Chapter 6

"Niin, kun sanottu on, ne eivät kuulu tänne, koska ne täytyvät liikuttaa lastamme. Jos minä, esimerkiksi, tahtoisin muistuttaa teitä, rouva kulta..."

"Mistä, minä luulen etten minä mistään niin vaalenisi tahi pahaksuisi."

Säyseä kamreeri oli nyt vihastunut ja sanoi: "Jos minä esimerkiksi muistuttaisin teitä, hyvä rouva kulta, hra miesvainajastanne, jonka minä näin köyhyydessä ja kurjuudessa ... hulttio toimissansa, huono puoliso..."

"Ei, herra kamreeri, niin ei hän milloinkaan ollut," virkkoi rouva arvoisasti; "mutta sellainen kun hän oli, ei silmänräpäykseksikään ole tullut mieleeni hävetä häntä, sillä hän oli _minun mieheni_, hän, jolle olin luvannut rakkautta myötä- ja vastoinkäymisessä."

Katteinin rouva meni pois niiaten.

"Eikö ole suupalttia kansaa, tuo väki? Kun hänen miehensä oli virkamies, luulee hän olevansa oikeutettu sanomaan meille tyhmyyksiä. Eikö se ole kauhistavaa, herra luutnantti, peräti kauhistavaa?"

Kamreeri kiirehti tyttärensä luokse ja Hjalmar jäi niin muodoin yksinänsä. Hänen kasvonsa olivat silloin synkät, kuin taivas. Hän meni ikkunaan ja silmäili yli kadun.

Miten erilaiset olivat nämä molemmat perheet: täällä oli ihana tyttö kaikilla etuisuuksilla, mitä taisi toivoa itsellensä, ja kuitenkaan ei milloinkaan tyytyväinen, ei milloinkaan oikein iloinen ... tyttö, jolla luuli olevan suuren ihanuuden tunteen, mutta joka tuli kipeäksi, muistutettua että hän oli köyhä lapsi. Ja tuolla toisella puolella vaimo, joka jalolla itsetunnolla puolusti miestänsä, ja tytär, mikä auttaakseen äitiänsä kerta vapisten seisoi etuhuoneessa ulkopuolella tuon onnellisen asuntoa.

Hjalmar oli niin ikään kuullut useampia kertomuksia Annetten lapseksisottamisesta, yhden toistansa kummallisemman, mutta hän ei ollut niihin kiintynyt; hän ei pitänyt erittäin tärkeänä, mistä Annetten syntyperä johtui, kun hän vaan oli hyvä tyttö. "Hänen täytyy tehdä selko itsestänsä," sanoi hän miettien, "hän on minulle aivan käsittämätön."

Sen päätöksen tehtyään hän meni.

Seuraavana päivänä oli hänellä olevinaan asiaa katteinin rouvalle. Hän toivoi ettei hän ollut tyynni tarkasti katsellut häntä, ja että hän oli ollut liiaksi liikutettu tunteaksensa hänet, kun kirkkaan päivän valossa meni häntä tervehtimään.

Hänen veti sinne selittämätön sääliväisyyden tunne; sillä hän oli kaksi kertaa kohdannut samassa paikassa tuon pienen perheen jäsenet, ja molemmin kerroin oli heitä köyhyytensä tähden poljettu.

Hän meni siis ylös synkkiä kivirappuja, mutta pysähtyi ylimmäisillä astuimilla, kun takaperin tuli ovessa vastaansa mies, joka kumartaen sanoi:

"Niin, se pitää tapahtuman, hyvä rouva kulta, niin kyllä, vaikka halot ovat nyt tähän aikaan kalliita. Hm, vai niin," pitkitti mies, käännyttyään ympäri ja tunnettuaan Hjalmarin. "Suokaa anteeksi! Hm, sepä oli oikein hauskaa. Herra ei taida tuntea minua; mutta minä olen sama, joka olin luonanne sapelin kanssa, josta sain maksun. Nimeni on Löfstedt ja asun täällä alhaalla kartanossa."

"Vai niin. Onko rouva, joka neuloo hattuja, sisällä?" kysyi Hjalmar, päästäkseen tutustansa.

"Onpa niinkin, se oli hän, joka rahaa tarvitsi, se oli hän; mutta nyt on hän taas terve."

Hjalmar tunkeutui ystävällisen halonhakkaajan sivuitse, joka näytti olevan iloinen tuttavuuden uudistamisesta, ja astui huoneesen.

Pikainen puna levisi rouva Bernhardin vaaleille kasvoille, vastaan ottaissaan niin harvinaisen vieraan, kuin herrasmiehen. Hän kuuli Löfstedtin puheen ja oli hämillään aineesta.

Hjalmar toki lievitti hänen neuvottomuuttansa. Hän tahtoi, sanoi hän, lahjoittaa äitillensä hatun ja oli kuullut rouva Bernhardin tekevän niitä tarkalla kauneuden aistilla.

"Minä teen tavallisesti ainoastaan tilaamalla muotikauppioille, jotka antavat minun neuloa," sanoi hän, "mutta minä tahdon koettaa ymmärrykseni mukaan".

Tuo kunnioitettava vieras vietiin sisälle, niin ettei Dora nähnyt ken hän oli.

"Tahdotte kenties nähdä kokeita," sanoi rouva. "Dora, tuo sisälle ne kolme hattua, jotka ovat oikealla."

Muuan silmänräpäys sen jälkeen tuli Dora, tuon keveän mutta laajan kuorman sälyttämänä.

Tyttö-poloinen muuttui kuin "tippuva veri," nähtyään suojelijansa. Hän katseli alas ja niiasi tavallista syvempään, sillä jollain tavalla tahtoi hän osoittaa kiitollisuuttansa.

Hjalmar ei ollut mitään huomaavanansa; hän katseli hattuja ja tilasi niistä yhden.

Niin kävi hän tervehtimässä köyhää perhettä ja, merkillistä kyllä, hänelle näytti melkeen mukavammalta tuo pieni, siisti vierashuone, kuin kaikki komeat kamarit kamreerin kerroksessa.

Köyhällä upsierilla, ja niin oli Hjalmar, on ensi silmänräpäyksestä alkain oma mielikuvituksensa ihmisellisestä onnesta ja perheellisestä autuudesta. Hän ei voi milloinkaan aatella tulevaisuudesta (edellyttäen että hän on eräässä maarykmentissä), näkevänsä tuon loistavan taulun perässä punaiseksi maalattua päärakennusta kuninkaallisen sota-hallituskunnan kaavanmukaisilla ulkonurkilla, se tahtoo sanoa katteinin virkataloa. Siellä on hänen parain toivonsa, korkein päämaalinsa -- enin mitä hän voi itselleen uneksia. Ja niin vähäisissä huoneissa hyväntahtoinen katteinin rouva, joka hoitaa talouttansa ja on sydämellisesti iloinen, kun saa tulla johonkin kemuihin, joita toimitetaan leirissä oloaikana.

Hjalmar rakasti virkaansa liiaksi paljon, voidakseen siitä pois päästäksensä tahi laskeutuakseen lepoon, niinkuin sanotaan, ja elääkseen vaimonsa rahoilla; siihen hän oli kopea ja ylenmäärin tarkkatuntoinen, kun oikeutensa tulivat kysymykseen. Hän mietti, jota useat eivät välitä, ettei mies omista vaimonsa varallisuutta ellei hänellä ole kykyä kartuttaa sitä yhtä paljon. Sanalla sanoen, hän ei ajatellut Annettea hänen rahainsa takia.

"Se vierashuone," mietti hän itseksensä, "näytti minusta muodostetuksi sellaisen asunnon mukaan katteinin virkatalossa."

PITKÄMATKAINEN TERVEHDYS.

Annette säpsähti kun Hjalmar muuan päivä sen jälkeen astui huoneesen. Hän istui syvissä keskusteluissa äitinsä kanssa. Hänen silmänsä olivat itkeneet, koko ulkomuotonsa muuttunut. Jotain arkaa ja samalla surettavaa näkyi hänen olossansa; ne muutoin ihanat, puhuvat silmät hehkuivat. Hän ei ollut itsensä kaltainen. Hän kääntyi pois Hjalmarin lähestyessä, tervehti hätäisesti ja meni jonkin tekosyyn varjossa ulos.

"Annette raukka pelästyi muuanna iltana," virkkoi rouva vihdoin; "oi -- niin te tiedätte jo kaikki -- hän on todellakin köyhän perheen tytär Norrlannista; me olemme ottaneet hänen omaksi lapseksemme."

"Niin, minä tiedän, mutta miksi hän sitä häpeää?"

"Te voitte helposti huomata, hyvä Hjalmar ... te suotte anteeksi kun niin sanon, sillä Annette on antanut minun ymmärtää ... ja tällaisissa asianhaaroissa ei minulla ole mitään vastustettavaa. Mutta, mitä te arvelette, nyt ovat hänen äitinsä ja veljensä tulleet tänne ... isä on, Jumalan kiitos, kuollut... Mutta hänen äitinsä ja veljensä ovat," toisti rouva, kun Hjalmar ei näyttänyt tahtovan vastata; "ja, Jumalani, ne ovat aivan mukaumattomia. Raukka Annette kultani! -- Te voitte hyvin kuvailla itsellenne," alkoi taas rouva, kun Hjalmar ei tahtonut yhdistyä huudahduksiin eikä vastauksiin, "nyt voitte kuvailla itsellemme miltä äiti näyttää: hyvänluontoinen, huonosti vaatetettu, siivoton talonpoikais-ihminen, joka tulee tänne koko _kahdeksankymmentä_ peninkulmaa tervehtimään tuota tyttö raukkaa. Hän tahtoi nähdä häntä ennen kuolemaansa, ja... Jumalani, voittehan kuvitella itsellenne ... missä Annette taitaa alkaa ja lopettaa hänen kanssansa? Hän asettautui pitämään puhetta, hänen tulisi aina muka pitää Jumala silmäinsä edessä, joka kuului niinkuin me emme olisi tyttöä hyvästi kasvattaneet. Ja Jumala tietää, jos äidin rakkaus ja siunaus tekee hyvää lapselle, niin olen minä hartaasti, sydämellisesti ja vilpittömästi rakastanut häntä kuin omaa lastani, vaikk'en minä alussa oikein hyväksynyt Millerin tuumia. Mutta hän on tullut lapseksemme ja on liittynyt meihin niin hellästi, niin sydämellisesti... Mutta nyt tulee äiti pitämään kauniin puheen. Luonnollisesti ei Annette voinut uskoa muuta kuin että äiti tahtoi nauttia meidän hyvinvointia; ja kun on välttämätön niin pian kuin mahdollista päästä niistä molemmista, äitistä ja veljestä, joka on pitkä, sangen säädyllinen talonpojan renki, ei muu ollaksensa, niin tahtoi Annette antaa mummolle vähän rahaa ja pyysi hänen ei puhumaan mitään oloista. Sehän oli luonnollisin maailmassa."

"Suokaa anteeksi, rouva kulta, sitä minä en katso luonnollisimmaksi maailmassa," muistutti Hjalmar.

"Miten niin? Pitikö hänen lankeaman äitinsä kaulaan ja kiittävän häntä? ... mistä? Mutta tapahtuipa enemmänkin; mummo alkoi itkeä ja pitämään hälinätä, ja veli nauroi katkerasti, otti äitinsä käteen ja sanoi: Anua, tunnetkos taas puulusikan. -- Ja niin ne menivät."

"Ja Annette ei ole jälleen heitä nähnyt?"

"Ei, ei; mutta hänen täytyy nähdä. Me olemme lähettäneet sanan että he tulisivat tänne; mutta veli on vastannut että Annalla ei enää ole äitiä eikä äitillä Annettea... Ja tyttö raukka on toivotonna. Mitä meidän on tekeminen? Jos Miller tämän tietäisi ... mutta hän on, Jumalan kiitos, maalla ... niin ei kävisi laisinkaan hyvin; hän ei suvaitse muita viittauksia, kuin että Annette on meidän todellinen tyttäremme."

"Erinomaista; mutta mitä pahaa siinä on että äiti on köyhä; vaikkapa hän olisi köyhä siitä sivistyksen muodostakin, jonka me katsomme parhaaksi! Niin, vaikkapa vanhempani olisimme langenneita olentoja ... ovat ne kuitenkin minun vanhempani, ja velvollisuuteni on tunnustaa ne siksi, vaikka en taidakkaan ilahuttaa, lohduttaa ja auttaa niitä."

"Te ette siis hyväksy Annettea?"

"En, minä en voi hyväksyä."

"Sitten ette häntä rakastakkaan niin suuresti, kuin hän luulee."

"Oi, hyvä rouva, juuri sentähden, kun minä rakastan häntä niin paljon, tahtoisin minä että hän olisi tunnustanut ja niinkuin sanoitte, syleillyt äiti-raukkaansa. Ei tavaroilla ja kullalla eikä kaiken maailman jaloudella tulla äitiksi, vaan se ostetaan silloin, kun leikitään ymmärtämättömän lapsen kanssa ja ilahutetaan itsiään sen ensimäisellä naurulla."

"Siinä olette oikeassa," huokasi kamreerin rouva, muistaessaan oman Annettensa, "siinä olette oikeassa; mutta tyttö raukka on kuitenkin lohdutonna; hän luulee joutuvansa lauluksi kaupungissa ja ... minä pelkään että niin tapahtuu."

"No mitä vielä?" Voipiko kaupunki sanoa muuta, kuin että Annettella on köyhä äiti, joka tahtoi nähdä häntä ennen kuolemaansa? Se tulee puheen aineeksi, se on tosi, mutta sen voi Annette tehdä vahingottomaksi. Ei kukaan tarvitse hävetä vanhempiansa, paitsi hän, joka vaipuu niitä alemmaksi; joka korkenee niitä ylemmäksi, voi rehellisesti tunnustaa: Niin, vanhempani ovat köyhät, vieläpä viallisetkin, mutta minä en saa niitä tuomita."

"Tosi, aivan tosi; mutta ... kuitenkin, saamme nähdä mitä aika vaikuttaa."

Annettella oli kamarissansa kovin raskas hetki; oli taistelu lapsen sydämen vaiston ja väärän sivistyksen välillä ylivallasta. Se oli kilpailu metsien suhinan jo valhettelevain hyvien iloisten soittokappalten välillä, kumpi niistä häiritsisi äänellään toisensa. Se oli taistelu, jonka loppupäätös oli melkeen ennalta tietty. Jokainen huonekalu tuossa kauniissa kamarissa, jokainen poimu ikkunaverhoissa, kirkas kuvastin ja kimeltelevät kristallit, kaikki tukivat järkeä, joka koko yhdentoista vuoden ajan hyväksyi määrätyn, mutta kenties väärän suunnan.

Annette ei ymmärtänyt kuin kristitty korottautua yli kohtalonsa ja rakkauden ja tottelevaisuuden voitonmerkki otsassansa, Jumalan nimessä, seurata sisällisesti varoittavaa ääntä -- hän tahtoi voittaa kuin pakanallinen Aspasia ihanuudellansa, kenties myös älyllänsä, jota tuo mairitteleva joukko oli saattanut hänen ylen korkeaksi arvaamaan. Hän arvosteli ihmisiä väärin nurjasti sivistyneitten esimerkistä, joita hän oli kohdannut -- ja niitäkin väärin, sillä ne eivät olleet niin typeriä, kuin ne hänen oikkujansa alinomaa noudattaen hänelle näyttivät, ja taistelu hänen sydämessään päättyi niin, että hän vaiensi tunnon äänen ja totteli turhuuden. Hän oli päättänyt niin vähän huomion nostamalla kuin mahdollista poistaa äitinsä luotaan, sillä hän ei voinut kauhutta ajatella, että ystävänsä kuiskaisivat: "hänen äitinsä, kerjäläisakka, on ollut täällä."

Annette tuumaili kamreerin rouvan kanssa, joka hyvin huomasi Hjalmarin sanain totuuden, mutta kuitenkin piti itsensä liiaksi loukatuksi vanhan "Sakarin muorin" äkkinäisestä ilmaantumisesta ja oli mielestänsä huvitettu, kun Annette yksistään kuului hänelle; sillä se on usein hyväsydämisten vaimojen heikkous, että he tahtovat olla _kaikki_ toiselle olennolle, äiti, sisar, ystävä; mutta vaativat takaisin ettei heidän ystävällänsä ja sielunheimolaisellansa saisi olla koko maan päällä ketään toista, jolle hän antaisi luottamuksen.

Ja kun, niinkuin nyt tässä, vanhempi nainen tahtoo olla kaikki kaikissa nuoremmalle, niin johtuu siitä että nuori ystävä, tytär, ei saa kannattaa ajatusta, ei toivoa, johon ei vanhempi ystävä, äiti, möisi suostua ... ja niin teki hän sillä tavallisella seurauksella, että pilasi rakkaansa.

Sellaiset ystävyysliitot katkeavat tavallisesti äkkiä, rakkauden väliin tullessa; sillä sitten ei enää totella ystävän älykästä neuvoa. Ystävä katsoo aina ihailtavasta joukosta juuri sen, joka tuskin voi riistää häneltä entistä etuisuuttansa, ja tämä tulee sitten lemmikiksensä, samalla kun tuo nuori ystävä ei taida suvaita häntä. Silloin ilmestyy erimielisyys ... ja niin oli nyt tapahtunut rouvan ja Annetten kesken asessori Svaningin suhteen.

Annetten luottamus äitiinsä ja rakkaus Hjalmariin harmitti hyvää kamreerin rouvaa, sillä Annette rakasti niin muodoin jotain toista, kuin häntä itseänsä, ja hän olisi tunnossaan nuhdellut tyttöä kiittämättömyydestä, jos ei kohtaus äitin kanssa olisi häntä miellyttänyt.

Hänen rakkautensa oli repinyt kaikkein vahvimmat luonnon siteet eikä ollut siis mitään pelättävänä, vaikkapa Annette tahtoisikin rakastaa Hjalmaria, joka kuitenkin oli tyhmyys, kun Svaning, sanottiin hänestä muutoin mitä tahansa, kumminkin oli oikea järjellisesti ja kestävästi tekemään vaimon onnelliseksi.

Kaikesta siitä huolivatta oli kamreerin rouva sydämellisesti hyvä, oikein jalo ihminen, jonka itsekkyys oli peittynyt niin rakkauteen ja hyvyyteen, että hän itse vähimmin huomasi sen lepäävän kaikkein muiden uhrauksiensa pohjalla. Hänen vihansa oli heikkous ... ja heikkous on anteeksi annettava.

Kamreeri sai nyt tiedon toisesta onnettomuudesta, joka pian tapahtui, että Annetten köyhä äiti oli tullut, eikä siis ollut kylliksi katteinin rouvan onnettomassa kiitoksessa.

Kamreeri vihastui, sillä hän oli heikko, ja sentähden kiukustui aina kun joku haitta ilmaantui, hän ryhtyi asiaan, ja miten hän sitä toimittikin, tuli äiti muuanna iltana kamreerin luokse ja sai koko tunnin olla yksistään tyttärensä kanssa.

"Sinä et ole siis unhottanut, et kokonaan unhottanut minua?" sanoi äiti kyynelsilmin ja kysyen.

"Ei, äiti, ei, tietysti ei, äiti kulta," oli Annetten vastaus noukkien samalla neuvotonna avattua laatikkoa, "tietysti ei; mutta äiti mahtaa ymmärtää ettei kamreeri suostu..."

"No no, lapseni! en minä tahdo estää sinun onneasi, halveksikoot kernaasti minua, kun sinä vaan olet onnellinen ja iloinen; mutta sinä et voi, ethän sinä taida halveksia äitiäsi?"

Annette tunsi itsensä liikutetuksi.

"Ei, ei, äiti, minä en suinkaan teitä halveksi, ei, sitä en tee, en! Ei, äiti," hän tarttui mummon käteen, "ei, älkää sitä uskoko, äiti, en minä ole niin paha ... se olisi ilkeyttä minussa, ei ... ei milloinkaan ei!"

Äiti piti hienoa kättä kuivuneitten sormiensa välissä, hymyili ja nyökytti hiljaa päätänsä.

"Niin, minä tiedän sen hyvin, Antti sanoo toista; mutta minä en usko häntä. Tiedätkös, hän sanoo että sinä olet puulusikka, joka tahdot olla hopealusikka ja täydyt sentähden kantaa lyijyä sydämessäsi... Tunnetkos lyijyn painavan sydäntäsi?"

Annette vapisi.

"Ei, sinä et sitä tunne, lapsi; Antti on erehtynyt."

Tyttö tunsi kuitenkin syvästi veljensä sanain totuuden. Hänellä oli todellakin lyijypaino sydämessä, kun ei hän tahtonut tunnustaa olevansa unhotetun kansan lapsi ... kun hän tahtoi lainata vaan luuloitellun arvon loisteen. Sillä ainoastaan on otaksuttu hopea paremmaksi puuta -- totuus on vastakohdassa, puu on välttämättömämpi, hyödyllisempi kuin hopea; sillä jos metsämme olisivat hopeapuita, paleltuisivat ihmiset kuoliaaksi eivätkä milloinkaan olisi joutuneet siihen sivistystilaan, missä nyt ovat.

Annetten mieli tuli enemmän liikutettua, ja äkkiä heittäytyi hän äitinsä kaulaan ja itki katkerasti.

"Älä itke, lapseni," sanoi äiti ja suuteli tyttärensä valkoista otsaa, "hyvä Anna kulta, älä itke."

Tuo "Anna," jota hän ei ollut kuullut moneen vuoteen, tyrehytti kerrassaan tunteitten kuohun; hän irroittui äitinsä käsivarsilta ja ajatteli: nyt minä olin lapsellinen.

Koko tuo näkö-ala, joka niin äkkiä esiintyi muistojen hämäryydestä, vaihettui toiseen, saapuvilla olevaan, sen vaatimuksiin, valeluuloihin ja onneen. Hän vertaili pukuansa, hieno ja köykäinen kuin pilvenhattara, äitinsä karkeisiin vaatteisiin, valkoista saaliansa vanhuksen siniraitaiseen kaulaliinaan, sieviä silkkikenkiänsä, jotka pehmeinä ja notkeina taipuivat soman jalan ympärille, äitinsä paksuihin, tylppänenäisiin jalkineihin.

Kaikki tuo jäähdytti häntä, ja hän alkoi puhua järjellisesti ja vakuuttaa äitiänsä, ettei hänen pitänyt olla mistään tietävinänsä eikä käydä häntä katsomassa. Heidän piti ajatteleman toisiansa; Annette lupasi kirjoittaa ja kertoa, jos hän joutuisi naimiseen. Viimein lahjoitti hän äitillensä koko joukon pieniä kaluja, joista mummolle ei ollut muuta arvoa kuin minkä ne saivat siitä, että antaja oli hänen ainoa tyttärensä.

Vihdoin meni mummo tuhansittain siunaten tytärtänsä ja niitä, jotka ottivat hänen lapseksensa. Kamreeri rouvinensa jättivät myös sydämellisesti hyvästi vanhuksen, joka niin kernaasti ja kiitollisesti luopui kaikista oikeuksistansa,

"Nyt on Annette minun, ainoastaan minun," sanoi rouva ja syleili tytärtänsä. "Minä pelkäsin kovasti tätä yhtymistä. Jumalan kiitos että siitä nyt on päästy. -- Minun täytyy sanoa sinulle," virkkoi rouva, sitten kuin he olivat jääneet yksinänsä, "että sinun kummallinen käytöksesi toissa päivänä pakoitti minun sanomaan kaikki Hjalmarille."

"Hjalmarille ... vai niin, hän tuli siis tälläkin kertaa alennukseni todistajaksi."

"Ei, kaukana siitä, lapseni. Hän paheksui kun et tyttärenä ottanut vastaan äitiäsi; hän sanoi sen olevan sinun velvollisuutesi."

"Velvollisuuteni! Oi, mamma, se on kuitenkin ankaraa, kun Hjalmar arvostelee minun tekojani... Muutoin hänen pitäisi tietämän millinen maailma on ja mitä pilkan esineeksi joutuminen tahtoo sanoa."

"Minä sanoin hänelle aivan niin; mutta hän ei ottanut sitä ymmärtääksensä, hän pysyi mielipiteessänsä."

"Kenties hän on oikeassa," huokasi Annette ja painoi päänsä käteensä, "kenties hän on oikeassa."

"Kuitenkin teit sinä mitä voit, ja äitisi erosi iloisena ja tyytyväisenä sinusta ja meistä. Hän on siveä ihminen, äiti raukkasi."

Annette ei vastannut, vaan huokasi raskaasti, sillä juuri se, että äiti täydellisesti uhraavalla rakkaudella tyytyi kaikkeen, rasitti häntä enimmin. Siinä juuri oli -- lyijypaino.

"Mutta, Jumalani, olin melkeen unhottaa, täällä on kutsu huomen illaksi presidentti K:n luokse. Siellä tulee tanssi, suuri juhla taitaa olla vapaaherrattaren nimipäivä."

Annette heräsi horroksistansa.

"Pidot presidentti K:lla! Siellä on kai aina loistava seurue. Mitä mamma vaatetuksestani arvelee?"

"Niin, lapseni ... meidän keskemme, se on meidän keskemme ... kun kutsu tuli, sanoimme Miller ja minä, sinne pitää pikku Annetten; Annette poloinen, hän kyllä tarvitsee huvittaa mieltänsä näiden tukalain päiväin perästä... Ja pappa meni hankkimaan jotain uutta näkemäänsä... No, lapseni, älä ole utelias, sinä saat nähdä."

Myöhemmällä tuli pappa kalliin reunusteen kanssa kotiin -- ja Annette unhotti niin sanotun nöyryytensä, äitinsä ja koko maailman tuon upean lahjan takia.

Kirje reivi Konrad M:lta paroni Kaarlo K:lle.

Tukholmissa Tammikuulla 18--

Hyvä Kaarlo!

Samalla kun sinä Smålannin korpimetsissä metsästät ja tulet kotiin illoilla väsyneenä ja lämpöisenä, mutta kuitenkin iloisena, kun on pari oikeita, tuuman paksupohjasia metsästyssaappaita ... se tahtoo sanoa, samalla kuu sinä elät raakalaisena siellä alhaalla, huvittelen minä itseäni sivistyneen miehen elämällä täällä valtakunnan sydämessä, pääkaupungissa.

Miksi sitä taas nimitetäänkään, mikä se on, jota meidän kunniallinen entinen kamarineuvos aina halveksien arvostelee -- niin keskikaikkisuus -- tällä maanvoimalla, joksi sitä kamarineuvos vakuuttaa, on kuitenkin se hyvä mukanansa, että yhdessä paikassa on kaikki mitä kansa omistaa -- ainakin kaiken maassa olevan oivallisuuden näytekartta.

Kuitenkin näyttää minusta muhkea pääkaupunki köyhässä maassa aivan kuin jos näkisin herran, joka ei tunnusta olevansa köyhä lainaavan kauniin silkki-huopahatun, mikä herättää huomiota. Se onnistui; mutta, Jumalani, jos katselee läntällään olevia saappaita, rikkinäisiä hansikkoja ja yleensä koko pukua, niin arvelee että hän olisi voinut pitää tavallisen lakin ja antanut laittaa saappaitansa; ainakin se olisi ollut viisaampi teko. Mutta tämä on vaan kamarineuvoksen oppien huomioita. Tuo kunnon ukko ajatteli aivan toisin siihen aikaan, jolloin itse asui pääkaupungissa, vaikka hän sitten on joutunut toisiin mietinnöihin. Kuitenkin on katsominen päästä mihin ihminen kelpaa, ja pääkaupunki on siis se ohja, jonka mukaan verrataan vaan onni.

Minulla on hauskuutta, hupaisuutta, iloa; täällä on äärettömän paljon oivallisia ihmisiä, ja voi valita itselleen seuran, jonka kanssa on yhtätunteinen. Ei ole niinkuin maaseuduilla, varsinkin maassa, jossa täytyy seurustella niiden kanssa, joihin kohtalo tahtoo meitä sulloa pitäjissä. Herra Jumala! täytyy -- se juuri vika on.

Sinä et saa sentähden luulla, että minä tahtoisin sanoa sinulle tyhmyyksiä naapureistasi ja ystävistäsi, joita minun oli ilo nähdä luonasi ollessani -- ei ensinkään; mutta ei voida kieltää että sinä teet tarpeesta lain ja laista minkä tahansa, jonka on matkustaminen sinua ilahuttamaan; sillä sinä olet pakoitettu älyämään pastorin ja kamarineuvoksen ja pitkän asessorin ja pikkuisen paksun katteinin, puhumattakaan pastorin rouvasta, kamarineuvoksen tyttäristä, asessorin rouvasta ja katteinin rouvasta -- huvittaviksi. Parempi kuin on, niinkuin minulla, vaalioikeus ja vaalivapaus. Se on ainoa vapaus, jota minä tavoitan, sillä muutoin luulen minä että me olemme kyllä vapaita tässä maassa.

Jos sinä edes olisit sellainen henkilö, joka siivosti istuisi kamarissansa, asettelisi korttia, lukisi sanomia ja hoitaisi virkaansa säädyllisesti ja sievästi, niin olisi toivominen että sinä lukisit kirjeen loppuun, että ikäänkuin imisit kaikki sen hunajan, jonka se ehkä sisältäisi. Mutta, valitettavasti, sinä et ole sellainen henkilö; hyödytön tehtävä on sinulle kirjoittaminen, silla sinä katsot vaan alkuun ja loppuun ja sanot: hän voi hyvin. Kenties sinä sitten sieltä ja täältä silmäilet kirjettä, tietääksesi likimäärin sisällön, ja sitten heität sen paperikoriin ja vastaat siitä _arviolta_, se tahtoo sanoa, et vastaa mitään, näkeehän selvästi ettet sinä lue kirjettä; mutta ykskaikki, minä en kirjoita sinulle, vaikka minä kirjoitan täyteen kirjeeni -- vaan, arvaappas! -- tyynnyttääkseni tunteitteni kuohua.

Minä olen nähnyt, olen puhunut, olen tanssinut erään tytön kanssa, joka on ihanin, luontevin, sievin ja miellyttävin kuin minä olen nähnyt.