Chapter 9

"Hän on tervehtinyt meitä pari kertaa ja tilannut hattuja, uskottavasti meitä auttaaksensa. Kerran lainasi hän meille rahaa mamman ollessa kauan kipeänä, mutta ei tahtonut ottaa papan sapelia pantiksi. Mutta sen velan on mamma maksanut", lisäsi tuo tarkkoihin laskuihin totutettu tyttö.

"Sinä olet siis nähnyt hänen?"

"Olen".

"Sinä tiedät, kenties, että hän pitää täällä seuraa?"

"Tiedän, olen nähnyt hänen tänne kerran tulevan".

"Vai niin, Dora, sinä näit hänen silloin, juuri silloin?"

"Mutta miksi kysyt häntä minulta?"

"Oi, Dora! minulla ei ole keneenkään luottamusta! Muuan siunaus polttaa päätäni kuin kirous; enkä itseäni voi kehenkään luottaa".

"Kuka siis minä olen?"

"Sinä ... niin, sinä, hyvä lapsi, sinä olet ainoa".

"Siunaus, sanoit sinä?"

"Niin, siunaus".

Tuli pitkä äänettömyys.

"Isäni ollessaan kuolemaisillansa kutsui minun tykönsä ja laski, sanaa virkkamatta, kätensä päähäni. Hänen oli työläs puhua, hän oli melkeen mykkä... Viimein hän kuiskasi, tuskin kuuluvasti, mutta minä kuulin sen: Jumala siunatkoon teitä molempia... Hjalmar on kunniallinen ihminen ... te'e hänet onnelliseksi, rakasta häntä myötä- ja vastoinkäymisessä ... myötä- ja vastoinkäymisessä, kuiskasi hän vielä kerran; mutta hänen kätensä vapisi, ja niin hän nukkui".

"Isän siunaus, Annette, seuraa läpi koko elämän... Rakasta häntä myötä- ja vastoinkäymisessä".

"Dora, nyt et tietänyt mitä sanoit. Nyt vuodatit sinä kirouksen ylitseni".

Annette kallistui Doran olkapäälle ja oli kauan aikaa äänetönnä. Vihdoin oli hän koonnut kylliksi voimaa puhuaksensa.

"Mutta, Dora, se on lopussa ... ikuisesti lopussa, näetkös".

"Lopussa?"

"Niin ja ikuisesti!"

"Mutta..."

"Ei, ei! Jonkun täytyy se tietää, jonkun".

"Äitisi, Annette".

"Ei, ei, ei hän, ei hän; minä en voi, en saa, ei käy laatuun sanoa sitä äitilleni, ennen kuin paljon on selvitetty, joka ei vielä ole. Ei!..."

"Sano se siis minulle; minä näen että se vaivaa sinua".

"Sydämeni murtuu, jos minä en saa puhua".

"Laske siis kätesi kaulaani ja puhu kaikki. Minä vaikenen mammallenikin, sillä minä en saa luottamusta pettää."

"Saat kernaasti puhua siitä äitillesi ... hän taitaa lohduttaa minua, hänkin."

"Jumalan olkoon kiitos siitä!" huudahti Dora, joka todellakin olisi tuntenut itsensä ahdistetuksi äitiänsä kohtaan.

"Niin, Dora, minä olen ollut ... en tiedä minkälainen ... mutta vallaton lapsi, huonontunut raukka sielun puolesta. Hjalmar rakasti minua ja rakastaa kenties vieläkin."

"No, sittehän on kaikki autettu."

"Ei, Dora, sen olen itse estänyt. Kuule vaan. Hjalmar rakasti minua, mutta hartaammasti, totisemmasti, syvemmästi, kuin minä taisin käsittää. Hän rakasti minua rakkauden koko luottamuksella. Sitä en minä ymmärtänyt, minä luulin että hän on kylmä. Minä tahdoin koettaa eikö hän tulisi mustasukkaiseksi."

"Silloin et ollut kohtelias."

"En, minä olin ilkeä, sydämmetön. Minä valitsin nuoren reivi M:n koetukseksi; minä näyttäytyin erinomaisen kohteliaaksi häntä kohtaan, puhuin ainoastaan hänen kanssansa, pidin häntä tuttavanani meidän pienissä kemuissa; sanalla sanoen, minä tahdoin että Hjalmarin piti se huomata ja harmistua, mutta niin ei käynyt."

"No, se ei ollut ihme, kun hän luotti sinuun ja uskoi sinua, juurikuin Jumalala."

"Niin, se on selvä, vaikka minä en sitä silloin huomannut. Vielä enempi, jos ei tämä auta, mietin minä, niin täydyn lisätä hairaustani siksi kunnes hän tuntee. Minä yhdistin huomiollisuuteeni reiviä kohtaan kylmyyden Hjalmarille. Hän näki minun erinomaiseksi, mutta se ei tahtonut häntä liikuttaa. Sen sijaan -- uskottavasti, nyt sen näen pelastaaksensa mainettani, jonka panin alttiksi -- ilmoitti hän rakkautensa isälleni. Muutamain vastaväitteitten perästä suostui hyvä, rakastettava isäni kaikkeen. Silloin pyysi Hjalmar että kihlaus piti ilmoitettaman. Nyt vasta sanoi isäni minulle, että hän tietää kaikki. Minä huomasin itseni loukatuksi, sillä Hjalmar ei ollut minulle mitään ilmoittanut, mutta siihen en suonut hänelle koskaan tilaisuutta. Miksi muutoin tahtoi hän kihlauksen tapahtuvaksi kuin sitoakseen minua... Minä en milloinkaan ole suvainnut minkäänlaisia siteitä. No niin, minä sanoin _ei_."

"No, mutta tuo kaikki ei ole niin vaarallista!"

"Sillä välin ei äitini taitanut salata asessori Svaningilta, että Hjalmar pitäisi tulla miehekseni. Hän oli tuntenut meidän välimme, mutta ei milloinkaan hyväksynyt; ja hän luuli ettei pappa suostuisi. Nyt ei hän tehnyt niin ... mutta äitini sai kuitenkin tietää Svaningilta (kenties sanoma oli kulkenut toista tietä, sitä en käsitä) että Hjalmarin varat olivat hävinneet, että hän oli haastettu oikeuteen ja valmis velkavankeuteen pantavaksi. Tämän puhui hän isälleni, joka pahaksui sitä kovasti, mutta myös minullekin, josta jouduin epätoivoon. Nyt olin huomaavinani syyn miksi Hjalmar tahtoi minun itseensä sidotuksi, miksi hän oli niin tyven minun jäykkyyteni tähden; sanalla sanoen, minä halveksuin häntä.

"Minä en unhota milloinkaan kun hän muuanna päivänä tuli luokseni ja tapasi minun yksinäni. Hän tuli tyyneenä kuin tavallisesti ja katsoi sieluuni rehellisillä, uskollisilla, sinisillä silmillänsä. Minä kauhistuin... Taisiko sellainen silmäpari niin valhetella? taisiko itsekkyys niin silmäillä. Olin hämmästynyt, melkeen mielipuoli.

"Te tahdotte ilmoittaa kihlauksemme, sanoin minä; no hyvä, minä en sitä tahdo.

"Minä tirkistin hänen sinisiin silmiinsä uhkamielisenä kuin lapsi aurinkoa ... mutta minä näin kuitenkin hänen silmäinsä sisälle."

"No, sinä et kuitenkaan häntä uskonut."

"Uskoin, minä uskoin häntä, mutta vihasin häntä siitä syystä, kun täydyin uskoa, ja luulin itselläni olevan noitasormuksen, pimeyden kahleilla sidottuna, ja minä ajattelin: eikö sinulla ole voimaa pudistaa se pois itsestäsi, ja...

"Minulla oli hänen antamansa sormus, vähäinen kalvoinsormus se vaan oli, yksinkertainen, mutta tehty hänen hiuksistansa; lukon hän oli itse valmistanut, taiteellisesti piirretty punaiseen ja valkoiseen raakkuun, jonka hän oli somistanut kukan muotoiseksi; sen otin minä käteeni ja ojensin hänelle.

"Hän vaaleni.

"Sen katsoin minä pahaksi omatunnoksi.

"Silloin puhkesi myrsky valloilleen sielussani; kuin unissa käviä avoinsilmin ja kuitenkin näkemättä, syöksin minä itseni ikuiseen katumukseen.

"Tässä on -- sanoin minä, ainakin luulen niin sanoneeni -- tässä on lahjanne, ottakaa se takaisin, minä en sitä tahdo.

"Hän alkoi pyytää että minä malttaisin mieleni.

"Se kiihoitti minua vielä enemmän.

"Sinä kohtelet minua kuin lasta, sanoin minä ja tätä ennen kuin kauppatavaraa. Sinä tunnet rakkauden sydämessäsi... Miten monta tuhatta riksiä sinä tahdot, että minä pääsisin näkemästä pettäjätä?

"Hjalmar muuttui kuolemanvaaleaksi... Minä pelästyin häntä. Hänen muutoin lempeät silmänsä hehkuivat, hänen valkoiset huulensa vapisivat, hän hoipertui takaperin. Vihdoin hän rohkaisi itsensä, tempasi suonenvedon tapaisesti kättäni ja sanoi: Annette, se on siis iankaikkisesti lopussa -- minä en voi tehdä sinua köyhäksi...

"Minä olin kallistanut pääni sohvan kulmaa vasten. Kun taas katsoin ylös, oli Hjalmar poissa ja lamppu paloi siinä yksinänsä ja valaisi tuskauttavaa huonetta.

"Muuan päivä sen jälkeen oli hän matkustanut pois ja pian sittemmin sairastui isäni. Minä en ole tapausta puhunut kenellekään.

"Ja isäni, hyvä, jalo isäni, siunasi meitä viimeisellä hetkellänsä."

"Mutta," alkoi Dora, "jos minä olisin sinun sijassasi, vaikk'en ymmärrä oikein asiata, niin kirjoittaisin minä Hjalmarille ja pyytäisin kauniisti anteeksi ... hän ei mahtane olla kivestä."

"Ei, ei. Sitä en voi."

"Sinä olet ylen kopea, Annette; mutta sinä olet käyttäynyt kovin tyhmästi, ja silloin."

"Silloin on anteeksi anominen."

"Niin, langeta kauniisti jalkain juureen. Sin'et voi uskoa miten suloiselta tuntuu vikansa tunnustaminen. Sitten tulee Hjalmar takaisin, niin, sen hän tekee ja niin on taas kaikki hyvästi."

"Uskotko sinä sen?"

"Uskon, sen minä uskon, todellakin, jos Hjalmar on niin rehellinen mies, kuin minä hänen kuvittelen."

Dora pitkitti vielä rauhoittaen ja lohduttaen, ja se onnistui; mutta Annette melkeen jumaloitsi uutta ystäväänsä; sillä hän taisi niin lohduttaa, niin rehellisesti ja vilpittömästi keksiä keinon, kuin ainoastaan lapsi voi sen keksiä.

* * * * *

"Se on kuitenkin lievityksemme elämässä ja kuolemassa, kun näemme jälleen toisemme," virkkoi asessori Svaning kamreerin rouvalle. Se aika tulee meille kaikille, se suuri päivä, jolloin uudelleen kohtaamme sydämemme rakastettuja."

"Niin, se on lohduttavaa, on ainoa iloni, kun ajattelen saavani tavata mieheni ja lapseni."

"Niinpä niin! Minäkin olen äskettäin saanut suuren häviön; (huoaten) minun isäni..."

"Mitä?"

"Ei ole enää. Hän on mennyt sinne, siihen maahan, jonka saavuttamiseksi hän työskenteli koko vaivaloisen elämän ajan. Oi, hän oli ainoa ystäväni täällä maailmassa."

"Ainoa? Niin ei teidän sovi sanoa, teillä on monta ystävätä."

"Voi, ystävän ansaitseminen vaatii paljon; minä olen kadottanut kaksi: isäni ja teidän jalon miehenne; se on raskas yhdeksi kerraksi."

Molemmat murehtivat olivat kauan ääneti.

"Ikävä on kun Hjalmar ei ole kaupungissa, pappa tahtoi että hän olisi isäntänä hautajaisissa."

Asessori kohotti olkapäitänsä.

"Mihin hän on matkustanut?"

Asessori naurahteli, mutta ei virkkanut mitään.

"Tiedättekö te mitään?"

"En, en ... hänellä on syynsä, miksi hän ei antanut kenellekään kirje-osoitetta."

"Oikeudessa velkomiset?"

Asessori kohautti olkapäitänsä.

"Mutta hän oli, sanoi pappa, näyttänyt hänelle että se oli erehdys; hän ei taida ollakkaan lakiin haastettu."

"Vai niin, sitä parempi hänelle."

"Hän oli näyttänyt papalle kuvauksen asioistansa, ja pappavainaja sanoi, että hän tosin oli köyhä, mutta muutoin säädyllinen mies."

"Oi, tuo jalo mies!"

"Mutta niinhän se mahtaa olla?"

"Velkojat eivät sitä usko oikein; mutta kamreeri vainajan lapsihurskaalle sydämelle ja -- suokaa anteeksi, jalo ystäväni, puhuessani vilpittömästi -- se naamio, johon hän voi pukeutua, tuo rehellinen, suora tapa, nuo kirkkaat silmät, jotka eivät näytä puhuvan muuta kuin totuutta, on asia helposti selitetty."

"Te uskotte siis?"

"No no, minä en usko mitään muuta kuin mitä tiedän... Mutta puhukaamme jostain muusta aineesta, joka ei niin paljon liikuta teidän tunteitanne. Nuori reivi tulee kai tänne?"

"Tulee, se on tietty, kaikki mieheni ystävät."

"Hän on sievä nuori mies, reivi M., henkilö, joka varmaan nousee korkealle, erittäin nyt."

"Miksi nyt paremmin kuin ennen?"

"Sanotaan että hän on kihloissa rikkaan reivi N:n tyttären kanssa; se on yhdenvertainen naiminen ja paitsi sitä askel mainioisuuteen, sillä reivi N:llä on paljon sanottavaa hovissa."

"Vai niin, hän on kihloissa."

"Niin, oikein sorea nuori mies."

Annette tuli ja keskeytti keskustelun.

Asessorin mentyä rupesi rouva puhumaan Hjalmarista ja ilmoitti Annettelle, että hän todellakin oli velasta oikeudessa ja että "asessori itse oli nähnyt asiakirjat." Annette ei näyttänyt sitä kuuntelevan, jonka tähden rouva palasi päiväjärjestykseen.

Hautajaiset olivat tietysti komeat. Asessori meni surusaatossa -- ensi rivissä, vainajan sydänystävänä, ja sadottain toisia sitten. Kirkossa piti puheen pastori, joka oikeastaan taisi pitää kiitospuheen vanhasta, kunniallisesta miehestä, mikä ei ehdolla tahtonut ainoatakaan solvaista. Hän oli heikko, hän antoi välistä turhuuden hallita itseänsä, antoi ohjaella itseänsä -- ne olivat kaikki vaan lapsenmielen syntejä, jotka Jumala antaa anteeksi ja jotka ylistäjä unhottaa.

Päivä jälkeen hautajaisten kirjoitti Annette Hjalmarille kirjeen, jonka hän nimi-osoitti eräälle hänen setällensä, jossa luuli hänen oleskelevan.

Hän alkoi ilman päällekirjoitusta; miksi hän olisi häntä nimittänyt?

"Minun isäni on kuollut, sanomista tiedät meidän häviömme, päivä jälkeen hänen hautajaistensa kirjoitan minä tämän kirjeen. Hän siunasi meitä -- _meitä molempia_, viimeisellä hetkellänsä -- me olemme siis Jumalan edessä yksi pari.

"Se riippuu sinusta, jos annat minulle anteeksi. Minä selitän kaikki; mutta älä luule että minun sanani lähtivät lemmettömästä sydämestä; ei, ei! Se oli epätoivo, mielettömyys, joka saattoi minun niin puhumaan, murtamaan luottamuksen ja lupauksen -- rikki repimään elämäni onnen.

"Minun turhamaisuuteni on vastustanut sinulle kirjoittamista, mutta minä olen kieltäytynyt kaikista -- kaikista, kuuluakseni iäisesti sinulle. Hän on Dora (sinä olet, niinkuin kuulin, auttanut sitä perhettä puutteessansa, minun ollessani kylmä ja kova), hän se on, joka vahvisti minua horjumisessani. Kirjoita, sanoi hän, kirjoita, hänen täytyy antaa se anteeksi.

"Teetkö niin???

"Minä tiedän loukanneeni sinua syvästi -- kauheammin kuin taisin aavistaa; minä olen alentanut kunniaasi, pilkannut rakkauttasi -- kaikkea, kaikkea. Mutta minä koetan parantaa niin paljon kuin voin -- rakkaudella koetan palkita rakkautesi ja -- kenties vielä rakastat

Sinun Annetteasi."

"Kas niin, se on kirjoitettu, lukittu; pian postiin, Dora, lähetä se paikalla sinne... Jos hän jättää sen vastaamatta, jos hän vastaa kylmästi, pilkkaavasti ... sen voi hän, sen saa hän tehdä."

"Niin, mutta sitten ei hän ole milloinkaan rakastanut sinua," hymyili Dora, joka istui ja ompeli, ja ainoastaan silloin tällöin katsoi ylös, nähdäkseen ystävänsä tahi nyökätäkseen yli kadun, sillä mamma istui mittahuoneessa hattutehtaansa kanssa, että taitaisi nähdä tyttöjänsä (niin nimitti hän molempia uusia ystäviänsä).

"Uskotkos niin Dora?"

"Uskon, siitä olen varma; miten muutoin se voisi olla? Jos ei hän vastaa, tahi sanoo ei, niin sinun tulee olla levollinen, sillä silloin on hänen ylpeytensä rakkauttansa voimakkaampi, ja sitten ei se ole paljon arvoinen; mutta sinä saat vastauksen, saat tietysti vastauksen kun hän vaan saa kirjeen. Hän ei ole suinkaan mennyt Amerikaan tahi Norrlandiin, tahi muualle ulkomaalle," nauroi Dora, joka, epäilemätön asiastansa, arveli että Annetten vakava suru oli naurettava.

Hjalmar kärsi paljon, Tarvittiin koko hänen sielunsa voima, taitaakseen taistella sitä toivottomuutta vastaan, joka tahtoi anastaa sijan hänen sielussansa. Mutta hän vaijenti niin paljon kuin jaksoi sitä vaarallista ääntä -- ja hänellä oliki voimia onnistuaksensa.

Hjalmarin rakkaus oli syvä, totinen, ja sentähden niin tyven; sillä tuo voimakas virta juoksi sielun pohjassa ja pinnalla ei huomattu haihtuvia jälkiä tuulahduksien perästä, joita nimitämme mieltymykseksi -- sillä vilpitön rakkaus kulkee syvällä.

Mutta Annette oli häntä hirveästi solvaissut, ei ainoastaan sillä, että haavoitti hänen kunniaansa, vaan hän oli itsekkyyden laskujen epäluulolla räjäyttänyt ikuisen kuilun heidän molempain välille. Sellainen paha luulo myrkyttäisi hänen ja Annetten elämän, eikä se tarvinnut muuta kuin että se oli kerta herätetty, niin -- jos sen taisikin joksikuksi tuokioksi nukuttaa, ilmestyisi se kuitenkin ensimäisessä sielun levottomuudessa uusilla voimilla; ja kun rauhattomuuden aika tulee, vasta silloin, jos milloinkaan, tarvitaan kaksi puolisoa täydellä luottomuksella sulkeutumaan toisiinsa.

Annetten kirje tuli. Hjalmar tunsi sen päällekirjoituksesta ja melkeen aavisti kirjeen sisällön. Hän laski sen pöydälle ja käveli edes takaisin huoneessa. Hän ei uskaltanut sitä avata, ennenkuin tuli tyvenemmäksi.

"Hän rakastaa minua kuitenkin," sanoi Hjalmar vihdoin; "hän rakastaa minua kuitenkin, ja minä rakastan häntä enemmän kuin elämääni. Hänellä on vikoja, suuria vikoja; mutta kelvollisinta ei rakasteta, vaan ihmistä sellaisena kuin hän on; virheet tahdotaan poistaa, tahdotaan jalostaa rakastettua, nähdään siis salaisuuksia, mutta kuitenkin -- on hän kallisarvoisin maan päällä. Mutta nyt ei ole kysymys minun tahdostani; tässä on kysymys olla viisas tahi ei, seuraten sokeata tunnetta ja syösten hänen moni-vuotisiin kärsimyksiin -- epäluulon ikuiseen pimeyteen."

Hän aukasi kirjeen ja luki sen. Hän tuntui levolliselta, mutta vaaleutensa ilmoitti sisällistä taistelua. Hän viipyi kauan, ennenkuin kirjoitti vastauksen.

"Jäisesti rakastettu Annette!

"Niin nimitän minä sinua vielä ja tahdon koko elämäni ajan nimittää samalla tavalla; mutta, rakastettuni! velvollisunteni on hoitaa itseäni tulevaista onneasi varten, etten itsekkäästi omistaissani te'e sinua onnettomaksi.

"Meidän täytyy huomata että sitä epäluuloa, joka heräsi sielussasi, ei voida poistaa eikä unhottaa. Minun köyhyyteni ja sinun rikkautesi on alusta alkain ollut esteenä välillämme; ainoastaan niin kauan kuin emme nähneet tätä estettä, taisimme lähestyä toisiamme. Se on sama usko, jota Pietarilla ei ollut veteen vaipuessaan... Olisiko hänellä ollut usko, ei hän olisi pelännyt, olisivat petolliset laineet olleet pakoitetut häntä kannattamaan. Niin olemme mekin kauan, lujina uskossa paitsi pelkoa, kulkeneet sen syvyyden ylitse, jonka köyhyys ja rikkaus oli välillensä räjäyttänyt -- juopa, johon suku suvun perään täytyy päälleksytttäin tehdä sijaa, muodostaakseen siihen laituria.

"Sinun silmäsi tulivat ensin avatuiksi -- nyt ovat jo minunkin.

"Minä olen köyhä, minä en voi tarjota muuta kuin köyhyyteni ja rakkauteni; sinun täytyy siis aina, kun kerta on epäluulo herätetty, palata tähän kysymykseen: rakastaako Hjalmar minua, tahi oliko se itsekkyyttä? Rakastava sydän ei saa sellaista kysymystä tehdä milloinkaan -- silloin on kaikki mennyt, sillä luottamus on mennyt. Kaikki muu siis, rakas Annette, mutta ei tämä.

"Sinä et ole solvaissut kunniaani, sillä sitä ei voi ilmaista epäluulo, kielitteleminen tahi kulkupuhe, joka hiivii ympäri valoa kärsimättä; ei, _minulle_ et ole tehnyt yhtään haittaa, mutta sinä olet rikkonut meidän koko tulevaisuutemme, heittää syvyyteen sen ainoan kapean käytävän, jota kuljimme ja joka on juuri niin leveä, että olisimme voineet pitää toistamme kiinni ja varjella toisiamme putoamasta.

"Rauhoitu siis, Annette, taistele itseksesi niinkuin minä ja iloitse että sinulla on maailmassa yksi, joka ylitse kaiken rakastaa sinua, joka tahtoo antaa elämänsä edestäsi, mutta joka ei voi kuulua sinulle, tekemättä sinua onnettomaksi.

"Minä olen miettinyt jos se suru, minkä nyt teen sinulle, on suurempi kuin se, jonka saattaisin palaitessani sinun luoksesi. Minä luulen huomanneeni että sydänhaava on pahempi kuin myrkky, jota tipoittain vuodatetaan sieluun ja hiivien kuivaa sen, niin että kaikki ilo lakastuu ja kaikki riemu sortuu. Ei löydy muuta kuin yksi keino yhdistykseemme -- se tahtoo sanoa tasaisuus varallisuudessa; sillä silloin on syy ohitse ja seuraukset kanssa. Vaan sitä ei voi tapahtua.

"Kirjoita minulle, Annette, se lämmittää sydäntä -- sillä nyt jäätyy, se ei ole tottunut olemaan yksinänsä tässä kylmässä maailmassa, jossa niinkuin jähmettynyt perhoinen, jonka lapsi löytää syyskylmässä, vasta sitten saa elämän ja taitaa lentää, kun lapsi hengittää häneen ja suuteloillaan herättää elämän hänen kangistuneissa jäsenissänsä.

"Terveisiä Doralle paljon, paljon minun puolestani.

Hjalmar."

Kyyneleet välkkyivät tuon nuoren miehen silmissä kirjettä lukiessansa; mutta se täytyi mennä, se oli välttämätön.

"Uhri on siis tehty," sanoi hän itseksensä, "uhri on minun elämäni onni, mutta hän voi lohduttaa itseänsä. Hänen kasvatuksensa tekee että hän voi unhottaa, että hän taitaa vaihettaa tunteitansa -- sitä en voi minä."

* * * * *

Annettella, joka ei milloinkaan antautunut tutkimaan luonteita, oli kuitenkin vaistomainen tunne mitä Hjalmarin piti vastaaman. Dora, joka ei koskaan miettinyt rikkauden ja köyhyyden ääretöntä väliä tahi nähnyt miten se eroittaa toisistansa ihmisiä, jotka ovat luodut auttamaan toisiansa, ei tullut ajatelleeksi ettei Hjalmar siitä syystä soisi anteeksi Annettelle, sillä jotain muuta kuin anteeksi antamus ei solvauksesta voinut tulla kysymykseen, ja Dora, joka helposti antoi toisille anteeksi, ei taitanut epäillä tuota nuorta, säädyllistä miestä kovaksi ja luonnottomaksi.

Hjalmarin vastauksen tullessa istuivat molemmat tytöt yhdessä ja Annette pikemmin repäsi kuin aukasi kirjeen. Läpitse silmäiltyään vaipui hän tuolille, vaaleana kuin marmorikuva.

"Sitä odotinki," sanoi hän tuskin kuuluvasti; "niin, kuilu on avautunut, emme voi enää mennä sen ylitse, sillä ... sillä," lisäsi hän hetkisen vaitiolon perästä, "Sillä meillä ei ole uskoa."

"Hän mahtaa olla kummallinen herra," muistutti Dora, "Sillä minä näen sinusta että hän on vastannut tyhmästi, tuo häijy ihminen. Kenties, sentähden kun hän on mies, on se hänen kunniaansa hirmuisen lähellä... Vai niin, hän ei tahdo jälleen hyväksi?"

"Kyllä hän on hyvä, mutta hän on oikeassa." muistutti Annette, "hän on oikeassa."

Hän hypähti ylös ja haki syvistä verhojen poimuista esiin pienen taulunsa. Hän naurahti ja näytti sitä Doralle.

"Mikä se on?... Vähäinen ruma tupa järven rannalla."

"Siellä olen minä syntynyt, Dora; siellä olen minä, Jumalalle olkoon kiitos, syntynyt, Dora kulta," sanoi hän ilosta sädehtivin silmin. "Uutisasukkaan tytär ... niin, häntä Hjalmar rakastaa ja minä rakastan myös häntä ... ja siitä tulee äiti iloiseksi ja Antti riemastuu niin ikään ja hämmästyy samalla, sanoessaan: nyt ei ole enää puulusikalla lyijyharkkoa sydämessä".

Näin sanoen kiiruhti hän äitinsä luokse.

Hän kertoi kaikki ja sanoi lopuksi: "nyt näette, äitini, että minä tyttärenänne olen pelannut ylen korkealle ja menettänyt omani ja Hjalmarin elämän ilon, sillä hän ei tule milloinkaan enää iloiseksi ja minä kuolen suruun".

"Mutta se on ylpeyttä Hjalmarissa, jota minä en voi käsittää", sanoi rouva; "en minä ole milloinkaan ollut selvillä hänen luonteestansa".

"Oi, te ette ole milloinkaan häntä tunteneet, äitini".

"Olen, enempi kuin hyvästi; kokemus vaikuttaa että minä näen sinua kauemmaksi, lapsi. Hjalmar oli aina liiaksi jäykkäniskainen ja kylmä tehdäkseen vaimon onnelliseksi. Olisit nähnyt Milleri vainajan, miten huomiollinen hän oli minua kohtaan. Ei kukaan muu saanut päälleni auttaa kappaa, ja aina muistutti hän ottamaan luontevasti päälleni, ja kutsui minua teaattereihin. Ja aina juoksi perässäni, niin että se oli oikein rasittavaa; mutta näetkös, se oli rakkaus. Onko Hjalmar milloinkaan auttanut yllesi vaatetusta?"

"Minä tuskin luulen, mamma kulta; hän ei ole luotu palvelijaksi".

"Palvelijaksi morsiamellensa ... ei, lapsi, mutta jos miehessä on jotain tunteellisuutta, niin on se ainakin vähin, että hän osoittautuu nöyräksi ja kohteliaaksi rakastettuansa kohtaan".

"Mutta hän on kuitenkin jalo ihminen, mamma".

"No niin, ei maksa vaivaa väitellä sinun kanssasi, sillä sinä et näe... Rakkaus on sokea, mutta minä katson asiaa toisella tavalla, sillä minä tunnen ihmisiä. Jokainen sellaisen kylmän sielun uhraus on liian paljon".

"Ja ... ja", alkoi Annette, "se ilahutti mieltäni tänään ensi kerran, kun olen köyhä lapsi tunturilta. Se on hänen köyhyytensä ja rikkaus, jonka te, hyvä äiti, olette luvanneet minulle, joka meidät eroittaa ... ottakaa takaisin lahjanne!"

"Mitä sinä sanot? Oletkos mieletön, Annette kulta ... paitsi sitä en taida minä tehdä mitään muutosta, sillä kaikki johtuu Milleri vainajan testamentista, joka nimenomaisesti sanoo, että minulla elinaikanani on ainoastaan omistusoikeus ja korot, mutta pääoma molempain kuoleman jälkeen kuuluu vähentämättä Annettelle, meidän otto-tyttärellemme, ja hänen perillisillensä. Siis on se mahdoton".

Annette istui ajatuksiinsa vaipuneena.

Vanha rouva ei käsittänyt ensin Annetten tarkoitusta, mutta nyt hän sen huomasi.

"Ethän tahtone vaan minua jättää?" alkoi hän, "tahdotkos niin, Annette?... Omaisuutta et voi kadottaa, mutta kyllä äiti raukkasi."

Pari kyyneltä välkkyi vanhuksen silmissä.

"En, äitini, sitä en tahdo; minä tahdon ainoastaan että tekisitte minun perinnöttömäksi... Tehkää minä perinnöttömäksi, mamma, rakas mamma, tehkää minä perinnöttömäksi!... Ja kuitenkin tahdon olla teidän luonanne, tahi te minun luonani".

"Rakas lapsi, minä en voi tehdä sinua perinnöttömäksi, en voi kumota pappasi testamenttia, joka kyllä on niin laillinen, ettei sitä voi muuttaa, sillä asessori Svaning on sen kokoon pannut".

"Svaning on siis vahvistanut sinetillä minun onnettomuuteni".