Part 1

PYHÄ HYMY

Historiallinen kertomus Hemming piispan päiviltä

Kirj.

LAURI SAURAMO [Lauri Soini]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1911.

I

Piispantalon portista tuiskahti turulle pienehkö mies, vanha miehen käkkyrä.

Olivat jo kumaraisillaan ukon hartiat, ei suoraan kuulakkaa syystaivasta kohden, vaan eteenpäin viittasi lakin pyöreä kupu hänen päässään. Mutta ketterästi hän käydä tuiversi, niin että heiskahtelivat vain tummahkon porvariskauhtanan liepeet ihonmukaisia housuja vasten, siinä polvilumpion paikkeilla. Tiuhaan pistättivät syyspäivän lämmittämää tanhuaa kurpposet, joiden ruojut yletti nipinnapin nilkkaan. Tiuhaan nyökähteli uurreotsainen pää, pannen tasalatvaksi leikatun tumman tukan hepsahtelemaan, ja kun hän Kirkkoturun kaakkoisesta kainalosta käännähti Napaturunkatua itäänpäin, jännittyi hänen käsivartensa koukkuun ikäänkuin temmaistakseen askelille vinhempaa vauhtia.

... Aina se piispa vanhus kutsui juuri hänet todistamaan papereitaan, lahjus- ja kauppakirjojaan! Olisi väliin saanut muitakin kiskoa työstään, keskellä kaunista arkipäivää! Mutta ei kai pitänyt muiden nimeä niin pätevänä... ja kukapa muuten hänen armolleen maallikoista lie ollutkaan yhtä likeinen... hänhän kuului melkein hengellisiin, ja asuikin niin lähellä...

Vanhan miehen ajatukset pyörähtivät aprikoimaan, minkä pyhän sielun päivän lahjakirjassa oli mainittu tänään olevan. Latinankielinen paperi oli hänelle muuten silkkaa latinaa -- nämä kotikielet hänelle riittivät, vaikka tuli saksojen sanoissakin vähin toimeen -- mutta datumeista oli hän hieman perillä latinaksikin. Ilman piispan documentumejakin muisti hän, että nyt oli muuan lokakuun päivistä anno Domini 1365, mutta aprikoimallakaan ei hänelle tällä kertaa vaiennut, minkä oudon pyhimyksen nimen vanhus oli suustaan pudottanut; se oli niin hämmentynyt latinan jangerruksen sekaan.

Aprikoidessaan oli hän käydä tuivertanut pyhän Yrjänän talon aitovartta pitkin, välittämättä vähääkään vasemmalla houkuttelevista Napaturun puotiluukuista. Katu, joka oli vain Yrjänän talon kaalimaan pituinen, päättyi pian, ja ukko oli joutunut piispan peltojen reunaan, missä kohosi kadun päässä muutamia turvekattoisia puutupia piispan alueella. Siinä hän äkkipäätään pysähtyi muutaman sellaisen pikku talon eteen ja jäi siihen katselemaan leveää honkalautaa, joka oli naulattu miehen päätä korkeammalle tuvan päätyseinään.

Tähän tauluun oli viheriäiselle pohjalle maalattu kultakirjaimilla nimi: _"Conradus Pictor"_, joka kimmelsi silmää kiehtovana aamupäivän säteissä. Itse oli hän sen maalannut; ristimänimensä jälkeen oli hän liikanimekseen saanut tuon "pictorin" piispan papereista jo kolmisenkymmentä vuotta sitten, ja se merkitsi hänen maalarinammattiaan. Mutta nimensä viereen oli hän samoin kultavärillä maalannut hymyilevän pyhän äidin kuvan, latinaa lukemattomillekin julistamaan, että Konradus mestari oli valmis maalaamaan ja puusta vuolemaan pyhimyskuvia kirkkoihin ja muitakin kuvia jos ehti ja haluttiin.

Tämä tuttu kuva oli silmiin vilahtaessaan herättänyt hänen mielessään himmeän tunnehäivähdyksen, joka yhtäkkiä kohotti hänen tuiman totisille kasvoilleen lämpimämmän ja kirkkaamman ilmeen. Päivänsäteet näyttivät ikäänkuin hyväilevän kuvaa ja taittuvan pyhimyskehäksi sen ympärille. Ja vanhus tunsi sydämessään tuulahduksen menneiltä ajoilta, jolloin vielä oli päiväpaistetta hänen elämässäänkin.

Hyväillen hiipaisi se tuulahdus rintaa, mutta samalla vihlaisi niin kipeästi. Ja ukon käkkyrä kiskaisi jälleen käsivartensa jäntevään koukkuun ja pyörähti portista talon pihaan.

Portissa oli hän vähällä törmätä sorjaan pariin, nuoreen mieheen ja neitoon, jotka iloisen huolettomina olivat tulossa kadulle.

-- No, mihin nyt? ärähti vanhus.

-- Vähän vilvoittelemaan vain, virkahti nuori mies.

-- Kaikkiakin! Lähteä lerkehtimään parhaana työpäivänä! Tällainen kirkas sää, näkisi paljon paremmin kuin tulen valolla, mutta pian se menee läpi käsien. Ja ken tietää, vaikka jo tänään tulevat perniöläiset tiedustamaan jumalanäitiään markkinatiellään, ja siitä vielä paljas puu vastaan irvistää!

-- Se on jo maalattu. Läksin vain vähän... että saisin sitä kirkkaamman hymyn huulille.

-- Aina sinä siinä hymyinesi ja hämyinesi! murisi vanhus. -- Ikäänkuin tässä eivät olisi aikoinaan muutkin saaneet hymyä pyhän äidin huulille, vanhaan totuttuun tapaan! Ja sinä, Anni, mihin sinäkin?

-- Viikkomarkkinoita vähän katsomaan --

-- Parasta, kun katselisit kuontaloitasi ja sukanneuleitasi! ärisi vanhus tuivertaessaan pihaan.

Nuori pari näki ukon katoavan matalasta ovesta matalaan rakennukseen, ja kadulle mennessään he kuulivat, kuinka hän äkäisesti tempasi auki puisen vetoluukun, joka oli kolmin kerroin suurempi kuin viereisissä tuvissa, saadakseen valoa työhuoneeseen. Ja samassa alkoi kuulua kolketta, sillä ukko oli tarrannut puuta veistämään.

Lieneekö nuorta miestä ja tyttöä hieman arveluttanut tätä aherrusta kuullessaan lähteä joutavanpäiten kävelylle, vai eivätkö lie olleet oikein selvillä retkensä suunnasta, ainakin he tuokioksi pysähtyivät ikäänkuin kahdenvaiheella.

Nuori Anu, Anund eli Hamundus, kuvanvuolija ja maalari hänkin, oli puettu samaan tapaan kuin Konradus vanhus, kauhtana vain oli vaaleamman harmaa. Hän oli solakkaa kasvua, melkoista pitempi mestariaan. Hänen melkein tyttömäisen sorjaan vartaloonsa oli uuras työ painanut vakavan jäykkyyden leiman, mutta sittenkin havaitsi hänessä jo ensi silmäyksellä jotakin uinailevan hentoa. Unelmoiva, iloisen unelmoiva oli katsekin silmissä, jotka vaalakan verevistä kasvoista suuntautuivat neitoon lämpimin, ihailevin ilmein.

Anni, Konradus mestarin tytär, oli isäänsä, pienehkö kasvultaan. Hän oli puettu väljään sinisenharmaaseen hihahameeseen, ja vyöllään oli hänellä edestäpäin suurella solella kiinnitetty vyöhyt, jonka alla hamonen keveästi poimeutui runsaille laskoksille ja kohosi poven kohdalta suipolle kuppulalle antaen hieman aavistaa siromuotoisen vartalon suloja. Helmojen alta pistivät esiin suippokärkiset lipokkaat ja vilahti hieman punajuovaista sukanvarttakin. Kaulakoristuksena oli ketjusta riippuva rintahely, korkeuttaan kaksinkerroin leveämpi hopeasydän, jonka keskellä oli aivan oikeasuhtainen sydämen kohokuva ja yläreunassa pystyssä suojeleva pyhä risti. Olkapäillä liehui valtoimenaan avaraliepeinen, tummanharmaa vaippa, jonka pakkasella saattoi kietoa melkein kaksinkerroin ympärilleen.

Hiljaa lähti pari kävelemään Napaturun puotien editse kirkkoa kohden, ja nuori mies heitti tuontuostakin salavihkaan ihailevan katseen tyttöön. Kuinka säisyllä kainoudella hän notkutteli nuorta niskaansa, kaarrutti kaunista kaulaansa siveään etukumaraan! Miten viehkeiltä näin syrjästä katsoen näyttivät nuorekkaat, kukoistavat kasvot! Otsa pyöristyi sirona punasamettisen sappelin alta, ja tummahko tukka liehui takana vapaana sappelin punaisten nauhanpäiden keralla. Silmäluomet lummailivat sulavasti tummanruskeilla teräsillä, joilla oli niin kiehtova lämpö, vaikkei siitä tiennyt, oliko se heijastusta pyhän äidin lempeästä katseesta vai maallisten halujen kytöä. Somasti suippenivat rusoposket pyöreään pikku leukaan, ja suu punahuulineen näytti olevan luotu hymyilemään, mutta kun hän jo piskuisena oli jäänyt orvoksi äidistään, oli alituinen aherrus ja ominpäin emännöiminen tälle ruususuulle antanut mitä somistavimman toimekkuuden piirteen, joka väreili ujosta elonilon kaihosta.

Uteliain, janoisin katsein hän tähysteli puotien avoimia luukkuja, joiden edessä tungeskeli tukulta väkeä, enimmäkseen maalaisia näin viikottaisena toripäivänä. Nämä puodit olivat pystytetyt tuomiokirkon entisten sotaisten ulkovarustusten paikalle, ja niissä oli tarjolla hienoimpiakin tavaroita kirkkoa ympäröivän ylhäisimmän kaupunginosan varalta. Eipä sentähden ollut ihme, jos Annin silmät väkisinkin kääntyivät sinnepäin pälymään, ei ihme, vaikka hänen täytyi pysähtyäkin, kun huomasi muutamalla puotiluukulla parhaillaan levitettävän hienoa yperiläistä verkapakkaa.

Pääsivät he sentään puotien ohi Kirkkoturun kainaloon. Silloin Anni yhtäkkiä huudahti ihastuneena:

-- Kas, piispa tulee kirkkoon!

Anu suuntasi hänkin katseensa kapealle turulle oikeaan. Tämän turun reunassa kohosi piispanpeltojen laidalla kaksikerroksinen kivitalo, jota sanottiin piispantaloksi, vaikka se oikeastaan oli rakennettu tuomiokapitulia varten, kun 65 vuotta takaperin piispanistuin siirrettiin Koroisista tänne uuteen Turkuun, uuden tuomiokirkon jalan juureen. Talon yläkerta oli muuten toistaiseksi tuomiorovastin asuttavana, sillä tuomiorovastille, jonka viran Hemming piispa oli perustanut viisitoista vuotta sitten, vasta parhaallaan rakennettiin suurta, kaunista taloa joen rannalle, kirkkotarhan läntisen portin edustalle.

Piispantalosta tuli turulle kaksi pappismiestä, jotka juhlallisen hitaasti lähtivät astumaan kirkkotarhan koillispuolista aito vartta portille, josta papit kulkivat kirkon itäpäässä olevaan sakaristoon. Anu tervehti heitä juuri heidän lähetessään porttia, ja toinen heistä nyökäytti ystävällisesti päätänsä.

Tämä oli itse Hemming herra, iältään jo kahdeksannella kymmenellään. Mutta kasvoista, jotka vanhuuttaan näyttivät ikäänkuin lumihuurteisilta, kuvastui henkevä hienous, silmistä pilkkui viisaan viileä lempeys, ja kauniskaarteisista leukapielistä suipistui suu elonsuopeaan myhäilyyn. Mustan arkilakin alta, joka peitti paljaan päälaen, laskeutui päätä kehystämään hopeanvalkoinen tukka. Keskikokoisen siroa ja vanhuudessaankin hiotun keveäliikkeistä vartaloa verhosi vakaa musta puku, ja tuskin yhtään kumartuneilla hartioilla oli musta, hihaton levätti, jonka kaulus oli edestä kiinni, ja avarat liepeet liehuivat niin lähellä maata, että niiden alta vilkkuivat vain koruompeleiset jalkineet.

Tervehdykseen vastattuaan käänsi hän kauniilla liikkeellä älykkään, valkohapsisen päänsä rinnallaan kulkevaan rotevaan ja hartiakkaaseen tuomiorovastiin, Henricus Hartmanniin, joka ikäänkuin suojelevasti kallisti suuren, leveäotsaisen päänsä kuuntelemaan hänen sanojaan. Niin katosivat he porttiholviin.

-- Anu, virkahti Anni innosta säteilevin silmin, -- mennään mekin kirkkoon!

-- Minä tahtoisin mieluummin, että menisimme luostarimäelle. Olin sitä ajatellut --

-- Mitäs me siellä!

-- Oi, tällaisena säteilevänä päivänä olisi ihanaa katsella sieltä joenvälkettä ja linnanselän pilkotusta! Silloin tuntuu aina aivan kuin valonsäteily sytyttäisi sydämen rinnassa. Kirkkaan saisin sieltä hymyn perniöläisten neitsyt-äidin huulille!

-- Voimmehan mennä sitten, mutta käykäämme nyt ensin kirkossa piispaa kuulemassa!

-- Hän kai menee vain sakaristoon kirjojaan nuuskimaan.

-- Usein hän näin toripäivinä tulee kirkkoonkin, lukee rukouksen tai messun tai saarnaa maalaisille.

-- No mennään sitten.

Napaturun puotiluukuilla tungeksiva väkijoukkokin oli nähnyt piispan menevän sakaristoon, eikä kauppamiehille lie ollut kovinkaan mieliin, kun ostajat lähtivät kynttäkantta kirkkoon. Anu ja Anni liittyivät joukkoon ja kiersivät turua kirkkotarhan itäpään ympäri, pyhän Yrjänän ja Piispankoulun (sittemmin pyhän Lauritsan) talojen editse, ympärysmuurin eteläportille, josta menivät kirkkotarhaan.

Siinä Unikankareen korkeimmalla kenkämällä kohosi maan suurin ja upein kirkko, joka satasen vuotta sitten oli valmistunut käyttökuntoon, mutta oli sitä jo Hemming piispan aikana alettu minkä mistäkin kohdin laajennella ja sen upeutta kohottaa lisärakennuksilla. Niinpä oli harmaakivisen, suorakaiteenmuotoisen runkorakennuksen länsipäässä kohoavan tornin korokkeeksi muutama vuosi sitten tiilistä muurattu suiponpyöreä tornilakka, ja parhaallaan muurattiin sen ympärille neljää pienempää, kahdeksankulmaista nurkkatornia. Jälestäpäin oli rakennettu myös runkorakennuksen itäpäähän sitä kapeampi kuorirakennus ja samoin emärunkoa matalampi poikkilaiva, jonka päädyt antoivat pohjoiseen ja etelään.

Anu ja Anni menivät muiden mukana etelänpuoleiseen pääkäytävään, ja pirskoitettuaan kirkon eteisessä seinään kiinnitetystä kivimaljasta vihkivettä vaatteilleen astuivat he hämyvaloiseen kirkkoon. Sen runkorakennuksen jakoivat kymmenen neliskulmaista, kahdessa rivissä seisovaa pilaria kolmeen laivaan, joista keskimäinen oli himmeästi valaistu muutamin rautaisissa kynttiläruunuissa tuikuttavin vahakynttilöin, mutta sivulaivoissa hiiviskelivät salahämyiset varjot. Sillä pienet ikkunaruudut olivat himmennetyt monivärisin lasimaalauksin, joissa pyhimykset näyttivät aivan elävän ja hehkuvan niihin ulkoa säihkyvissä päivänsäteissä, mutta sisälle niiden läpi pääsi päivänvaloa tuskin nimeksikään.

Keskilaivan levyinen pääkuori oli näin tavallisena toripäivänäkin kirkkaammin valaistu. Pyhimmältä sijalta alttaripöydän takaa, sen kivijalustaa verhoavan, kultaompeluksin kukitetun antipediumin ylitse, häämötti avoinna vanha alttarikaappi, mistä pyhäinjäännöksiä kätkevä pyhä lipas oli saanut väistyä jumalanäidin tieltä, jonka Konradus mestari oli piispan tilauksesta tehnyt jo nuorena miehenä, kohta Visbystä opista palattuaan. Tummannsiniseen, kultapaarteiseen ja kullalla tähditettyyn vaippaan verhottu pyhä äiti loi lämmintä äidillistä ylpeyttä huokuvan katseen pyhään lapseen, joka istui hänen polvellaan; äidin vasen käsivarsi oli pojan ympärillä, kuitenkaan koskematta häneen, ikäänkuin vain varoen, ettei kallis piltti pääsisi vahingossa horjahtamaan, ja oikea käsi oli kohotettuna palvojia siunaamaan. Syrjäisemmällä sijalla oli pyhän äidin poika miehuudessaan, nimittäin pronssinen ristiinnaulitun kuva, joka suurina juhlina otettiin alttarilta kannettavaksi ja retuutettavaksi juhlasaattojen edellä, ja korkealta katosta, kuorista ensimäisen holvikaaren alla, riippui puusta leikattu riemuristi. Pyhäinkuvia, joiden kunkin edessä tuikutti vahakynttilä, oli ympäri kirkkoa, mutta varsinkin parilla kolmella sivualttarilla, ja kattoholvit olivat täytenään sekkomaalauksia, joita lehti- ja kukkaköynnökset kehystivät ryhmiin.

Salahämyinen oli kirkko himmeässä valossa kaikkine "jocalioineen" ja "paramentteineen" ja kuvineen ja kuvitettuine suippokaariholveineen; lisäksi vanha "dominus Henzsus", suntio, kulki vähän väliä ympärinsä vitjoista heiluttaen pöllähtelevää suitsutusastiaansa puoleen ja toiseen. Mutta silloin vasta tässä hurmohämyssä uskovaisten tunne lehahti lentimilleen, kun kuoro viritti juhlallisen, sulosointuisen hymnin, jonka rytmilliset, kiemurtelevat sävelet hymisten aaltoilivat holvista toiseen.

Laulu hiljeni. Ja silloin astui sakaristosta pääalttarille Hemming piispa, säkenöivin jalokivin koristeltu hiippa päässään, yllään valkoinen alba ja hopea- ja kultaompeleinen dalmatica. Täällä himmeässä, väräjävässä vajossa jos missä näyttivät hänen kasvonsa huurrehileisiltä, ja lumilepereiltä näyttivät valkohapset hänen ohimoillaan. Ilmetyltä pyhimykseltä näytti hän siinä jo elävillä jaloillaan. Ja kun hän taipuisin liikkein hartaasti polvistui pyhän äidin eteen, silloin kuului alttarilta ääni, joka samalla kertaa kalskahti kuin hiottu teräs ja helähti kuin hopeatiuku. Raikas oli ääni ja kirkas, ja kirkastuksen säteinä sattuivat sanat kuulijain sydämiin.

-- Ollos tervehditty, Maria, täynnä armoa! Herran keralla sinä käyt, siunattu olet sinä vaimojen seassa ja siunattu on sinun kohtusi hedelmä, Jesus Kristus. Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile meidän puolestamme nyt ja kuolinhetkellämme. Amen.

Ave Marian jälkeen rukoili hän vielä muutamin valituin sanoin, ja hartain ja kiitollisin silmin seurasi seurakunta hänen poistumistaan. Hän oli pistäytynyt sakaristosta kirkkoon yhtä paljon tuodakseen oman palvontansa taivaan ruhtinattarelle kuin näyttäytyäkseen odottaville uskovaisille. Ja jo hänen näyttäytymisensä juhlakoruissaan viritti mielet ihastukseen, ja pelkkä hänen äänensä kuuleminen oli sieluille ylennys.

Hänen poistuttuaan alotti pyhän Yrjänän alttarin messupappi latinankielisen messun.

II

Anu ja Anni astuivat kirkosta kuuleaan syyspäivään. Ja samalla tuntui haihtuneen niinkuin savu tuuleen se hämyinen hymistys, joka kirkossa valtasi mielen. Mutta jätti se sentään hieman jälkeäkin. Tuntui sielu tuorehtuneen, herkistyneen, tunsi hämystä tultuaan aivan saattavansa sulaa yhteen päivänsäteiden kanssa, hiutua hiljaiseen, lämpimään säteilyyn.

He palasivat kirkkotarhan länsiportista, ja pysähtyivät tuokioksi katselemaan uutta tuomiorovastin talon rakennusta. Mutta kun muuraustelineet hämmensivät vielä kaikki vaikutelmat, lähtivät he kirkkokatua luostarille päin. Siinä oli heti oikealla suuri domus clericorum, jossa toistaiseksi asuivat useimmat tuomiokapitulin kaniikeista ja kirkon messupapeista, kun uskovaiset eivät vielä olleet ehtineet tarpeeksi asti lahjoitella taloja kullekin erikseen. Oli sentään kirkkokadun varrella jokunen hengellisten talokin, mutta enimmäkseen katuvartta reunustivat varakkaimpien porvarien talot aina suurelle kauppaturulle saakka.

He menivät pitkän ja kapean turun halki, puotirivien välitse, sen yläpäähän, jossa seisoi kivinen raatihuone. Torin sivulla, kulmitusten raatihuoneen kanssa, kohosi suuri kivitalo, jonka rakennustöitä parhaallaan lopeteltiin, vaikka talossa jo asuttiin. Se oli saksaporvari Helye Kuterin talo, hansalaistyyliin rakennettu. Kadullepäin antavan päädyn ylikerta pisti alikertaa ulommaksi kadun ylle, ja talo pyrki aivan rehentelemään raatihuoneen verroille. Helye saksa oli sen laittanut niin suureksi sentähden, että hän aikoi antaa majaa kaupungissa pitkin kesää viliseville saksankesteille. Tällä puolella kaupunkia muuten olivat enimmät saksaporvarien talot, olipa loitommalla eteenpäin oikein Lyypekin mäkikin.

Nuori pari kulki Raastuvankatua Luostariylikadulle, joka kaartui Vartiovuoren rinteellä. Kadun oikealla puolella alkoi kohta muurien ympäröimä pitkä kaali- ja ryytimaa, jonka eteläkolkassa oli itse pyhän Olavin luostari kappelikirkkoineen. Kadun toisella puolen, Vartiovuoren rinteillä, vastapäätä saarnaveljien domusta, oli Helvetti, kaupungin viheliäisin kolkka, jossa elämä tietenkin oli nimen mukaista. Molemmat sivuutettuaan nousivat Anu ja Anni Samppalinnan vuorelle, jota myös luostarimäeksi nimettiin.

Luostarin ylitse, Vartiovuoren vieritse ja kellastuvain koivunlatvojen lomitse näkyi siihen pitkin jokivartta aina kirkolle saakka kaupungin turvekattoja, joiden niidenkin suvivihannuuden oli jo syys vaalentanut, ja huntuna kattojen yllä leijaili kaupungin leivinkiuasten savu. Välkehtivän joenuoman takaa näkyi Aningaisten ja Puolalan mäkilöiltä samannimiset maakylät, mutta jokivartta pitkin oli sillä puolella silkkoja kaalimaita, sänkipeltoja ja vettäitkeviä niittynotkoja aina Miesmäestä Kakolanmäkeen. Leveän joen kalliosaarella kohosi siellä Turun linna, jossa äärimäisenä lännessä ylentelihe kolmikerroksinen, nelikolkkainen aatelistorni ja idässä myöhemmin rakennettu samannäköinen tyrmätorni. Tornien ympäri luodon vesirajaa myöten kiersivät korkeat muurit, ja Aningaisten puolelta vei linnaan Vipusilta, jonka nostettuaan saattoi senpuolitsekin kulkea sievoisella aluksella. Täältä kaupungin puolelta pääsi linnaan vain venheellä ja hirsilautalla.

-- Mistä täältä nyt saa sitä pyhää hymyä? kysäisi Anni ja vilkaisi leikitellen toveriinsa.

-- Tuolta säteilevältä sinitaivaalta ja linnanselältä. Katsos!

Anni suuntasi katseensa selälle, joka päilyi kullankellertäväin ja punervain lehtirantojensa välissä.

-- Katsos noita kimmelteleviä aaltoja, joissa päivänsäteet kisaten uivat! Katsos kultaisia syyslehtiä, joita päivänsäteet hyväillen halaavat! Eivätkö ne ole surunsuloisesta, autuaasta voitonhymystä pikahtumaisillaan?

-- Ihanko ne hymyilevät sinulle?

-- Eivätkös sitten sinulle?

-- E-en minä tiedä, virkahti Anni ymmällä.

Anu loi tunnustelevan katseen Anniin ja vaipui sitten unelmoivin, taivonkantoisin, mertamittaavin katsein silmäilemään lahdelle.

-- Eivät ne minullekaan hymyile _niin_, kun olen yksin, tuumi hän ikäänkuin itsekseen. -- Mutta kun sinä, leimahutti hän sitten, olet kerallani, säteilee koko taivas ja maa niin ihanaa valoa! On silloin kuin kaikki soisi ja helkkyisi hiljaista, mutta rajatonta riemua...

Hän katkaisi yhtäkkiä, sillä hän havaitsi Annin ikäänkuin tuskastuneena luoneen katseensa kallioon jaloissaan.

-- Anni! virkkoi hän melkein katuvalla äänellä. Ethän ole pahoillasi?

-- Enhän minä mitä... virkahti Anni jotakin sanoakseen ja raaputti lipokkaansa kannalla kalliota, koettaen eikö saisi siitä muuatta sammaltunutta kivensäröä irtautumaan. Sitten alkoi hän vasemmalla polvellaan huolettoman keveästi heiluttaa vaippansa lievettä. Hänen katseensa harhaili ikäänkuin paetakseen lahdelle, kohosi tuijottamaan saarien yli, ja hänen silmänsä verhoutuivat kuin mihinkin suojelevaan huntuun.

Anni sai yhtäkkiä halun leikkiä haaveellisuutta hänkin ja virkahti hymynvakavana:

-- Tuolla saariston takana on aava meri. Ja merien takana, tuntemattomissa maissa, siellä varmaankin on hauskempaa kuin täällä. Tahtoisin kerran päästä sinne! On kuin sieltä joku hymyillen viittoisi minulle...

Lopulta hänen soma suupielensä vetäytyi myhäilevään sippuraan.

-- Anni! huoahti Anu huolissaan, melkein nuhdellen.

Anni nauroi hilpeästi, ikäänkuin itseään piloitellen.

-- Anuseni, ainoiseni, veikkoseni!-- Mihin sinä nyt niin katsot? kysyi Anu. lasketteli hän kuin karkeloa. -- Sinä olet paras, ainoa hyvä toverini koko ilman kannen alla, ja minä olen hupakko ja sinä olet... sellainen hymyläinen, vaikka olet niin tosissasi.

Anu loi häneen alakuloisen, lämpimän katseen. Tyttö näytti liitelevän, karkelevan hänestä yhä kauemmas, vaikka tuntuikin hänen ihailevissa unelmissaan tulevan päivä päivältä yhä lähemmäs.

Annin silmä oli keksinyt saarien salmesta jotakin, mikä sai hänet ihastuneena huudahtamaan:

-- Katsos!

-- Mitä niin?

-- Laivoja!

Salmesta solui linnanselälle neljä laivaa, purjeet suurmastossa pullallaan. Anu tähysteli niitä tarkemmin.

-- Saksankoijeja ne ovat! huudahti hän. Tuovat uusia hansanjungeja tänne äytäröimään, lisäsi hän vanhalta mestariltaan lainatuin ärein sanoin.

Hiljaa kellui laivue joensuuta kohden. Perehtynyt silmä saattoi täältä astikin eroittaa suurmastojen huipuissa liehuvat hansanliput ja niiden alla mastohäkeissä, marsukoreissa tähystelevät laivurit. Linnan tornin tähystyslakasta nostettiin tankoon musta pallo ja sen nähtyään nosti raatihuoneen torninvartia samallaisen pitkähköön salkoon tornilakan ylle.

-- Eikös mennä katsomaan? kysyi Anni innoissaan.

He laskeutuivat alas vuoren rinnettä ja palasivat Suurturulle. Musta pallo oli siellä olijoille antanut viestin vierasten laivojen tulosta; hirsilautan täydeltä lähti kauppiaita ja muuta kansaa joen yli ja sitten pitkin joenvartta vastuksiin. Linnaa kohden kaikki riensivät kauppoja valmiiksi hieromaan, sillä tiedettiin hyvin, että laivojen täytyi jäädä sinne tulliin kolmeksi päiväksi ja vasta sitten saivat ne hinautua ylemmäksi rantapuotien luo purkamaan lastiaan. Anu ja Anni yhtyivät väkivirtaan ja pysähtyivät vasta tullituvalle linnan luo.

Linnan Vipusilta oli laskettu ja sieltä tuli kuninkaan huoveja tullituvalle. Laivojen saavuttua pidättivät he ne tullilaituriin. Laivurit koettivat mahtavasti selittää, että lyypekkiläiset laivat olivat tullista vapaat, mutta ei se auttanut, sittenkin täytyi jäädä odottamaan, tahtoiko kenties kuningas mitä ostaa heidän tavaroistaan.

Kaupungin porvarit, kotisaksat etunenässä, tunkeilivat kyselemään, mitä kestit toivat, ja heille vastailivat laivurit, joilla korukirjailluissa vöissään riippui rahamassin rinnalla miekka merirosvojen varalta ja toisella lonkalla pyhä risti. Yksi koiji oli suolalastissa, toisissa oli hienompia ja halvempia kankaita suurissa pakoissa, "lakanoissa", rautapatoja ja vaskikattiloita ja muita teollisuuden tuotteita, hedelmiä, saksanolutta ja viinejäkin.