Part 4

-- Miksi sulo sinusta säteilee! Kauneutesi verhoaa nöyryyden huntu, ja kainous sinussa heleää puhtautta syleilee. Olet tähti, tähteä kirkkaampi, kevätsäde, sädettä lämpimämpi! Ruusu olet, kukkien kuningatar. Olet yksinäinen ja ainokainen, niinkuin iris, olet vienoinen kuin satakauno, pienoinen kuin nardus, jonka tulinen mehu niin suloinen on. Orvokki olet, airut kevään! Et kurkoitu katseltavaksi, mutta lemusi kielii läheisyydestäsi. Ihmekö, jos itse jumalakin sinuun mielistyy, sinut syliinsä sulkee, valitsee sinut poikansa äidiksi ja kutsuu: "Tule!"

Anni oli kuunnellut hehkuvin poskin, arasta ujoudesta vavisten. Hän tunsi, näki häthätää vilaistessaan kestin silmiin, että tämä puhui ikäänkuin hänelle. Vihdoin tuntui hänestä, että kesti heti paikalla avaa sylinsä häntä kohden, ja yhtäkkiä juoksi hän ulos häpeänpunasta palaen.

Anu kuunteli luomustaan katsellen. Ensi kerran kuuli hän näin ymmärrettävän taideteoksensa vienon jaloa kauneutta. Tuntui aivan ylitysvirrestä soivan sama sävel kuin piispan puheista, pyhien hymnien ja kirkkoisien sanoista, joilla hänen armonsa koetti virittää oikeaa henkeä taideniekkojensa madonniin. Kuva herätti siis samanhenkiset sanat katsojan mielessä, ja hyvin oli sen täytynyt luonnistua. Ja madonnaansa katsellessaan Anusta melkein näytti olevan sen ympärillä pyhimyskehä kevätpäivän säteistä.

Mutta Konradus ukko seisoi kestin takana tuimasti kiiluvin silmin. Hän näki ja kuuli, että nuoriin valettiin makeaa myrkkyä, tunsi nyt syväksi suuttumuksekseen, että myrkytys-yritys, vaikka varovainen, oli tehty häntä itseäänkin vastaan. Hän aavisti, että muukalainen tahtoi saada heidät valtaansa, tallata heidät jalkojensa alle itseään kohottaakseen. Hänen hampaansa pureutuivat vastakkain ja käsi puristui nyrkkiin. Jos samaa menoa olisi jatkunut, olisi hän pian tarrannut vieraan niskaan.

Mutta Annin pujahdettua ulos päätti Lyder kesti puheensa ja kääntyi mestariin. Hänelle oli tullut kumma kiire hyvästelemään ja lähtemään.

Kestin lähdettyä pani Konradus päresoihdun pihtiin ja vilkaisi kahden vaiheella ruokiin, joihin hän oli aikonut käydä käsiksi heti tultuaan ja jättää vieraansa katselemaan pitkin silmäripsin, ja sitten ristiinnaulitun kuvaan, josta tänään ei ollut vuoltu montakaan lastua. Lopuksi tähysti hän odottaen oveen tuimasti rypistyneiden kulmiensa alta, temmalsi äkkiä käsivartensa jäntevään koukkuun ja kääkersi porstuaan.

Hän kuuli kuisketta pihalta.

-- Anni!

Ei vastausta.

-- Anni, oletko siellä?

-- Tulen heti, isä!

-- Heti paikalla!

Ukko kääkersi tupaan ja Anni tuli jälestä. Ukko naulasi lävistävän katseen tyttäreensä, mutta tämä meni sävein karitsan katsein lieden luo ja oli siellä jotakin puuhailevinaan.

-- No, syömään! ärähti isä.

He söivät äänettöminä. Vanhuksen otsa oli synkässä, huolestuneessa rypyssä. Molemmat nuoret näyttivät aivan kuin huumaantuneilta, mutta Anni vältti Anun katsetta.

Anni laitti vuoteet, ja he kävivät kaikki kolme levolle. Mutta Anu valvoi kauan nähden ruusunpunaisia kangastuksia unihaaveissaan. Mestarinsa kuuli hän levotonna kääntelehtävän ja heittelehtävän vuoteessaan. --

Aamulla, kohta päivän valettua, tulla huippaili Lyder kesti tupaan.

Hän koetti kaikkensa päästäkseen mestarin kera puheikkain. Mutta Konradus ukko sattui merkillisesti aina joutumaan häneen selin ja vuoli ja viilteli ristiinnaulittua vapahtajaa, niinkuin olisi sille kiukuissaan.

Lyder kesti siirtyi takan luo ja alkoi leikitellen leperrellä Annille. Mutta ukko heitti tyttäreensä niin tuiman ja vaativan katseen, että se yökylmän tavoin sulki kukkien kuningattaren umpuunsa...

Lyder kesti havaitsi pian parhaaksi lähteä tiehensä.

VIII

Syysillan hämärissä oli hänen armonsa jälleen kutsunut Konradus mestarin ja hänen kisällinsä puheilleen. Tällä kertaa kuului olevan kysymys uusista tilauksista.

Anni oli jäänyt kotiin yksikseen. Hän neuloi sukkaansa pärevalossa ja hyräili piispankoulun teineiltä kuulemaansa latinankielistä teinihymniä, jossa pyhää Henrikkiä ylistettiin. "Ramus virens olivarum", aloitti hän, mutta ei muistanut pitemmältä outoja sanoja. Ja niin hyräili hän sanoitta surusointuisen juhlallista säveltä.

Mutta pian unhottui sävelkin, sukanneule unhottui sekin. Käsi väsähti helmaan, hän viivähti tuokion unelmissaan ja ajatteli häntä, nuorta miestä vieraissa. Kumma, ettei hän ollut näyttäytynyt moniin aikoihin.

... Rohkea hän oli, aivan liian rohkea, huimasi melkein päätä sitä ajatellessa. Hän ei sitten huokaillut eikä haaveillut, vaan kävi kohti! Harmitti se vähän, mutta vaikealta tuntui oikein suuttuakin... saattaisi aivan ihastua, jollei hän ihan niin rutosti... Sillä hieno hän oli ja kensti, niin häikäisevän vapaa eleiltään, niinkuin hänellä ei olisi mitään ympärillään, niinkuin saattaisi kaiken kiehtoa puoleensa! Eikä hän ollut ruma, sanatkin niin hienot ja kauniit... Mitähän ihmettä se mahtoi tarkoittaa silloin illalla, kun puhui niin kummallisesti... tuntui aivan kuin puhuisi hänelle... ei, sitä ei uskaltanut uskoa... mutta sittenkin...

Hän hätkähti kuullessaan liikuntaa porstuasta.

Ovi aukeni ja sen raosta pujahti Lyder kesti sisään, salavihkaan, mutta sitä ottavampana liukeassa uljuudessaan.

Hän oli usein liikuskellut Kirkkoturulla katsellen katua tännepäin ja oli nähnyt molempain kuvanvuolijain menevän.

-- Isä ei ole kotona, selitti Anni.

-- Sepä ikävää! Mihin he...?

-- Piispan luo menivät.

-- Ah, viipyvätkö he kauankin?

-- Väliin kauemminkin.

Anni oli noussut vierasta tervehtimään. Kun hän aikoi istuutua takaisin jakkaralleen, pidätti kesti hänet ylen ihastunein katsein.

-- Elähän vielä! Suo minun soreuttasi ihailla! Ah, kasvosi... ja kaulasi... (pitkä, ihaileva silmäys, joka puhuvana liukui päälaesta varpaankärkeen)... mutta vartalosi vasta... kuinka _hän_ on voinut kuvata sen (halveksivan pilkallinen silmäys Anun madonnaan) _tuollaisena_ tynkänä!

-- Mutta itsehän te taannoin...

-- Sinua, neitsyt, ylistin!

Anni hykerteli hämmennyksissään. Nyt oli hän saanut varmuuden!

-- Mutta ei tuo (Annin hihahamosta silmäillen) sinua oikein pue, ei päästä sulouttasi näkyviin. Tahdotkos, niin piirrän sinulle puvunkuosin, joka ei kätke kauneuttasi?

-- Kyllä, jos vain isä antaa luvan.

-- Luvan?

-- Niin, koreilla erilaisilla puvuilla kuin muut tytöt, ja ostaa kankaan.

-- Minä ostan, parasta flanderilaista!

-- Ei, ei, vastasi Anni hämillään ja ylpeyden vivahduksella.

-- Miksei?

-- Ei sallisi isäkään.

-- Kenties kerran...

Anni vilkaisi häneen iloisen uteliaasti, ikäänkuin odottaen jatkoa.

Mutta Lyder kesti tähysteli jälleen hänen vartaloaan ja virkahti sitten yhtäkkiä omituisen iskevällä, mutta samalla viattoman luontevalla äänensävyllä:

-- Anni, ota pois tuo puku!

-- Kuinka?

Anni ei tosiaankaan uskonut kuulleensa oikein.

-- Niin, että näkisin soreutesi ja sulosi!

Sanat tulivat niin hellävaroen ja hyväillen.

-- Mutta... mitä varten?

-- Etkö ymmärrä, Anni? Vartalosi verraton ihanuus on kuin luotu madonnalle! Tahdon sinusta saada kuvan sieluuni, ja sen mallin mukaan sitten valmistetaan tuhansia kuvia kaikkeen maailmaan!

-- Mutta eihän madonnaa kuvata... alasti!

Viimeinen sana tuli vain ujona kuiskauksena.

-- Ei, mutta täytyyhän tuntea vartalon muodot ja kaarrokset voidakseen niitä kuvata luontehikkaassa soreudessaan puettunakin. Ja tuon pukusi verhosta ei näy vartesi kauneus ensinkään! Anni, teet suuren palveluksen taiteelle, jumalanäidille itselleen, lainaamalla hänelle suloutesi! Olisi suuri synti, jos kieltäytyisit!

-- Mutta eihän se sovi, virkkoi Anni hätäännyksissään.

-- Oh, joutavaa lapsellisuutta!

-- Näyttävätkö teillä sitten? kysyi Anni hämmentyneenä.

-- Oh, kauneimmat ritarien tyttäretkin pitäisivät kunnianaan, jos saisivat lahjoittaa kauneutensa pyhälle neitsyelle!

Lyder kestin täytyi naurahtaa ajatellessaan, ettei hän kotikaupungissaan uskaltaisi tällaista ehdottaa palvelustytöllekään. Ja olihan heillä ainoina malleinaan vanhat kölniläiset käsityötaidon tusinatuotteet, joita oli helpoin jäljitellä.

-- Isä ja Anukin voivat tulla kotiin, virkkoi Anni ujosti epäröiden.

-- Pannaan ovi salpaan!

Ja Lyder kesti toteutti heti tuumansa.

-- En minä sentään, hykersi Anni punastellen epätoivoissaan.

-- Elä nyt joutavia! Kuules, täytyyhän minun nähdä vartalosi ennenkun voin piirtää puvun kuosinkaan.

-- Enhän voi ottaa pukuja vierailta --

-- Ainakin sitten -- häihimme!

Anni oli lysähtää istualleen huikaisevasta riemusta.

-- Pian nyt... pian... ennenkun...

Anni alkoi arastellen ja epäröiden aukoa solkiaan ja hakasiaan. Kun ne olivat auki, jäi hän allasilmin seisomaan paikoilleen.

Kesti veti värisevin käsin hihahamosen olkapäiltä, ja se putosi jalkoihin. Anni seisoi siinä valkopaitasillaan ja näytti olevan maan alle vajoamaisillaan.

-- Pois tuokin!

-- Voi, ei, ei...

-- Anni, rakas...!

-- Ei, voi, ei...

-- Jumalanäidin tähden!

Annia alkoi vavisuttaa. Yhtäkkiä hän yhdellä ponnahduksella selkeentyi hämmennyksestään, sieppasi maasta hihahamosensa ja vetäsi sen ylleen. Kesti riensi sitä estämään, mutta epätoivon ponnistuksella riuhtaisihe hän irti, pani hameensa hakasiin ja vyönsä solkeen.

-- Ovi pitää avata! Jos tulevat, niin...

Ja hän riensi avaamaan salvan.

Intohimosta vavisten oli Lyder kesti odottanut hekumallista näkyä. Mutta kun se katosi ennenkun oli oikein ilmestynytkään, sytytti intohimo hänet ilmivalkeaan ja kiehtoi kaikki vaistot ja viimeisenkin järjenhitusen vain tuntosarvikseen rynnätessään epätoivon ponnistukseen. Annin palattua heittäytyi hän hänen jalkoihinsa ja puuskahteli tulenhehkuvin äänin:

-- Ah, sinä ihana, sinä pyhä, sinä... sinä...! Suo minun vain suudella jalkapohjiasi, kenkiesi kärkiä! Tallaa minut jalkoihisi!

Anni kumartui rukoilemaan ja raahaamaan hassuttelevaa ihailijaansa pystyyn. Ja kesti vaikeni tuokioksi, miettien, eikö hänen kenties ollut jo aika korjata palvontansa hedelmät ja vetää voittosaaliinsa syliinsä.

Silloin aukeni ovi ja Anu astui tupaan. Häntä oli niin vaivannut levottomuus piispantalossa ja Anni oli niin pyörinyt hänen mielessään, että hän sopivana hetkenä oli jättänyt ukot kahden juttelemaan.

Ällistyi hän ensin nähdessään lattialla vuolulastuissa ryömivän kestin. Mutta kun kesti kompuroi pystyyn unhotten kaikki kauneuden vaatimukset ja sitten pyllistyi ottamaan lattialta saksanlakkiaan ja oli hämmennyksissään kompastumaisillaan nenälleen, ei hän malttanut olla purskahtamatta nauruun.

Lyder kesti teki Anulle jotakin kumarruksen tapaista ja loi mahdollisimman luontevan katseen molempiin, mutta tunsi sittenkin aseman toivottoman kiusalliseksi. Hän meni toverillisen auliisti jättelemään Annia hyvästi ja kuiskutti hänelle. Anu oli siitä kuulevinaan jotakin sellaista kuin "... kauppatorille lauttarantaan..." Ja muistamatta edes kopistella lattialta tarttuneita vuolulastuja housujensa polvista luikki kesti tiehensä.

Anni seisoi tuokion hämillään. Mutta sitten istuutui hän uuninkylkeen päretulen luo, otti sukanneuleensa ja koetti näyttää siltä kuin ei häntä liikuttaisi mikään.

Anu näytti jättäneen kuvanvuolijan ammatin ja muuttuneen itse joksikin pyhimyskuvaksi. Niin kauan hän seisoi hievahtamatta paikoillaan, väliin vilaisten Anniin silmänurkastaan, väliin miettien allapäin.

-- Anni! tuli vihdoin hänen suustaan, hiljaa ja värähtäen.

Anni vilkaisi häneen kohottamatta päätään.

-- Anni, kuule, hyvä, rakas... ethän sinä...

Anni hytkähteli levotonna.

-- Kuule, ethän sinä rakasta häntä --

-- Mitäs sitten, virkahti Anni.

Anu huokasi, niin että Annin sydämeen teki aivan kipeää.

-- Anu, virkkoi hän, tuleeko isä pian?

Äänensävy sanoi aivan toista, viihdytteli kuin sisar veljeään.

-- Kyllä kai hän...

-- Minun pitää sitten laittaa iltaista.

Ja hän pujahti porstuaan.

Hän viipyi niin kauan, että Anun mielessä heräsi sytevä pelko, joka vivahti epäluuloon. Hän meni ikkunaluukulle ja raotti sitä hiljaa. Pihalta ei kuulunut mitään.

Hän seisoi kauan kahdenvaiheella. Mutta vihdoin ei hän malttanut olla hiipimättä ovelle. Hän avasi sen hiljaa.

Anni seisoi porstuassa pihtipieleen nojaten.

-- Eikö sinulle tule siellä kylmä? kysyi Anu huolehtien.

-- Eipä tuo, tähtiä tässä katselen ja kuutamoa.

Anu meni hänen luokseen. Ylhäällä tummansinisellä taivaalla tuikkivat säkenöivät tähdet ja naapurituvan takaa kohotti yläkuu kaarevaa sakaraansa. Taivaan ikikirkkaat silmät hiuduttivat Anun mielen hereään äärettömyyden kaihoon, ja hän unhotti tykkänään päivän pikku huolet.

-- Muistatkos, virkkoi hän kaihonohuella äänellä, -- mitä isä Andreas kerran ennusti meille tähdistä?

-- Hieman, niinkuin unennäköä.

-- Niin, pieniähän olimmekin vielä. Isä Andreas ja Henrik lehtori olivat täällä, ja kun he puhuivat tähtienselityksestä, niin pyysimme hengellistä isää katsomaan kohtaloamme. Hän tuli ulos tänne pihalle ja me katselimme kaamealla kunnioituksella, kun hän pitkän aikaa tähysteli taivaalle.

-- Minä muistan vain sen, kuinka kuu paistoi hänen kaljuun päälakeensa, niin että aivan näytti siitä katsovan kuvaistaan...

Vihdoin alkoi hän puhua, ja ääni tuntui tulevan kuin tuulenhyminä ylhäältä tähdistä. Mitäs minussa oli silloin kaikkien tähtien ratojen ja kotien käsittäjää, enkä muista kaikkea sitäkään, mitä hän niistä luki. Mutta sen muistan, että hän sanoi tähtiemme kulkevan lähekkäin --

-- Höpsi vain, vanha, hupsu munkki!

-- Lähekkäinhän ne ovat tähän asti kulkeneetkin. Sitten sanoi hän vielä, että oinas tulee väliin...

Portilta kuului samassa askelia, Konradus ukon käpsyttelevät askelet, jotka nopeasti lähestyivät pihan ylitse.

Anu ja Anni pujahtivat etukynttä pirtiin. Konradus ukko tuli kohta jälestä ja toi tullessaan pihalta kuvon räntämäkeläiseltä Mukolan isännältä ostettuja päreitä, jotka hän levitti päreorsille kuivamaan.

IX

Seuraavana päivänä veisteli Anu suurta koivuntyveä päästäkseen lähemmäksi sen sisällä piilevää madonnaa. Sillä piispa oli tilannut uuden sellaisen Santtamarian omaan kirkkoon, joka oli Räntämäellä, Koroisten piispanlinnan vieressä.

Veistellessään Anu piti Annia tarkoin silmällä ja oli kuin tulisilla hiilillä, milloin Anni vain pistäytyi ulkosalle.

Konradus ukko viimeisteli hiki hatussa ristiinnaulittuaan, joka ei enää häntä oikein vetänyt puoleensa. Ruttovuoden jälkeen olivat juuri ristinkiesukset parhaiten tyydyttäneet hänen luomistarvettaan; hän oli tuntenut kirvelevää nautintoa viiltäessään monivuotiset murheensa syntiuhrin tuskanvääristykseen. Mutta murheet olivat viidessätoista vuodessa ehtineet kauhtua, ja muukalaisen kilpailijan ilmestyminen maille oli karhakassa ukossa herättänyt uutta luomisintoa, halua ryhtyä jälleen ylevämpiin tehtäviin kuin ristiteurasten muovailuun.

Piispa oli nyt tilannut pyhän Sigfridin alttarille tuomiokirkkoon nimi pyhimyksen kuvan, ja Konradus ukko piti kiirettä joutuakseen siihen työhön käsiksi. Ja hänen veitsensä oli vähällä vetää ristinkiesuksen kasvot hymyyn, niin hyvälle tuulelle tuli ukko ajatellessaan paimentansa ja piispaansa, johon eilisiltana oli jälleen saanut syytä mielistyä.

... Oli se mukava ukko, oli jo! Panee kuvaniekat istumaan ja istuu itse väliin, ottaa aivan kuin lintu poikasensa siipiensä suojaan. Siinä juttelee, mitä nyt olisi tehtävä, ja kertoo pyhien tarujen ja hymnien luontehikkaimpia ja kauneimpia piirteitä pyhimyksestä, joka on kuvattava, maalaa itse kuvankin sanoilla, niin että sen näkee ilmielävänä edessään, ettei muuta kuin ota pölkky ja veistele liiat puut pois kuvan ympäriltä! Ei se ole mikään kuiva, virallinen tilaus sellainen, silloin tekijä tietää, millaista tilaaja haluaa, ja saa oppia iäkseen!

... Toista maata olivat muut tilaajat, sanoivat vain pyhimyksen nimen, ja jollet patruunaa tunne ennestään, saat juosta kumartelemaan tämän jos toisenkin piispanläänin pappeja ja munkkeja ja utelemaan. Visbyssä oli munkkeja käytetty työpajassa ruokapalkoillaan juttelemassa oppilaille legendoja, ja sitä tietä kai kestikin oli korusanansa oppinut. Hemming herralta kuuli kaiken ilmaiseksi monin puolin paremmin; sehän on itse käynyt katsomassakin maanpiirin parhaat kuvat ja kauneimmat kirkot!

... Eikä se pakina aina rajoitu sillä kertaa tilattuun kuvaan! Puhuu monista muistakin kuvista edeltäpäin, kylvää siemenen mieleen hautumaan, oraan idättää viittaamaan eteenpäin ja intoa virittämään... ja hyvähän sen on puhua, jolla on kuvia ja tuumia pää täynnään! Nytkin jutteli Erik ja Olavi kuninkaiden kuvista, jotka saisi tehdä niin pian kuin kerkiää, luultavasti joihinkin maankirkkoihin. Ja sitten alkaa puhua pyhästä Henrikistä, miten hän olisi meille Erik kuningasta läheisempikin, miten olisi Suomen omasta apostolista ruvettava kuvia vuolemaan, laitettava marttyyrin muistomerkki jokaiseen kirkkoon. Siitä tuumii, tuumii, arvelee, että se olisi kuvattava piispallisessa juhlapuvussaan polkemassa jalkojensa alle Lallia, surmaajaansa... sillä hän se iäisyydessä voittaja on, samoin kuin pyhä Yrjänä voitti lohikäärmeen, jota ratsullaan polettamassa tai jalkoihinsa tallaamassa hänet kuvataan...

Kyllä vainen virittivät työintoa tällaiset uudet näköalat, joiden näki aukenevan edessään. Ja työssä kului pian päivä illoilleen.

Pimeän tullen näytti Anni valkeaa, mutta aikaisin kuten tavallisesti laittoi hän iltaisen pöytään.

Anu oli havaitsevinaan, ettei hänen käyntinsä ollut niin sulavan heiskahteleva kuin muulloin. Hänessä oli jotakin levotonta, pälyvää.

Hänen tuotuaan ruuat pöytään istuutui isäukko heti niiden ääreen. Anni oli jotakin puuhailevinaan ovensuussa, sieppasi sitten salavihkaan suuren villahuivin ja pujahti pihalle.

Anu otti kauhtanansa ja lakkinsa rientääkseen jälkeen.

-- Mihin nyt? ärähti ukko pöydästä.

-- Pistäydyn vain vähän...

Hän pujahti pihalle eikä enää nähnyt, miten ukko karmakasti kavahti pystyyn ja sieppasi lakkinsa ja kauhtanansa hänkin, äristen, kuinka kurittomiksi nuoret kävivät... lähtivät yön selkään, sanomatta edes mihin menivät...

Anu ehti kadulle parahiksi näkemään, miten Anni Kirkkoturulle päästyään pyörähti vasemmalle Yrjänäntalon aidannurkkauksen suojaan. Hän riensi samaa tietä ohi talon, jonka Henrik lehtori oli kymmenisen vuotta sitten testamentannut pyhän Yrjänän alttarille. Kirkkotarhan kaakkoispäästä riensi hän kautta kiukeroisten, koukeroisten katujen juoksujalkaa Suurturun yläpäähän raatihuoneen luo. Kivipuotien välistä kurkisteli hän pitkin turua alas jokirantaan ja älysikin pian miehen taivastelevan kuutamossa lauttauspaikan korvalla. Kohta näki hän Kirkkokadulta tulevan torille Annin villahuivi hartioillaan, ja Lyder kesti lehahti häntä vastaan kuin yökkö valkoiseen vaatteeseen.

Pari lähti Luostarijokikatua Katinhäntään päin. Anu pujahti Luostarivälikadulle, joka muutamain talojen takana, luostarin pitkän kaalimaan päässä, yhtyi edelliseen katuun. Hän ehti parahiksi katujen risteyksen lähelle näkemään, miten kesti oli suojelevasti kietonut Annin kainaloonsa... ja Anni käveli vain eikä ollut tietääkseenkään.

Anu hiipi heidän jälestään luostarin muurin varjossa. Turhaan hän varoi, sillä ei kuutamopari lainkaan vilkunut jälelleen. Mutta ei tullut niin tehneeksi Anukaan... eikä huomannut, että hänen jälestään tuli kirkkaassa kuutamossa keskellä katua musta varjo, joka väliin ketterästi käpsytteli eteenpäin, väliin pysähtyi odottamaan, ettei tulisi liian lähelle.

Täällä luostarin pitkän kasvitarhan kohdalla ei joenpuolella katua ollut enää asuntoja, olihan vain porvarien, enimmäkseen kotisaksojen, varastoaittoja laitureineen jokiäyräällä. Luostaritarhan sivuutettuaan tuli lempivä pari aivan autioon Katinhäntään, Samppavuoren ja joen väliselle kapealle rantaäyrämälle. Kun rantama jälleen alkoi levetä ja loitompaa tuli Sotalaiskylä ja linna näkyviin, poikkesivat he joenrannalta vasempaan, ja Anu näki miten kesti veti Annia kainalossaan ja toimitti kiihkeästi jotakin huitoen vapaalla vasemmalla kädellään. He menivät vuorenkainaloon istumaan, ja Anu hiipi vuoren vierrettä läheisen kallion könkämän suojaan, mihin saattoi selvään kuulla puheen, kestin kiihkonkiehtovat sanat.

-- Niin, että siellä vasta tiedät mitä elämä on! Mitä teillä on täällä? Tuomiokirkkonnekaan, maan ylpeys muka, ei ole mitään edes kaupunginporttiemme rinnalla, puhumattakaan Mariankirkosta häikäisevine suippokaarisine holviverkkoineen ja kierrepylväineen! Ja talonne sitten... piispantalonne ja raatihuoneennekaan tuskin vetävät vertoja millekään lyypekkiläiselle talolle... isäni talo on muhkeampi kuin linnapahasenne kolminkertaisine torneineen. Ja siinä saisit aina asua piikasten palvelemana! Puvuksesi saisit silkkaa silkkiä ja samettia, joita täällä tuskin lie muilla kuin linnanrouvalla, kullassa saisit kulista ja jalokivissä välkkyä ihanista kutreistasi aina sormiesi päihin ja silkkihelmojesi liepeihin! Tahdothan tulla? Sano, että tahdot!

-- Oikeinko todella? kuuli Anu puoleksi riemastuneen, puoleksi arastelevan kysymyksen.

-- Niin totta kuin...

-- Pidätkö sinä niin... kuului jälleen ujo alku, mutta hiljeni siihen.

-- Ah, Anni! Sinua minä... sinä suloisin ja ihanin... sinua minä rakastan, etten voi elää!

Sitten Anu kuuli vain katkonaisia, myrskyisiä sanoja, läähätystä ja ikäänkuin painiskelua. Hän seisoi vavisten ja tunsi aivan kuin maan vajoavan altansa.

-- ... että aivan pakahdun! Anni, sinä hurmaava -- nyt sinä olet minun -- tästä hetkestä -- iäti -- lemmen palossa me sulamme yhteen -- sieluinemme, ruumiinemme...

Anu kuuli tosiaankin painiskelua, kiihkeää painiskelua. Ja hän kuuli samalla kertaa hellänaran ja hädänsärkemän äänen, joka rukoili:

-- Voi, elä, Lyd... (hädissäänkään ei Anni saanut kestin nimeä suustaan) elä, hyvä, rakas... elä... voi, eiii...

Anu tunsi maailman mustenevan silmissään. Hän ei nähnyt enää mitään, ei kuullut mitään. -- Anni, minä tulen! huusi hän ja riensi apuun malttamatta kunnolla kiertää vuorenkielekettäkään.

Kesti oli ykskaks pystyssä.

-- Potzblitz! Kuka...!?

Hän tempasi lyhyen kestinmiekkansa tupestaan ja oli käymäisillään häiritsijänsä kimppuun. Mutta samassa alkoi odottamatta sataa kepiniskuja hänen hartioihinsa ja selkäänsä. Kesti rukalla oli tuskin aikaa vilaista uuteen hätyyttäjäänsä, Konradus ukkoon, joka seisoi siinä kuin ilmestys, hornanpeikko kohennuskeppiään huitoen. Sillä iskut olivat niin tuntuvat, että hän katsoi hyväksi siekailemtta lähteä käpälämäkeen.

Mestari ja kisälli ryhtyivät hoivaamaan Annia, joka kyyrötti nyyhkyttäen maassa saman kivilohkareen vieressä, jolla he alkuaan olivat kestin kera istuneet.

Kesti ei ollut kauaksi paennut, ja intohimojensa hehkussa älysi hän vaistomaisesti heti ainoan tien, joka saattoi viedä kohden maalia. Hän läheni liukeana ja koetti ystävällisesti hymyillä.

-- Kas, mestariko se... valitan... tässä on varmaan onneton väärinkäsitys!

-- Joudu ja tule! tiuskaisi ukko temmaten käsipuolesta tytärtään.

Kesti toimitti jälessä:

-- Koska nyt kerran salaisuutemme, Annin ja minun, on tullut ilmi, niin tahdon heti, lykkäämättä huomiseen --

Konradus ukko tyrkkäili maasta lisävauhtia kohennuskepillä, joka oli hänen vasemmassa kädessään, ja veti oikealla Annia mukaansa. Kesti juoksi jälestä ja läähätti hengästyksissään.

-- Tahdon heti pyytää tyttärenne kättä... pyydän tyttärenne kättä! huusi hän kovemmin, arvellen, ettei ukko kuullut, kun yökylmässä routautunut loka kopisi jaloissa.

Mutta sellaista huutamista ei ukko sietänyt. Hän jätti tyttärensä ja kimmahti kestiä vastaan kuin ammuttu nuoli.

-- Pidätkös kitasi, ryökäle! puuskahti hän. -- Tuosta saat, tuosta...

-- Elä lyö! Minähän pyydän...

-- Tuosta saat...

Ukon kohennuskeppi liikkui niin navakasti, ettei sulhasen auttanut muuta kuin ottaa pakopötkä uudestaan.

-- Koko kaupungin herättää, ärisi ukko, tätä häpeää näkemään ja kuulemaan... luostarissa ovat kenties jo kuulleetkin.

Hän riensi taasen tyttärensä ja kisällinsä kera jatkamaan matkaa Katinhännästä Luostarijokikatua pitkin.

-- Jollei olisi niinkuin on... niin kyllä minä näyttäisin, kirskui kesti hammasta purren.

Mutta nähdessään lemmittynsä loittonevan, tunsi hän yhtäkkiä voittamatonta tarvetta tehdä uuden lähestymisen mahdolliseksi.

-- Tulen huomenna, huusi hän, tulen huomenna luoksenne, kun tyynnytte!