Part 5

Hän jäi katsomaan menijäin jälkeen, ja sappi nousi kihisten hänen päähänsä. Ei häntä selkäsauna sapettanut... hän ei edes itsekseenkään tunnustanut mitään sellaista saaneensa... vaan se, että kehtasivat noin paeta muka voittosaaliinsa keralla... ja mikäs oli pelko paetessa... kun tiesivät olevansa ylivoimaiset!

... Mutta ukko, ärrinpurri... äh, hänellä varmaankin oli vielä ilkeyttä pitää häntä jonakin viettelijänä... ei tietenkään uskonut hänen kosintansakaan vilpittömyyteen... Oh, moinen rajaton hävyttömyys ja typeryys pani ihan pakahtumaan! Kohdella kunniallista hansankestiä kuin mitäkin juoksukoiraa! Luuli kai nolaavansa, mutta huomenna, heti huomenna saa hävetä epäilyksiään! Niin, huomenna on kosittava kaikkien muotojen mukaan! Se on loistava ensi askel... hurmaava askel -- kostoon!

Se ajatus aivan lämmitti sydäntä... siten täytyi haihtua kaikkien epäilysten. Vaikka koko kaupunki olisi luullut hänellä olevan vaimon ja liudan lapsia kotonaan, täytyi kosinnan haihduttaa sekin epäilys! Ja kun lisäksi ajatteli sitä lemmenhurmaa, joka oli seuraava, kenenkään estelemättä, uskoi hän itsekin tulleensa tänne melkein vain sulhasiksi. Olihan hän intohimonsa palossa vilpittömällä välittömyydellä ladellut Annillekin vakuutuksiaan. Lemmenhurmaa ajatellessa lopullinen päämääräkin, kosto, häipyi näkymättömiin, häipyi pimentoon kaikki, mikä oli edessä ja takana... Hän mietti vain intohimoisella kireydellä, miten saisi ukon varmimmin vakuutetuksi vilpittömyydestään. Ja kuta kireämmin hän mietti, sitä lämpimämpänä tunsi hän itsekin poskillaan totuudensankarin hehkun, ja sitä lujemmaksi kiteytyi hänen päätöksensä kosia pikimittäin.

Tulisen päättävin askelin alkoi hän astua luostaritarhan aito vartta ja sen päähän päästyään huippaili oikoisinta Luostarivälikatua kauppaturun yläpäähän, Helye Kuterin taloon.

Suoraa päätä meni hän majaisäntänsä puheille.

-- Pyydän teitä, toimitti hän hengästyksissään, -- että tulette huomenna kanssani...

-- No, mihin nyt?

-- Sulhasiksi!

-- Oh! puuskahti rehevä porvari aivan ällistyksissään. -- Mihin sitten?

-- Konradus mestarille...

Hyvinvoipa porvari näytti ensin nolostuvan, mutta sitten pääsi häneltä leveä nauru.

-- Hehe, joko tyttö pani pään pyörälle?

-- Olin juuri hänen kanssaan puheikkain, kaikki on selvää siltä puolen. Lupasin huomenna mennä isän puheille.

-- Oh, virkahti saksa jälleen ällistyneenä, kun kuuli jo niin pitkälle totta tehdyn. -- Että ihanko...?

-- Asia on ehdottomasti päätetty!

-- Mutta maltahan nyt mieltäsi! Pian voi tulla joku lyypekkiläinen laiva ja pääset kotikaupunkisi tyttöjä kosimaan.

Lyder kesti vavahti, ja hänen mieleensä näkyi ykskaks muistuneen jotakin, joka vääristytti suupielet alaspäin ja sai posket tuokioksi kalpenemaan. Mutta, aivan kuin tätä toista ahdistavaa ajatusta karkoittaakseen, kiirehti hän selittämään:

-- En minä... en voi vielä lähteä mitenkään! Sillä olenhan antanut sanani Konradus mestarille... mestarin tyttärelle, tarkoitan, ja kunnian miehenä...

-- Pyh! virkahti vilpitön saksa.

Lyderin ajatukset pyörähtivät heti vakuuttavampaan selitykseen.

-- Sitä paitsi on tilausten keräyskin maaseurakunnista vielä kesken. Ja se työ on satoisaa... kun vain näytän piispan suosituksen, tarttuvat heti onkeen, jos suinkin tilaisuutta...

-- Niin, Hemming herra on koko piispanläänissään herättänyt suurta auliutta kirkkojen kaunistukseen, tuumi kotisaksa.

-- Siltä näyttää, yhtyi kesti, ja heti kosimassa käytyämme lähden tilausten keruuta jatkamaan.

-- Ah, siitäpä muistan asian! Ensi torstaina, siis viikkokauden perästä, kun taloni vihdoin alkaa olla oikein valmis, on aikomukseni pitää pienet ripiäiset, joihin tulee useita varakkaimpia meikäläisiä porvareita perheineen. Elä mene ennen maille, pyydän mukaan pitoihini. Pidä silloin silmäsi auki ja esiinny eduksesi... kyllähän osaat! Silloin näet upeampiakin neitoja kuin tuo suomalaisnypykkä.

-- Ei, hän on verraton!

-- -- Typötyhjää väkeä vielä, pahainen hökkeli vain ja sekin piispan tiluksilla.

-- Vaikkei olisi rihmankiertämää, niin huomenna menen, ja tahdottehan tulla mukaan?

-- Tuumi nyt edes muutamia päiviä!

-- Ei, huomenna!

Samassa kuului kova rusahdus Helye Kuterin uuden talon puisesta yläkerrasta.

-- Mikä se oli? kysäisi kesti.

-- Mitä kummaa tosiaan! ihmetteli isäntäkin. Rusahti aivan kuin talvipakkasella! Onko siellä niin kylmä? kysäisi hän ulkoa tulleelta.

-- Kylmä on, maa jäässä, näytti rantamilta olevan jäänriitteessä jokikin.

-- Sittenhän voi pian jäätyä saaristomerikin!

-- Meri?

-- Niin, eivätkä lyypekkiläiset laivat enää Turkuun pääsekään.

Lyder kesti vaipui tuokioksi mietteihin.

-- Jäätyykö täällä meri tosiaankin, niin etteivät laivat pääse? kysyi hän melkein ilohelähtävällä äänellä.

-- Saaristo jäätyy joka talvi, väliin aikaisinkin.

-- No, sitten täytyy tänne talvehtua, virkahti Lyder kesti kevyesti huoahtaen.

Näki selvään, että se oli hänelle mieleinen vahinko. Mutta mitä avarammat tanhut täten aukenivat hänen valoisille toiveilleen, niin yhä sitäkin polttavammaksi kävi tarve kohottaa arvoaan ja saavuttaa Konradus ukon luottamus.

Ja kun oikein kovalle pani, niin suostuihan Helye saksa huomenna lähtemään majakestinsä puhemieheksi, vaikkakin hän yhä hymähteli tämän lemmenpuuskalle.

Koko illan ja puolen yötäkin kuunteli Lyder kesti toivehikkaalla jännityksellä pakkasen rusahtelemista talon yläkerrassa ja mietiskeli, että vaikkei meri jäätyisikään ja hänen kotikaupunkinsa aluksia leirailisi Aurajoen suulla, niinkuin hopeaseppiä parveilee kauniilla säällä veden pinnalla, niin oli hänen kaikin mokomin varottava heihin yhtymästä. Kohta kosintaretken jälkeen päätti hän huomenna lähteä saloseurakuntia kiertämään, tulla ensi viikon torstaina vaanimaan, etteihän vain lyypekkiläisiä laivoja ollut mailla, ja vasta sitten näyttäytyä Helye Kuterin talonlämmittäjäisissä.

X

Kirnin kirnin, kopsin kopsin, routaisia sorkkateitä, kinttuteitä eteenpäin!

Jäätää korvaa, jäätää nenää, palelee sormea ja varvasta. Aatos sentään sulana elää aivoja kihelmöiden.

... Maa mokomakin, jossa jäätyy kaikki, jäässä ihmisetkin! Ukon karilas vasta mokomakin, totta vie kuin jäätynyt puu, tuo rosohonka tuossa tien varrella!

... Tuulta, viimaa hänelle toinen ihminen on! Helye porvaria sentään miessä kohteli, ei uskaltanut ihan katsoa yli olkansa... mutta häntä, vieraan maan kestiä, ei ole näkevinäänkään! Karjottaa kuin kosintatiellä pahin liika olisi sulhanen!

... Puhu hänelle sitten, pökkelölle! Saat tarjoilla kihlojasi, joihin olet pannut matkavarasi miltei viimeiseen witteniin: katsoo kuin pelkäisi niiden polttavan, vaikka tytön tekee mieli... saa puhemies selittää, mikä kunnia hänelle tehdään, mikä onni on tarjolla hänen tyttärelleen: se hänestä on vain "_senkin_ onni ja kunnia"... saat luvata, että hänetkin raahaat tyttärensä mukana kultaiseen Lyypekkiin: "Huutia, junge!" saat vain äkäisen ärähdyksen vastaan... saat sitoutua myymään kaiken kotikaupungissasi, siirtymään tänne kuunnellaksesi susien ulvontaa ja karhujen mörinää talvipakkasessa, tulemaan tänne hiluinesi, kaluinesi: se ei muka häntä liikuta. Eikä liikutakaan... ei taivuta keloa rosohonkaa mikään!

... Tänne sitten kuka muuttaisi, maahan, joka on jäätyneille lumiukoille omiaan! Tällainen tulenpalava pakkanen jo ennen joulua! Saat juosta lämmittelemään jokaiseen talopahaiseen tienpolanteen varressa, jollet ole arvannut varautua kaiken maailman lammasnahkoihin! Ja jollet lämmittelemään... saat juosta jokaiseen hökkeliin, jos ainoatakaan sellaista on peninkulmien taipaleella, kysymään tietä osataksesi kirkolta kirkolle! Sillä kirkolleko täällä olisi viemässä muita kuin kinttupolkuja, kun pelkät sorkkatiet, kaviotiet vievät kaupunkiinkin. Sanovat Maunu liehakkonsa säätäneen, että on laitettava Turusta maantie itään ja käräjätie Satakuntaan, mutta heiltäkö, jäätyneiltä lumiukoilta, siitä tolkkua tulisi! Eivät saa edes siltaa joen yli, vaikka juttua jauhavat, hirsilautalla vain kulkevat... ja kivenheiton päässä kaupungista saat mennä tölliin utelemaan, mitä kinttupolkua sinne pääsee...

... Ja tällainen kirottu tulipalopakkanen! Porottaa viikkokauden yhteen väkeen, jäätää järvet, martaa mannut, ja missä lumipilvetkin viipynevät! Tietysti meren sisäsaaristo on jo sekin jäätynyt ja on pakko jäädä tänne paleltumaan. Mutta palelsi mitä palelsi... hän tahtoi jäädä tänne ja voittaa! Voittaa ukon karilaan... aikanaan varmaankin tilaisuus ilmestyy, ja silloin on tartuttava sitä kaulukseen!

Kirnin kirnin, kopsin kopsin, sorkkatietä yli Aningaisten mäen ja läpi kylän, jäätä poikki joen lauttauspaikan kohdalta. Siinä oikeni edessä pitkä ja kapea Suurturu puotiriveineen, ja turun yläpäässä oli Helye Kuterin talo. Suloista oli astua pakkasesta kotilieden ääreen. --

Helye saksa oli jo ammoin aikoja tuottanut viinit ja oikeat saksanoluet kekkereitään varten, ja nyt oli monet päivät öitään myöten leivottu, paistettu ja keitetty. Lattioille oli jo levitetty upeat matot ja hienot liinat pöydille, ja liinoilla helisi ja hohteli hopea.

Kohta puoleltapäivin alkoivat vieraat saapua. Saapui sellaisia suursaksoja kuin pormestari Hannus Kamen ja pohatta Hannus Kölner, joka rikkauksillaan kerran sovitti miesmurhankin. Saapui vanha Thorstanus Knap ja hänen poikansa, raatimies Hinzechinus Knap nuoren vaimonsa Greta Swarten keralla, saapui myös ukko Volquinus Swarte aumamaisen emäntälyllerönsä ja kahden naimattoman tyttärensä keralla, sitten vielä ovela Nicolaus Zoltzak ja suorasukainen Detmar Ludenscheid perheineen ja koko liuta vähemmän äveriäitä saksoja. Mutta aivan pelkkää rakkautta ja auliutta säteili Helye saksa ja hänen emäntänsä silloin, kun saliin suvaitsi astua itse leveäpää tuomiorovasti Henricus Hartmanni juhlallisen mustissaan ja jyrkeydellään melkein peittäen varjoonsa pienehkömmän hurskausintoisen kanakin Jönis Vestfalin, joka viisikymmenisenäkin toivoi vielä niittävänsä suuria voittoja elämässään. Ja kunnioituksen kohahdus kävi kautta salin silloin, kun astui sisään itse linnanvouti Ernst von Dotzen ritariupeudessaan ja miekka vyöllään ja ritari Didrik Marschalk ja muutamia saksalaisia asemiehiä saattueenaan.

Vaikka oltiinkin heimolaisten kesken, olivat kuitenkin molemmat sielunsäilyttäjät ja esivallan miekankantaja siksi eri ilmakehästä, että porvarien kesken pyrki aluksi mieliala pysyttelemään jäykkänä. Vasta kun päästiin käsiksi rehevään ruokapöytään, jossa viinipikarit kimmelsivät ja oluthaarikat kuohuivat, alkoivat mielet vähitellen liueta ja vilkastua! Ruokien ja juomien ääressä ähertäessä alkoi ilta pimetä ja saliin tuotiin suuri joukko paksuja kynttilöitä.

Kun aterioiminen oli päättynyt ja varsinaiset kaulankastajaiset alkoivat, vetäytyi naisväki vähitellen pitojen emännän johdattamana toisiin huoneihin ja miesten juttelu kävi yhä äänekkäämmäksi. Porvarit vapautuivat yhä enemmän hengen ja miekan miesten painostuksesta ja pohtivat polttavia liikeasioitaan. Ja polttavin oli kysymys kestien kaupasta, sillä hansakaupungit, jotka saksalaishallituksen suosimina lähettelivät tänne entistä tukummalta kauppamatkustajiaan, eivät olleet tyytyväiset niihin rajoituksiin, joita oli heidän kaupallaan. He eivät tahtoneet tyytyä tekemään vain tukkukauppaa kaupunkien porvarien kanssa, vaan tahtoivat saada oikeuden, varsinkin messumarkkinain aikoina, kannattavampaan vaihtokauppaan maalaisten kanssa niin etuoikeutetuissa kaupungeissa kuin maaseudunkin markkinapaikoilla merenlahtien rannoilla.

-- Hansaliiton edut ovat meille siksi läheiset, että meidän on saatava nämä rajoitukset poistetuksi, virkkoi Räävelin raatimiehen Bertold Hamerin nuorin poika Herman, joka vasta toista vuotta sitten oli muuttanut vanhempain veljiensä tieltä tänne onneaan etsimään ja jota heimoustunne vielä sokaisi selvästi näkemästä omia etujaan.

-- Mitäpä vähittäiskauppa kesteille paljoakaan merkitsee, murahti kokenut ukko Swarte. -- Mutta se tekisi suurta hallaa meidän kaupallemme.

-- Oikein, yhtyi itse järkevä pormestari Hannus Kamen. -- Meille tänne vakinaisesti asuttuneille kauppamiehille ei ainakaan olisi etua kestien suoranaisesta liikeyhteydestä maalaisten kanssa. Ja epäilemättä koko hansaliiton kaupalle tarjoaa varmimmat takeet se, että täällä on vakavarainen saksalainen porvaristo, jonka puoleen hansankestit voivat kääntyä ja joka täällä pystyy pitämään kaupan ohjakset käsissään.

Tämä viisas puhe herätti yleistä hyväksymistä.

-- Pitäisi vain saada järjestetyksi niin, että hansakaupungit myisivät tavaroitaan yksistään meille, tuumi ovela Zoltzak. -- Silloin luonnollisesti täytyisi maalaisten vaihtaa suolansa ja muut saksantavaransa meiltä turkiksillaan ja muillaan, ja niin joutuisi maalaistuotteiden kauppa ja vienti meidän käsiimme sekin.

-- Olisi ankarasti kiellettävä kaikki kauppa muilta paitsi saksalaisilta! huudahti häikäilemätön Detmar Lüdenscheid.

Tämä ehdotus herätti hyväksyvää naurua.

-- Elkäähän naurako! myhäili itse isäntä Helye Kuter kaataen uutta viiniä pikareihin. -- Tuuma ei ole hulluimpia. Ei sitä nyt tosin saatane suorastaan laiksi, mutta hyvä olisi saada se ainakin osapuilleen käytännössä toteutetuksi.

-- Kannatan kunnon isäntäämme, lausui Hannus pormestari. -- Sellainen laki, jos se valtaneuvostossa läpäisisikään, nostattaisi varmaan myrskyn saksalaisia vastaan. Mutta hienommalla tavalla on asian järjestäminen ajateltavissa laeillakin. Onhan laissa jo ennestään pykälä, joka rajoittaa sellaisen kaupustelijan kauppaa, kenellä ei ole tavaraa vähintään 20 markan edestä varastossaan [markan nimellisarvo vastasi v. 1365 noin 8 nykyistä markkaa, mutta todellinen arvo oli vieläkin suurempi]; kohotettakoon kynnys niin korkealle, että se suunnilleen vastaa meidän pienimpiä pääomiamme, ja jos joku meikäläisistäkin olisi vaarassa pudota pois laudalta, auttaisimme lainoilla. Siitä hansaliitollekin koituisi todellista etua, jos saisimme kaupan kokonaan käsiimme ja toisheimoiset porvarit supistuisivat mahdollisimman vähiin.

-- Mutta heistä jäisivät jälelle varakkaimmat, haitallisimmat, tokaisi Detmar Lüdenscheid.

-- Omien etujensa tähden on heidän pian pakko vetää yhtä köyttä kanssamme, viiruili ovela Zoltzak.

-- Aina heidät voi asioissa kietoa!

Siitä kiepahti keskustelu pohtimaan, miten saksat saisivat haltuunsa toisheimoisten porvarien tärkeimmän pääoman, maaomaisuuden kaupungin ympäristöllä. Parhaana keinona pidettiin rahanlainaus ottamalla pantiksi tiluksia. Vaikka lainaaminen korkoa vastaan oli laissa kielletty ja vaikka lainanottajat joskus saivatkin tiluksensa lunastetuiksi takaisin, kannatti lainaaminen hyvin, kun panttitiluksista ja -taloista sai lainanantaja kantaa kaikki tulot panttausajalta.

Tämä puhe ei luihua Nicolaus Zoltzakia näyttänyt miellyttävän. Hän pelkäsi kilpailua; sillä hän oli tiluspantteja vastaan lainaamalla jo kauan harjoittanut niin laajaa koronkiskontaa, että hänellä oli hallussaan monet maalaistenkin pellot ja niityt Aningaisten puolella.

Keskustelu alkoi käydä yhä sekavammaksi. Huudeltiin ristiin rastiin, niin ettei ollut helppo eroittaa kuka minkin häikäilemättömän viisauden sanoi, eikä lopulta sitäkään mitä yleensä sanottiin. Ja viini ja olut vuoti virtanaan tehden hälinän yhä suuremmaksi ja tolkuttomammaksi.

Vihdoin lähti linnanvouti seuralaisineen; ainoastaan nuori ritari Didrik Marschalk ei vielä hennonut erota porvarien viinistä. Ernst herran esimerkkiä seurasivat muutamat porvaritkin ja etsivät naisväkensä kotimatkalle. Jotkut huolekkaat perheenemännät vuorostaan ottivat tästä opikseen ja tulivat ukoilleen kuiskuttamaan poislähdöstä, veipä joku rakkaan puolisonsa puoleksi taluttaen, puoleksi laahaten käsikynkässään. Niin harveni seura harvenemistaan, lopulta jäi pitoja jatkamaan etupäässä nuoria ja naimattomia, mutta jäivätpä molemmat iäkkäät hengelliset isätkin, jäi myös itse pormestari Hannus Kamen, jonka emäntä ei ollut mukana.

Nyt kävi elämä entistään vapaammaksi ja tuttavallisemmaksi. Liikeviisaus unhotettiin ja pidettiin iloa yksistään.

Mutta keskellä ilonpitoa tuli isäntä kiinnittäneeksi huomionsa Lyder kestiin, jonka illan kuluessa oli aivan unhottanut, sillä miekkonen oli istuskellut niin hiljaa, ikäänkuin piillen yksikseen.

-- Katsokaas, huusi hän, -- siinä on minulla vaivainen syntinen, joka panee kynttilänsä vakan alle! Saanko esittää: jumalanäidin isä Lyder Clippiator!

Nauraen käännyttiin nuoreen kestiin. Mutta rääveliläinen Herman Hamer tiirotti häneen muistellen.

-- Isänne taitaa olla rääveliläinen? virkahti hän.

-- Lyypekkiläinen! vastasi isäntä majakestinsä puolesta.

Herman saksa näytti tahtovan kysellä enemmän, mutta isäntä hämmensi hänet.

-- Noljottaa kuin nolla, vaikka luulin hänen nostavan illan ilon ylimmilleen.

-- Hän kai vierastaa, sopersi muuan nuori mies naureskellen.

-- Ei tainnut edes katsella täkäläisiä neitosiakaan, naureskeli pormestari.

-- Swarten pulskia tyttäriä! lisäsi nuori mies.

-- Hän on jo liimassa ennestään, huomautti isäntä.

-- Oho! Kuka hänet on pyydystänyt?

-- Ammattihenki vetää puoleensa. Konradus Pictorin tytär hänellä on tähtäimessään.

-- Oh! kuului pettymyksen huokauksena kautta seuran.

-- Hammunduksen madonna! huomautti tuomiorovasti kankein kielin, sillä hänkin oli Anun neitsytkuvista vainunnut nuoren taideniekan sydämensalaisuuden.

-- Suomalaisnypykkä!

-- Ja typötyhjä!

-- Elkäähän soimatko suomalaistyttöjä! pani uskonharras Jönis kaniikki hieman sammaltaen vastalauseensa. -- Uskollisempaa sydäntä tuskin lie kenelläkään!

-- Niin, veli kyllä tietää... leikitteli tuomiorovasti leveästi.

Ja kaikki myhäilivät ymmärtäväisesti. Sillä koko kaupunki tiesi, miten tyytyväinen Jönis herra oli emännöitsijäänsä, Elenaan, joka häntä oli uskollisesti palvellut nuoruutensa päivistä lähtien. Henricus rovasti tiesi lisäksi, että veli Jönis aikoi nyt, kun hän vielä viisikymmenisenä teki lähtöä johonkin ulkomaan yliopistoon tenttimään maisteriksi, saadakseen paremmat ylenemismahdollisuudet, että hän nyt epäilysten välttämiseksi aikoi loitontaa naisväen luotaan kunnioittavaan etäisyyteen ja tälle vanhalle uskolliselle naissielulle lahjoittaa maatilansa Räntämäellä.

-- No tuleeko sitten häät? kysyi pormestari kääntyen Lyder kestiin.

Muidenkin katseet kääntyivät jälleen kestiin. Mutta tämä istui nolona, ja häntä näytti koko keskustelu kiusoittavan.

-- Rukkasethan me saimme! nauroi isäntä, hänkin jo koko lailla liehkassa.

Lyder kesti hypähti pystyyn, kun häntä näin julkisesti häväistiin. Muitakin näytti uutinen hämmästyttävän.

-- Elä ole milläsikään, tyynnytteli isäntä. -- Ne rukkaset eivät miestä häpäise, ne ovat itse halveksittavat.

-- Oikeinko tosiaan tyttö teki tenän? kysyi pormestari.

-- Isäukko se turnailee vastaan, selitti isäntä.

-- Ja miksi?

-- Hitto hänet tiesi, taitaa olla saksalaisvihaa vain.

Tämä näytti koko seuraa kuohuttavan.

-- Ryöstä letukka! puuskahti Didrik ritari.

-- Ja sitten lähetä aarre vartialleen takaisin! lisäsi myrkyllisesti muuan juopunut saksa.

-- Ei sellaiseen pidä ryhtyä, muistutti pormestari.

Tuomiorovastikin näytti tuntevan siveellistä suuttumusta heimolaisensa kärsimän loukkauksen johdosta. Mutta sitä paitsi oli hän saanut leveän päänsä rakoon tuuman, että avioliitto lyypekkiläisen ja turkulaisen taiteilijaperheen kesken edistäisi tavallaan kirkon etuja ja olisi omansa tukemaan saksalaisen kirkkotaiteen levenemistä maahan. Hän katseli tuokion syvämielisesti ja isällisesti Lyder kestiin ja virkkoi sitten itsevarman juhlallisella äänellä.

-- Tule huomenna luokseni piispantaloon!

-- No, nyt se veteli! huudahti Helye isäntä. Jos itsensä tuomiorovastin saat puhemieheksesi, niin käy kai paremmin kuin meille ensi kerralla.

Tämä oli sopiva loppu sille jutulle. Lyder kesti oli sitä kuunnellut levottomalla jännityksellä ja olisi ilmeisesti tahtonut mieluummin pitää koko asian salassa. Varsinkin Herman Hameriin silmäili hän tuontuostakin arasti, ikäänkuin pelkäisi, että rääveliläinen kenties tietää jotakin vaarallista. Mutta kun pakina päättyi onnellisesti, oli Lyder kesti loppuillan aivan huimapäinen, riehakimman hilpeä koko seurassa.

Seura hajosi vasta puoliyön korvilla. Molemmat hengenmiehet olivat niin päissään, että isännän ja kestin täytyi lähteä heitä taluttamaan kotiin. Lähtiessä pisti isäntä molempien taskuun hieman kalmusjuurta, jota huomisaamuna oli otettava päänparannukseksi.

Oli alkanut sataa lunta, ja valkoisen vaipan verhoamia sokkeloisia katuja veivät Helye saksa ja Lyder kesti molemmat hengenmiehet koteihinsa.

Lyder kesti oli ehättänyt saamaan tuomiorovastin talutettavakseen. Hän jättäytyi saatettavansa kera jälkeen ja johti puheen lemmenjuttuunsa, mairittelevalla tavallaan taivutellen rovastia ottamaan asian oikein omakseen.

-- Kyllä, kyllä, jokelsi leveäpää rovasti heltyneenä. -- Kyllä puhun, ja silloin tulee sinusta vävy, Konradus mestarin vävy. Enkä minä tahdo edes puhemiespaitaakaan, kunhan laitat kuvani, sitten... piispan... puvussa...

Tällainen sydämellinen tuttavallisuus sai kestinkin niin hämilleen, että hän oli vaiti kotvan. Ja sittenkin alkoi hän niin kaukaisittain kierroksen samaan juttuun, että rovasti unhotti kokonaan viittauksensa omaan sydämensä salaisuuteen.

Kovasti sentähden Henricus herra ihastui ja hämmästyi, kun kesti, lupailtuaan kuun hopeat, päivän kullat, lopuksi virkkoi profeetallisesti:

-- Ja kun kerran tulette piispaksi, joka teidän olisi pitänyt olla jo aikoja sitten, laitan kuvanne omin käsin jokaiseen hiippakuntanne kirkkoon! Ja ilmaiseksi, aivan ilmaiseksi!

Tuomiorovasti nauroi armollisesta tyytyväisyydestä aivan ääneensä, niin että edelläkulkijatkin kääntyivät katsomaan, mitä he niin hauskaa juttelivat.

XI

Koroisten piispanhovissa istui Hemming herra varhaisena aamuhetkenä pienoisen avatun pergamenttikäärön ääressä. Se sisälsi muutamia pyhän Franciscuksen parhaimpia kirjoitelmia ja rukouksia, jotka viehättivät häntä enemmän kuin tuskin mitkään muut pyhien miesten kirjoista. Näistä yksinkertaisista sanoista huokui lämmittävää valoa kuin kotiliedestä, pulppusi tuoreutta kuin nurmikon lähteestä. Hemming herra ei ajatellutkaan pyrkiä samoihin ajatustuloksiin kuin vähempi veli oli tullut, hänestä vain oli nuorruttavaa vaipua tähän hartaaseen mielialaan, josta tunsi melkein kuulevansa lapsen jokellusta hyvälle isälle ja äidille.

Hänet keskeytti Amos, vanha palvelija, joka tuli kertomaan, että yöllä oli satanut lunta, ja kysymään, tahtoiko hänen armonsa ajaa reellä kaupunkiin.

Tietysti hänen armonsa tahtoi, ja uutisesta oli hän iloinen kuin lapsi. Sillä valkoinen ensi lumi valmisti hänelle aina ihanan juhlahetken, jolloin palautuivat mieleen monet armaat ajatukset nuoruuden päiviltä. Ja istuessaan siinä vahakynttiläinsä valossa hän ikäänkuin tunsi lehahtavan ympärilleen ja poveensa raikkaan lumivalkeuden, johon samalla hengähti suloinen huokaus pyhän neitsyen suusta, hänen, joka oli valkoisempi lunta, _nix nive candidior_.

Sillä välin oli piispan henkipalvelija vienyt voudille viestin, että hänen armonsa tahtoi ajaa reellä, ja vouti oli nostattanut aika hälinän kartanossa, jossa oli täydellinen taloutensa keittiöstä ja leipomatuvasta aina talliin ja karjanavettaan saakka, vaikka lukemattomat piispantilukset peltoineen, niittyineen olivat arentilaisten hoidossa ja samoin etäisemmät lohivedet ja metsästysmaat. Kartanossa oli väkeä erikseen kaikkia ajateltavia tehtäviä varten, olipa erityiset kotikalastajat, metsämiehet ja seppäkin. Piispalla oli myös oma kotikappalaisensa, niin isännän kuin palvelusväenkin rippi-isä, vanha isä Juhannus; olipa nelisenkymmentä asemiestäkin, jotka asuivat kivisessä tornirakennuksessa piispanlinnan itäpäässä, vaikkei Hemming herraa juuri miellyttänyt liikuskella aseväen ympäröimänä, kuten oli ollut tapana hänen sotaisemmilla edeltäjillään.