Part 6

Pian oli tallirenki monien muiden palvelijain avustamana täyttänyt armollisen herransa toiveen, pian oli päärakennuksen korkeain porrasten edessä laitareki taljoineen ja turkispeitteineen, pian solakka salkokin aisoissa välkkyvin valjain. Aamuhämärän vaietessa istui kuski ja odotti kuskipukilla jutellen piharenkien kanssa, jotka lakaisivat pihalle soreita käymäteitä. Ja tuskin oli vielä aamuhämy ehtinyt hälvetä tuntumattomiin, kun piispa tuli turkeissaan ja hänet käärittiin turkispeitteihin.

Koroisten piispanhovi linnoituksineen sijaitsi korkealla, jyrkkärantaisella niemekkeellä suuren Auran ja pienen Välijoen haaranteessa. Päärakennus kohosi tämän vanhan Turunkoron lounaisella kärjellä, Aura virtaili eteläpuolella aivan seinän vieritse, jättäen sillä puolen tilaa vain muutamille suurille ritvakoivuille äkkijyrkällä partaalla, jonka alla joenuoma oli uurtautunut monien sylien syvyiseksi, ja jyrkkä penger oli sillä puolen luontaisena vallituksena joeltapäin tulevia vihollisia vastaan. Päärakennuksen pohjoispuolella oli kapeahko piha, jonka ulkorajana oli Välijoki, virtaillen sekin syvällä uomassaan; mutta aivan siinä, missä pieni Välijoki yhtyi suureen Auraan, oli kivikkokynnys, jonka yli pikku joki virtaili matalana helposti ylipäästävänä koskena, ja sen kohdalle oli kaitaa pihaa kaventamaan luotu ihmiskäsin koko korkea vallitus, jonka turvin saattoi puolustautua matalan kosken yli kahlaavia vihollisia vastaan. Kun piispa lähti korskuvan orosen vetämänä liikkeelle päärakennuksen ja mainitun pohjoisvallin välistä, sivuuttivat he ensin linnantornin, ajoivat sitten yli avarahkomman pihan, jonka oikealla puolella Auran rannalla oli pienehkö puutarha ja vasemmalla Vähäjoen pengermällä joitakin ulkorakennuksia. Mutta edessäpäin oli niemen tyvellä korkea maavalli, tornimaiset korokkeet molemmissa päissään, ja sen takana syvä vallihauta, joka aikoinaan oli ollut veden täyttämä ja eroittanut piispanlinnan saareksi. He ajoivat vallihaudan yli sillasta, joka nykyään oli laitettu kiintonaiseksi entisen nostosillan sijaan. Siihen näkyi vasemmalta Santtamarian kirkko ja oikealta Auran takaa pyhän Kaarinan kirkko, joiden kellot sunnuntaisin soivat kilvan piispanlinnan kahden puolen. Loitompaa edestäpäin näkyi jokivarresta Vanhalinna, joka valkenevassa aamussa ylentelihe korkealla kalliokukkulallaan, mihin se aikoinaan oli rakennettu etuvarustukseksi, peloikkeeksi, etteivät pakanalliset hämäläiset uskaltaisi piispanistuinta lähestyäkään. Mutta aivan vallihaudan varressa aukeni avarahko kenttä, muinoinen kauppaturu, jolle suuren Heikinmessun aikaan monet pitkämatkalaiset tahtoivat vieläkin vanhan tavan mukaan tuppautua markkinoita pitämään, vaikka kaupankäynti olikin täällä ankarasti kielletty uuden Turun eduksi.

He ajoivat halki turun ja sitten sillasta yli Marianjoen, joksi Välijokea oli kirkon mukaan alettu nimetä, ja oronen teikaroi hiljaista karkelojuoksua kohden kaupunkia. Iloikseen katseli isä Hemming tienvarsilla vilisevää nuorta lunta, joka oli pehmoista kuin villa ja turkeista katsellen tuntui yhtä lämpimältäkin. Suloista oli siinä, suuren isä Gregoriuksen kanssa, vaipua runollisiin mietteihin.

... Taivaihin, kirkkaihin taivaihin Jumalan luo kohoaa saarnamies hurskaassa mietiskelyssä, ja sieltä hän varistelee valkoiset villavaipat sieluja verhoamaan ja lämmittämään. Synti tosin saattaa kylmentää sydämen, jäähdyttää rakkauden, mutta _dat nivem sicut lanam_, hyvä isä tekee lumen lämpimäksi kuin villa, jos hänen armonaurinkonsa ajallisen elämän talvessa säteilee sieluun. Sellainen lämmittävä villavaippa, taivaan lammasturkki, on pyhä kirkko sieluille kylmässä pohjolassa... Etelässä ovat taivaan ihmeet toisenlaiset, saattaa keskellä kesähellettä sataa lunta niin ihmeellisellä tavalla, ettei muuta kuin vedä viiva maahan luminietoksen ääripiirteitä myöten, niin saat kauniin kirkon pohjapiirroksen...

Kaunomielisen vanhuksen vertauskuvat olivat pikemmin vaistomaisesti tunnettuja kuin selvästi ja loogillisesti ajateltuja; ne olivat joutohetken mielijohtumia, eivätkä saarnamiehen ajatuksia kaduilla ja turuilla julistettavaksi. Mutta sitä herkemmin niihin hukkui, sitä säälittävämmältä tuntui nousta reestä virkatehtäviin, kun pysähdyttiin kapitulitalon eteen. --

Iltapäivällä, kun virkatoimista alkoi päästä väljemmälle ja piispa jäi tuomiorovastin kanssa kahden, otti Henricus herra noin vain huvittavana juttuna puheeksi, että Lyder kesti oli korviaan myöten rakastunut Konradus mestarin tyttäreen. Tyttö kuulema oli taipuvainen, mutta ukko teki jyrkän pystyn.

-- No, minkäpäs sille...

-- Sääli kunnon poikaa!

-- Näyttäköön sitten kuntonsa Konradus mestarille...

-- Niin, jollei ukon ynseys ole vain rajatonta heimovihaa!

-- Voihan pohjalla olla sitäkin.

-- Mutta onhan päätöntä yksistään sentähden... olisihan laadullaan, jos kaksi taiteilijasukua yhtyisi yli meren. Se voisi suuresti edistää kirkkotaidetta täällä.

-- Mitenkäpä se...

-- Clippiatorien liike saisi täällä kotoista pohjaa, voisivatpa pian siirtää tänne koko liikkeensäkin, siksi paljon heillä siellä kotirannoillaan taitaa olla kilpailijoita --

-- Ja etevämpiä!

-- Meillä täällä sitä vastoin...

-- On jo saksoja kylliksi ennestään, naurahti Hemming herra.

Henricus herra otti vähän itseensä, mutta ei ollut niinä miehinäänkään.

-- Epäilemättä vasta silloin, kun sellainen varakas, suuri liike olisi täällä omassa maassa, alkaisi kirkkojemme taidetarve tulla tyydytetyksi. Mitäs Konradus ukko ehtii ainoan apulaisensa keralla!

Piispa vilkastui kylmäkiskoisuudestaan.

-- Ai -- varakkuudesta puhuen -- johtuupa mieleeni, mitä Kirkkonummen vanha kirkkoherra Ernvastus kertoi, kun muutama päivä sitten kävi täällä pyhissä valmistautuakseen menemään isän luo. Kysyin häneltä, eivätkö ne halua kuvia tai muita puunleikkauksia kirkkoonsa, kun täällä on juuri asiamies. Nimen kuultuaan ukko tokaisi, etteivätkös Clippiatorit tee ylen "puisia" kuvia. "Tunnetteko sitten liikkeen?" kysäisin. Silloin hän kertoi, että Kirkkonummella oli viitisenkolmatta vuotta sitten liikuskellut kuvankauppias Räävelistä, Johannes Clippiator nimeltään. Mies ei ollut saanut kaupaksi kuviaan ja oli joutunut kiipeliin. Oli rukoillut Ernvastus herralta rahoja lainaksi, ja hän oli antanutkin markan, kun kuvasaksa oli jättänyt pantiksi pyhän Olavin kuvan ja itse asettanut sen kirkkoonkin. Mutta annahan olla, kotvan kuluttua tuli mies kivenkovaan vaatimaan kuvaansa takaisin.

-- Mutta ei suinkaan nyt markalla pyhimyskuvaa --!

-- Riippuu kuvan laadusta! Ja kuvahan oli muuten markan panttina... huomautti piispa terävästi.

-- Eihän ole mikään ihme, jollei ota paljon rahoja mukaan, kun lähtee myymään --

-- No, eipä ei. Mutta Hannus Clippiator oli vaatinut takaisin panttiaan maksamatta lainaansa. Kun sitä ei annettu, nosti hän sellaisen metakan, että hänet lopulta täytyi ajaa miesvoimin tiehensä. Jotenkuten päästyään takaisin Rääveliin, oli hän siellä nostattanut arvoisan raadin vaatimaan takaisin Olaviaan, mutta raadille kirjoitettiin miehen metelistä ja markanlainasta eikä luvattu kuvaa ilman takaisin. Siihen asia raukesi, Clippiator ei tullut kuunaan kuvaansa lunastamaan.

-- Mutta Johannes Clippiator oli Räävelistä, Lyder Clippiator on Lyypekistä! Clippiator on tietenkin samanlainen ammattinimi kuin Pictor meidän mestarillamme, ja se saattaa olla useammillakin.

-- Sitä minäkin sanoin, mutta vanha Ernvastus herra oli saanut järkkymättömäsi päähänsä, että tämä kuvasaksa on hänen velallisensa poika. Eikä se ole mahdotonta; sillä muutaman vuoden kuluttua selkkauksen jälkeen Kirkkonummella olivat espoolaiset aikoneet tilata samalta kuvasaksalta jonkin pikku tekeleen, mutta mestari olikin jo lähtenyt Räävelistä teille tietymättömille... jostakin hämärästä syystä, mitä Ernvastus herra ei muistanut...

-- Ja vaikkapa olisikin tämä hänen poikansa, niin eikös tapauksesta kuulunut olevan viisikolmatta vuotta; siinä ajassa ehtii edistyä ja vaurastua.

-- No, niin ehtii, ehtii kyllä, tuumi piispa.

-- Eikä tietenkään köyhyydenkään tarvitse häntä välttämättä estää naimasta mestarin tytärtä.

-- Ei, jos ukko suostuu! Se on heidän keskeinen asiansa.

-- Minusta olisi ukkoa neuvottava kristilliseen rakkauteen niin muukalaisia kuin heimolaisiakin kohtaan.

Miksei, senhän aina voi tehdä, tuumi piispa. Mutta itse asiaan nähden on syytä olla varovainen.

Samassa saapui Lyder kesti liukeasti kumarrellen.

-- Olen puhunut asiasta hänen armolleenkin, virkahti rovasti hänelle salavihkaa.

-- Ja hän...?

-- Kaikki hyvin.

Lyder kestillä oli hänen armolleen muutakin asiaa. Hurskain ja imartelevin sanoin pyysi hän piispalle lahjoittaa madonnan, jonka oli tuonut mukanaan.

Piispa kiitti, toivotti lahjan koituvan antajalleen siunaukseksi ja lupasi toimittaa sen johonkin hiippakuntansa maalaiskirkkoon, mihin seurakunta ei jaksanut sellaista kustantaa.

Mutta sitten Lyder kesti siirtyi toiseen hieman pulmallisempaan asiaan.

-- Teidän armonne, alotti hän, -- lähtiessäni en luonnollisesti aavistanut, että talvi tapaa näin aikaisin ja salpaa minut tänne kevääseen. Olin varautunut vain lyhyelle matkalle, ja nyt en oikein tiedä... katsoin sopivimmin voivani teidän armollenne mainita pulani...

-- Onko rahoista kysymys?

-- Niin, pikku lainasta... jos...

-- Kuinka suuresta?

-- Vaikkapa viitisenkymmentä markkaa...

-- Ohoh! virkahti piispa ylen toimessaan.

-- Arvattavasti tulee erikoisia menojakin, jos kerran teidän armonne...

Henricus herra iski varoittavasti silmää.

-- Tuota... jos teidän armonne suvaitsee olla niin suosiollinen...

-- Tuleepa mieleeni, virkahti piispa... onko isänne ennen asunut Räävelissä?

Kesti oli kuin puusta pudonnut. Mutta hän putosi kuin kissa käpälilleen. Kylmällä keveydellä virkahti hän ikäänkuin ohi mennen:

-- Kyllä hän on ollut... mutta muuttanut Lyypekkiin jo alun kolmattakymmentä vuotta sitten, minun vielä pienenä ollessani...

-- Sitten hän on aikoinaan sieltäkäsin liikkunut hiippakunnassani kuvien kaupalla. Miksi hän muutti Lyypekkiin?

-- Sitä en tiedä niin tarkoin... ensimäinen muistoni elämässäni on, että äitini voi pahoin merimatkalla... merikipeänä oli tietenkin. Mutta isä lienee ollut opin teillä Kölnissä ja siltä tieltä jäänyt Lyypekkiin...

Piispa nyökäytti vain päätänsä ja tuumi sitten:

-- Mitä pulaanne tulee, johtuu mieleeni apukeino. Taivassalon kirkonvanhin Mielivalta, Särkilahden isäntä, kysyi minulta taannoin, enkö tietäisi miestä, joka laittaisi heille lehteriaidakkeen. Sikäläisellä kirkkoherralla on tapana sunnuntaisin tulkita evankeliumia seurakuntalaisilleen, ja tätä toimitusta juhlistaakseen hän haluaisi kirkkoon kuorilehterin.

-- Ah, samoin kuin kotikaupunkini ihanassa Mariankirkossa! huudahti Lyder kesti.

-- Niin. Kerroin kerran Taivassalon kirkkoherralle, että sellaisia on saksalasten kirkoissa, ja nyt haluavat ne laittaa lehterin, tietenkin samalla tavoin kuorin etuosan poikki. Heillä vain ei ole ketään, joka laittaisi taideleikkauksin koristellun aidakkeen lehterin eteen.

-- Onko se kaukana?

-- Jäitse lienee kuutisen, seitsemisen peninkulmaa.

-- Oh, eikö aidaketta voisi laittaa täällä? kysäisi Lyder kesti kauhuissaan.

-- Tulisihan hankalaksi kuletus, ja vaikeaa on ruveta laittamaan työpajaa kaluineen niin vähän tähden; Särkilahdessa lienee melkein kaikki mitä tarvitaan.

Lyder kestin mieli näytti aivan kulkevan kulossa.

-- Niin, muuta keinoa en tiedä, virkahti piispa ja teki eleen, joka ilmaisi puhuttelun päättyneen.

Pää painuksissa teki kesti lähtöä, ja tuomiorovasti lähti mukaan. Hän tahtoi heti koettaa, eikö hänkään pystyisi ukon karrikkaa taivuttamaan.

Napaturunkadun päässä he erosivat, sillä rovasti tahtoi suorittaa puhemiestehtävänsä ilman sulhasta.

-- Pää pystyyn vaan! sanoi hän rohkaisevasti, nuorelle ystävälleen. -- Toivottavasti tästä pian tulee kihlajaiset ja häät!

-- Mutta kuinka voin aivan ilman rahoja... virkahti sulhanen samalla kertaa toivehikkaana ja surkeissaan.

-- Voinhan vaikka minäkin auttaa kihlojen hankinnassa, kun kerran niin pitkälle päästään.

-- Kihlathan minulla jo olisikin, mutta aina sitä sulhasmies...

-- No, tottapahan katsotaan!

-- Ja sitten kauas salolle...

-- Hehe, pois morsiamensa mailtakin! nauroi leveäpää. Kenties voisitte Konradus mestarin kanssa työskennellä yhdessä. No, näkemiin!

Henricus rovasti poikkesi Napaturunkadulle ja Lyder kesti kiersi kirkkotarhan itäpäitse Helye Kuterin taloa kohden.

XII

Konradus mestarin tuvassa aivan ällistyttiin, kun Henricus herra kumaraisillaan kömpi matalasta ovesta sisään. Sillä ennen ei tämä nykyinen tuomiorovasti ollut siellä näyttäytynyt.

Anni istui käsityönsä ääressä kiukaan kupeella, mutta hänen kasvonsa näyttivät hieman kalvenneen. Monia mietteitä oli varmaan Anukin hautonut mielessään, sillä hänen kasvoillaan oli synkähkön sureksiva vivahdus ja ne näyttivät ikäänkuin miehistyneen. Hän oli alkanut vuoleksia uuden puupölkkynsä päätä, veisteltyään sen ensin kirveellä, niin että siitä saattoi aavistaa vähänkuin naisvartalon häämötystä.

Ukko itse oli saanut ristiinnaulittunsa valmiiksi ja pahloi aivan kuin uuden nuoruuden innolla koivun tyveä, jonka sisällä piili hänen armonsa tilaama Sigfrid pyhimys. Kuta utakammin hän veisti, sitä lähemmäksi hänen sydäntään tuntuivat tulevan entiset rakkaat pyhimykset, jotka, varsinkin hymyilevä neitsyt-äiti, olivat tuntuneet olevan hänestä niin loitolla, että hän saattoi antaa niille muodon ainoastaan nuoren oppilaansa välityksellä, opettamalla tälle taiteensa tekotavan. Nyt häämöttivät jälleen pyhimykset hänen mielikuvituksessaan pyhässä ylevyydessään ja niiden jumalaista sopusointua katsellessaan tunsi hän sydämensä sulavan muinaiseen tyyneen suopeuteen tavallisia syntisiä ihmisiäkin kohtaan.

Kunnioittavasti, vaikkakin vähän vierastavan jäykästi vastasi hän Henricus herran tervehdykseen ja suhahti tyttärelleen, että tämä toisi olutta hopeahaarikalla.

-- Eipä ole, virkkoi ukko sitten, eipä ole ennen rovasti suonut majallemme sitä kunniaa. Elavus rovasti ja Henrik lehtori, pyhä neitsyt heidän sielujaan hoivatkoon, pistivät täällä aikoinaan moneksi pakinaksi olvihaarikan ääressä.

Henricus rovasti myhäili suopeasti.

Anni toi olutta, eikä Henricus herra sitä suinkaan kaatanut suunsa sivuitse.

Mutta ei hän sittenkään alkanut rattoisasti tarinoida, kuten entinen juttelias Elavus rovasti, vaan alotti juhlallisen opetuspuheen. Se alkoi siitä, miten autuasta oli yleensä, että ristiveljet ja sisaret, tekemättä eroa kreikkalaisen ja roomalaisen välillä, sulassa sovinnossa ja rakkaudessa elivät. Ajassa ja iankaikkisuudessa oli siitä siunaus koituva, ajassa, koska silloin saattoi odottaa apua ja tukea niiltä, jotka olivat lähellä, ja niiltä, jotka merien takana olivat...

Siitä rovasti joutui saarnansa varsinaiseen tekstiin ja selitti sanankuulijalleen kaikki ajateltavat siunaukset siitä, että hän saksalaisen kuvamestarin pojalle tyttärensä naittaisi, selitti niin juhlallisella messunuotilla, ettei Konradus ukko saanut lainkaan suunvuoroa. Mutta yrmeänä ja kärsimättömänä hän kuunteli.

Sitten rovasti palasi jälleen voitelemaan ukkoa perinpohjin sanan rieskalla. Ja niissä asioissa mestari uskollisena kirkon poikana oli altis kuuntelemaan ilman penseyttä. Hänen yrmeytensä lauhtui vähitellen, eikä kärsimättömyys palannut ennalleen sittenkään, kun rovasti sananvalossa osoitti hänelle sormellaan, että hänen oli naitettava tyttärensä saksalle. Otsa vetäytyi vain huolekkaihin, ei tuimiin kurttuihin.

-- Hengellinen isä, tuumi ukko alakuloisena, vihdoin suunvuoroa saatuaan, -- enimmän minua arveluttaa se, etten tunne koko miestä vähintäkään. Olen nähnyt hänet jonkun kerran kekkaloimassa, mutta en tiedä mitään enempää.

-- Minä olen kuullut hänestä ja hänen vanhemmistaan syrjäisiltäkin.

-- Keneltä?

Rovasti mainitsi hänen armonsa piispan ja kirkkoherra Ernvastuksen ja lisäsi:

-- Voitte muuten uskoa, kun vakuutan, että minusta hän on kunnon nuori mies.

-- Hohoi, huokasi vanhus. -- Elämäni toivo ja valo on ollut siitä päivin, kun hirmusurma vei rakkaan Kerttuni ja ainoan poikani, että näkisin tyttäreni, silmäteräni, onnellisena elävän sen nuorukaisen kanssa, jonka pyhä äiti niin ihmeellisellä tavalla minulle antoi poikani sijaan. Onko minun nyt tästäkin ainoasta lohdutuksestani luovuttava?

-- Synnillistä, huomautti rovasti vakavasti, sinun on ajatella ainoastaan itseäsi. Tyttäresi onni sen rinnalla, jota hän rakastaa, on lopulta itsellesikin iloksi ja siunaukseksi koituva.

-- Mutta rakastaako hän sitten kestiä? kysäisi ukko topakasti. Ja samalla hänen silmissään näkyi valoisa vilahdus, ikäänkuin niihin olisi viimeinen toivonsäde pilkahtanut.

-- Niin, kysykäämme häneltä!

-- Kuules, Anni, riensi ukko kysymään kärkkäästi ja hätiköiden, ikäänkuin olisi seissut tulisilla hiilillä. -- Tahdotko sinä ottaa kasvintoverisi vai tuon kirotun saksan?

Anni seisoi tuskallisin ilmein lattiaan katsoen.

-- Annahan kun minä kysyn, määräsi rovasti. Anni, Konradus mestarin tytär, tahdotko puolisoksesi tämän Hamunduksen, isäsi kasvatin?

Anni vilkaisi arasti Anuun ja loi silmänsä maahan.

-- Vai tahdotko Lyder Clippiatorin, lyypekkiläisen kestin?

Anni hypelöi punastellen esiliinaansa.

-- Vastaa nyt, tahdotko heistä jommankumman!

-- Tahtoisinhan minä, virkkoi Anni ujosti.

-- Anunko? ehätti isäukko kysymään.

Anni katsoi häneen katuvasti ja rukoillen.

-- Lyderinkö? kysyi rovasti.

-- Niin.

Pieni sana tuli vain kuin kuiskaten hänen huuliltaan, ja samalla näyttivät huulet vaalenevan. Mutta heti kohta lehahti heleä puna hänen poskilleen.

Anu oli koko ajan seissut madonnatekeleensä ääressä, väliin ollen ryhtyvinään vuolemaan, mutta taasen unehtuen kuuntelemaan. Mikä hänelle nyt lienee tullut, mutta hän ei näyttänyt voivan kauemmin olla huoneessa. Hän tökkäsi vuolupuukkonsa madonnan kylkeen ja meni pihalle kalpein kasvoin.

Anni nyyhkytti nähdessään hänen menevän niin raskain askelin.

Konradus mestari seisoi tuokion kuin ampujaisen saaneena... tuokion vain. Sitten kääkersi hän tavattoman kiireissään veistoksensa ääreen ja tarttui kirveeseensä. Mutta hän veisti puusta vain yhden ainoan pilkkeen. Sitten heitti hän kirveensä lattialle ja seisoi rovastin edessä allapäin, ikäänkuin odottaen, mitä nyt oli tuleva.

-- Konradus mestari, puhui rovasti entistään paljon lauhkeammin, -- en muista tavanneeni toista avioparia, josta öisin nähnyt ja kuullut niin pelkkää hyvää ja ilahuttavaa kuin sinusta ja manallemenneestä vaimostasi. Varmaankin se sopu ja rakkaus, joka elämäänne kaunisti, oli teille siunattu sentähden, että sitä hellää kuiskausta, jonka pyhä neitsyt herättää niiden sydämissä, jotka taivahinen isä on toisilleen määrännyt, liittoanne solmitessanne kuulleet ja noudattaneet olitte. Valaiskoon hän sydäntäsi nyt, että lapsellesikin, sallimalla hänen kuulla sydämensä kuiskausta, saman onnellisen elämän soisit ja valmistaisit.

Nyt vasta leveäpää rovasti oli tavannut oikean sävelen. Vanha mestari, itse Konradus ukon häkkyrä, nyyhkytti! Ja silloin hän oli voitettu.

-- Ottakoon Anni sitten hänet! puuskahti ukko. -- Ota hänet! virkkoi hän viihdyttäen vetistelevälle tyttärelleen.

-- Siis ei muuta kuin häitä valmistamaan! sanoi rovasti myhäillen ja lähtevän näköisenä.

Mutta se ajatus sai vielä ukon punomaan päätään.

-- Ne kumminkin on lykättävä tältä talvelta, ärähti hän.

-- Miksi? Eiköhän asia ole paras järjestää pikimiten, kun nuori mies kerran on tänne talvehtunut. Hänestä epäilemättä olisi teille hyvää apua.

Tämä viimeinen tuuma näytti ukon mielestä tuovan kestin aivan liian lähelle.

-- Ainakaan toistaiseksi, sanotaan nyt vaikka tuonne kevään korville, ei asiassa ryhdytä mihinkään sen enempään, sanoi hän niin päättävästi, että rovastista näytti turhalta yrittääkään ukkoa järkyttää.

-- Kuten tahdotte, vastasi hän.

-- Ja sillävälin saavat he tavata toisiaan korkeintaan kerran viikossa täällä näkyvissäni.

-- Ah, virkkoi rovasti -- muistin aikaan. Lyder kesti on saanut muutaman tilauksen, ja eikö hän voisi työskennellä täällä teidän työpajassanne?

-- Ei, vastasi Konradus ukko tuimasti.

-- No, jollei sovi... Herran haltuun sitten!

Anu palasi kohta rovastin mentyä. Anniin heitti hän niin surullisen katseen, että tyttö purskahti uuteen itkun puuskaan. Konradus ukko osoitti Anulle katsein ja elein niin suurta hellyyttä, ettei hän koskaan ennen ollut kasvatilleen sellaista osoittanut. Tyttärensä ukko näytti aivan unhottaneen itkuineen päivineen. --

Lyder kesti oli niin levottomalla jännityksellä odottanut rovastin palaamista vierailultaan, ettei ollut voinut mennä majapaikkaansa, vaan oli palannut Kirkkoturulle kävelemään ja odottelemaan. Henricus herran palattua menivät he yhdessä tämän asuntoon, ja kestin kasvot olivat yhtenä ainoana kysymysmerkkinä.

-- Ukko suostui.

-- Ah!

-- Mutta häitä ei hän suostu viettämään ennen kevättä.

-- Ah!

Mitä kaikkea yksi pikkuinen "ah" voikaan ilmaista! Se helähti ensin kuin taivaan hopeakello, sitten kumahti tukehtuneena kuin umpeenluodusta haudasta.

-- Kenties jo kevättalvella, lievensi rovasti.

Ei tämäkään näyttänyt Lyder kestiä paljon lohduttavan.

-- Ja nyt luulen, että on paras lähteä Taivassaloon kuoriaidaketta laittamaan.

-- Oh!

-- Työssä parhaiten kuluu talvikin.

-- Eikös hänen työpajassaan...

-- Ei. Niin, ettei ole muuta keinoa, virkkoi leveäpää rovasti päättävästi.

Lyder kestin lähdettyä tuli Henricus rovasti ajatelleeksi, että hän oli tavallaan mennyt pappissanallaan takaukseen suosikistaan, ja se häntä näin jälkeenpäin alkoi hieman arveluttaa.

... Hänhän oikeastaan tiesi niin vähän koko miehestä, eikä se vähäkään ollut erittäin suosittelevaa. Juttu voi, jos se päättyisi jollakin tavoin hullusti, alentaa piispan silmissä hänen arvoaan, olla haitaksi hänen pappisuralleen... kenties laimentaisi virkaveljien kannatusta piispanvaalissakin. Ukon visapäälle kenties tuli sanotuksi liikoja... mutta eihän se tulle muiden tietoon! Oli kuitenkin hyvä saada selvyyttä itse asiaan.

Hänen mieleensä muistui rääveliläinen Herman Hamer, ja hän lähetti nuorta saksaa noutamaan.

Herman saksa tiesi yhtä ja toista, tiesipä vähän aina isoisästä alkaen. Hän oli ollut kilpiseppä ja suuri noita ja puoskari, usein yökaudet temppuillut pajassaan. Kaamein mielin oli Herman kuullut lapsena tarinoita hänestä, ja mikä virolainen tai lättiläinen hän kuului olleen kansallisuudeltaanko.

Johannes Clippiatorin oli Herman nähnytkin poikasena ollessaan. Saksalaistunut nuori mies oli omin päin opetellut puukuvia ja koristeita vuolemaan. Mutta huonoiksi niitä moitittiin, ja naituaan oli hän suuressa köyhyydessä. Lopulta oli lähtenyt lipettiin, mitä lie pillojaan paennut, ja vaimonsa oli jättänyt kerjäämään pikku poikansa keralla. Muutamien vuosien kuluttua oli muuan Räävelin porvari yhyttänyt miehen Lyypekissä. Siitä tiedon saatuaan lähti vaimo jälkeen... eikä Herman saksa tiennyt sen enempää.

Hämäriksi jäivät Henricus herralle perheen myöhemmät vaiheet. Lyypekkiläisiä kestejäkin saattoi tulla vasta keväällä, ja kotisaksat olivat enimmäkseen Räävelistä ja Danzigista kotoisin. Vihdoin muisti hän perheen, joka taisi olla Lyypekistä, ja hän oli perheen rippi-isäkin. Hän lähti sinne ja kysäisi ohimennen Clippiatoreista.

Kyllä Lyypekissä oli ollut senniminen kuvanvuolija, ja oli hänellä muutamia oppilaita ja sällejäkin työssä. Pojan oli saksa myös nähnyt mieheksi varttumaisillaan, ja oli poika jo silloin liikuskellut pyhimyskuvien kaupoilla. Saksa oli muuttanut tänne jo kymmenisen vuotta sitten eikä tiennyt perheestä enemmän hyvää kuin pahaakaan.

Henricus herra rauhoittui. Nähtävästi olivat nuhteetonta väkeä, koskei heistä tietty sen erikoisempaa.

XIII

... Kirottuja karilaita, rosohonkia molemmat! Toinen ojentaa oksakarahkansa tanaan, ettei pääse lähelle miltään puolelta -- toinen tökkää koukkuoksansa takinkaulukseen, ei hellitä helpolla, ei kovalla! Toinen karkoittaa luotaan, toinen kietoo kahleihinsa, -- muuten samanlaisia karilaita, rosohonkia molemmat!