Part 7

... Mielivalta vai mikä meluvalta tämä on jo nimeltäänkin! Otti jo ennen joulua rekeensä Turusta ja vei, tänne toi. Eikä auta mikään, vaikka tahtoisi jo parin päivän perästä lähteä tiehensä. Ei anna kyytiä itse, eivät toisetkaan, liittoutuneet ovat yhteen juoneen! Vaikka sitten tahtoisi vain käydä kaupungissa, eivät ota rekeensä mennessään Heikinmessuunsa, muka pyhimyksensä juhlaan... ei pääse koko talvena paikaltaan pikahtamaan, vaikka siihen pakahtuisi!

... Mutta nyt, nyt on jo työ päätöksessään, veistot ja vuolut. Viimeiset maalivedot vain ja sitten matkalle! Kuuli ukko Mielivalta sen jo tänä aamuna. Mutta silloin alkaa vedellä, että oisi muka laitettava sekkomaalauksia heidän kirkkonsa kattoon -- kirkossa, jossa päivisinkin on niin kylmä, ettei sivellin pysyisi kädessä, ja öisin maali aivan jäätyisi! Sai ukon karrikka sentään järkensä kouraansa. Mutta silloin alkaa nauraa vornottaa, että olisi muka vielä vaivaisukko laitettava heidän kirkkonsa ovenpieleen! Totta hän ei sillä tainnut tarkoittaa, mutta törkeää se oli leikiksikin. Kohdella lyypeekkiläistä kestiä kuten mitäkin renkiään! Pian täältä toki pääsee, täytyy päästä!

... Ihmeellinen maa näin keväällä! Valoa, sulaa valoa vain! Lumivalkoinen maa ja sinivalkoinen taivas ui huikaisevassa säteilyssä! Ja se herättää mielessä sellaisen kaihonydön, että aivan pakahtuu, kun ei pääse paikoiltaan...

... Mutta pian täytyy päästä!

Ja levottomin, hätiköivin vedoin siveli Lyder kesti Taivassalon kuoriaidaketta Särkilahden suuressa pirtissä.

Sillä kuoriaidake, melkein talven työ, oli vihdoin valmis. Paikoillaan oli paneloitus: keskimäinen leveä ruutu, jossa oli kaunis läpileikattu ruusuke, minkä kohdalla pappi tulisi seisomaan evankeliumia tulkitessaan, ja sen molemmin puolin kapeammat lehtikoristeiset ruudut, paikoillaan olivat nydepilarit ja listat, joissa kiemurtelivat lehtivanat molemmin puolin kaareutuvine korulehtineen. Maalauskin oli päättymäisillään.

Ja illalla hän vihdoin sai tilinsä ja unettoman yön jälkeen aamulla kyydin kaupunkiin.

Kieriä jäitä ja lumisia maita Turkua kohden, häikäisevässä valotulvassa, johon aivan tunsi häipyvänsä, maaliskuun lumipaisteessa! Turkua kohden veti veren polttava ytö, mieli uneksi huumaavista häistä -- ja samalla vihlaisi niin kipeän arasti sydäntä...

Vihdoinkin!

Tuomiorovasti Henricus Hartmanni oli heidät vihkinyt kirkossa, Konradus mestarin tyttären ja Lyder kestin.

Konradus ukko oli toivonut piispan itsensä toimittavan pyhän sakramentin, mutta hänen armonsa makasi Koroisten piispanhovissa sairaana, vuoteen omana.

Vihinnän jälkeen oli muutamia vieraita kutsuttu yksinkertaiselle aterialle Konradus mestarin tupaan. Saksoja siellä ei ollut muita kuin sulhanen ja Henricus herra, vihkipappi, joka hänkin oli suvainnut tulla hääateriaa ja siihen kuuluvia oluvia läsnäolollaan kunnioittamaan. Olipa läsnä toinenkin hengenmies, tuomiokirkon vanha suntio, "dominus Henzsus", joka, vaikka oli itseään Konradus ukkoa vanhempi, vielä pysyi pystyssä muistomerkkinä vanhoilta hyviltä ajoilta. Ruotsalaissyntyisiä porvareita oli pari, toimitarmoinen Vibrud Kortuma, kuten häntä nimettiin, vaikka hänen nimensä oli oikeastaan Korttumme, ja vanha Lasse Visthus, joka kotikielessä sai nimen Vistikka. Suomalaisista häävieraista oli huomattavin vakaa vanha porvari Tuomas Pilvinen. Läsnä olivat myös veljekset Hennikka ja Juhani, porvaristuneet Luokkinaisten pojat Liedosta; Hennikkaa olivat Turun suomalaiset porvarit koettaneet saada raatimiehekseenkin, mutta eivät vielä onnistuneet. Maalaissyntyä oli myös porvari Mikko Halikkolainen, kuten nimikin kieli. Samoin Leinäpään kolme poikaa, joista vanhin Henrik oli tahtonut komeilla vähemmän nurmentuoksuisella, enemmän porvarillisella nimellä, mutta hänelle ei kelvannut Sarka, vaan "Watmal" oli hienompi; molempain nuorempain sukunimi merkittiin herrojen papereihin "af Lennepe". Arno, nuorin Leinäpään veljeksistä, oli muuten aikeissa muuttaa Lyypekkiin, tuumien, että siellä kenties oli vähemmän saksojen jaloissa kuin täällä kotona. Käsityöläisiä oli räätäli Uolevi Liinaharja, seppä Lari Uskinen ja köydenpunoja Jaakko Kusto. Ainoa maalainen oli Konradus ukon päreenkiskoja, isäntä Antero Mukonen Marian pitäjästä, ja hänellä oli reposa emäntänsä mukanaan. Useimmat porvaritkin olivat perheineen.

Erillään muista häävieraista, ainoastaan heidän katseltavinaan, seisoi kaksi: tuomiokirkon pyhä Sigfrid ja Santtamarian kirkon uusi madonna, jotka molemmat olivat parahiksi häihin saaneet lopullisen asunsa.

Jylisevän synkkänä kuin Herran viha seisoi tuvan perällä Olavi Sylikuninkaan kastaja, Göötinmaan apostoli, riiputtaen käsissään molempien toveriensa vertavuotavia päitä, jotka pakanat olivat katkaisseet. Niin tuiman oli Konradus ukko luonut ilmeen pyhälle Sigfridille, ettei outo saattanut otaksua muuta kuin että hän oli teloittanut pari vainolaistaan ja kantoi niiden päitä voitonmerkkinään.

Vieressä seisoi nuoren Anun viimeisin taideteos. Ei pyhä neitsyt ollut suurin muuttanut muotoaan, helposti sen tunsi saman nuoren mestarin sielunluomaksi kuin edellisenkin, joka oli jo syystalvella viety Perniöön. Oli punervilla huulilla pyhä hymykin, mutta ei se ollut sama kevätsäteinen, utuisen sävelsointuinen hymy kuin ennen. Sen kevätkaiho oli lientynyt syväksi sydänsuruksi, ja tämän elämänsurun teki vieno hymynhäivähdys niin sydäntäsärkeväksi, ettei häävieraista monikaan voinut sitä katsella kostumattomin silmin. Tämä ihmeellinen suruhymy antoi pyhän äidin kasvoille niin suuren inhimillisen pyhyyden, että sitä nähdessään olisi heltynyt hartauteen pakanakin, joka ei hänen taivahisesta pyhyydestään mitään tiennyt.

Tämä sureva pyhä neitsyt oli morsiamen muotokuva, kalpean morsiamen, jonka häitä vietettiin. Sen näki jokainen, ja jokaisen silmissä tuntui kuvasta leviävän ikäänkuin suruhuntu morsiamen ympärille. Ja se painoi niin häävierasten mieltä, että luuli pikemmin hautajaisissa olevansa, eivätkä hääpöydän oluetkaan jaksaneet iloa maasta irroittaa.

Sulhanen itse istui morsiamen rinnalla kaamean kalpeana.

Intohimon hehku oli hänet tuonut tähän hetkeen, ja tähän hehkuvaloon ei ympäröivästä pimeydestä ollut näkynyt muuta kuin hääyön huumat, jotka hänellä nyt olivat edessään. Mutta nyt näki hän keskeltä pimeää salamain valaiseman kuvan: _ennen vihityn vaimonsa kaukana kotirannoilla_. Ja hänet valtasi kamala onnettomuuden aavistus, joka huimasi hänen päätänsä, niin että hän tuskin pysyi istuallaan. Maailma tuntui kuin pyörivän hänen ympärillään ja hän tunsi ikäänkuin vaipuvansa pohjattomaan kuiluun. Hän tunsi, että oli tuleva, että täytyi tulla jotakin, joka tuhoaa kaiken.

Ja kun pihaan ajoi hevonen helisevin kulkusin, tunsi hän, että se tuli nyt. Ja kun porstuasta kuuluivat kiirehtivät askelet ja ovi aukeni, tunsi hän katsomattakin kaamealla varmuudella, jäätävällä tyyneydellä, mitä oli tuleva.

Hän katsoi ja horjahti. Sillä hän näki edessään miehen isänsä liikkeestä.

Hän ponnahti pystyyn ja oli parilla askeleella miehen edessä.

-- Miten sinä tulit?

-- Laiva laski Hankoniemeen, kun ei päässyt tänne. Sieltä tulin hevoskyydillä.

-- Mitä... mitä varten? kysäisi sulhanen kiihkoissaan, mutta alkoi samassa vaistomaisesti vetää sanantuojaa pihalle.

-- Vaimosi oli kuolemaisillaan ja...

Kesti karjaisi ja iski noutajaansa vasten suuta.

Mutta samalla hän ryntäsi pihalle heittäen oven selälleen.

-- Tule pian! huusi hän.

Hän juoksi rekeen. Sanantuoja ehti hädintuskin jälestä, kun kuului ruoskan läiskähdys ja reki kiiti pois kilisevin kulkusin.

Hääväki oli niin tyrmistynyt, ettei kukaan tullut kääntäneeksi kättänsäkään ennenkuin kulkuset olivat loitonneet kuulumattomiin.

Useimmat tulivat tänä kohtalokkaana hetkenä ensiksi ajatelleeksi, miten sanantuoja oli tullut. Tietysti oli lyypekkiläinen laiva lähtenyt liian aikaisin, tuntematta, milloin Turun saariston jäät lähtevät. Niin oli tapahtunut väliin ennenkin, ja laivojen oli täytynyt mennä Hankoniemeen lastineen.

Vasta vähitellen alkoi häävieraille oikein selvitä, mikä kauhuntapaus oli tapahtunut, kauheampi kuin mikään immenraiskaus.

Oli jotakin tavallista, että kestit täällä vieraassa maassa pettivät ja raiskasivat neitoja. Monet laulutkin siitä liikkuivat kansan suussa. Mutta tässä oli tapahtunut rikos pyhää henkeä vastaan: sakramentin häväistys.

Ja hääväki istui kuin halvautuneena hääpöydän ympärillä.

Vähitellen kääntyivät yhä useammat silmät tuomiorovastiin, joka istui pöydän päässä tuhkanharmain kasvoin. Katseet kääntyivät häneen kysyen, selitystä vaatien.

... Hän oli vihkinyt. Millä nojalla?

Konradus ukko käänsi häneen tuiman, kiiluvan katseensa.

... Hän oli kestin puolesta pauhannut. Millä nojalla?

Ja ukon edessä pöydällä oli hänen vuolupuukkonsa, jota hän käytti aterioidessaan, kun kaikki muut veitset oli luovutettu häävieraille.

Vihdoin rovasti alkoi liikahdella muumiomaisesta jähmetyksestään. Hän nousi ja teki lähtöä.

-- Kukapa, alotti hän tapaillen sanojaan, -- kukapa tätä aavisti; ei hänen armonsakaan -- sillä hänen ylevyytensä toivomuksesta -- --

-- Valehtelet! pääsi Konradus ukolta silmittömän vihastuksen karjaus. Ja ennenkun kukaan oli ehtinyt käsittää mitä tapahtui, oli hän siepannut vuolupuukkonsa ja iskenyt vihkipappia kylkeen.

Niinkuin harmaan sumun läpi näki hän, että leveäpää rovasti retkahti takaisin olkatuoliin. Hän ei tuntenut sääliä, ei katumusta, ei pelkoa. Hänen mieleensä välähti yhtäkkiä, että toinen pahantekijä pääsee pakoon, vaikka pääsyyllinen oli saanutkin rangaistuksensa.

Hän nousi, tyynesti, mutta tuiterasti. Hän kääkersi pihalle ja alkoi juosta mutkikkaita katuja sinnepäin, mistä rannikkotie vei Mätäjärven ja Hirsipuumäen ohi Hankoniemeen päin.

Anni oli ylkänsä paettua istunut kuin jäätyneenä. Isänsä teon nähtyään kaatui hän lattialle tainnoksiin. Anu riensi häntä hoivaamaan.

Henricus rovasti oli horjahtanut tuolille painaen kylkeään kädellään. Hän loi Henzsus suntioon puoleksi rukoilevan, puoleksi käskevän katseen.

-- Luostarista -- yrtintuntija --

Dominus Henzsus, vanha, vapiseva ukko, lähetti nuoren Arno Leinäpään, että apu joutuisi pikemmin.

Samassa tuli hän muistaneeksi, että sulhanen oli lähtenyt pakoon. Hän huusi vavahtelevin leuvoin:

-- Kiinni hänet, ottakaa kiinni sakramentin häväisijä!

Henricus herra kuuli sen ja loi suntioon avuttoman kiukun katseen.

-- Kiinni... mur... haaja! ähkyi hän.

Mutta sitä tuskin kuuli dominus Henzsuskaan.

Sillä hääväki oli noussut ykskaks jalkeille, ja hälisten alkoivat kaikki juosta Helye Kuterin talolle, missä kestin tiedettiin majaa pitäneen.

Ja kun nuori Arno Leinäpää palasi luostarista vanhan isä Andreaan keralla, näkivät he hääväen pitävän pikku rähäkkää Kuterin talon edustalla, vaatien sieltä kestiä käsiinsä.

Vanha isä Andreas tuskin loi katsettakaan hälisevään väkijoukkoon. Hän oli kiintynyt miettimään ihmeellistä elämänongelmaa. Hän oli kuullut noutajalta, että haavoittunut oli Henricus rovasti, sama mies, joka kolmattakymmentä vuotta sitten oli julistanut seurakuntansa kirkonkiroihin ja rettelöiden ja räiskäen kieltänyt lakon aikana hänetkin harjoittamasta sielunhoitoa alueellaan. Ihmeellisesti kaitselmus kutsui nyt juuri hänet Sääksmäen entisen kirkkoherran henkeä pelastamaan. Ja hän tunsi melkein vahingoniloa rientäessään apuun.

Ehdittyään Konradus mestarin tupaan tutki hän haavan. Se ei ollut vaarallinen, sillä veitsi oli viiltänyt vain kylkiluiden päällitse. Ja kun isä Andreas oli huolellisesti sitonut haavan, ei enää ollut vaaraa verenvuodostakaan.

Henricus herra olisi saattanut kävelläkin, mutta varovaisuuden vuoksi kannettiin hänet asuntoonsa piispantalon ylikertaan. --

Samana iltana astuivat oikeudenpalvelijat Konradus mestarin tupaan. He olivat tulleet sen asukkaita häätämään.

-- Pyhä neitsyt, onko piispa...? pääsi Anulta.

-- Hänen armonsa on sairaana ja silloin on tuomiorovasti hänen sijaisenaan. Hän on antanut häätökäskyn.

-- Mutta isä --? pääsi Annilta.

-- Häntä etsitään.

Anu ja Anni saivat tuskin aikaa heittää päällysvaatteensa ylleen. Kasvintoveriinsa nojaten laahautui Anni kadulle.

Ilta pimeni ja yö oli kylmä.

XIV

Yötä päivää, ponnistaen voimansa viimeisiin, riensi ja rehki Konradus mestari Kyminpäätä eli Hankonientä kohden.

Vihdoin saapui hän sinne illan suussa, uupumuksesta ja nälästä nääntymäisillään.

Hän kysyi saksanlaivaa kalamiehiltä, jotka tapasi kylän rannassa.

Olihan siellä sellainen ollut ja purkanut lastinsa. Laivan mukana tullut kisälli oli Turusta noutanut sinne talvehtuneen kestin, jonka vaimo kuului kotona sairastavan kuolemaisillaan. Kesti oli noutajansa kera saapunut parahiksi laivan lähtöön.

Vanhus laahusti vielä kappaleen rantaa pitkin. Metsäiselle rannalle, missä merituuli hongissa hohisi, nyykistyi hän kevätpäivän ja merenhengen paljastamille rantakiville, joiden vierteellä meren aallot huuhtelivat onttoa kivien varassa köngöttävää jääkoppaa. Siihen vaipui hän haudansikeään uupumuksen uneen.

Mutta ilma pimeni pimenemistään, yön synkeyttäkin synkemmäksi. Sillä taivas vetäytyi sysimustaan pilveen, ukkospilveen kevättalven yönä. Sysimustaksi synkeni yö ja yöstä kuului meren kiihtyvä kohina.

Keskeltä kohinan ja sysimustan synkeyden näkyi välähdys, jota seurasi räjähdys. Sitten leimahti kirkkaammin, ja seurasi väkevämpi jyrähdys. Kolmannella kertaa läikähtäen läikähti valoisa päivä sysimustaan yöhön, ja sitten seurasi järähdys ja jyrinä, niinkuin maailma olisi raunioiksi luhistunut.

Siihen ukko heräsi, kohotti päätänsä ja katsoi.

... Ukkonen talvella, kesällä halla, oli hänen ensi ajatuksensa.

Mutta samassa kiintyi hänen koko mielensä myrskyn riuhdontaan puissa ja aaltojen ärjyntään. Ja salamat välkkyivät yössä ristiin rastiin, valaisten vaahtopäät hyökyaallot, ja ukkonen paukkui ja järisi herkeämättä.

Konradus ukon päähän iski salama, ajatuksen salama, ihanan kamala.

Hän lankesi polvilleen, pani kätensä ristiin ja rukoili. Hän aivan kuin syttyi rukouksen loimuliekkiin, kohosi liekkisiivin Jumalan luo ja painoi molemmat ristiinpuristetut, rukousnyrkkiin rusennetut kätensä vasten Jumalan kasvoja, rukoili ja vaati Jumalan tuomiota ja rangaistusta.

Ja vanhurskaan Jumalan täytyi laupiaasti häntä armahtaa. Hän häilähdytti taivaan suurta soihtua ja heitti valokehän mylvivälle merelle, näyttääkseen näyn vanhalle kunnon palvelijalleen.

Vanhus näki laivan ärjyvillä aalloilla, näki laivan heittelehtävän ylhäisiin taivaihin ja alhaisiin aaltojen syvänteihin. Ja laivan kannella näki hän salamasoihtujen valossa kestin, mastoon sidottuna, tuhkanharmain kasvoin.

Välähti salama, kirkas kuin putoava aurinko. Sen valossa näki Konradus ukko laivan leiskahtavan korkealle ilmaan ja putoavan meren syvyyteen. -- Kiitetty! Ole kiitetty, Jumala! Alkoi sataa jäitä, suuria, kuivia jäärakeita, niinkuin vierinkiviä.

XV

Hentoon viheriään olivat toukokuun päivänsäteet pukeneet Koroisten koivut, ritvakoivut Hemming piispan ikkunan alla. Ja koivunlatvojen yllä kiemursi kiuru livertäen säteilevään sinikorkeuteen.

Piispantalossa hiivittiin kuiskien, hiivittiin kuiskien... hänen armonsa oli uinahtanut.

Saapui vanha kotikappalainen, isä Juhannus. Hän saapui hiljaa, tassuttelevin askelin. Vanha Amos hiipi häntä vastaan ja kuiskasi, että hänen armonsa oli uinahtanut.

Hiljaa raotti isä Juhannus oven ja pujahti sisälle. Sairas makasi silmät auki ja hymyili raukeasti häntä vastaan.

-- Kiuru livertää, kuiskasi sairas hymyillen.

Vanha rippi-isä katsoi häneen lempeästi myhäillen.

-- Kevät on, valo täyttää maan!

Hiljaa pani vanha pappi kädet ristiin rinnalleen.

-- Pääsen täältä pois keväällä, valon siivillä, jatkoi piispa hiljaa, ja toivonsäde kirkasti hänen silmänsä. -- Pääsen pois ennen häntä, pyhää Birgitta sisarta. Sillä pyhä on hän, jo täällä maan päällä vaeltaessaan.

Isä Juhannus kuunteli äänetönnä ja katseli hartain silmin sairasta.

-- Hengen lahja hänelle on suotu ylhäältä. Kerrankin, kertoi sairas, istuimme yhdessä kuninkaan pitopöydässä. Sisar Birgitta söi pöydän herkkuja ja oli iloinen. Aprikoin silloin sydämessäni: miksi tämä rouva, jolla on pyhän hengen lahja ennustaa ja salatuita asioita nähdä, ei pidätä itseänsä näinkään ylellisiä herkkuja syömästä? Ei silloin tullut mieleenikään, että sisar Birgitta aavistaisi tuumiskeluni, eikä hän niistä silloin tiennytkään. Mutta illalla tuli hän luokseni ja sanoi ilmestyksessä saaneensa tiedon ajatuksistani. Nöyrtyneenä silloin pyysin anteeksi ja anoin, että hän rukoilisi puolestani. Ja sitten kolmantena päivänä, kun hän rukoili, oli pyhä äiti ilmestynyt hänelle ja sanonut: "Sano Hemming piispalle, koska hänellä on tapana alottaa saarnansa minua ylistämällä ja koska hän on lempeä ihmisiä kohtaan, sano hänelle, että tahdon olla hänen äitinsä ja esittää hänen sielunsa taivahiselle isälle." --

Väsyneinä vaipuivat hänen silmäluomensa tuokioksi umpeen. Mutta kohta pani hän heikot, kalpeat sormensa ristiin peitteen alla.

-- Pyhä äiti, siunaa minua ja meitä kaikkia!

Ristissäsormin vaipui hän uneen. Vanha pappi poistui hiipien ja vanha Amos hiipi istumaan armollisen herransa vuoteen ääreen.

Kotvan levättyään sairas avasi jälleen silmänsä.

-- Lähetä Henricus herraa noutamaan, sanoi hän heikolla äänellä.

Ennen kuolemaansa halusi hän vielä laskea jotakin hänen sydämelleen, hänen, jolle tahtoi piispansauvansa uskoa.

Tuomiorovasti saapui iltahämärissä.

-- Veli, virkkoi sairas heikosti, -- olen kuullut Konradus mestarin teosta. Elä kanna, veli, nurjaa mieltä hänen lapsiaan kohtaan. Suo heidän asua tuvassaan piispanpellolla. Anna Hamunduksen lahjoillaan kaunistaa kirkkoja Hänelle kunniaksi!

Henricus herra seisoi allapäin, katse luotuna lattiaan.

-- Anna anteeksi --!

-- Mutta mies tavoitteli henkeäni, sanoi rovasti raskaasti. -- Jollei sellaista rangaista, niin turvaton on Herran palvelija.

-- Synnin valta on vielä suuri valistuneimmissakin, puhui sairas heikoin, katkonaisin äänin. -- Olen minäkin saanut kokea samanlaista kuin sinä, veli. Kerran pantiin toimeen meteli minua vastaan, jolloin saksalainen Hermannus Clower haavoitti isä Juhannuksen. Hän tietysti sai rangaistuksensa. Hänen poikansa Rothkerus oli opintiellä Parisissa ja aikoi hengelliseen säätyyn, mutta kanonisen lain mukaan olisi hänen uransa ollut tukossa. Anoin hänen pyhyydeltään paavilta, ettei pojan tarvitsisi kärsiä isänsä pahojen tekojen tähden. Ja hän sai luvan astua papilliseen säätyyn.

-- Minäkin esitän asian paaville, keksi leveäpää rovasti.

-- Onhan tämä toinen asia. Ei Hamundus ole kanonisen lain alainen, vaikka tekee kuvia kirkolle. Ole lempeä, veli, päätti sairas tuskin kuuluvasti.

Ja täytyihän Henricus herran se luvata kuolevalle esimiehelleen.

Yöllä nukkui sairas vähän, mutta kevätaamun koittaessa vaipui hän iäiseen uneen.

* * * * *

Turun tuomiokapituli kokoontui valitsemaan uutta piispaa. Näin juhlallinen ja tärkeä kokous pidettiin tuomiokirkon sakaristossa, ja koska autuaan Hemming vainajan ymmärrettiin eläessään niin toivoneen, valitsivat kaniikit yksimielisesti tuomiorovasti Henricus Hartmannin piispakseen.

Vaalin jälkeen oli electuksella kahdenkeskinen keskustelu ystävänsä Jönis Vestfalin kanssa.

-- Sinut, veli, sanoi hän, olisin tahtonut lähimmäksi apulaisekseni. Mutta virkaveljiemme toivomus on, että tuomiorovastin virkaan kutsutaan kaniikki Johannes Petri, joka lähes kymmenisen vuotta on niin loistavasti opiskellut Parisissa ja saavuttanut maisterinarvonkin. Olet, veli, liian kauan jättänyt tekemättä totta aikeestasi lähteä tenttimään, niin etten nyt voi asialle mitään.

Tämä vihdoinkin sai harmaahapsen ukon tuumasta toimeen. Hän ryhtyi heti matkavalmistuksiin ja lähti parin päivän perästä opinnoille Pragin yliopistoon. Laivalle olivat häntä saattamassa molemmat veljensä, Detmar kaniikki ja Lorenz porvari, ja useita ystäviä. Mutta hellimpiä kyyneliä vuodatti harmaapäästä teinistä erotessaan hänen uskollinen emäntänsä Elena, vaikka kyyneliin taittui lohdutuksen säteenä tieto siitä, että hän saattoi vetäytyä viettämään turvallisia vanhuuden päiviä Marian pitäjään, isäntänsä lahjoittamalle tilalle.

Valittu piispa, electus Henricus Hartmanni lähti muutaman päivän perästä Avignoniin anomaan pyhän Pietarin sijaisen vahvistusta vaalilleen.

Tie oli hänelle tuttu ennestään. Sillä Sääksmäellä messu- ja sakramenttilakon tehtyään oli hänellä ollut hyvää aikaa lähteä pyhältä isältä anomaan kovistusta kymmenysten maksussa niskoitteleville seurakuntalaisilleen ja Turun tunkeileville saarnaveljille, ja Hemming herrakin oli uskonut muutamia asioita toimitettavaksi samalla tiellä.

Silloin oli matka käynyt ilman vastuksia. Mutta nyt, kun hän parin kuukauden kuluttua ehti perille, tekikin pyhä isä pystyn ja sanoi päättäneensä asettaa Turun piispan vaaleista välittämättä. Henricus herra ymmärsi yskän, pulitti paaville kaikki rahat, mitä hänellä oli mukanaan, vieläpä lisäksi tunnusti velkakirjankin. Ja vihdoin pyhä isä suostui siunaamaan hänet piispaksi, ja tyhjin taskuin palasi hän kotiin painamaan hiipan päähänsä.

Jumalan ja paavin armosta oli hän Turun piispana likipitäen kaksi vuotta, kuluttaen enimmän aikansa matkalla Avignoniin ja sieltä takaisin. Sillä vaikka hän olikin mahtava alempiaan kohtaan, lähestyi hän mielellään pyhää isää -- lieneekö häntä veljeyden tunne vetänyt tämän ainoan vertaisensa luo...

Hänen elämänsä tärkeimmät tapaukset olivat hänen matkansa Avignoniin, vaikkei hän niilläkään mitään erikoista toimittanut. Ja palausmatkalla Avignonista hän kuolikin.

XVI

Syyssade virtaili sysimustassa yössä. Konradus mestarin tuvassa paloi valkea, sillä nuoret olivat saaneet palata sinne.

Anni istui valkean ääressä, toinen käsi poskella, toinen hervotonna helmassaan. Melkein elotonna hän tuijotti eteensä, ei mihinkään erityisesti, eikä erityisesti näyttänyt mitään miettivänkään. Sumein silmin hän tuijotti, niinkuin se, jonka sielu on särkynyt.

Anu työskenteli hieman loitommalla valkeasta. Ei enää pyhä neitsyt hänen sielussaan kuvastellut, ei hymyillyt eikä kyynelöinyt. Jyrkeän miehen oli hän suuresta koivun tyvestä muovannut, yliluonnollisen suuren miehen piispanpuvussa, hiippa päässään ja sauva kädessään. Jalkojensa alle tämä jättiläinen polki pientä, muodotonta kääpiötä.

Ajatus oli autuaan Hemming vainajan. Hänen sanoin piirtämänsä pyhän Henrikin kuva oli kauan kajastellut ja kangastellut nuoren mestarin päässä. Ja vihdoin, kun häneltä ei enää mitenkään luonnistunut pyhä hymy jumalanäidin huulille, kun pyhän neitsyen ajatteleminenkin teki kipeää hänen rinnassaan, oli hän luomistarpeessaan tarrannut tähän työhön. Nyt kuva oli valmistumaisillaan.

Mutta jo silloin, kun puusta alkoi hieman häämöittää ihmishahmoa, oli hän alkanut siinä nähdä jotakin, joka tuntui painavan häntä maahan ja tukehduttavan. Ja kuta selvemmiksi kasvojen piirteet ja piispanvaipan poimut tapaantuivat, sitä ahdistavammaksi tämä tunne kävi. Epätoivoissaan hän veisti ja vuoli kuvaansa, mutta se ei auttanut, tuntui olevan ilmassa ikäänkuin mikäkin kirottu lumovoima, joka paljasti puupölkyn sisältä kuvan, mitä hän ei sinä ilmoisna ikänä tahtonut manata ilmoille. Ja vaikka hän vapisevin käsin koetti vuolla kasvoille toiset piirteet ja lopulta tuhosi melkein kuvan ihmishahmonkin, niin sittenkin hänen sielunsa silmät näkivät yhä kuvan, jota hän ei tahtonut nähdä.

... Mikä kumman taikakuvastin pitikin olla povessa, ettei saattanut lainkaan kuvitella sielussaan pyhää Henrikiä näkemättä samalla toista, tätä nykyistä Henricus piispaa, joka oli parhaallaan matkalla Avignoniin? Oliko hän niin sidottu silminnäkemiinsä syntisiin ihmisiin, ettei voinut olla yhdistämättä Suomen apostolia yhdeksi ja samaksi mieheksi hänen kanssaan, joka oli tuhonnut heidän kotoisen onnensa ja elämänsä ja tallannut...? Niin, oliko kääpiö tämän jätin jalkojen alla vain Lalli, eikö se samalla ollut -- --?

Nuori taideniekka ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun, ja kun hän katsoi kuvaa, pöyristytti häntä kuin murhamiestä oma tihutyönsä. Ja tuskasta pinnistynein kasvoin ryhtyi hän jälleen vuolemaan, epätoivon kiihkeydellä.