Chapter 5

"Niin, mamma, minä olen erilainen. Mutta antakaa minun istua itsekseni vierashuoneessa, niin kaikki menee hyvin päin, kun saan miettiä yksistäni."

Dora meni vierashuoneesen.

Kynttilät olivat viritetyt kruunuissa rikkaan kamreerin asunnossa, ja valo loisti sieltä niin kirkkaasti, että Dora näki melkeen jokaisen esineen huoneessaan valaistuksi. Mutta ikkunainpeitteet laskettiin ales, ennenkuin hän siinä lainehtivassa joukossa taisi ketään tuntea.

"Eipä siinä ollutkaan hän," kuiskasi tyttö, "siinä oli sama herra, joka nuhteli palvelijaa, hän se oli. Jumala olkoon hänen apunsa ja turvansa, niin jalon ihmisen! Jumala palkitkoon häntä siitä, mitä hän silloin sanoi, ylevästi hän teki!"

Nyt näki hän varjon näyttäytyvän ohuilla, maalatuilla ikkunavaatteilla.

"Hän on tuo kopea, kovasydäminen tyttö, hän, joka, vaikka itse köyhänä syntynyt, pilkkaa köyhiä ... niin, siitä olen varma, se on hän, minä tunnen hänen hoikasta vyötäisestä ja hiuspukimesta kutrit kaulan ympärillä, ja kukasta kuin otsaseppele. Nyt kääntäytyy hän ... niin, hänpä se on."

Vielä yksi varjo näkyi ... ja Dora luuli tuntevansa hänen, jonka hän piti hyväntekijänänsä.

Tuntui kuin tikarinpisto sydämessä, nähdessään ne molemmat varjot seisovan ikkunan luona, ikäänkuin ne olisivat vaipuneet innokkaasen keskusteluun.

"Miksikä? Miksi tuntuu se niin kipeältä?" kysyi hän itseksensä ja laski kätensä sydämellensä; "miksi? Hyi, Dora, sinua vaivaa kateus ... aivan niinkuin mamma sanoi. Ei, ei, ei se kuitenkaan ole kateus... Ei, ei se ole kateus," kertoi hän toistamiseen, ikäänkuin vakuuttaakseen itseänsä, että hän oli selvällä tunteistansa siinä tuokiossa.

"Nyt olen taas itselaiseni, mamma kulta," hymyili Dora, kun hän ankaran itsetutkinnon jälkeen väkisin tukahutti sen kipinän, joka tahtoi päästä valloilleen hänen sielussansa. "Nyt on taas kaikki hyvästi."

"Jumala siunatkoon sinua siitä, lapseni; mutta muista, ettet milloinkaan vasta saa sellainen olla."

"Ei, ei, rakas mamma! suokaa anteeksi minulle ainoastaan tämä kerta."

VANHUKSET.

"Mutta miltä näyttää nyt ylähällä Joutsenvedellä?"

Sakari oli heikko mies, tullut ennen aikaansa kivuloiseksi ja vanhaksi, jonka työ tekee kovassa ja tylyssä ilmanalassa.

Se ei ole ainoastaan ylhäisimpäin kansanluokkain siveellisempi kehitys köyhäin suhteen, joka tekee heidän vanhuutensa raittiimmaksi ja säilyttää heidän voimansa. Epäilemättä on hyvä lukea jalostetun sydämen ansioiksi kaikki ne etuisuudet, jotka johtuvat hyvästä pöydästä, pehmeästä sängystä ja terveellisistä asuinhuoneista; kaikki on siis mukavaa ja hyvää täällä maan päällä ja kallista saadakseen arvosija toisessa maailmassa; mutta oikein ei se ole. Minkäänlaista vertausastetta ei nimittäin ole niiden välillä, joilla on kaikki mitä elämä taitaa hyödyllisenä tarjota, ja niiden, joilla ei ole mitään siitä kaikesta. Yksi juoksee aivan luontevasti virran mukana, antaa tuudutella itseänsä eteenpäin sen köykäisillä laineilla; toisen täytyy uida vasten virtaa ja jokainen silmänräpäys kuluttaa voimiansa paikalta pääsemättä, välttääkseen ainoastaan takaperin viemistä. Mutta silloin istumme me toiset, joilla on ruoka ja juoma, lämpymät vaatteet ja lämmin, hauska koti ja niiden vaikutuksesta terveys ja pirteä vanhuus, ja luulemme että se on meidän sisällinen kykymme, tarmomme, joka teki kaikki niin keveäksi, ja että se on köyhäin voita kun tekee työtä turhaan... Silloin syytämme hänen säädyttömyyttänsä, siisteytensä ja puhtautensa puutetta, paloviinaansa ... emmekä tahdo muistaa, ettei kapineita voi pitää kuivana ja somana itsekohtaisesti virrassa uidessa, vaikka se käy aivan hyvin laatuun, kun niinkuin meillä on kannellinen pursi ... ettei ole helppo olla sievä ja korea, kun täytyy mudassa kahlata, ja että me olemme, jotka valmistamme viinaa ja voitamme siitä ... ja sitten halveksimme niitä, jotka ostavat meidän tavaraamme.

Siis näemme, jos tahdomme, että työläinen paitsi kaikkia vikojansa, joita niin kernaasti heitetään hänen päällensä, vanhenee ennen aikaansa, että hän vaivaloisella elämällänsä ja kieltäymyksillänsä aikaisin taivutetaan ... aikaisimmin kuin hyvillä päivillä ja yltäkylläisyydellä. Ylellisyydessä voidaan kuolla halvaukseen, mutta vanhaksi ei tulla ennen aikojansa.

Sakari oli siis ukko siinä iässä, jolloin "paremmilla" on terveys enimmittäin vakaantunut ja omaavat vielä runsaan jäännöksen paraista voimistansa. Antti oli ottanut huoneen ja hoiti sitä pientä taloutta. Peltopalstat olivat suuremmat; heillä oli kolme lehmää ja hevonen; he olivat siis uudisasukkaiksi varalliset.

He olivat tosin silloin tällöin jonkun kaupungissa kävijän kautta saaneet kuulla, että heidän Annansa voi hyvin, mutta ei enempää; sillä he eivät osanneet kirjoittaa eikä Anna kirjoittanut heille. Kun rouva oli erittäin arkatuntoinen siinä, että häntä pidettäisiin Annetten todellisena äitinä, hän ei tahtonut muistuttaa tyttöä hänen tuolla ylhäällä tunturilla asuvista vanhemmistansa; ja kamreeri lahjoitti hänelle taulun, ainoasti antaakseen esineen hänen koti-ikävällensä. Sillä vaikkei Annette tahtonut kuulla puhuttavan entisestä olostansa tahi vanhemmistansa, ahdisti häntä välistä selittämätön ikävä päästäkseen ulos jylhään, hiljaiseen pohjoisluonnon helmaan. Se oli kuitenkin aina metsä, jonka kuiskutuksia hän ei milloinkaan voinut unhottaa; se oli lapsensielussa heijastunut luonnon kuva, mikä houkutteli häntä ajatuksissa alituisesti palaamaan kieltämäänsä kotiin.

Viimein tuli ukko Sakari vuoteen omaksi ja ... kuoli.

"Mutta," virkkoi Sakarin muori vähän aikaa jälkeen hautajaisten, "minä en voi milloinkaan olla ajattelematta Annaa, pientä tyttöäni. Tietysti hän on onnellinen, mutta totta kuitenkin hän muistaa vanhempiansa".

"Jumala tiesi, äiti; kyllä Anna on unhottanut meidät kaikki".

"Ei, Antti, se on mahdotonta ... sitä hän ei voi; sillä ei Jumala ole niin löyhästi yhteen sitonut vanhempia ja lapsia, että he eivät muistaisi toisiansa. Tiedätkös, Antti, minä haluaisin häntä nähdä ennen kuolemaani. Herra Jumala, en voi ennen kuolla ... niin paljon minä tunnen".

"Oi, mutta sinne on pitkä matka; ja ilman sitä ei äiti voi sinne yksin matkustaa".

"En, se on tietty; mutta saathan sinä hanttia sinne matkakuorman, ja sitten voin minä mukana seurata".

Antti nauroi.

"Minä luulen että äiti arvaa".

"Mitä pitäisi minun arvaaman?"

"Hm, minä aion naida".

"Jopa nyt jotakin! Aiotko sinä naida? Sinä olet vaan lapsi".

"Vaan lapsi, äiti? Olenhan jo kolmenkolmatta vuotinen," nauroi tuo reipas nuorukainen.

"No onko sen niin hirmuisen kiiru ... etkö voi odottaa?"

"Mutta, äiti, jos minä nyt toimitan teille siveän pojan-vaimon, joka hoitaa mummoa vanhuudessansa ja olisi Annan sijassa, niin ei tarvitsisi matkustaa."

"Annaa en kuitenkaan saa milloinkaan takaisin ... hän oli minun lapseni; ja miten olikaan ... vaikka Jumala siunatkoon isää, jossa hän nyt lepää! ... niin ei milloinkaan ollut hyvä välimme, sitten kuin hän antoi jäädä tytön sinne."

"Mutta sehän oli hänen onneksensa?"

"Niin, kuka sen tietää ... vaikka niin isä luuli, hän teki sen hyvässä tarkoituksessa, hän; mutta Jumalan yhdistämiä eivät ihmiset saa eroittaa; ja jos joku on yhdistetty, niin ovat vanhemmat ja lapset, niin paljon minä tiedän, sillä sitä tyttöä en koskaan unhota."

"Niin mutta, äiti, se ei ole oikein."

"Sitä en tiedä, mutta sen tiedän että olen lapsen äiti, ja Jumala ei ole kieltänyt äitiä lastansa rakastamasta ja ikävöimästä; paitsi sitä antaa Jumala kasvaa ihmisien kuin yrtit maassa, eikä ole sovelias ympätä vierasta oksaa vanhaan puuhun, sen sanoin Sakarille monta monoista kertaa; ja vaikka hän sen aina piti tuulen tuomana, niin ... kosketti se usein hänen sydäntänsä."

"Sitä minä en milloinkaan taitanut huomata."

"Mutta minä uskon sen, minä tiedän sen paremmin."

"Miten niin, äiti?"

"Niin, kuuleppas, yöllä ennen hänen kuolemaansa istuin minä takan ääressä pitääkseni valkeata vireillä. Minä luulin hänen makaavan; mutta silloin pyysi hän tulemaan minun luoksensa. Minä en saa laisinkaan lepoa, sanoi hän, jos sinä luulet minun tehneen väärin jättäissäni tytön pääkaupunkiin ... kenties hän nyt ylpeydessä ja ylellisyydessä kadottaa iäisen autuutensa; mutta, äiti, sano minulle, luulethan ehkä sinäkin että minä tein aivan vointini mukaan? Mitä muuta piti puhumani, kuin lohdutuksen sanoja ... niin, minä sanoin hänelle, että minä uskoin olevan sen Jumalan tahdon, muutoin ei olisi se niin tapahtunut. Mutta Jumala tietää, sen sanoin vaan lohduttaakseni ukkoani. Jos se oli väärin, niin ei hän sentähden saa ankaraa tuomita; sillä hän tarkoitti hyvää, ja Jumala ei katso seuraukseen, vaan tarkoitukseen."

"Ajattelemme sitä, äiti ... ajattelemme sitä asiata; sillä niin ette saa sanoa, äiti, kuollessanne," virkkoi Antti ja taputti äitiänsä olkapäähän.

"Jumala siunatkoon sinua niistä sanoista, Antti! Jumala siunatkoon sinua ... sinä olet kuitenkin sievä poika ... ja hän on Tilta Mäntyjärvi-raivauksella, jota sinä mielit?"

"Niin on, äiti."

"No niin, hän on kyllä oivallinen; hänellä on viisikymmentä riksiä perintöä vanhan Topiaksen jälkeen tunturituvalla."

"Niin minäkin luulen; mutta se paras on, että hän on sievä ja ahkera tyttö."

"No, se on tietty; mutta ei rahojakaan ole halveksiminen; ja hänellä on kaksi lehmää ja vähän muutakin, niin että se kyllä auttaa."

HÄTÄÄ YHÄ KESTÄÄ.

Tuon hyvän katteinin rouvan toiveista huolimatta kävi parantuminen kovin hitaasti, ja kukkasista saatu säästö loppui. Sitten ei löytynyt mitään apua, ja Jumala ei näyttänyt millään uudella ihmeellä tahtovan auttaa köyhiä, unhotettuja olentoja.

"Mitä on meidän tekeminen, mamma?" kysyi Dora, joka mitä kauimmin viivytteli rahavarojen huonon, surkean tilan ilmoittamista äitillensä.

"Toivotaan Jumalaan," sanoi äiti. "Hädän suurimmallaan ollessa on apu lähinnä."

Mutta nyt ei se näyttänyt toteuntuvan.

Äiti ei toki milloinkaan joutunut neuvottomaksi; hän mietti miten tekisi, ja vaikka se tuntui vaikealta täytyi apu löytyä.

"Toiset, Dora kultani, panevat kalujaan pantiksi; sitä en minä, Jumalan kiitos, ole tarvinnut vielä tehdä... Nyt ehkä tarvitaan."

"Mitä veisimme pantiksi, mamma?" oli vastaus, ja tyttö katseli tutkivasti ympäri huonetta eikä huomannut yhtään kapinetta, joka olisi ollut panttitavaran arvoinen, sillä sen piti hänen käsityksensä mukaan olla hopeaa tahi kultaa ... eikä mamma suinkaan tahtonut milloinkaan ajatella vihkisormuksensa panttaamista ... ainoa kulta mikä hänellä oli. "Mitä siis, mamma?"

"Niin, lapseni, tietty on että sen panemme pantiksi, mitä vähimmin tarvitsemme, ja sitten..."

"Sitten välttämättömimpiä, kunnes mitään ei ole; mutta me tarvitsemme kaikki mitä meillä on."

"Ei, lapseni. Tiedäthän että sohvan takana vierashuoneessa tallitetaan jotain, jota emme tarvitse, kun emme voi sitä käyttää."

"Papan sapeli?"

"Niin, papan sapeli. Tiedätkös, minä luulen sillä kyllä olevan arvoa, sillä pappa sai sen kenraali v. Döbeln'iltä Suomen sodassa. Niin, lapseni, se on kuulunut niin mainiolle miehelle, ja ilman sitä on kahva siinä hopeata."

"Mutta ken lainaa rahaa sellaisesta kalusta? Se on kai vanhan aikuinen, niin luulen, sillä muoti muuttuu alinomaa."

"Ei, lapsi kulta, se on ihan turkkilainen sapeli, niin kertoi Bernhard vainaja monta kertaa, tamasko-miekka, joka koetetaan teräväksi hiottuna sillä tavalla, että hiljaa juoksevan veden päällä saa kellua säkillinen villoja, jonka vastassa pidetään sapelin terä. Jos se leikkaa säkin poikki, on se puhdas tamasko-sapeli."

"Mutta onko se mahdollista, hyvä mamma?" kysyi Dora; "sitä minä tuskin uskon."

"Mitä sinä nyt ajattelet? Luuletkos että isä vainajasi valehteli ... hän itse kertoi minulle sen monta kertaa."

"Mutta mitä meidän on tekeminen?"

"Niin, katsos, minä olen miettinyt sinne tänne, ja niin muistin ukko Löfstedtin tuolla alhaalla, halonhakkaajan. Saatuaan muutaman lantin, menee hän ympäri ja koettaa lainata jonkun riksin sapelista."

"Mutta uskotaanko se olevan hänen omansa?"

"No kaikkia, sitä ei tarvitse kukaan uskoa ... hän voi kernaasti sanoa totuuden, en minä häpeä köyhyyttäni ja sairauttani."

Dora huokasi, sillä hän piti sen melkeen kerjäämisenä; mutta hän oli ääneti, sillä kun äiti ei sitä siksi katsonut, olisi ollut väärin sen vastustaminen. Dora kutsui Löfstedtiä, joka oli portilla puita hakkaamassa, ja pian oli ukko ylhäällä.

"Oho ... katsokaas vaan, katteinin rouva istuu," sanoi hän ja pyyhki mustanharmaalla paidanhihalla ryppyisiä kasvojansa; "pyydän anteeksi, tulen niinkuin olen, sillä mamseli kiiruhti minua, niin etten saanut mennä sisälle siivoamaan itseäni ... hakkaan tänään oikeusneuvokselle, joka eilen osti koko kasan halkoja, jotka kuivuvat kesällä, sillä, katsokaas, oikeusneuvos polttaa aina vuoden vanhoja puita."

Sellainen oli johtopuhe, jonka jälkeen rouva esitti asiansa, että Löfstedt menisi koettamaan saada lainaksi sapelin panttaamalla.

"Se on hieno ja oivallinen miekka."

"Vai niin, vai niin (katsellen terää); tällähän voi, anteeksi, ratsastaa myllyn katolle... Tämäpä hauska, on väärä kuin vesuri."

"Mitä Löfstedt arvelee?"

"Noo, minä en arvele juuri mitään ... tämä ei ole paljon arvoinen."

"Mutta kahva on hopeainen."

"No herranen aika, sitäpä en tiennyt; mutta katsokaas, tähän aikaan on vaikea tavata säädyllisiä ihmisiä. Eikä maksa vaivaa," sanoi hän ikäänkuin kysyen, "mennä jonkun koronkiskurin luokse, joita on kyllä, eikä panttilaina-laitoksiinkaan."

"Ei, ne jätämme mahdollisen kauimmaksi."

"Hm, hm, minä koetan, poikani juoksee sinne ja tänne, ja tuolla asuu koko joukko herroja, jotka kenties ottavat huviksensa sapelin tahi mikä tuo on; sillä välistä tapahtuu että ne tekevät hyvää huviksensa."

"Eikö mitä, rakas Löfstedt, ne tekevät hyvästä sydämestä."

"Mitä kanssa, lempo vieköön, antakaa anteeksi, rouva kulta; mutta minä muistan kun kerta olin Eläinpuistossa. Sinne tuli pikkuinen tyttö, laiha ja vaalea, käsivarrella kori, jossa oli Siirappinekkoja ... rouva tietää, keitetyt siirapista ja pantu pieniin tuutteihin ... ja sitten ... hän oli pikkuinen, hän ... hän meni herrojen luokse ja rukoili niiden ostamaan; mutta kukaan ei ostanut, vaan häristivät häntä kuin koiraa. No, mitä tapahtuikaan? Ei kukaan kuullut hänen valittavan. Silloin tuli sinne pari iloista veikkoa, hieman hiivassa, Sinisestä portista, ja niiden tykö hän meni. -- Mitä pirua tahtoo kerjäläissikiö? -- Myydä nekkoja. -- Ha ha ha! Saakelin viisaasti, olemmehan jo nekattuja... Ei, mene hiiteen! -- Ostakaa, hyvät herrat, nyt tulee jo myöhäinen, ja äitilläni ei kotona ole mitään syötävää, jos en saa myydyksi! -- Mitä hittoa meillä on sen asian kanssa tekemistä? Ha ha ha! Mitä se haittaa jos yhdellä akalla on syötävää tahi ei! -- Tyttö meni itkien, ja tietääkös rouva, vähältä piti etten minä mennyt ostamaan kaikki kaikkinensa rovoillani. Mutta silloin näkivät herrat poikajoukon leikkimässä. Huusivatpa takaisin tyttösen: Tänne nekkoinesi! Nyt pidämme hauskaa. Ja yksi herroista heitti hänelle setelin... Hän ei katsonut miten suuri se oli, mutta se oli kymmenen kertaa suurempi arvoinen, kuin nekat. -- Kas niin, pojat! Tapelkaas kuka teistä saa useammat nekat! huusi hän ja kylvi tuutin sisällön poikajoukkoon. Ne juoksivat yhteen läjään ja tappelivat, herrat nauroivat, niin että tahtoivat turmeltua."

"Niin, ne ovat välistä kevytmielisiä, mutta samalla hyväsydämisiä."

"Ja niin, rouva kulta, tarvitsee meidän koettaa; voipi siellä olla joku herra, joka tahtoo huvittautua tällaisella sapelilla ja näyttää sitä toisille herroille."

Sanottu ja tehty, ja Löfstedt meni matkalle.

Toisena päivänä hän tuli muutaman riksin kanssa, mutta sapelikin oli mukana.

"En minä sitä ymmärrä," sanoi kunnon ukko Löfstedt, jolla yleensä ei ollut hyviä ajatuksia herrain hyväntekeväisyydestä. "En minä sitä ymmärrä, mutta oli muuan herra, joka, nähtyään sapelin ja nimen, antoi paikalla minulle tämän, mutta ei tahtonut panttia; hän luulee kuitenkin rouvan maksavan ... niin, se on päivän totuus, enkä minä olisi sitä milloinkaan uskonut, jos en itse olisi siellä ollut ja mennyt hänen luoksensa ... ajattelin: eihän käy pahemmin kuin että ajaa minun pois, ja se ei tee minua huonommaksi eikä paremmaksi ... ja niin kiipesin sinne."

"Ken oli tuo jalo ihminen?" kysyi rouva.

"No niin, hän oli kai joku upsieri, niin luulen, vaikka hän silloin oli aamunutussa, mutta huuliparta hänellä oli ja näytti kauniilta mieheltä."

"Kenties hän tunsi meidät?"

"Eipä suinkaan, sitä en taida sanoa."

"Milloin lupasi Löfstedt sen takaisin maksettavaksi. Sanoitte kai kuukauden tahi kuuden viikon perästä? Sillä Jumala tiesi, jos ennen sitä..."

"Sitäpä en niin tarkoin muista, mutta sen hän kyllä käsitti, että hän saa odottaa, se on tietty."

MUUAN KOHTAUS.

Luutnantti Hjalmar oli siihen aikaan melkeen joka päivä kamreerin luona, vaikk'ei hän papan eikä mamman mielessä saanut samaa suosiota kuin asessori Svaning, joka ihan säännöllisesti kerta viikossa tervehti heitä, puhuakseen kamreerin kanssa Napoleosta ja rouvan kanssa hyveistä. Annette ei näyttänyt yhtään kiintyvän hänen kohteliaisuuksiinsa; luutnantti Hjalmarilla oli päättävästi etuoikeus tuon ihanan tytön sydämessä. Mutta se ei mitenkään häirinnyt asessori Svaningia, joka hyvin tiesi vanhan sananlaskun totuuden: "Ahkera voittaa," eikä tuokioksikaan jättänyt tuumaansa näkyvistänsä.

Kuitenkin oli, ei kukaan tiennyt miten, luutnantti Hjalmar tullut paremmin tutuksi, kuin itse lemmitty; sillä luonnon taipumus on tutustua ihmisiin, asia, jota ei ole helppo tutkia. Hjalmarilla oli sitä kykyä suuressa määrässä; sillä mahdoton oli voida pitää niin rehellistä, vilpitöntä ja kuitenkin kohteliasta luonnonlaatua pois itsestänsä; täytyi kohdata jo puoli matkalla, tahtoi tahi ei.

Hjalmar rakasti Annettea sangen vilpittömästi, mutta oli jo kauan sitten huomannut, että hän on pilaantunut lapsi, että hän tarvitsi kasvattaa uudestaan, jos hän piti itse tuleman onnelliseksi ja tehdä miehensä samoin; mutta rakkaus toivoo kaikki, miksi ei siis paljon ... ja Hjalmar siis toivoi että asia olisi helposti tehty.

Mamman puolelta oli vartioiminen joksikin kireä; mutta se ei toki estä milloinkaan rakastavaa paria toisiansa puhuttelemasta. Sellainen äitillinen vartioiminen auttaa yhtä vähän kuin varokeinot tarttuvaa tautia vastaan; rakkaus on kulkutauti ja tarttuvainen, niinkuin tiedetään, ja hiipii yli saartolinjan.

Niin oli tässäkin tapahtunut, ja Hjalmar ja Annette puhuivat aivan vakaasti keskenänsä, saatuaan silmänräpäyksenkin loma-ajan ... ja Hjalmar oli monta kertaa kysynyt, jos hän ei ilmoittaisi kaikkia vanhuksille; mutta siihen ei Annette suostunut.

"Se ei ole kuitenkaan oikein, rakas Annette; heidän on tietäminen välimme ja sanominen ajatuksensa. Minä luulen heitä pettäväni, jos viivytän kauemmin."

"Ei, hyvä rakas Kustaa," kuiskasi tyttö, "älä sitä vielä nyt te'e ... he voivat hyljätä meidän rukouksemme, ja miten sitten kävisi?"

Vaikk'ei Hjalmar hyväksynyt tätä salaperäistä naimisliittoa, suostui hän kuitenkin siihen, sillä hän näki miten äärettömästi Annette rakasti; Annetten jokainen ajatus, jokainen sana, jokainen liikunto oli hänelle pyhä.

Annette ei ollut tutkinut sydämensä tilaa; mutta jos me, istuessaan muuanna iltana yksistään sohvalla, seuraamme hänen ajatusjuoksuansa, näemme sen laadun ja luonteen.

"Hjalmar tahtoo että kaikki tulisi tietyksi ... oi! hän ei käsitä miten ihanaa on omistaa jotain verrattoman kallista, sitä kenenkään tietämättä."

"Paitsi sitä niin ... paitsi sitä niin ovat pitkät kihlausajat kärsimättömiä; tullaan seura-elämään, koko maailma tietää että ollaan kihloissa; ollaan ikäänkuin pois sysätty heistä kaikista; ei olla rouva, ei istuta sohvalla, ei saa olla osallinen heidän viisaissa neuvoissansa eikä jonkun turvattoman olennon kaitsijana ... mutta eipä olla tyttöjenkään piirissä sama kuin ennen ... entinen luottamus on kadonnut, kateuskin on vaijennut, sillä kaikesta toivosta on luovuttu hänen suhteensa, jonka kanssa tuo raukka on kihlauksella yhdistynyt; ei olla kenenkään muun huomaavaisuuden esine kuin sen, jolle kapine on lahjoitettu ... ollaan liikatavara, niinkuin sinne muutettu, ei kuulu sinne eikä kuulu kenellekään. Se on ikävää, tuskauttavaa!"

"Ei, juuri voittojen kulussa, kun puoli maailmaa lepää jalkain juuressa ja toinen puoli on kuolemaisillaan kateudesta ... juuri kun seisotaan suuruutensa kukkulalla ... ojennetaan kätensä onnelliselle, ja koko maailma on sanova: hän tuli onnelliseksi!

"Yhden _voitolla_ on koko nuoruuden elämä loppuva -- äkkinäinen kuolema saa tulla kukan elämälle; mutta kuihtua seura-elämästä, antaa voitto-aikakautensa kulua vuosia pitkällä hivutustaudilla, ennenkuin rouvana alkaa uutta loistavaa kulkua, se on tuskauttavaa ... ei, ei!"

Sellainen oli hänen päättelynsä. Turhamielisyyden, tarpeen viimeisessä tuokiossa noukkia yleisön ihailemista säilytti hän itseänsä sillä edellyttämisellä, että rakkaus on sitä pyhempi, mitä enemmän se oli salattuna.

Tällainen väli oli kestänyt lähes vuoden, kun muuanna iltapäivänä vanhukset, Annette ja Hjalmar istuivat tavallisuuden mukaan seurusteluhuoneessa.

Oli pilvinen talvipäivä, taivas riippui harmaana ja raskaana yli pääkaupungin, jonka takanpiippujen päällä se näytti ikäänkuin lepäävän, niin raskas oli se ja niin alahalla pilvet ajelehtivat.

Seura oli synkkämielinen; sillä ei Annettekaan ollut tyytyväinen. Hjalmar oli nimittäin lujasti päättänyt ensi tilaisuudessa ilmoittaa kaikki vanhemmille, ja se oli Annetten mielestä enemmän kuin tottelemattomuus. Kamreeri rouvinensa olivat tavallisessa mielentilassa, joka ei ollut erinomaisen hauska, ja Hjalmar mietti miten asia oikeastaan onnistuisi; sillä epävakaista on valmistautua kosioimaan, uhalla että vanhemmat antavat rukkaiset. Ensi alussa ei hän pitänyt sitä mahdottomana.

Silloin tuli palvelia sisälle ja ilmoitti:

"Katteini Bernhardin rouva."

"Katteini Bernhardin rouva, kuka hän on?" kysyi kamreerin rouva; "katteini Bernhardin rouva?"

"Vaiti, odota!" virkkoi kamreeri; "ahaa, hän on varmaan leski tuon Bernhard raukan, joka kuoli useampia vuosia sitten."

"Mitä hän voi tahtoa?" sanoivat molemmat. "Pyydä hän olemaan tervetullut."

Nyt tuli katteinin rouva sisälle.

On suuresti mieltä masentavaa astua huoneesen, jossa muutamat henkilöt ovat laskeutuneet aivan mukavasti istuimillensa ja heittävät hätäisiä silmäyksiä tulijaan. Niin tapahtui tässä. Rouva Bernhard sai astua esille, ennenkuin kukaan paitsi luutnantti Hjalmar oli hänen huomaavinansa.

"Minun ei ole kunnia," alkoi rouva Bernhard vanhan tavallisen käsikirjan mukaan, "minun ei ole kunnia olla tuttu täällä vaikka asun kadun toisella puolella."

"Vai niin, onko hän katteinin rouva; olkaa hyvä ja istukaa, rouva kulta," virkkoi rouva Miller, joka mieltyi tuon ihmisraukan ulkonäköön, vaikka se olikin vaalea ja laihtunut; "istukaa ales!"

"Asiani," pitkitti tullut, "on ainoasti kiittää mamseli Milleriä siitä hyvyydestä, jota hän osoitti meille viime kevännä, jolloin minä olin kovin kipeä."

"Minä? Minä en mitään tiedä."

"Niin, hyvä mamselini, jos te ette muista, niin kyllä minä muistan. Te ostitte meiltä jalomielisesti kaikki kukat... Te teitte sen meitä auttaaksenne; ja..."

"Ei, todellakin? Ahaa, kenties pukupitoihin; luutnantti Hjalmar muistaa varmaan Jemtlannin morsiamen?"

"Te olette jalo, kun ette tahdo muistaa hyvää tekoanne, mutta niin se on; te ette ole kopea, kuten useammat Jumalan avun saaneet... Te olette itse ollut köyhä lapsi... Mutta, Jumalan tähden, mikä teille tuli ... te vaalenette."

Annette vaaleni tosiaankin ja hänen huulensa vapisivat liikutuksesta; hän tyhjensi äkkiä vesilasinsa.

"Kiitoksia, jalo mamseli Miller!"

"Mutta, Herran nähköön, Annette kultani, sinä varmaan pyörryt," virkkoi rouva Miller huolellisena; "tule, tyttöseni, ja mene huoneesesi."

Tuo hyvä mummo tarttui tytön käsivarteen ja meni.

"Mutta, hyvä katteinin rouva," alkoi kamreeri, "ilahuttava oli tutustua kanssanne, mutta kun Annette on tyttäremme ... meidän oma tyttäremme, ja me tunnustamme hänen siksi, niin teidän vanhat historianne eivät oikeastaan kuulu tänne."

"Hyvä herra kamreeri!..."