Chapter 7

Ihastuttuani ovat muutamat ystäväni, jotka ovat kokeneita ja säysyjä katselijoita, tieteellisiä kavalieria, sanoneet minulle että ihmislapsi -- oi, tahdoin sanoa enkelilapsi, mutta se kuuluu ylituntoiselta -- ei ole aivan vähän keimaileva. Mutta jos se on keimailua, on todellakin vahinko, kun kaikki eivät ole sellaisia; niin rakastettava, lapsellinen, iloinen ja notkea näyttää hän olevan. Minä voin sanoa että minä olen välistä koettanut malttaa mieltäni ja ajatellut melkeen samoin, kuin upsierikemuissani tultuani riemastuneeksi: "Nyt sinä, Conrad, olet varmasti juovuksissa, nyt pitää sinun mennä siivosti laattiapalkkia myöten, eikä enää juoda." Melkeen niin minä mietin katsellessani kynttiläruunuja, jotka vilkkuivat korkeudessa, tahi nähtyäni jonkun herran, mikä otsansa hiessä oli iloinen poika; mutta kun katsoin hänen päällensä ja hän hymyili ja puolittain tuttavallisesti, melkeen kuin iloinen lapsi, teki jonkun viattoman muistutuksen ja antoi minun katsoa kirkkaan heleään silmäpariinsa, silloin oli aikeeni mennyttä ja sydämeni ei kyennyt kulkemaan järjen puumaisia laattiapalkkia myöten.

Tuo tyttö on jotain enempi, kuin tavallinen tyttö. Kuvittele itsellesi enkeli, jonka ensimäiset elämän vaiheet kätkeytyvät hämäryydessä -- hän on tullut keskuuteen, ei tiedetä mistä, hän on saapunut aivan samoin kuin enkelit kuvaillaan alttaritauluissamme, pilvestä, ei kukaan tiedä mistä päin. Nyt on hän kuitenkin upporikkaan miehen tytär, joka on oikein hupainen henkilö, puhuu valtiollista kehnommin kuin kamarineuvos siellä alhaalla, mutta pitäytyy aina aikamme historian yhdessä kappaleessa nimittäin S:t Helenan jättiläisessä; niinpä niin, mutta hän on kuollut ja kääpiöt ovat nykyajan miehiä.

Vaan kylläksi ukosta -- Jumalan kiitos, hänestä ei juokse veripisaraakaan tytön suonissa.

Tietty on että hänen epämääräinen syntyperänsä on antanut ainetta sadoille eri historioille. Muutamat ystävistäni, jotka muutoin tietävät kaikki, joutuvat aina kiivaasen väitteesen keskustellessaan tätä asiata, ja todellakin tulistuvat; sanalla sanoen, ne eivät tiedä mitään. Sillä silloin kun ei oikeastaan mitään tiedetä, tullaan "_pitkänenäisiksi_" -- anteeksi, kun käytän eräältä veljeltäni lainattua muotoa. Mahdollista että hän on koketti; kun mietin oikein, lienee niin, sillä minä pidin häntä tarkasti silmällä koko illan.

Oli nimittäin illallinen presidentti K:lla, jossa minä olen käynyt vieraissa (hän ja isäni olivat nuoruuden tuttuja) ja nytkin kutsuttiin.

Minä en tarvinnut oikeastansa tuttujeni osviittaa, huomatakseni että hän hymyili yhtä lapsellisen herttaisesti toisille kuin minullekin; mutta kuitenkin -- jos se on teeskelyä, niin se on taivaallista teeskelyä ja pitäisi olla ensimäinen kaikista ihannetaiteista. Ihanain naisten kujeet, eivätkö ne olisi ihannetaidetta?

Erinomaista kyllä, minä huomasin yhden pulman, jota en taida selittää. Hän hymyili, niinkuin sanottu on, ja oli suloinen kaikkia kohtaan, paitsi yhtä; ja hän oli luutnantti Hjalmar, ihan varmaan kaunein mies koko joukossa, sinun nöyrin palvelijasi siihen luettuna. Minä en ole milloinkaan nähnyt niin jalosti mieheviä ja samalla leppeitä kasvonjuonteita, kuin hänellä. Minä join lasillisen hänen kanssansa; sillä kaikki sanoivat että hän on kelpo mies, kunnollinen virassansa, reima ja rakastettu kumppani -- kerrassaan sanoen, mies on hyvä. Ja juuri hänelle ei hän hymyillyt, vaan näytti ikävältä, niin ikävältä kuin hänen ihanat silmänsä myönnyttivät. Ei Hjalmarillakaan ollut tavallista kasvon muotoa; hän näytti hyvältä, mutta ei iloiselta.

"No tuhat tulimmaista kun Annette ja Hjalmar ovat kihloissa," kuulin äänen kuiskaavan takanani; hän oli pitkä kuninkaallinen sihtieri, jota nimitettiin "kaikkitietäväksi," toista nimeä en kuullut tuolla laihalla kuviolla. Minä vihastuin mieheen -- sillä Annette ei saa olla kihloissa, ei siitä syystä että minä aion pyytää hänen kättänsä, vaan sen takia että tuttavuus kadottaa siten kiihoittavaisuutensa.

Kihlattu tyttö ... ei mikään ole harmittavampaa, edellyttäen että hän on ihana, vilpas, viehättävä; vaikka hän säilyttäisikin kaikki ne omaisuudet ja voisi hurmaannuttaa ylen autuaaksi, seitsemänteen taivaasen, niin tulee tuolla, kas kummaa, haamu väliin, joka sanoo häntä _sinä_, ja sekaantuu keskusteluun, aivan kuin häntä siinä tarvittaisiin. Jos hän on taas sitä lajia, joka erkaantuu valittunsa saatua maailmasta, niin seisotaan siellä ja puserretaan yksi kohteliaisuus toisensa perästä ja koetetaan olla varan ja tilan mukaan miellyttäviä -- ihanuus nauraa, mutta se ei ole mitä sanotaan, hän näyttää taivaalliselta ja -- ajattelee miten kauniit seinäkuvastimet hän tahtoo huoneesensa ja miten hän ottaa papan ja mamman vastaan ja kokonaan ihastuttaa heitä viisaudellansa rouvana. Ei, hän ei ole kihloissa, se on tietty; hän olisi sitten menettänyt puolen arvostansa.

No, mikä tuon kalliuden nimi on? Minä luulen sen unhottaneeni sinulle sanoa. Niin, minä panen yhteen meidän nimet... Hänen nimensä on yhtä varmasti Annette Miller, kuin minun

Konrad M.

Tukholmissa Helmikuulla 18--

Vastoin luuloani olet lukenut viimeisen kirjeeni; syy on selvä, postin tullessa oli pyry-ilma ja rakkaan veljen täytyi siis kauniisti istua kotona.

Minä toivon että nytkin olisi pyrysää, sillä minulla on erinomaisia asioita kerrottavana.

Minä olin kutsuttu Millerin luokse ja siellä ei ollut Hjalmaria, siis eivät ne ole kihloissa. Minä olen tuttu Hjalmarin kanssa ja olen noin sattumalta maininnut Annette Milleriä; mutta tuo mies on viisas mies tahi aine ei ollenkaan häntä miellytä. Minä uskon jälkimäistä, ja siitä voin löytää syyn miksi hän on niin kylmä. Annette tuntee luonnossansa että yhtä turha on hymyillä Hjalmarille, kuin Kustaa ensimäiselle Ritarihuoneen torilla.

Minä olen nyt tuttu Millerillä ja tahdon tunnustaa totuuden. Minä rakastan tyttöä äärettömästi; mutta naida häntä se ei koskaan voi juolahtaa mieleeni. Hän on lumoava; mutta siinä on jotain joka kuitenkin lykkää minua takaperin, huolimatta kaikesta kokemuksestani -- en tiedä mitä. Jonkinlaista jokapäiväistä on hänessä, jotain valettua, jotain josta näkee tuhansia samallaisia kuvauksia.

Minä en taida selittää tunteitani muutoin kuin vertauksella.

Ihmisen tulee olla omatapainen kuva itsestänsä, jokainen pitää olla kuin taiteilijan loihtima muotokuva marmorista, kokonaisuus itseksensä. Mutta useimmat ovat kuitenkin ainoastaan jäljennöksiä, vartalokuvia seeveriposliinista [S'Evres, maailman mainio posliinitehdas lähellä Pariisia] tahi hienoksi poltetusta savesta. Siksi Annette näyttää minusta lähemmin tutkittua. Jos tahdon nukkekaapin, niin on sellainen kuva aivan oivallinen asettaa päällimmäiseksi; mutta minä haluan kuvan, jota joka päivä voin enemmän ihailla, jossa löydän yhä useampia oivakuntoisuuksia -- enkä onttoa kuorta, joka ei uhoittele häviötä eikä aikaa.

Annette Miller on huvittava kuin joulukalenteri, hauska katseltavaksi, mutta ei enempää. Miten tahansa selailee hänen tunne- ja ajatusvarojansa, tapaa niissä uudestaan vanhoja tuttavuuksia, sanasolmuja, aatteita, jotka ovat hyviä, mutta tuhannen kertaa kerrottuja, vaikka ne nyt saavat toisen soinnun, kun hän lausuu ne pehmeällä, taipuvalla äänen liirityksellä, ja liittää niihin silmäyksen -- "kuninkaan valtakunnan arvoisen."

Kuitenkin minä olen nyt turvassa siellä ja tervehdän niitä sangen usein. Minua kohtaan ollaan erinomaisen kohteliaita, ja minä ja Annette olemme ikäänkuin tehneet äänettömän sopimuksen huvittaa itsiämme eräällä hyväntahtoisella asessorilla, jonka minä tapaan siellä yhtä varmasti, kuin vaatehankin tampuurissa.

Tuo säyseä mies on kuitenkin mamman lemmikki, vähäinen henkilö, jota on lystillinen katsella, vaikka hänellä pitäisi oleman hyvä pää ja runsaasti kuntoa, sanoo enoni presidentti R.

Mutta tiedätkös miten sellaiset vanhat virkamiehet arvostelevat ihmisiä: ne katselevat niitä aivan kuin kapineita, eivätkä milloinkaan puhu muusta kuin heidän käytöllis-soveliaisuudestansa, ikäänkuin ei suurimmat ja jaloimmat älyniekat olisi olleet epäkäytöllisiä melkeen kaikissa kohdissa. Tahtoisin nähdä miten Mozart olisi onnistunut hovioikeudessa rikosasiain pöytäkirjan notariona tahi Göthe kamarikirjoittajana. Koko maailma tietää että Schiller menestyi erittäin kehnosti rykmentin haavalääkärinä. Siis ei käyttökelvollisuus ole mitään minun silmissäni, vaikka se on tarpeellinen.

Käyttökuntoiset ihmiset ovat yhteiskunnon ruoholaji; mutta jos minä tahdon jonkun luonnon mykistä lapsista ikkunalleni lähelle minua lemmikikseni, niin otan minä mielukkaammin neriokasvin tahi sammalruusun, vaikk'ei niistä kumpikaan kelpaa syötäväksi tahi edes kerinpuikoksi, eivätkä siis voi olla puutarha-heinän tahi solmukauran arvoisia. Mies voi olla miten tahansa käyttökelvollinen, mutta minä autan Annettea -- ja meidän on oikein hauska.

Minua suututtaa että hän on papan ja mamman lemmikki. Olen varma että he mielellään näkisivät Annetten yhdistettynä hänen kanssansa, tuon uskollisen ystävän, joka aina istuu sohvan ääressä ja puhuu viisaustiedettä mamman kanssa, niin että siitä on ilo ja riemu. Mies on varmasti lukenut, niin kauniisti hän puhuu, ja mamma kuuntelee niinkuin hän olisi Jumalan enkeli. Mutta Annette sekaantuu keskusteluun ja kiertelee asian suosiolliselle herralle, niin ettei hän lopulla tiedä mistä on kotoisin, ja sitten kuin hän on saanut eläimen pois aatteestansa, ryhdyn minä pitämään ajoa; sillä minäkin olen lukenut kirjan ja kiepun ympäriinsä sanoilla, niin että säikähdytään oppiani.

Mutta huomaatkos: minun hurskauttani ei kunnioiteta; sillä mamma luulee synniksi rakkaan asessorin tähden, kun hänen on vaikea selvittäytyä siitä hyve-verkosta, jonka me kudomme hänen ympärillensä.

Kun hän alkaa punnita ihmisen tunteita hiukka painolla ja tahtoo päättää mikä on oikein tahi väärin, on meillä aina joukko hienoja aate-selityksiä valmiina ja halomme moraali-rahtuset atoomeiksi (hiukkeiksi), jotka jokainen eriksensä pitää sitten punnittaman. Hän on samassa tilaisuudessa kuin poika, jota, marjoja hattuunsa otettuaan, toinen poika tuuppaa niin, että sisältö menee maahan. Niin tulee hän mamman luokse koko kortteli täynnä makeimpia ja tuleentuneimpia perusjohteita, niin että vesi suuhun valahtaa -- ja koko herkku maistuisi hyvältä ja olisi ratkaistu muutaman tuokion kululla -- vaan silloin me suvaitsemme ja pakoitamme tuon ihmisraukan noukkimaan varaston murena murenalta ja tutkimaan jokaisen hiukkeen kultavaakalla. Se on kuitenkin huvia.

Sanalla sanoen, tyttö on miellyttävä, tosiaankin miellyttävä olento, vaikka hän kaikkien johteiden mukaan on seeveriposliininen vartalokuva, ontto, kova, kylmä, mutta kuitenkin ainoastaan valelma.

Tukholmissa Marraskuulla 18--

Niinmuodoin, veljeni, alat sinä huomata minun kirjeitäni -- se miellyttää minua, ja niihin vastaaminen -- se ilahuttaa minua.

Kaikki on vanhallansa; mutta, mutta että hyvän ystäväni, luutnantti Jalmarin, on nuori, iloinen ja huvittava reivi heittänyt syrjään kauniin, rikkaan ja miellyttävän tytön luota, josta puhuin edellisessä kirjeessäni, ei taidakkaan olla aivan paikallansa.

Mies on palannut -- kaupunkiin. Tuo kunnon poika on ollut poissa kokonaista kuusi viikkoa, juuri minun voittoaikani, ja nyt tulee hän takaisin ja astuu sisään aivan harmittavasti huolettomana.

Näyttääpä ettei hän silmänräpäykseksikään olisi joutunut siihen, että sellainen mies kuin minä voisi olla hänelle vaarallinen. Muutoin hän ei voisi niin lujamielisellä jäykkyydellä katsella miten ystävällisesti minä seurustelen tytön kanssa, ja miten nähtävällä etuoikeudella hän kohtelee minua. Mies on kunnon ihminen ja sydän oikealla paikalla, mutta taipumusta luulevaisuuteen taitaa hän kuitenkin puuttua.

Hän on siis todellinen pohjoismaalainen, ei pisaraakaan laavaa (joksi sitä sanotaan) hänen suonissansa. Se kummastuttaa minua samalla kun se närkästyttää; sillä se on verraton huomaamattomuus, kun köyhä luutnantti uskaltaa luulla itsellänsä olevan varman sijan tytön sydämessä, ettei jotenkin varakas luutnantti ja sen lisäksi reivi ja todellakin, tunnustakaamme se, nuori mies, jolla on sellainen hieno käytös ja -- vaan kylläksi siitä, nuori mies, jolla on koko joukko satunnaisia etuisuuksia, ei voisi astua hänen sijaansa. Hänen täytyy se tajuta -- kunniani vaatii että hän oivaltaa vaaransa.

Jumala tietää että minä eilen tein parastani ja puhuin melkeen yksinomaisesti Annetten kanssa. Niinkuin näytti, tähystivät sekä hänen että minun silmät uhria. Annetten täytyi kuitenkin varoa, että Hjalmar pahaksuu meidän tuttavuuttamme, sillä välistä, ollessani paraillaan ilahuttava, huomasin minä miten hänen kauniit silmänsä olivat häneen kiinnitetyt, ja vasta sitten kuin esitelmäni loistekohta oli sivuitse, tuli hymyily -- tuo enkelin-lainen naurahdus.

Minä huomasin että hänen sydämensä on vähän pilalla, niin ettei se käsitä eikä tunne ennenkuin jonkun ajan perästä. Se on harmittavaa, aivan samoin kuin tahdoin vanhan tätini suurella messinkitussarilla harjoitella. Välistä se toisti paikalla; mutta joskus nykäistään jänteesen -- ei mitään! nykäistään uudestaan -- mahdotonta! mennään matkoihinsa, ei maksa vaivaa; mutta neljännestunnin perästä alkaa se tykyttää ja vastata kysymykseen.

Jotenkin noin oli minun ja Annetten väli, sillä kaikki kohteliaisuuteni, liehakoitsemiseni, oikkuni olivat ainoastaan riittävät saamaan tytön vastauksen -- sisäkoneiston soimaan, niin että kuurot sen kuulisivat.

Ja kuitenkin on hän paljon ystävällisempi minua kohtaan kuin häntä, ja näyttäisi pitävän minua kuin veljeänsä; mutta puhuessaan Hjalmarin kanssa on käytös kankea, jokapäiväinen, vieläpä karttava. Minä olen kamreerin perheen, rouvan ja herran, lemmitty, vaikk'ei siitä ole juuri suurta kunniaa mukanansa, sillä asessori Svaning litteän rintansa kanssa on niinikään lemmitty, kuitenkin sillä eroituksella, että minä olen vaan tavallansa ihminen, mutta hän melkeen pyhimys. Oi, jos minä kuitenkin saisin nähdä tuon ruman pyhimyksen katumusta harjoittavan munkin tavalla seisovan pilarin päässä maan ja taivaan välillä -- hän on tarpeeton kumpaankin paikkaan. Sinä, sydämeni ainoa uskottu -- enempi joku toinen kerta.

SUORAMIELISYYS.

"Sinä olet vaiti," sanoi Annette luutnantti Hjalmarille, sillä rouva oli jättänyt ne muutamaksi tuokioksi yksinänsä.

"Niin, Annette; oletkos huomannut että minä jonkun ajan olen ollut vaiti?"

"Sen kyllä olen huomannut. Kuuleppas, taidotkos asettaa tällaisen kiinalaisen pelin, muutamia puupaloja, joista voidaan muodostaa ääretön joukko kuvauksia; kas tässä koko kirja sellaisia kuvioita."

"Annette kulta, sinä et ole kaltaisesi," sanoi uudestaan Hjalmar; sinäkin olet muuttunut."

"Minä? Ei, Hjalmar, sinä muuttunut olet."

"Ei, minä olen kaltaiseni; mutta, Annette, minä rakastan sinua niin suuresti, ettei..."

"Näetkös, se on osavasti numero kaksitoista, joka kuvaa veräjätä."

"Älä hyljää minun sanojani, Annette."

"Ei, rakas Hjalmar, sitä en suinkaan tee, mutta voihan olla vähän häärinää sen ohessa, ei se vahingoita... Sinä pidät siis minusta, siinä sinä teet hyvin."

"Niin, sen tietää Jumala, sydämellisemmin ja totisemmin, kuin sinä kenties nyt ymmärrät, ja sentähden..."

"Ei, katsos, minä olen todellakin jotenkin taitava kiinalaisessa pelissä, näetkös, numeron kolmetoista laskin paikalla uurnaan jalallensa ... ja sentähden, sanoit sinä?"

"Ja sentähden, Annette, täytyy minun sanoa, että käytöksesi äitiäsi kohtaan viilsi sydäntäni. Mikä eroittaa sinua hänestä, joka antoi ensiksi sinulle rakkautta täällä maailmassa, hän joka -- sinä saat erhettyä miten tahdot -- antaa sinulle viimeisen siunauksensa; mikä eroittaa sinua hänestä? Satunnaisuus, varallisuus, joka ei ole koottu sinun ahkeruudellasi, työlläsi, kieltäymyksilläsi, vaan toisten; sivistys, jonka sattumus on antanut sinulle ja jota paitsi olisit kenties ollut paremmalla, jalommalla, korkeammalla ihmisyyden asteella kuin nyt. Sanalla sanoen, on syvästi surettanut minua, luullessani olevan sinun niin nurjasti sivistynyt, että sinä..."

"Kas tuolla, neljästoistakin numero meni, mutta se oli työläämpi... Sinä puhuit äiti raukastani, hän on nyt taas matkustanut kotia."

"Äiti raukkasi? Miksi häntä niin nimität?"

Annette katseli ihmetellen kysyjää.

"Niin, miksi sanot sinä 'äiti raukkani.' Minä en katso häntä surkuteltavaksi kuin yhdessä kohdassa."

"Ei, anteeksi, kahdessa kohdassa, että hän on köyhä ja sivistymätön; jos yksi voidaan auttaa, joka tapahtuisi, jollei minun -- minun veljeni joutuisi kerjäläisylpeyteen, niin toista ei voida milloinkaan auttaa."

"Ei, se ei ole hänen onnettomuutensa, vaan ainoastaan -- Annette, minä puhun sydämellesi suorasti ja rehellisesti -- että hänellä on kiittämätön, itsekäs tytär."

"Minä olen todellakin sinun ilkeän luontosi esineenä," naurahti Annette; "mutta sinä et kenties ole maannut hyvästi tahi olet huonolla tuulella; silloin tullaan tavallisesti erittäin siveelliseksi ja uskonnolliseksi. Tiedätkös mitä kotilääkärimme sanoi muuanna päivänä? Et, sitä et sinä tiedä. Niin, me ihmettelimme kun lukuhartauskokouksia muodostaissa oli yli koko valtakunnan, aina alusta alkain, niiden ytimenä suutarit ja räätälit. Hän sanoi että se johtui heidän paikallaan istuvasta elämästänsä; niiden täytyi, jos jonkunkaan, tulla haaveksivaksi ja rangaistusta pelkääväksi, sillä ne ovat kaikki raskasmielisyyteen taipuvaisia. Sinun täytyy liikkua enempi. Ei, ei, Kustaa, älä niin minua katsele," sanoi hän, kun ei saanut vastausta, "älä niin minua katsele ... se tekee sydämeeni kipeätä, kovasti kipeätä.

"Kiitoksia. Annette, sinulla on siis sydän," sanoi Hjalmar lempeästi. "Miten siis taidat olla niin kova? Vastaa, Annette, miksi, miksi olet siis sellainen, miksi et tottele varoittavaa ääntä?"

Annette katseli alespäin; hän ei vastannut, mutta äkkiä juoksi pari kyyneltä ales ruusun punaisia poskia myöten.

"Olenko minä siis niin häijy, Hjalmar, sano, olenko min häijy?"

"Et, Annette; mutta et tahdo kuulla hyvää sydäntäsi. Seuraa luontoasi ... sen täytyy jalostua eikä huonontua sivistyksestä. Sen tulee onnessa ylentyä eikä alentua."

"Hjalmar, sinä suot siis minulle anteeksi," pitkitti hän. "Tiedätkös, kun viimeksi puhuin äitini kanssa, tuntui minulle niinkuin nyt, aivan kuin nyt. Oi! minä rakastin häntä sydämmellisesti, muistaessani miten pienenä sain leikitellä hänen vokkinsa kanssa, miten hän opetti minua kehräämään, kutomaankin, senmukaan kuin voimani myönsivät... Hän opetti mitä taisi, nyt aivan hyödyttömiä oppeja."

Hjalmar hymyili.

"Ei mikään taito, hyvä Annette, ole hyödytöntä."

"Niin, se on sinun mielenjohteesi, Hjalmar, mutta ei minun... Mutta siitä kylliksi, minä rakastan sydämellisesti äitiäni, ilkeää veljeänikin, tuota häijyä ihmistä, joka vertaa minua puulusikkaan ... mutta koko elämäni eroittaa minun hänestä. Usko minua, vaikeata on tuntea itsensä pois asemastansa -- ja minä en vielä ole kesyttynyt rikkaitten saleihin. Köyhyyden riemuja, Hjalmar, en milloinkaan voi unhottaa."

"Mitä siis?"

"Niin, katsos, nyt tarvitsee olla koko maailma ja kaikki mitä siinä on tarjolla, että jollain tavalla ... jollain lajilla, Hjalmar, ilahuttaisi minua. Toisin oli ennen: silloin kasvoi keltaisia kukkia soilla keväisin, koivut puhkesivat lehtiin ja sinä et voi käsittää miten minä olin iloinen, nähdessäni pienet lehdet oksissa, joiden sisällä minä istuin. Siellä kasvoi punaisia neilikoita hiedassa, siellä lauloivat varpuset puissa... Oi, miten se oli hupaista! Ja kun ei siinä ollut kylliksi, niin tiesin hyvästi mitä mummo useasti kertoi, että Näkki asui koskessa ja soitti kultakielellä ja että tunturissa, joka riippui jyrkkänä Joutsenveden sivulla, oli kulta- ja kalliskivisiä pilarisalia; sanalla sanoen kaikki, kaikki oli arvokasta, kuviteltua, mutta iloni ei ollut kuvittelua."

"Annette, tämän hetken perästä en milloinkaan enää epäile sinun sydäntäsi," virkkoi Hjalmar, "mutta kun se on niin lapsimielinen, miten voit sinä..."

"Sysätä kaiken tämän pois itsestäni," liitti tyttö lempeällä hymyllä. "Niin, minun lapsuuteni muistot ovat niinkuin nykyinen äitini ja hänen tyttönsä. Kukaan ei saa hänen läheisyydessänsä puhua tytöstänsä, hän harmistuu siitä, tuntee itsensä loukatuksi -- miksi, Hjalmar?"

"Siksi että tyttö on hänen rakkain omaisuutensa."

"Niin, niin se on... Ei kukaan saa puhua rakkaimmasta, jollei sitä voi palkita, tahi se on solvaus."

Samassa silmänräpäyksessä tuli kamreerin rouva, katuen, kun oli jättänyt tytön niin kauaksi yksistään Hjalmarin kanssa. Hän oli nimittäin ollut jonkin ajan omituinen, joka rouvan käsityksen mukaan ei ollut muuta, kuin että hän oli tullut mustasukkaiseksi reivi M:lle; sillä naisväki ei tavallisesti milloinkaan voi käsittää muunlaisia tyytymättömyyden syitä.

MIETINNÖITÄ.

"No, tyttöseni," virkkoi äiti Hjalmarin kauemmaksi mentyä, "sinä olet surullisen näköinen. Tein kovin yksinkertaisesti, ollessani ulkona niin kauan, mutta minun täytyi puhua useain henkilöitten kanssa; sillä me vietämme papan syntymäpäivän juhlallisesti, ja sentähden täytyy jotain tehdä. Minä toivon että pappa menee vähäksi aikaa maalle, ja sillä aikaa voi koristelija ja tapisieraaja tehdä työnsä. Niiden kanssa minä puhuin. No?"

"Ei mitään, hyvä mamma," sanoi Annette ja katsoi ales työhönsä, päärlyompelus uudenaikaiseen kellon-nauhaan, jota oli niin varavalta otettu, että näytti aiotun rautatiellä käytettäväksi kippunnan painojen nostamista varten, vähäisen kellon soittamisen verosta.

"Ei mitään? Mutta, lapseni, kyllä minä ymmärrän."

"Mitä sitten, mamma?"

"Niin, se voi olla oikein hänen mielestänsä; hän on niin kireä siveysopin saarnaaja toisista, että minä oikeastaan alan epäillä hänen uskollisuuttansa sinuun ... meistä hän ei laisinkaan huoli. Tiedätkös? hän sanoi papalle päin silmiä, että Napoleon oli hirmuvaltias, mitä sinä arvelet?"

"Sanoiko hän niin? Se oli hänen luonteensa mukaista. Mamma kulta, hän sanoo aina mitä miettii."

"Se voi olla sama mitä hän ajattelee, sillä enemmän sivistyneet miehet, en tahdo nimittää sydämet, ajattelevat aivan toisin. Pappa on niin valistunut ja kunniallinen ihminen että..."

"Niin, mutta Hjalmar tarkoittaa hyvää."

"Mutta, palaitakseni aineesen," toisti äiti pilkallisesti nauraen. "Hän ei vaan aikone kaksintaistelua reivin kanssa?"

"Reivi M:n kanssa?"

"Niin, lapseni. Hän, joka on niin vilpitön, sanoi kai olevansa mustasukkainen; sen on jok'ikinen ihminen nähnyt, joka tahtoo huomata, että tuo hyväntahtoinen Hjalmar..."

"Ei, mamma," virkkoi Annette; mutta salaman nopeudella lensi ajatus hänen sielunsa lävitse: "hän ei rakasta minua, sillä silloin häntä surettaisi reivi M:n täällä olo."

"Sinä sanot ei; mutta, lapsi, se on varma; sillä niin hyvä kuin pappa onkin, hän tuskin suvaitsi minun katsomaan jotakuta toista ... ja sinä lasket leikkiä reivin kanssa, hän on sinun apulaisesi kaikissa meidän pienissä kemuissa, ja nyt perjantaina on hän sinun rakastajasi näytelmässä ... se on vähäinen kaunis näytelmä."

"Niin, se on tosi, minun täytyy se hyvästi lukea."

"Se on välttämätön, lapsi, sillä huomenna on ensimäinen taistelu; ne tulevat tänne teelle."

"Ja minä unhotin kutsua tänne Hjalmarin."

"Hänellä ei täällä ole mitään tehtävää, lapseni; hän hämmästyy nähdessään teaatterin. Onpa hauska katsella, jos ei se käy hänen sydämellensä, nähtyään reivin jalkaisi edessä."

"Ei (huoaten), ei, mamma, miehet eivät ole nykyaikana sellaisia kuin mamman nuoruudessa; ne ovat nyt vakavia ja maltteellisia, että..."

"Vakavia ... uhkamielisyyttä olisi, jos Hjalmar tekeytyisi lujaksi; sillä jos luonteenne eivät ole myötätunteellisia, niin ei muuta varmempaa, kuin että..."

"Ei, ei, mamma! Minä rakastan Hjalmaria ja ... jos en saa häntä, niin..."

"Et mene milloinkaan naimiseen?"

"En."

"Sepä jotakin, se on tavallista lörpötystä; koskaan ei saa sanoa 'ei milloinkaan.'"

"Ei, mamma kulta, älkää puhuko siitä aineesta."

"Ei, Annette. Minä, Jumala sen tietää, en tahdo johdattaa mieltäsi; mutta tietysti minä älyän, yhtä hyvin kuin toiset, että sinun laisella tytöllä on oikeus suurempiin toivomuksiin."

"Suurempaa ei voi olla, kuin tulla onnelliseksi rakastettunsa kanssa."