Part 3

Siinä seisoi rinnatusten kaksi madonnaa. Anun seisovan neitsytkuvan kasvot heijastivat uinailevaa viehkeyttä, sävelsointuista suloa, ja puupulikka hänen kainalossaan muistutti nukkea, jollaisia lapset tekaisevat leikkikaluikseen. Lieneekö nuori taideniekka koskaan nähnytkään pientä poikalasta, ainakaan ei hän ollut sellaista niin hellin katsein tarkastellut kuin madonnansa mallia. Konradus ukon äidillinen mummo, jolla oli huntu hiussuortuvillaan, taasen kantoi käsivarrellaan päästä jalkoihin täysluomaista poikalasta. Ja istuvan pojan pitkä paitakin syrttäytyi polvilla ja siitä alaspäin niin luontehikkaille laskoksille. Mummossa itsessään, vaikka vaipanlaskokset olivatkin ylen taiten ja huolellisesti vuollut, oli jotakin koulumaista kankeutta; Anun tyttömäisen madonnan jaloista, ihannoivalla hellyydellä muovatuista kasvoista henkäili vastaan hieno välittömyys.

Muistoihinsa vaipunut Konradus vanhus ei näyttänyt suurin panevan merkille kuvien eroavaisuuksia. Hän virkahti tummasävyisin äänin:

-- Niin, hymyili kerran elämä minullekin, sain minäkin luoduksi pyhän hymyn jumalanäidin huulille. Mutta sitten --

Hänen sanansa värähtivät katketen. Hän istuutui leveälle jakkaralle lämpimän kiukaan kylkeen ja lautamies istuutui hänen rinnalleen. Anni pisti pärevalkean pihtiin kiukaan nurkkaan, ja molemmat nuoret istuutuivat kiukaan loukkoon. Ja kyyryisillään istuen tuijotti vanha mestari vuolulastuihin lattialla, aivan kuin näkisi kauhunkuvia edessään.

V

Ja vanha Konradus mestari kertoi:

-- Olihan sitä Birgitta tietäjätär jo ennustanut, oli sanonut maailman turhuutta ja loistoa rakastavalle Blanka kuningattarelle, että vitsaus oli tuleva. Niin tiesi vanha Elavus rovasti piispan kertoneen, ja kansan syntien tähden Henrik lehtorikin sanoi sen saapuneen.

Oli ruton raivoamisesta jo kuultu kesteiltä ja laivureilta, tiedettiin sen etelässä samoavan idästä länteen ja urkenevan pohjoista kohti. Mutta ei osattu oikein uskoa, että se täältä kautta palaisi itään, omille mailleen. Paljoa kärkkäämmin täällä odotettiin Wiipurista tulevain laivojen mukana voitonviestejä idästä, sillä Maunu kuningas oli siellä ristiretkellä Novgorodin pakanoita vastaan.

Mutta silloin saapuikin yhteinen vihollinen, musta surma, joka ei säästänyt ristittyjä eikä pakanoita.

Kirkkaana ja lämminnä kevätpäivänä -- leikattiin muistaakseni viisikymmentä -- kalkitsin ja maalailin parhaillaan tätä madonnaa tuossa, missä nyt vuolen ristiinnaulittua vapahtajaa. Poikani Laurentius, vanhuuteni toivo, vuoleksi vieressä toista madonnaa, joka keskentekoisena vieläkin makaa tuolla nurkassa. Pari kisälliä vuoli ja maalasi muita pyhimyskuvia. Kerttu rakkahani oli pistäytynyt kaupungille asioilleen ja jättänyt parivuotisen Annin kehtoon nukkumaan.

Yhtäkkiä juoksee hän kotiin hengästyksissään ja toimittaa, että nyt se rutto on tullut. Purajan laiva oli ensi avovedellä käväissyt Tukholmassa, oli palannut ja hinautunut rantapuotien luo. Tietysti sen ääreen kihertyi puolet kaupungin väestä. Mutta yhtäkkiä itse Puraja laivuri oli kaatunut laivankannelle, hehkuen kuin tulessa ja väristen kuin avannosta nostettuja ihoon oli puhaltunut tummanpunaisia pilkkuja, jotka pian kohosivat mustapäiksi paiseiksi. Hätäännyksissään oli miehiä parinen käynyt käsiksi Purajaan, aikoen kantaa hänet kotiin. Mutta tuskin olivat miehet päässeet kantamuksineen Purajan varastoaitalta Suurturulle, kun alkoi päätä huimata, Puraja putosi tanhuaan ja siihen miehetkin nyykistyivät, samat pilkut ja paiseet ihossaan, sama hehku ja väristys joka jäsenessä.

Kertun viestin kuultuani riensin katsomaan, mutta menemättä jäi perille. Koko Suurturulla ei ollut ainoaakaan tervettä eläjää jälellä, kaikki olivat kauhuissaan paenneet. Hirmusurman uhrit siellä vain vaikeroivat kuolinkamppailussaan, sillä kukaan ei uskaltanut enää käydä käsiksi korjatakseen pois kuolevaa. Mutta ei pelko pelastanut, rutto levisi rajulla nopeudella ympäri kaupunkia, muutamissa päivissä ilmestyi kaikkialle mustuneita ruumiita.

Saarnaveljet ensiksi ymmärsivät ruveta pelastuksesta huolta pitämään. He rukoilivat ja katuivat koko kaupungin puolesta, ruoskivat itseään niin, että luostarin joka komerosta kuului ruoskan viuhkinaa. He ompelivat punaiset ristit levätteihinsä ja ristiä edellään kantaen ja ruoskat käsissään lähtivät pitkänä kulkueena kaupunkia kiertämään. Ja kirkonkellot soivat, ja munkkien kulkiessa polvistui kahden puolen katuja ja kujia syntisparkoja, jotka olivat repineet vaatteensa ja paljastaneet hartiansa ja kurottivat kätensä munkkeja kohden rukoillen siunaavia ruoskaniskuja. Ja hikeen ja väkeen oli saarnaveljillä työtä auttaessaan heitä katumusharjoituksissa. Ja kun kulkue oli kaupungin kaikki kolkat kiertänyt, jatkoi se väsymättä matkaansa maaseuduille, yhtä mittaa ruoskien itseään ja niitä, jotka lihankuritusta rukoilivat, ja kaikkialla soivat kirkonkellot heidän vaeltaessaan.

Hurskas piispa lähti kiireimmiten toivioretkelle etelään, pyhillä haudoilla rukoilemaan herranpyhiä, jotka etelästä olivat jo ilmestyskirjan hirmuiset ratsastajat karkoittaneet. Elavus herra, joka eli vain kolmisen vuotta ruttovuoden jälkeen, saattoi usein olvihaarikan ääressä jutella hänen armonsa retkistä ja hommista. Lähtiessään oli Hemming herra kirjoittanut papeille ankaran paimenkirjeen, ettei kukaan sielunsäilyttäjistä saanut poistua seurakunnastaan ilman hänen lupaansa. Ja pyydä sitten häneltä lupa hirmusurmaa paetaksesi, kun itse oli livistänyt etelään! Ja eikö vain, lasketteli Elavus rovasti useampia haarikoita siemaistuaan, lienekin hurskas isä palastanut Roomaan kohtaamaan nuoruutensa ystävää, Birgitta tietäjätärtä, joka silloin siellä eleli! Siellä olivat lyöneet tuumansa tukkuun, Hemming herra oli käynyt Avignonissa lukemassa paaville pyhän Birgitan ilmestyksiä ja manauksia, vaatimassa pyhää isää muuttamaan Roomaan, pyhän valtakunnan oikeaan pääkaupunkiin, ettei koko ristikunta hänen kanssaan hukkuisi.

Monet papit ja ritarit silloin riensivät mitkä pitemmille, mitkä lyhemmille vaelluksille pyhiin. Ketkä eivät ulommaksi päässeet, tulivat Turkuun rukoilemaan pyhän Henrikin maallisten jäännösten ääreen tai kävivät palvomassa pyhän Jaakon kirkoissa Rymättylässä ja Rengossa tai polvistuivat pyhän ristin juureen Hattulassa.

Sillaikaa kun hurskaimmat näin lepyttivät Herran vihaa, sillaikaa yksinkertaisimmat sulkeutuivat kammioihinsa ja koettivat tarkoin salvata ovensa ilmestyskirjan ratsumiehiltä, ja monet nyykistyivät siten majoihinsa teljettyjen ovien taa. Mutta pian tunkeutui kalmanlöyhkä kaikkialle, ja silloin salvat avattiin, ja laumoittain lähtivät ihmiset päättömään pakoon. Niin keräsimme mekin kaikki kalleudet, mistä oli turvaa matkalla, ja läksimme nelisin pois ruttoisesta kaupungista. Poikani kera kannoin vuorotellen parivuotiasta Annia, äiti tuli jälestä miten paraiten taisi.

Mutta kaikkialle olivat pakolaiset levittäneet ruton mukanaan. Yötä päivää me samosimme, ponnistelimme itsemme upiuuvuksiin; mutta missä kylän näimmekin, ei noussut savua räppänästä, ei ollut tulta kiukaan pesässä eikä haahlassa kattilaa tulella. Ruttoisia ruumiita oli vain kyliin jäänyt, elävät olivat paenneet, ja monet olivat paetessaan tielle nyykistyneet.

Laahustimme yhä eteenpäin, taipaleet pitkät kuin nälkävuodet, ja vuorokausiin olimme tuskin mitään maistaneet. Erosimme suuremmilta kavioteiltä metsien kinttupoluille, emme luulleet sinne ruton osanneen. Vihdoin, aivan nääntymäisillämme, lähestyimme taasen yksinäistä taloa, ja iloksemme näimme savunkin suitsuavan räppänästä. Pinnistimme viimeiset voimamme sinne päästäksemme, mutta sieltäkin voihki vastaamme kuolevan valitus. Ja kuoleva oli talon ainoa asukas. Muut olivat paenneet, paenneet!

Yhä eteenpäin metsäpolkua! Ja ihmeellisesti äärimäinen epätoivo virittää voimia sielläkin, missä ne ovat jo tyyten ehtyneet!

Pellon veräjälle päästyämme näimme tiellä ruumiin, mustan ruumiin, musta kieli ulkona suusta. Ja parin kolmen sylen päässä hänestä istui kuutisen, kaheksisen vuotias poikanen, kiharapää poikanen, itkeä tihersi ja vaikeroi, että "äiti sanoi, etten saa tulla hänen luoksensa". Viimeisiä henkiään haukkoessaan oli äiti varmaankin antanut tämän varoituksen sydänkäpyselleen. Niin liikuttavaa se oli, ettei Kerttu rakkahani hennonut jättää poikaa ruttoisen luo, vaan houkutteli ja maanitteli tulemaan mukaan.

Muutamia kivenheittoja ehti Kerttu kulkea, poikasta puoliväkisin kädestä taluttaen. Silloin yhtäkkiä heittää hän pojan käden irti, näen miten hänen kasvoillaan puna läihähtää ja ne sitten vaaleiksi valahtavat. "Polttaa!" voihkaisee hän, alkaa samassa väristä ja tutista ja vaipuu maahan. "Rutto!" tunnen mielessäni välähtävän, mustaksi humahtaa maailma silmissäni, lyyhistyn istualleni ja ajattelen vain, että nyt jäivät lapsemme orvoiksi, kun rutto näin vei meidät molemmat. Niinkuin unissani näen, miten tummanpunaiset pilkut puhaltuvat Kertun kasvoihin ja paisuvat mustapäiksi paisepahkuloiksi, niinkuin unissani näen, miten hän kääntelee kättään ja katsoo mustapäitä pahkuloita, miten hän painelee niitä ja hieroskelee rikki hätäännyksissään, mutta yhä uusia nousee. Silloin, silloin näen, miten palvottu poikani, elämäni lupaus, ammattini toivorikas jatkaja, kiihkeästi ryntää käsiksi äitiinsä ja nostaa häntä istualleen. Kerttu kiemurtautui kauhuissaan hänen käsistään, mutta ennen pitkää hänkin alkoi puristaa ohimoitaan ja nyykistyi punapilkuin ja mustin paisein.

Minut valtasi mieletön, raivoisa kauhu. Sieppasin tyttäreni, sinut, Anni, ainokaiseni, syliini, en nähnyt mitään, en käsittänyt mitään, en kuunnellut rakkaiden valitustakaan, tunsin vain, että täytyi paeta, paeta. En tietenkään juoksuun päässyt, niin nääntynyt olin, laahustin vain ja ryömin. Ja rajaton kauhuni oli kai tenhonnut pojankin, sinut, Anund, jonka pyhä äiti lähetti minulle samana hetkenä kuin omasta pojastani jäin, niin että sinä tulit jälestäni, en tiedä miten. Minusta tuntui, että taivaan ihme oli lapseni pelastanut ja minun täytyi viedä hänet niin kauas kuin voin. Niin laahustin ja ryömin, kunnes muutamalla päivärinteellä lämmin lauloi minut nyykälleni maahan ja nukuin.

En tiedä kuinka kauan nukuin ennenkun heräsin itkuunne, lapset. Nälkäänne valititte surkeasti molemmat. Pyhä äiti varmaankin toi päähäni tuuman, jätin teidät siihen rinteelle, laskeuduin keväiselle suolle ja poimin sieltä karpaloita. Niitä puristelin suuhusi, Anni, niitä söin itse, ja niitä näppärästi poimit suuhusi sinäkin, Anund. Virkistynein voimin sitten läksimme harhailua jatkamaan. Päivänkehrä kiiri lännen maille, mutta läpi yön urrin. Sinä, Anni, nukuit sylissäni, ja sinä, Anund, marrit jälestä unisena uikutellen.

Harhailimme päiviä parisen, kolmisen, söimme vain talven alla makeiksi paleltuneita puoloja ja karpaloita. Vihdoin löysimme yksinäisen kylän erämaasta, kalajärven rannalta, missä ei mustasta surmasta vielä tiettykään. Sinne jäimme, minulla oli siksi hopeaa ja kultaakin kukkarossani, että saatoimme elää, kun lisäksi tein työtä, mitä osasin. Siellä elimme vuosia parisen, ja pakanoita he siellä olivat, suuren velhonsa uskoivat kalman vihatkin torjuneen taioillaan ja loitsuillaan. Mutta musta surma kiersi kylän, kuulimme vain sinne ruton tuhoista, kuulimme kuinka oli jäänyt autioiksi kokonaisia kyliä ja pitäjiäkin, niin etteivät kirkonkellot vuoden mittaan kumahdelleet, miten autioita taloja sai ottaa haltuunsa ken halusi, mutta kukaan ei uskaltanut niistä ruveta mätäneviä ruumiita korjaamaan.

Parin vuoden kuluttua palasimme tänne kotipihoille. Talossani oli uusi asukas, mutta muutti hän pois, kun oli omistajattomiakin taloja ottaa huostaansa. Puolet turkulaisista oli hirmusurma lakaissut pois, harvoja täällä tapasi tuttujaan. Kuvanvuolijoita oli meitä ollut kolmekin ja kaikilla oli jokunen sälli apunaan. Nyt olin minä yksin. Ja poikani -- ja Kerttu -- en edes tiedä paikan nimeä -- mihin -- mihin he nyykistyivät. --

Näin päätti Konradus mestari kauhumuistelmansa. Ja he istuivat kauan äänettöminä, molemmat nuoret vesissä silmin ja tyrmein mielin, molemmat vanhukset haudansynkkinä eteensä tuijottaen. Vanhalle lautamiehelle oli tämä kaikki tuttua, mutta oudosti ourusi sydänalassa, kun kuuli siitä kerrottavan.

-- Sinut, Anund, virkkoi vanha mestari sitten herein mielin, -- sinut johdatti pyhä äiti hoiviini poikani sijaan. Ja lapsia hirmusurma yleensä säästi. En tiedä, kenen lapsia olet, mutta lahjoja sinulle on siunattu, ja olen sinusta kasvattanut kunniakkaan ammattini jatkajan. Suuri olisi lohtu minulle, jos näkisin teidän, lapset, käyvän elämänne taivalta käsi kädessä, niinkuin yhdessä hirmusurmaakin pakenimme. Valaiskoon pyhä äiti aina tietänne laupiaalla hymyllään!

Hän loi katseen nuoriin. Molemmat olivat nousseet, Anu ilokyyneleet silmissä, Anni ahdistettuna ja hämillään.

-- Tulkaa, että siunaan!

Ja isäukko avasi sylinsä.

Mutta samassa aukeni ovi ja piispan palvelija astui tupaan.

-- Hänen armonsa kutsuu tulemaan luokseen, sanoi hän.

-- Minuako taas? kysyi Konradus mestari kummissaan.

-- Hänen armonsa sanoi, että nuorelle Hamunduksellekin voisi olla opettavaa, jos tulisi mukaan.

-- Mitä nyt sitten?

-- Sinne tulee joku lyypekkiläinen kesti kuviaan näyttelemään ja kaupittelemaan.

Konradus ukko seisoi aivan kuin tyrmistyneenä.

-- Olisi kai jouduttava, sillä piispa lähtee kohta Koroisiin, lisäsi palvelija.

-- Täytynee tulla sitten, murahti vanha mestari.

Mutta vanhalle lautamiehelle ärähti hän:

-- Rutto ja saksat... kun ne ovat liikkeellä, tunkeutuvat ne joka soppeen!

Siihen ei lautamies osannut mitään. Tekihän vain lähtöä majapaikkaansa, Pilviselle, jolle toi nahkansa ja turkiksensa ja jolta osti suolansa.

Konradus ja Anu lähtivät piispan palvelijan mukaan. Mutta Anu tuli lähtiessään luoneeksi katseen rinnakkain seisoviin jumalanäiteihin. Pärevalkea heitti niiden kasvoille himmeän kirkastuksen kajastuksen, mutta tuvan perällä oli pimeää, ja niiden pyhä hymy säteili niin synkkää taustaa vasten.

Anni seisoi allasilmin ja vältti Anun katsetta.

VII

Konradus mestari astui kisällinsä kera piispantalon virkahuoneeseen.

Ensimäisenä pisti ukon silmiin puusta vuoltu madonna, joka istui jalustallaan pöydällä kynttiläin valaisemana. Nuori kisälli taasen iski ensiksi silmänsä kuvan takalistolla seisovaan kestiin.

Lyder kesti oli nokkelasti älynnyt, missä arvossa piispa piti Konradus kuvanvuolijaa sälleineen. Nämä näköjään olivat taideasioissa piispan oikeana kätenä. Ja hän oli mielessään päättänyt, maksoi mitä maksoi, voittaa heidät puolelleen.

Sitä kovemmin häntä hätkähdytti katse, jonka kiltinnäköinen nuori mies heitti häneen. Mutta ei hän siitä nolautunut, ehätti vain ylevän päiväpaisteisesti selittämään:

-- Aa, nuori taideniekka, olemmehan jo toisemme nähneet! Hauskaa nähdä jälleen, sitä mieluisempaa, kun ollaan ammattiveliä! Ja mestari itse? (Katse piispaan, joka nyökäytti päätänsä). Ilahuttavaa tutustua, Konradus mestari!

-- Senkin ilo! murisi ukko partaansa.

Hän oli tarkastellut kuvaa kulmat tuimassa rypyssä. Ensi ajatuksena välähti hänen päähänsä Junu lautamiehen kysymys, "mille se nauraa", niin siron sipparasti virnallaan naikkosen huulet hänestä olivat. Nenä ryömi vähän kyömällään, silmät olivat iloisesti sirrallaan. Päässä oli ruunu kuin kalakuppi, hihahamonen laskeutui kaulasta reisien väliin niin suorin poimuin kuin uurteet olisi viivoittimella vedetty. Kupeella laskeutui hame lannetta ja reittä vasten kiertopoimulle, jonka saattoi arvella harpilla kaarretuksi. Käsivarret ja kaula olivat kuin sorvatut, aivan kuin sorvatut...

Konradus ukosta näytti koko kuva niin sirostellun jäykältä, niin kaavamaisesti näperretyltä, että yksistään tämä tekele pani hänet ajattelemaan suurta työpajaa, jossa kymmeniä kisällejä ja oppipoikia nikkaroi ja sorvasi aivan samallaisia tehdastuotteita, sievisteltyjä porvaristytön virnakkeita.

Ja ukon suu vetääntyi vähitellen pilkalliseen hymyyn. Hän tunsi siksi hyvin armollisen piispan henkevän aistin, ettei pitänyt tällaista madonnaa vaarallisena.

Piispa havaitsi hänen ilmeensä, ja hänelläkin pilkahti hymy silmäkulmassaan.

-- Mitäs Konradus mestari pitää lyypekkiläisestä madonnasta?

-- Onhan se... narahti ukko. -- Onko se sorvattu, vai...? kysäisi hän kestiin kääntyen.

-- Hm, nähkääs, alkoi kesti, -- uusi kölniläinen suunta pyrkii luontoon ja todellisuuteen, ja sieltä meilläkin on mallit. --

-- Sorvipenkin todellisuutta! murahti ukko. Mitä kuvan kasvoissa liekin luontevaa, eivät ne ainakaan ole pyhän äidin kasvot.

-- Niin, virkkoi piispa, kuvasta puuttuu se hengensävy, joka sen jumalanäidiksi pyhittäisi. Voitte sen kuitenkin jättää tänne, kenties haluaisivat sen ottaa johonkin kirkkoon, mihin täällä kotona ei ehditä valmistaa, lisäsi hänen armonsa suopeasti myhäillen suojateilleen.

Kesti puraisi alihuultaan.

-- Mitä näihin tulee, miellyttävät ne minua enemmän, jatkoi piispa viitaten muutamiin ornamenttilistoihin ja koristemaalausnäytteihin, jotka olivat hujanhajan pöydällä. -- Tahdon tilata teiltä alttarikaapin, johon Konradus mestarin madonna tuomiokirkossa sijoitetaan. Kenties sellaisia tilataan useampiakin, kun saan aikaa kuulustella ja neuvotella; kenties tilataan myös niin useita kuorituoleja, että voitte lähettää miehet niitä valmistamaan.

-- Nöyrin palvelijanne!

-- Jäättekö tänne kuinkakin kauaksi?

-- Laiva, jonka mukana tulin, aikoo käydä täällä vielä kerran tänä syksynä, ja aion jäädä tänne niin kauaksi.

-- Hyvä. Voin kirjoittaa rivisen mukaanne, niin saatte käydä itse puhuttelemassa seurakuntain pappeja.

Konradus mestari teki lähtöä kisällinsä kera.

-- Olisi suurin iloni, jos saisin käydä katsomassa työpajassanne, virkkoi kesti mielistellen.

Konradus ukko rypisti vain tuimasti otsaansa.

-- Antaa vieraan vuorostaan nähdä meidän mestarimme töitä, välitti piispa myhäillen.

-- Saahan hän... käyköön, missä haluaa!

Mutta kun Konradus ukko palasi Kirkkoturua ja Napaturunkatua tupaansa, käydä kääkersi hän niin tuimaa vauhtia, että Anu tuskin pysyi hänen kintereillään. Kesti tulla huippaili hyvän matkaa jälkivietteessä, tuli melkein hammasta purren madonnansa kärsimän tappion tähden.

... Senkin tuhrusmestarit! Heidät oli kukistettava, ensin voitettava puolelleen ja sitten kukistettava. Jollei lyypekkiläinen madonna heihin tehonnut, on heidät voitettava omillaan! Lienee kai heillä luonaan jotakin, mitä tahansa, jota voi ylistää pilviin... se aina tepsii, kun sen tekee hienosti ja häikäilemättä! Tietysti on se tehtävä yksistään heidän kuullensa... häikäilemättä, mutta hienosti...

Hän huippaili saman talon pihaan, mihin näki toistenkin menevän. Hän näki valon vilkahtavan yöhön jostakin ovesta melkein nenänsä edessä, mutta heti oli jälleen pimeää.

Konradus mestari tuiskahti päistikkaa tupaansa; Anu tuli kynttäkantta jälestä.

-- Laita iltaista! murahti hän tyttärelleen ja riensi Nousiaisten madonnan luo, aikoen raahata sen nurkkaan ja kätkeä peitteihinsä.

Anni nousi heti lähtien ruokasuojaan porstuan perällä. Mutta tuvan ovella oli hän vähällä törmätä kestiin, joka pimeässä porstuassa haparoituaan oli vihdoin löytänyt ovenrivan edessään tuikahtaneen ja pimenneen valon johdolla.

-- Ah! huudahti kesti ihastuneena. Ja tytön näkeminen sattui kuin sytyttävä soihtu hänen valloitustuumiinsa. Tämä tyttö oli hänen voittonsa seppelöivä!

Anni karahti tulipunaiseksi ja seisoi kuin puusta pudonneena paikoillaan.

-- Mene, tyttö! kuului ärähdys tuvan perältä.

Ja Anni pujahti porstuaan.

Lyder kesti lähestyi mestaria silmiään siristellen, korviaan höröstellen.

-- Ah, siinäkö mestarin viimeinen taideteos? Ei, elkää viekö sinne pimentoon. Ei, ei sinne, tuodaan tänne valoon, että saa nähdä!

Hän kävi kiinni ensin Konradus ukon käsivarteen ja sitten kuvaan, kun ukko tempasi kätensä pois. Puoliväkisin veti hän kuvan aivan päresoihdun ääreen kiukaan luo ja kiintyi kokonaan katselemiseen -- ja näytti joutuvan yhä enemmän ihmeihinsä.

-- Mutta -- tuumi hän ikäänkuin itsekseen. -- Ah, kuka olisi uskonut! Mikä luontevuus ja ylevyys samalla! Luonto itse, lempeä äitiys ylennettynä taivahisen valon säteilyyn! Ei etelästä, vaan täältä kylmästä pohjolasta on uusi aamutähti koittava! Mestari, ettekö tahtoisi ottaa minua oppilaaksenne, halvaksi oppilaaksenne...?

Kiemurrellen kohosi hän yhä innostuneempaan ylistysvirteen; eteläisemmän ilmanalan lapsi näytti syttyvän lopulta aivan ilmituleen. Ja vilpittömyydessään mestari iloitsi siitä, että muukalainenkin oli ymmärtänyt hänen taiteensa etevämmyyden. Imarteluun ei hän ollut tottunut, kenellepä siitä olisi ollut hyötyä, ja kestille kaikista vähimmän! Hän oli kuullut vain maalaisten yksinkertaisia ihastussanoja ja nähnyt piispan tyytyväisenä nyökäyttävän päätään. Nyt sai hän näin odottamatonta, alistuvaa tunnustusta vieraalta ammattimieheltä, kilpailijaltaan. Ansaittua sen täytyi olla... ja olihan hän huolitellen valvatellut luonnostaan, siihen parhaansa pannut, oli aikoinaan usein iloinnut, kun oli keksinyt milloin minkin uuden ajatusvivahduksen visbyläisen koulun pohjalta. Kenties siitä lopulta olikin tapahtunut jotakin kuun kuulematonta, päivän näkemätöntä!

Anu seisoi syrjässä madonnaluonnoksensa vieressä ja katseli koko ajan mestarinsa kasvoja. Hän näki miten jo ensi sanat sulattivat ukon äkäisen ilmeen, miten tuiman totiset kasvot lientyivät hyväntuulen myhäilyyn, kirkastuivat itserakkaaseen irvistykseen, joka näytti melkein rumalta. Nuori mies tunsi hädän ja kipeän tunnetta, tunsi vaistomaisesti, että hänen kasvatusisälleen tehtiin jotakin pahaa. Ja samalla tunsi hän kateutta vasten tahtoaankin.

Mutta silloin kesti kääntyi hänen luomukseensa.

-- Niin, siinä on oppilaani vuolema madonna, riensi ukko ystävällisesti selittämään, ottipa vielä pihdistä päresoihdunkin, lisäsi siihen uusia päreitä ja tuli oikein lähelle valkeaa näyttämään.

Lyder kesti aikoi nähtävästi alottaa uuden ylistysvirren. Mutta tämän kuvan kasvot näyttivät todellakin panevan hänet tunnustelemaan ja tarkastelemaan.

Sillävälin oli Anni viipynyt ruokasuojassa kauemmin kuin olisi luullut hänen tarvitsevan etsiä leipää, kalakuppia ja palvattua raavaanjalkaa tutuista paikoistaan. Varmaankin oli hän siellä yksinäisyydessä tahtonut tyyntyä, mutta nyt tuli hän tuoden evästä pöytään.

Lyder kestin katse käännähti häneen.

Konradus mestari suhahti tyttärelleen aivan ristiäistuulella:

-- Tuo olutta, hopeahaarikalla!

Anni sieppasi hopeavanteisen haarikan kaapista ja laski siihen tynnyristä olutta. Kesti oli tarkastelevinaan Anun madonnaa, mutta hänen katseensa seurasi salavihkaa Annin luonnonsulavia liikkeitä.

Yhtäkkiä hän hätkähti, vilkaisi madonnaan ja sitten tyttöön, taasen madonnaan ja tyttöön. Hänen kasvojensa kärkäs jännitys muuttui varmuuden ilmeeksi. Hän nyökäytti päätään, hiljaa, ajatuksissaan vain, ja näytti kireästi miettivän.

Anni oli täyttänyt haarikan, hopeahelaisen kunniahaarikan, jota Elavus rovastin ja Henrik lehtorin manalle mentyä oli harvoin käytetty. Konradus ukko tarttui siihen, mutta näytti ikäänkuin epäröivän ojentaessaan sen ensikertaiselle tuttavalleen. Lyder kesti tarttui haarikkaan ja kulautti, irvisti ja kehui. Kehui suomalaista vaarinkaljaa, ja ukko oli mielissään...

Anni pysähtyi ukon suuren päresoihdun loimoon kuvantarkastelua katsomaan.

Lyder kesti loi häneen janoavan katseen. Mutta samassa välähti hänen päässänsä ajatus... niin nerokas, että hänen kasvonsa kirkastuivat...

... Tyttö oli viehkeä, kiehtova -- ja kuvassa oli lempivän pojan ihannoima sävelkajastus hänestä! Samat sanat sopivat molempiin, samalla puheella saattoi valloittaa nuoren taideniekan ja hänen suloisen mallinsa...

Ja hän alkoi puhua, madonnaan käännetyin kasvoin, ikäänkuin sitä arvostellen, mutta Annin katsetta katsein etsien.