanan todellisessa merkityksessä, vaikka ei kukaan tuntenut hänen tarinaansa (minä tosin tunnen sen nyt, ja omituinen tarina se onkin), lukuunottamatta sitä, että hän oli syntyjään amerikkalainen, sillä siinä suhteessa hänen puheensa väliin antoi hänet ilmi. Sitäpaitsi hän oli ammatiltaan lääkäri, ja päättäen hänen erinomaisesta taidostaan hänellä täytyi olla paljon kokemusta sekä lääkkeiden käytössä että kirurgiassa. Lopuksi hänellä oli varoja, vaikka ei kukaan tiennyt, mistä ne olivat kotoisin, ja hän oli vaellellut Etelä- ja Itä-Afrikassa jo vuosikausia perhosia ja kukkia kooten.

Alkuasukasten ja voin lisätä valkoihoistenkin kesken häntä yleensä pidettiin mielipuolena. Tämä maine yhdessä lääkäritaidon kanssa teki hänelle mahdolliseksi vaellella missä ikinä hän halusi ilman vähintäkään pelkoa tai vaaraa, sillä kafferit pitävät mielipuolta Jumalan innoittamana. Heidän hänelle antamansa nimitys oli "Dogeetah", hullunkurinen vääristely englantilaisesta sanasta "doctor", kun taasen valkoihoiset kutsuivat häntä nimellä "Veli Johannes", "Setä Jonathan" tai "Pyhä Johannes". Keskimmäinen nimitys johtui hänen erinomaisesta yhdennäköisyydestään (siistittynä ja sievästi puettuna) sen olennon kanssa, joka pilalehdissä edustaa suurta Amerikan kansaa, niinkuin John Bull edustaa englantilaisia. Ensimmäinen ja kolmas johtuivat hänen luonteensa tunnetusta hyvyydestä ja hänen otaksutusta mieltymyksestään heinäsirkkoihin ja metsän hunajaan tai niiden paikallisiin vastineihin. Itse puolestaan hän piti nimityksestä "Veli Johannes".

Oi, mitä helpotusta tunsinkaan nähdessäni hänet; taivaan enkeli olisi tuskin ollut tervetulleempi. Kaasin toisen annoksen kahvia ja, kun muistin hänen pitävän makeasta, panin sekaan runsaasti sokeria.

"Hyvää päivää, Veli Johannes", sanoin tarjoten kahvia.

"Terveheksi, veli Allan", hän vastasi -- siihen aikaan hän käytti mielellään vanhaa roomalaista puhetapaa, miksi sitä otaksun. Sitten hän otti kahvin, pisti pitkän sormensa tuoppiin koettaakseen lämpöastetta ja sekoittaakseen sokeria, kulautti sen pohjaan asti kuin lääkeannoksen ja ojensi tuopin täytettäväksi.

"Hyönteisjahdillako?" kysyin.

Hän nyökkäsi. "Niin, kasviretkellä ja tekemässä huomioita ihmisluonteesta ja Jumalan ihmeellisistä töistä. Yleensä vain vaelluksella."

"Mistä viimeksi?" kysyin.

"Noilta vuorilta noin kahdenkymmenen mailin päästä. Läksin yhdeksän aikaan illalla; kuljin koko yön."

"Minkävuoksi?" kysyin häneen katsahtaen.

"Koska minusta tuntui kuin joku kutsuisi minua. Puhuakseni suoraan, te, Allan."

"Oi, oletteko kuullut olostani täällä ja hädästäni?"

"En, en ole kuullut mitään. Olin aikeissa matkustaa rannikolle tänä aamuna. Tullessani kotiin illalla tasan klo 8.50 sain sananne ja läksin matkaan. Siinä kaikki."

"Minun sananiko --" aloitin, mutta pysähdyin samassa ja pyysin häntä vertaamaan kelloaan minun kellooni. Omituista kyllä ne osoittivat aivan samaa aikaa parin minuutin erotuksella.

"Se on omituista", sanoin hitaasti, "mutta eilen illalla klo 8.50 koetin todella lähettää sanaa saadakseni apua, sillä pelkäsin seuralaiseni kuolevan", ja viittasin peukalollani telttaan päin. "Mutta en tarkoittanut sitä teille enkä kellekään ihmiselle, Veli Johannes. Ymmärrättekö?"

"Hyvin hyvästi. Sana lähetettiin, siinä kaikki. Lähetettiin ja luultavasti merkittiin kirjoihinkin."

Katsoin Veli Johannekseen ja Veli Johannes katsoi minuun, mutta sillä kertaa emme tehneet enempää huomautuksia. Tapahtuma oli kovin kummallinen, s.o. siinä tapauksessa ettei Veli Johannes valehdellut. Mutta ei kukaan ollut milloinkaan kuullut hänen valehtelevan. Hän oli totuutta rakastava henkilö, vieläpä kiusallisen turhantarkkakin ajoittain. Ja on kuitenkin olemassa ihmisiä, jotka eivät usko rukouksen voimaan.

"Mitä se on?" hän kysyi.

"Leopardin runtelema. Haavat eivät tahdo parantua, ja hänellä on kuumetta. En usko hänen kestävän pitkälti."

"Mitä tiedätte asiasta? Näyttäkää hänet minulle."

No niin, hän sai nähdä sairaan ja teki ihmeitä. Hänen metallirasiansa oli täynnä lääkkeitä ja kirurgisia instrumentteja, jotka viimemainitut hän ennen käyttöä keitti. Käsiänsäkin hän pesi niin perinpohjaisesti, että ajattelin niistä nahkan lähtevän, käyttäen enemmän saippuaa kuin olisin voinut luovuttaa. Ensin hän antoi Charles-raukalle annoksen jotakin, mikä näytti tappavan hänet; hän sanoi saaneensa lääkkeen kaffereilta. Sitten hän avasi reidessä olevat haavat, puhdisti ne ja sitoi keitetyillä yrteillä. Myöhemmin Scroope'n herättyä hän antoi hänelle juomaa, joka pani hänet hikoamaan ja poisti kuumeen. Kaiken loppu oli se, että kahden päivän kuluttua sairas nousi istualleen ja pyysi vahvempaa ruokaa, ja viikon kuluttua saatoimme lähteä kuljettamaan häntä rannikolle.

"Ajatelkaas, että teidän lähettämänne sana pelasti veli Scroope'n hengen", virkkoi vanha Johannes katsellessaan sairaan lähtöä.

Minä en vastannut. Tässä saatan kuitenkin tunnustaa, että omain miesteni kautta tiedustelin hiukan Veli Johanneksen matkoja sinä aikana, jona hän sanoi saaneensa kutsun. Kävi selville, että hän _oli_ järjestänyt matkan rannikolle seuraavaksi aamuksi, mutta että noin tuntia auringonlaskun jälkeen hän äkkiä oli antanut määräyksen panna tavarat lähtökuntoon ja seurata häntä. Sen he tekivätkin, ja sydämelliseksi harmikseen kafferien täytyi tallustella koko yö Dogeetah'in jäljessä, joksi he häntä nimittivät. He olivat todella olleet niin väsyksissä, että elleivät olisi pelänneet jäädä yksin pimeyteen ja tuntemattomaan seutuun, he olisivat heittäneet maahan kuormansa, ja kieltäytyneet lähtemästä eteenpäin.

Tällainen oli tapahtuma, joka, mikäli minä sitä kykenin käsittämään, saatetaan selittää telepatian, innoituksen, vaiston tai ajatusten yhdenmukaisuuden avulla. Se on yksi niitä, joista lukija saa muodostaa oman mielipiteensä.

* * * * *

Sen viikon aikana, jonka yhdessä vietimme leirissä, ja sitä seuraavalla matkallamme Delagoan lahdella ja sieltä laivalla Durban'iin meistä tuli Veli Johanneksen kanssa hyvin läheiset ystävykset, tosin määrätyissä rajoissa. Menneisyydestään, kuten jo mainitsimme, hän ei milloinkaan puhunut, yhtä vähän kuin vaellustensa todellisesta syystä, jonka vasta myöhemmin sain tietää, mutta luonnontieteestään ja etnologisista (niin kai se sana kuului) tutkimuksistaan hän puhui paljon. Kun itsekin omalla vaatimattomalla tavallani olen tehnyt huomioita näistä seikoista ja käytännöllisestä kokemuksesta tiedän yhtä ja toista Afrikan alkuasukkaista ja heidän tavoistaan, herättivät hänen kertomuksensa mielenkiintoani.

Muun muassa hän esitti minulle näytteitä äskeisellä matkallaan tekemistään löydöistä: hyönteisiä ja kauniita perhosia, jotka oli sievästi neuloilla kiinnitetty rasioihin, joukon kuivattuja, imupaperin välissä painettuja kukkia, niitten joukossa muutamia, joita hän nimitti minulle orkideoiksi. Nähdessään niiden kiinnittävän huomiotani hän kysyi, halusinko nähdä maailman ihaninta orkideaa. Luonnollisesti myönsin, jolloin hän kaivoi esille laatikoistaan litteän, noin neljän neliöjalan kokoisen käärön. Hän purki sen ympäriltä ruohomatot, joihin se oli kääritty; ne olivat juovikkaita, kauniisti kudottuja mattoja, joita valmistetaan Zanzibarin lähistöllä. Niitten sisällä oli puulaatikon kansi. Sitten tuli taas mattoja ja muutamia _Cape Journalin_ numeroita auki levitettyinä. Senjälkeen imupaperiarkkeja ja vihdoin viimein kahden hienomman paperipalan välissä kukka ja siihen kuuluva varsilehti.

Kuivassakin tilassaan se oli ihana, koko siiven eli terälehden päästä toisen päähän oli kaksikymmentäneljä tuumaa ja kuvun syvyys noin kaksikymmentä tuumaa. Verhiön mitan olen unohtanut, mutta se oli varmasti jalan levyinen. Väriltään se oli, tai oli ollut, kullankeltainen, mutta takana oli valkeaa ja sen poikki mustia juovia, ja kuvun pohjalla oli yksi ainoa suuren apinan pään muotoinen täplä. Siinä näkyivät riippuvat kulmakarvat, syvät, kuopissaan lepäävät silmät, vihaisen näköinen suu, valtavat leuat -- kaikki.

Vaikka siihen aikaan en vielä ollut nähnyt elävää gorillaa, olin nähnyt siitä värillisen kuvan, ja jos sen piirteet olisi jäljennetty kukkalehdelle, yhdennäköisyys ei olisi voinut olla täydellisempi.

"Mikä se on?" kysyin hämmästyneenä.

"Sir", vastasi Veli Johannes, väliin hän kiihoittuneena käytti tuota muodollista puhuttelutapaa, "se on maailman ihanin Cypripedium, ja, sir, minä olen sen löytänyt. Tämän kasvin täydellinen juuri on varmasti £ 20,000 arvoinen."

"Sehän on enemmän kuin kultakaivos", sanoin. "No niin, mutta saitteko juuren?"

Veli Johannes pudisti surullisena päätään vastatessaan:

"Sitä onnea en ole saavuttanut."

"Kuinka sitten saitte kukan?"

"Minä kerron teille, Allan. Toista vuotta sitten olin keräysretkilläni Kilwan takalistolla ja löysin paljon ihmeellistä, niin, ihmeellistä.

"Lopulta, noin kolmesataa mailia sisämaahan päin, jouduin paikalle, jossa asui heimo tai kansa, jonka keskuudessa ei kukaan valkoihoinen vielä ollut käynyt. Sitä kutsutaan mazitu-kansaksi ja se on suuri ja sotaisa kansa, zulu-kansan sekoitusta."

"Olen kuullut niistä", keskeytin. "Ne muuttivat pohjoisesta ennen Senzangakonan päiviä, kaksisataa vuotta sitten tai aikaisemminkin."

"No niin, he ymmärsivät puhettani, sillä he käyttävät itsekin yhä vielä jonkinlaista zulu-murretta, niinkuin kaikki heimot niissä osissa maata. Ensin he aikoivat tappaa minut, mutta päästivät sitten vapaaksi, pitäen minua mielipuolena. Kaikki pitävät minua mielipuolena, Allan; on eräänlaista yleistä itsepetosta pitää itseänsä terveenä ja enimpiä muita ihmisiä hulluina."

"Yksityinen luulottelu", minä huomautin hätäisesti, sillä en halunnut ruveta pohtimaan Veli Johanneksen järjen terveyttä. "No niin, jatkakaahan mazitu-kansasta."

"Myöhemmin he tulivat huomaamaan lääketaitoni, ja heidän kuninkaansa Bausi tuli luokseni pyytämään, että parantaisin hänestä suuren paiseen. Ryhdyin leikkaukseen ja paransin hänet. Se oli vaarallinen tehtävä, sillä jos hän olisi kuollut, olisin minäkin kuollut, vaikka ei se tosin olisi minua suurestikaan surettanut", hän huokasi.. "Siitä pitäen minua tietysti kunnioitettiin suurena taikurina. Vieläpä Bausi teki kanssani veriveljeyden liiton sekoittamalla vertansa minun suoniini ja minun vertani omiinsa. Toivon vain, ettei hän tartuttanut minuun paiseitaan, jotka ovat perinnöllisiä. Siten minä muutuin Bausiksi ja Bausi muuttui minuksi. Toisin sanoen minä olin yhtä paljon mazitu-kansan päämies kuin hänkin ja olen sitä koko elämäni ajan."

"Siitä saattaa olla hyötyä", sanoin miettiväisesti, "mutta jatkakaa."

"Sain kuulla, että Mazitu-maan länsirajalla oli suuria rämeitä; että rämeiden takana oli Kirua-niminen järvi ja sen toisella puolen laaja ja hedelmällinen maa, joka luultavasti oli saari ja jonka keskellä oli vuori. Tätä maata kutsutaan nimellä Pongo ja samaten kansaa, joka siellä asuu."