Part 3
"Nyt on aikani jättää kotini ja etsiä Jumalaa. Ah, kuka on niin kauan pitänyt minua tässä harhaluulossa?"
Jumala kuiskasi: "Minä." Mutta miehen korvat olivat suljetut.
Nukkuva lapsonen rinnoillaan makasi hänen vaimonsa rauhallisessa levossaan vuoteen toisella puolen.
Mies sanoi: "Kuka olet sinä, joka olet minua niin kauan hulluttanut?"
Ääni sanoi jälleen: "Jumala." Mutta mies ei kuullut sitä.
Lapsi nyyhki unissaan ja puristautui lähemmä äitiään.
Jumala käski: "Seis, hullu, älä jätä kotiasi!" Mutta mies ei kuullut vieläkään.
Jumala huokasi valittaen: "Miksi vaeltaa palvelijani minua etsimään ja samalla jättää minut?"
62
Oli toukokuu. Tukahduttava iltapäivä tuntui äärettömän pitkältä. Kuiva maa ammotteli janoisena helteessään.
Silloin kuulin joelta äänen, joka sanoi: "Tule, armahaiseni!"
Suljin kirjani, avasin ikkunan ja katsoin ulos.
Näin suuren, suonvärisen puhvelin seisomassa joen rannalla tyynine, kärsivällisille silmineen; ja nuoren puhvelin polvistuvana vedessä ja pyytävänä sitä uimaan.
Hymyilin huvittuneena ja tunsin suloisen henkäyksen sydämessäni.
63
Miksi kuiskit niin hiljaa korviini, oi Kuolema, minun Kuolemani?
Kun kukkaset putoavat illan suussa ja karjat palajavat omettoihinsa, hiivit hiljaa minun vierelleni ja puhut sanoja, joita en tajua.
Näinkö sinun täytyy etsiä ja saavuttaa minut uneliaan muminan ja kylmien suuteloiden oopiumilla, oi Kuolema, minun Kuolemani?
Eikö häitämme seuraa mitkään komeat juhlamenot?
Etkö tahdo kiinnittää seppeltä ruskeihin, kihariin kutreihisi?
Eikö ole ketään, joka kantaisi lippua sinun edessäsi ja eikö yö ole punaisten soihtujen loimosta valaistuva, oi Kuolema, minun Kuolemani?
Tule rauskuvine raakunkuorinesi, tule unettomassa yössä!
Pue minut karmosiinipunaiseen vaippaan, tartu käteeni ja ota minut!
Valmista valjakkosi kärsimättömästä tömistelevine hevosineen oveni eteen!
Kohota huntuni Ja katso minua ylpeästi silmiin, oi Kuolema, minun Kuolemani!
64
Tulemme leikkimään tänä yönä kuoleman leikkiä, morsiameni ja minä.
Yö on synkkä, pilvet taivaalla oikulliset ja aallot merellä raivokkaat.
Olemme jättäneet untemme vuoteen, sysänneet auki oven ja päässeet ulos, morsiameni ja minä.
Istumme keinussa, ja hurja myrskytuuli meitä takaa tuudittelee.
Morsiameni syöksyy ylös peläten ja riemuiten, värisee ja kietoutuu rintapieliini.
Kauan olen häntä hellästi säilyttänyt.
Laitoin hänelle kukkaisvuoteen ja suljin ovet estääkseni kiusallisen valon hänen silmiltään.
Suutelin häntä somasti suulle ja kuiskin armaita sanoja hänen korviinsa, siksi kun hän puoliksi taintui raukeaan riutumukseen.
Hän on haihtunut epämääräisen sulouden pohjattomaan terheneen.
Hän ei vastannut kosketukseeni, lauluni eivät voineet häntä herättää.
Yöllä on myrskytuulen viesti vierinyt meille.
Morsiameni värisi ja nousi, hän tarttui käteeni ja tuli ulos.
Hänen hapsensa lentävät tuulessa, hänen huntunsa hulmuaa, hänen kukkakiehkuransa kahisee hänen povellaan.
Kuoleman henkäys on kutsunut hänet elämään.
Me seisomme silmä silmää, sydän sydäntä vasten, morsiameni ja minä.
65
Viheliäisten ja keltaisten riisivainioiden yli luovat syksyn varjot pilviään, joita nopsa-askelinen päivä ajelee. Mehiläiset unohtavat imeä hunajaansa; valon juovuttamina ne liehuvat ja surisevat kuin hullut
Sorsat joen saarissa hälisevät ilosta tyhjän takia.
Älkää antako kenenkään palata kotiinsa tänä aamuna, veljet, ainoankaan ei työhön!
Valloittakaamme hyökkäyksellä sininen taivas ja työstäkäämme aarteet avaruuden!
Nauru kulkee ilmassa kuin vaahto virralla.
Veljet, tuhlatkaamme aamumme arvottomiin lauleloihin!
66
Ken olet, lukija, joka luet laulujani vuosisatoja tämän jälkeen?
En voi lähettää sinulle yksinäistä kukkaa tämän keväämme runsaudesta, en yksinäistä kultajuovaa pilvien korkeudesta.
Avaa ovesi ja katso ympärillesi!
Kokoa tuoksuvia muistoja kukkivasta tarhastasi, vuosisatoja sitten kuihtuneiden kukkien muistoja!
Tunteos sydämesi ilossa elävä riemu, joka lauloi eräänä kevään aamuna kaiuttaen hilpeät sävelensä halki vuosisatojen.