Chapter 8

Kamreerin rouva ei tahtonut oikeastaan eroittaa Annettea ja Hjalmaria; mutta hän ei kuitenkaan voinut olla toivomatta, että Annetten vaali olisi langennut asessori Svaningia kohtaan joka ei voinut syrjäyttää häntä itseänsä. Itsekkyys lepää pohjalla hyvänluontoisissakin ihmisissä.

Kun Annette pääsi itseksensä, vaipui hän, miten viime aikoina useasti tapahtui, syviin ajatuksiin.

Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut liiaksi vilpitön Hjalmarille.

Kaiken naisellisen kasvatuksen ensimäinen sääntö on, ettei millään tavalla anna tunteillensa valtaa tahi ilman verukkeitta ja lisäyksittä ilmaise mitä sydämessä lepää. Tämän ohjeen hän oli rikkonut -- ensimäisen ja viimeisen kuulemansa viisaus säännön -- hän oli ollut varomaton, hän oli nyt jättänyt Hjalmarille vapaan pääsön sydämeensä, oli antanut hänelle tilaisuuden milloin hyvänsä satuttaa hellimpään kohtaan; hän oli siis heittäytynyt hänen mielivaltaansa, tekemättä edeltäpäin mitään verrallisuutta. Hän ei tuntenut vielä siinä tuokiossa mitään kohtaa, johon Hjalmaria taitaisi koskettaa, ei mitään, jota hän voisi käyttää tarpeen tullessa, ei mitään, joka asettaisi heidän yhtävertaisiksi. Hän oli näyttäytynyt olevansa heikko tyttö; mutta Hjalmar tyyneydellänsä ja sydämellisyydellänsä esiintyi jalona miehenä. Peli oli hävitetty. Ja hänen levollisuutensa -- tämä poissa olo kaikesta varovaisuudesta reivi M. ja toisia perhoisia kohtaan, jotka liehuivat hänen tyttönsä ympärillä...

"Minä en häntä käsitä," sanoi hän itseksensä, "minä en voi tutkia hänen omituista luonnettansa. Onko tuo tyyneys luonnollista, tahi onko se teeskenneltyä?

"Kenties hän vaan otti aineeksensa, saadakseen selville miten suuri valta hänellä on minun ylitseni. Koko keskustelu taisi olla koetus."

Tämä ajatus valloitti häntä yhä enemmän. Hän luuli huomaavansa, että hän teki väärin itseänsä vastaan että hänelläkin oli oikeus tutkia häntä -- nähdä häntä heikkona. Sitten tahtoi hän langeta Hjalmarin kaulaan ja sanoa: Jumalan kiitos, sinä et ole minua lujempi, jalompi ja parempi... Muutoin Jumala tietää miten meille käy.

"Mutta," toisti hän kauan tutkittuaan ainetta, "mutta minulla ei olekaan oikeastaan aikaa sitä nyt miettiä. Minun näyttö-osani, minun näyttö-osani! Muistanhan paremmin luettuani illalla ennen nukkumistani, ja paikalla herättyäni kerron läksyn.

"Se tulee kuitenkin kummalliseksi tilaksi armaalle Hjalmarilleni, kun näkee minun ja reivi M:n puhuvan rakkaudesta keskenämme. Jos minä olisin hänen sijassansa, tulisin vähän levottomaksi. Mutta hän ... kyllä kai, olen vakuutettu ettei se häntä vähääkään liikuta -- ei vähintäkään, kun vaan saa minun ja rah...

"Hyi, Annette! Mistä se ajatus tuli? ... se ikäänkuin kohosi manalasta sieluun. Ei, ei, siinä hän on viaton; ei kukaan voi olla omaa voittoa pyytämättömämpi kuin hän.

"Oi! jos toki olisin köyhä, ei niin synkkä ajatus voisi lentää sieluuni; nyt vaivaa se alituisesti minua. Hän on köyhä, minä rikas... Raukka, kurja, viheliäinen Annette, joka et tiedä mitä sinun pitäisi ajatella, joka rakastat paljon ja lakkaamatta näet aaveen seisovan meidän välillämme."

SYNTYMÄPÄIVÄ.

"Äärettömän luonnikasta," virkkoi neuvosmiehen rouva K., "äärettömän luonnikasta! Näyttää että tämän järjestäjällä on kauneudenaistia."

"Niin, asessori Svaning, ja nuori reivi M. auttoivat minua aatteissa," sanoi kamreerin rouva. "Onnistuminen ilahuttaa minua suuresti."

"Äärettömästi onnistunut, ihanata!" sanoi koko seura ikäänkuin yhdyslaulussa.

"Eikö kamreeri tiedä tästä mitään?"

"Ei. Niin ainakin luulen."

"Ja kaikki on voinut niin hiljaisesti tapahtua."

"Mieheni on ollut maalla muutamia päiviä eikä muistanut syntymäpäiväänsä, ennenkuin minä hänelle siitä huomautin ja mainitsin, että minä tavallisuuden mukaan kutsuin muutamia ystäviä. Se onkin tärkeä päivä, mieheni täyttää kuusikymmentä vuotta."

"Siltä ei hän todellakaan vielä näytä."

"Kamreeri on tavattoman notkea iällensä; minä olisin arvannut viidenkymmenen vanhaksi."

"Niin, tuskin siksi."

"Useat ovat viidenkymmenen vanhoina oikeita ukkoja."

Näin keskustellen lisääntyi joka silmänräpäys seura.

"Kun Miller ei tietänyt muuta kuin että minä kutsuin tänne vaan joitakuita läheisimpiä ystäviäni, niin kehoitin minä ja Annette menemään häntä huvimatkalle vaunuilla Eläintarhaan. Hän aikoi jäädä kotiin, sillä hän ei tahtonut olla epäkohtelias, mutta minä vakuutin hänelle ettei tulla ennen kuin teen juonnin aikaan, ja ukkoni matkusti."

"Viaton petos," virkkoi oikeusneuvoksen rouva, jolla olivat terävät harmaat silmät ja niuha luonne.

"Se on maksanut kauniit rahat," kuiskasi hän eräälle rouvalle, jolla oli samettinen pääpuku; kauniit rovot, mutta..."

"Mutta?"

"Niin, tahdoin sanoa, Miller peri kaikki mitä hän omistaa; hän sai sen, niin sanoakseni, ilmasta."

"Mitä mä kuulen, eikö hän olekaan rikas omasta ansiostansa."

"Niin, sillä tavalla. Totta tosiaan, minä muistan Millerin naimattomana miehenä ja jonkunlaisena kirjurina eli sellaisena ... hän on kirjoittanut puhtaaksi monta arkkia miesvainajalleni ... maksolla."

"Voiko se olla mahdollista?"

"Mahdollista! Niin todellisesti kuin minä sanon."

"Mutta mistä rahat tulivat?"

"Niin, minä luulen että se oli joku isän orpana, tahi mikä hän oli, joka kuoli, ja Miller oli lähin perillinen. Muutamain lasten holhooja, joilla oli perintö-oikeus, laiminlöi määrärajan."

"Herra nähköön, sellainen hotikko."

"Joko hotikko tahi tahdolla ... siitä ollaan erimielisiä; mutta minä en muista niin tarkasti."

"Ei saada nähdä päivän ruhtinatarta," kuiskasi muuan vähäinen, lihavan pyöreä, hiukan mulkosilmäinen rouva, joka istui oikeusneuvoksen rouvan toisella puolella.

"Päivän ruhtinatarta, se tahtoo sanoa..."

"Niin, Annette. Hän nyt kai niinkuin tavallisesti asetetaan kaikkein etummaiseksi."

"Ohoh, ei hän mahtane lentää korkeammalle toisia tyttöjä," sanoi rouva oikeusneuvos ja katsoi sukkelamaisesti samettipäähineistä rouvaa, kun pyöreäsilmäisellä rouvalla oli kaksi tytärtä seurassa.

"Jopa jotakin," alkoi pieni rouva. "Minä en tiedä mitään tilaisuutta, jolloin ei Annette ottaisi ensi sijaa, niinkuin se olisi hänelle syntyperäistä."

"Syntymä on todella jotenkin epäselvä," huomautti rouva oikeusneuvos.

"Niin arvelee vähän jokainen, mutta rikkaus tasoittaa kaikki suhteet."

"Sanotaan, keskemme puhuen, että nuori reivi M..."

"Eipä niin, hän on luutnantti Hjalmar."

"Ei, suokaa anteeksi, hän on asessori ... asessori... Mikä onkaan hänen nimensä. Hän on alhaisesta kansasta, mutta mies, joka tahtoo yletä."

"Svaning!"

"Niin, jotain vesilintumaista se oli."

"Vai niin, hän."

"Ei, reivillä on..."

"Voisiko uskoa hänen sinne asti itsensä unhottaneeksi?"

"Hän on nuori ja verkko kehrätty taitavasti."

"Mutta hänen äitinsä on elossa, ja hän on kopea, viisas ja rikas myönnyttääksensä jotain sellaista; paitsi sitä on nuori reivi sangen ymmärtäväinen."

"Hän tanssi molempain tyttöjeni kanssa viimeisessä unhottumattomassa juhlatilassa. Hän on ollut sota-oppilaskumppani meidän pojan kanssa."

"Vai niin. No, mitä sanoivat nuo suloiset tytöt?"

"Niinpä niin, hän on hyvin kohtelias ja miellyttävä nuori mies."

"Mutta merkillistä kyllä, tuolla näemme luutnantti Hjalmarin... Hän ei ole juhlalla kanssapelaaja. Täällä kai annettanee 'Ensimäinen rakkaus' niminen näytelmä, ja sitten..."

"Se on niinkuin sanoin: Hjalmarilla ei ole mitään toiveita tässä huoneessa. Paitsi sitä taitaa tytär katsoa korkeammalle.

"Niin," lisäsi rouva oikeusneuvos, "vahinko kun kuningatar Kristina evättiin nimittämästä ruhtinoita, sillä siten..."

"Mutta asessori Svaningia kaivataan."

"Ohoh, hän on sotaministeri ja suorittaa luultavasti rakastetun osan."

"Ei, sen toimittaa kai reivi M."

"Reivi M.! Se olisi todellakin suuri kohteliaisuus."

Nyt astui sisään kamreeri, joka äskettäin tuli ulkoa ja äkkiä pukeutui mustaan hännystakkiinsa.

Vanha mies kumarsi kaikille suunnille, sillä kaikki kiiruhtivat häntä onnittelemaan syntymäpäivänänsä ja vakuuttamaan, miten liikuttavaa oli nähdä häntä rivakkaana kuin nuorukainen.

Tuskin loppui tämä hälinä, ennenkuin erään sisähuoneen ovet avattiin, ja siellä lauloi laulajisto, joka liikutti kamreerin kyyneleihin. Värssyt oli sepittänyt asessori Svaning, joka taisi kaikkea, ja olivat aivan lihoitetut mairittelulla kamreerille. Olisipa melkeen luullut, että joskus olisi maailma ollut hukkumaisillaan, jonka pelasti kamreeri Miller, että valta-istuin ja alttari oli kukistumisen vaarassa, ja hän ne jälleen vahvisti; sanalla sanoen, kamreeri pyyhki silmiään punaisella silkkiliinallansa ja sanoi naapurillensa:

"Se on ylen paljon, se on ylen paljon!" jotka eivät mitään väitelleet.

Tämän herttaisuuden jälkeen aukeni esirippu, kuului pianon ääni ja pitemmän soittokappaleen loputtua alkoi "Ensimäinen rakkaus," joka venyi kolmessa näytöksessä, vaikka se tavallisesti näytellään yhdessä.

"Hän on kuitenkin ihastuttava," kuiskuteltiin seurassa, juhlan ruhtinaan Annetten näyttäytyttyä.

Näytelmä oli tunteellista laatua ja Annette sai siis lukemattomissa tilaisuuksissa osoittaa taitoansa. Hän kuvaili rakkautta niin hyvästi, niin suurella totuudella, että jokainen alkoi luulla että reivi M. oli tuo onnellinen.

"Hän taitaa kääntää silmiänsä," kuiskasi oikeusneuvoksen rouva läheisellensä, ei kuitenkaan niin matalalla äänellä, ettei Hjalmar olisi sitä kuullut, joka ahdingossa joutui naisien taakse. "Jotenkin selvästi näkyy että hän oikoo hänen kahlehtia... Katsoppas vaan, mitkä liikkeet; voidaanpa sanoa!"

"Minun tyttöni eivät saaneet noin esiintyä," sanoi pyöreäsilmäinen rouva.

"Hänen maineensa, jos se ei olisi ylen korkealla alhaisen kansan saavutettavaksi, voisi vahingoittua noin selvästä ja silmin nähtävästä, noin hyvästi kuvaillusta rakkausnäytelmästä."

Hjalmar kiusaantui kun täytyi kuulla hyväin rouvain arvostelua Annettesta -- hänestä, jota hän nyt rakasti enempi kuin milloinkaan. Hän oli laskevinansa sentähden hansikan putoamaan laattialle, niin että huomattaisiin hänen siellä seisovan; mutta se auttoi vähän, sillä varmana pidettiin että hän oli onneton rakastaja, että häntä poltti sukkamielisyys ja mielellään kuunteli (jos hän voi kuulla kuiskutuksia) että tuo kaunotar kärsi rakkautensa tähden kilpakosijaan.

Annette näytteli osansa kadehdittavasti hyvin, reivi M:n rakastajattarena. Niin täydellistä ei voitu odottaa, varsinkin kuin nuori reivi, iloinen ja hyvä mielessänsä, tunteittensa valtaamana esitti aivan luonnollisesti mikä hän oli, onnellisin ihminen maailmassa.

Hjalmar ei sitä tarkannut, mutta paljon enemmän silloin kuultua keskustelua. Se suretti häntä, kun kateus ja pahansuomus purskusi myrkkyänsä tuon jalon tytön päälle, peitti tomuun lapsiraukan, joka näytteli niin hyvästi ja kenties ajatteli häntä juuri siinä tuokiossa.

Niin olikin asian laita. Annette ajatteli häntä, ainoastaan häntä, mutta ei rakkauden lämmöllä, vaan melkeen samallaisella tunteella kuin tiedemies tehdessään koetta, jonka menestyksestä hän ei ole varma.

Hän tahtoi nähdä eikö Hjalmar osoita vähän tyytymättömyyttä -- jos hän todellakin katsoi itsensä niin välttämättömän tarpeelliseksi, kuin tyyneytensä näytti todistavan.

Näytännön loputtua sekaantui seura keskenänsä. Nyt saatiin kuulla että asessori oli kuiskuttelijana ja istui erään oven takana näytelmäkappale edessänsä; toiset kaikki olivat näyttäytyneet, jo pukujen ollessa tavalliset pidettiin ne päällä.

Annetten ei kuitenkaan ollut aivan tavallinen, mutta se vaatetti hänen oivallisesti, kun oli kallis ja luonteva; vaan se tulikin runsaaksi aineeksi rouvien huomautuksiin hiljaisuudessa.

Annette ei näyttänyt uneksuvan mitään sellaista; hän oli vielä jotenkin kokematon maailman arvosteluista, hän oli vaan lapsi ja leijaili eteenpäin miettimättä että syvyys taisi olla hänen jalkainsa edessä. Hän ajatteli ainoastaan Hjalmaria ja heitti välistä veitikkamaisia silmäyksiä häneen, samalla kun hän, viipymättä niinkuin ennen vastauksen annossa, keskusteli nuoren reivin kanssa.

Hän tanssi Hjalmarinkin kanssa, mutta ei taitanut huomata että hän olisi millään tavalla tullut loukatuksi tahi olisi häiritty tavallisen tyynestä ja iloisesta mieli-alastansa.

"Se on kuitenkin erinomaista, vaikka näytän reivi M:lle niin selvästi etuoikeuden. Hän on joko jäätä tahi voi niin teeskennellä itsensä, tahi hän pitää minun niin heikkona, että milloin tahansa voi pakoittaa minun rakastamaan itseänsä."

Kaikki nämä mielijohteet häntä vaivasivat, ja hän jäi vahvaksi päätöksessänsä, nöyryyttääksensä kopean ritarinsa.

Ilta kului, ja niin paljon hän voitti, että Hjalmar kotiin mentyänsä kuiskasi:

"Nainen on kuitenkin ihmeellisin olento."

OLKIA KADULLA.

"Mamma, tuolla kadulla on olkia; minä en taitanut käsittää mistä se johtui, että kuului kuin jokainen vaunu olisi pysähtynyt tälle kadulle, mutta kun katsoin, niin oli leveä ja paksu olkikerros yli koko kadun."

"Naapurissa on joku kovasti kipeänä, joka ei kärsi jyrinätä. Kuka hän lienee?"

"Kyllä sen tietää Löfstedt, ja hän sai eilen rahaa halkoja varten, niin että pian tulee."

Tämä keskustelu rouva Bernhardin ja Doran kesken oli muuanna syys-aamuna sen komean juhlan jälkeen kamreerilla, josta ennen on puhuttu.

Hetkisen kuluttua naputettiin ovelle, ja hyvänluontoinen Löfstedt, tavallisen pukunsa koristamana esiliina edessä, kaikki asianmukaisesti kuorivärissä, tuli sisälle. Hänen nenänsä ja kasvonsa olivat joksikin punaiset, sillä kylmä oli ulkona ja hän oli kulkenut "ikuisen ajan," niin sanoi hän itseksensä, "jaalojen seassa tuolla alhaalla, tinkimässä hintoja katteinin rouvalle."

"Eivät ne häpeä tullakseen tuoreitten puitten kanssa tänne, tietääkö rouva, ne kitisevät ja vikisevät pahemmin kuin vaarnat, rouva kulta. Niitä pitää köyhän ottaa, hänen; ja jos ostaisi painon jälkeen, ei sekään olisi parempi, sitten olisi aivan hullusti, kun saisi ostaa vettä puoliksi... Niin köyhän kanssa menetellään."

"Niin."

"Ja sen minä sanon: olisinko minä kuningas, ajaisin maanpakolaisuuteen vetisten puitten kanssa tulijat, ja katsokaas, laki olikin vanhaan aikaan, joka määräsi suuret sakot tammien kaatajille, eikä tuoreitten koivujen ja mäntyjen hakkaaminenkaan ole parempi."

"Mutta täytyyhän ne hakata niin märkiä kuin ovatkin, rakas Löfstedt," naurahteli rouva, joka huomasi että hänen kaikkensa kaikissa, ukko Löfstedt, oli saanut asian nurin-narin. "Mutta mistä se johtuu että on..."

"Olkia kadulla, voin ymmärtää?"

"Niin."

"Niinpä oli laitani, kun aamulla avasin luukun ja pistin jalkani ulos, meni se niin syvälle, etten laisinkaan luullut pohjautuvan. Mitä tuhat lempoa, sanoin minä, anteeksi, sillä täällä oli vaskenvalajan mies kanssani; mitä lempoa ... mitä nyt on tekeillä, sanoin minä. En minä tiedä, sanoi pitkä keljuuttarin Pelle. Etkö sinä tiedä, pitkänokka, sanoin minä, sinä hoikkasääri, sillä katsokaas, me jaarittelemme niin keskenämme ja sanomme toisillemme niitä näitä huviksemme; on muutoin hupaisa mies, tuo keljuuttarin Pelle."

"Ja Löfstedt ei tiedä mitään?"

"Tiedän, sillä asia on niin, että minä sain yhtä ja toista selville, eikä kukaan muu kuin rikas kamreeri toisella puolella, joka..."

"Onko hän kipeä?"

"Onpa niinkin, hän sai juurikuin halvauksen tois' päivänä, ja sitten on hän on tullut yhä huonommaksi, niin että hän on mennyttä kalua. Niin käy rikkaalle kuin köyhällekkin".

"Hän ei ole kuitenkaan vanha; hän oli hyvä ja kohtelias mies".

"No niin, mutta saakelin rikas mies hän oli, ja varustautui isosti, mutta ei häneltä köyhät mitään saaneet, vaan ilveilijät ja tapisieraajat ja maalarit ja kultaajat, ja sellaiset. Niinpä niin, hän oli kohtelias ja rouva myös, ja mamselli samoin, Jumala varjelkoon niitä, jotka toisin sanovat; mutta kyllä ne viettivät ylellistä elämää ja oikein, luvalla sanoen, kevytmielistä".

"Ei, rakas Löfstedt".

"Hm, sen mahdan minäkin tietää."

"Hyvä Löfstedt, emme tahdo kuulla teidän kielittelemisiänne".

"Ha ha, se on tosi, minä kielittelen kuin vanha akka, luvalla sanoen ... rouva älköön pahaksuko... Niin, kamreeri on kipeänä, ja viisi tohtoria on juossut siellä tän' aamuna, ja palvelija, tuo ketterä jalka, on juossut itsensä jalattomaksi, edes ja takaisin pullojen ja purkkien ja kaiken romun kanssa. Niin, se on Jumalan totuus, että siellä on käynyt viisi lääkäriä, niin ettei viivy kauan ennenkuin tuo mies on kuollut, sillä katsokaas, sen minä olen aina huomannut, että kun on niin monta, käy se pikemmin".

"Mutta olihan Löfstedtkin kipeänä viime vuonna ja sanoi: jos tohtoria ei olisi ollut, niin..."

"Ei, niin minä en sanonut, rouva kulta".

"Sanoitte niin".

"En, minä sanoin: jos ei 'kuolontohtori' ollut, olisin pyyhkäisty pois kuin koira; mutta Jumala siunatkoon kuolontohtoria, hän on mies, josta minä pidän niin kauan kuin kipinä on elämää minussa".

"Vai niin, Löfstedt".

"Luuleeko rouva", sanoi Löfstedt, "että minä sen unhotin ... ei, sen tietää Jumala, kuolontohtori kävi luonani joka päivä, hankki minulle ruokaa ja juomaa, ja antoi ukko Löfstedtille vähän vaatteitakin, voimistuttuani niin, että pääsin kävelemään ja läntystämään ulkona; ja niin lohdutti hän minua, vaikka hän oli harvasanainen, mutta jokainen sana oli kullan arvoinen. Mutta minä seison ja lörpöttelen enkä muista mennä pois".

"Niin muodoin kamreerin", sanoi katteinin rouva Löfstedtin pois mentyä, "huoneessa on surua. Viime vuonna oli meidän vuoromme; mutta Jumala sovitti kaikki hyväksi, nyt on heidän... Jumala auttakoon niitäkin!"

Puolenpäivän aikaan haravoittiin oljet kadulta, Löfstedtin ennustus oli käynyt toteen: kamreeri ei enää kuullut maailman meteliä.

* * * * *

Päivä sen jälkeen tuli Millerin pulska palvelija katteinin rouvan luokse ja pyysi häntä tyttärinensä mahdollisen pian heille saapumaan, sillä tarvittiin apua kaikissa niissä vaatekoristuksissa, jotka murhehuoneessa piti tehtämän, niiden useissa käytäntö muodoissa, joilla on se hyöty, että kiinnittävät huomion puoleen ja lievittävät surun katkeroita hetkiä.

He olivat paikalla valmiit.

Sinne tultuaan osoitettiin he yhteen huoneesen, jossa oikeusneuvoksen rouva (tunnemme hänen entiseltä) heitä kohtasi.

"Tervetuloa! Minä olen saanut tehtäväkseni pyytää teitä auttamaan niissä toimissa, joita tarvitaan hautajaisissa. En tiedä syytä, sillä muutoin olisivat vaatehtijat verhonneet tuolia ja sohvia paremmin, kuin muutamat naiset."

Hän erkaantui ja jonkun tuokion perästä laskettiin he puoleksi pimiään huoneesen, sillä lakanat ikkunassa levittivät vaan vähän sisälle valoa. Siellä kohtasivat he rouvan ja Annetten.

Molemmat olivat suuresti liikutetut, varsinkin tyttö, joka puhumatonna katseli suorastaan eteensä. Vihdoin heittivät he silmäyksen sisääntulijoihin, viittasivat Doraa ja ojensivat hänelle äänetönnä kätensä.

Dora niiasi; hän ei tiennyt mitä piti tekemän.

Oikeusneuvotar oli mennyt edemmäksi.

"Rouvani", sanoi kamreerin rouva heikosti ja hitaasti, ja osoitti samalla neuvottomuuden merkkejä, "teidän täytyy meitä auttaa."

"Jos taitaisin; mutta minä en osaa vaatettaa huonekaluja,"

"Minä sanon siis kaikki. Mieheni sanoi että jollain tekosyyllä on antaminen teidän ansaita vähän rahaa. Sinä et voi, sanoi hän, antaa hänelle mitään, hän ei ota vastaan, mutta anna hänen tehdä työtä."

"Miksi siis kamreeri kuolinpäivänänsä minua esitteli?"

"Niin, kuulkaapas: hän tutki elämäänsä ja huomasi ainoastaan kaksi, te ja eräs toinen, joille hän oli saattanut murheellisen hetken. Hän käski minun anomaan teiltä anteeksi hänen rukouksensa tähden."

"Oi! sitä en milloinkaan ajatellut; minä älysin itse miten tyhmästi ja tunteettomasti silloin käyttäytyin. Voi, ken kerran saisi kuolla kuin hän, ikäänkuin lapsi, joka nukkuu iltarukouksen aikana."

"Te suotte siis hänelle anteeksi?"

"Suon, suon, sen tietää Jumala, etten ole silmänräpäystäkään häntä vihannut."

Kamreerin rouva nauroi. "Kiitoksia, rouva Bernhard, kiitoksia, kiitoksia... Nyt on meidän ajatteleminen mitä tehdä voitte; oikein ... tyttärenne taitaa ... tehdä valkoisia kukkia ruumiinarkun kanteen kiinnitettäviksi ... valkoisia kukkia ja valkoinen perhoinen ... tahdotteko tehdä niin?"

Dora oli syvästi liikutettu, sillä Annette piti vielä hänen kättänsä ja katseli häntä luopumattomilla silmäyksillä, joissa sädehti jotain selittämätöntä.

"Tulkaa", sanoi viimein Annette, "tulkaa luokseni, tahdon puhua teidän kanssanne."

Molemmat tytöt menivät, Dora suuresti ihmetellen kutsua.

Oltuaan yksinänsä, katseli Annette Doran hyvää ja lempeää muotoa, ikäänkuin urkkiakseen hänen sisimmät ajatuksensa. Äkkiä otti hän hänen syliinsä, suuteli häntä otsalle ja sanoi surullisesti hymyillen:

"Ja sinua olen voinut kohdella kylmästi... Suo anteeksi, tyttö, kun olin kopea... Tahdotko tulla ystäväkseni?"

Dora vapisi, mutta ojensi hänelle kätensä.

"Teillä on monta, kuiskasi hän, jotka teitä rakastavat, ja minulla..."

"Sinulla ei yhtään -- ja et tahdokkaan ketään."

"Ei, minulla ei ole muita ystäviä paitsi äitini."

"Sinä pelkäät saadaksesi sellaisen, jonka paikalla kadotat, sinä pelkäät antaa kukan juurtua sielussasi, kun tiedät että se kenties pian temmataan juurinensa ylös -- ja repii rikki sydämen".

"Niin", kuiskasi Dora tuskin kuuluvasti.

"No, Dora, anna minun olla ystävänäsi niin kauan; pian, Dora kulta, huomaat, että sinä olet saanut sisaren, ja sitten jäät minulle".

Dora katseli uutta ystäväänsä muutaman silmänräpäyksen.

"Ei", sanoi hän vihdoin, "ei, ei! _Sinä_ et petä minua ... ei, ei! Minä olen ja tulen sinun ... tahdon iäisesti olla sinun ystäväsi!"

Molemmat tytöt istuuntuivat pehmeälle sohvalle. Dora luuli häälyvänsä ilmassa, sillä mamman hatunlastuilla täytetyssä sohvassa ei ollutkaan ponnittimia.

"Kuuleppas, Dora", toisti Annette, "sinun pitää sanoa minulle yksi asia".

"Mielelläni."

"Miten työssä voi huvin saada?"

Dora katseli häntä ihmetyksellä.

"Niin, työnteko on hupaista".

"Onko se todellakin hauskaa?"

"On, se on niin".

"No, miten käytit itsesi, ollaksesi vähään tyytyväinen?"

"Oi, Annette kulta, sen ymmärtää itsestänsä".

"No," alkoi Annette ja äänensä vapisi, "sano minulle, Dora?"

"Mitä?"

"Sano minulle..."

"Mitä pitäisi minun sanoman? Sinä vapiset".

"Niin, tiedäthän sinä, miten sopii olla onnellinen kuin sinä, ja kuitenkin on kaikkein unhottama?"

"Eipä niin, en minä ole unhotettu".

"Jos sinä elät tahi kuolet, ei maailmassa ole ketään, joka iloitsee tahi murehtii sinua".

"Paitsi mamma, niin".

"Niin, paitsi sinun äitisi".

"Niin on; mutta, Annette kulta, hän suree yksistään niin paljon kuin tuhannen ruumiinsaatossa kulkevaa ystävää, samoin kun hän iloitsee tuhannen edestä minulle hyvin käydessä."

"Sinä et kuitenkaan tiedä mitä tahtoo sanoa olla unhotettu -- oikein unhotettu".

"Se johtuu kai siitä, etten minä milloinkaan unhota".

"Mitä sinä sanot? Etkö sinä voi unhottaa?"

Dora pudisti päätänsä.

"Minä tuskin uskon".

"Onko joku kiintynyt sinun sieluusi niin, että..."

Dora nauroi, vaikka hän oli juhlallisessa mielentilassa.

"No ei, mutta tunnossani tuntuu niinkuin pyytäisin ystäviä, mutta sysäisin pois luotani vihollisia; vaikka se on tyhmästi sanottu, minulla ei ole yhtään vihamiehiä".

"Puhu selvästi, Dora".

"Se on helposti puhuttu, pienenä ollessani elimme maalla, minä leikitsin seudun lasten kanssa, ja minä muistan ne kaikki, nuo pienet kiltit tytöt; nyt ovat ne suuria piikoja, ja ovat kenties minun unhottaneet, mutta minä suosin niitä vielä. Sitten tulin vanhemmaksi ja menin rippikouluun; minä tunnen monta lukukumppaneistani, ja kohdatessani niitä kadulla nyökkäämme ystävällisesti toisillemme. Ne palvelevat välistä täällä, välistä siellä kaupungissa; Jumala tietää miten ne nyt ovat, mutta minä näen totta kuitenkin, että ne kaikki ilolla tuntevat lukukumppaninsa".

"Minulla ei ole yhtään lukukumppania, sillä minä lu'in kotona ja ainoastaan yhden kerran julkisesti; minulla ei ole yhtään sellaista ystävää".

"Se on vahinko, sillä niitä ei milloinkaan unhoteta".

"Mutta, Dora", pitkitti Annette, "sinä olet onnellinen, sinä, joka olet elänyt unhotettuna ja piiloutuneena, joka ei... Siinä kyllä, Dora, olethan ystäväni?"

"Olen, sen Jumala tietää".

"Minä olen ollut kopea. Oletkos nähnyt luutnantti Hjalmaria?"

Dora punehtui.

"Olen".

"Milloin?"