Chapter 3
"Eikö mitä, pikku Pierro on viisas kappale... Minä esittelen hänen, hänellä on hyvä tapa käyttäytyä ... ja vaikka hän onkin pieni ja, niinkuin vahtimestari Sundström vainaja raastuvan oikeuden kolmannessa osastossa sanoi: vaikka hän on pieni ja 'halvan näköinen', sanoi vahtimestari Sundström, kykenee hän miellyttämään naisia".
"No, mitä sitten?"
"Mitä sitten? Häät, ja sitten autamme ystävä Pierroa nauttimaan hyväänsä... Mutta häiritä häntä emme saa. Ei voi ajatella mitään oivallisempaa, kuin jos meidän pieni ystävämme tulee heiskuroiten ihanan vaimon kanssa -- sillä ihminen on kaunis, sitä ei voi kukaan kieltää -- ihana vaimo vierellä. Se on aina ylentävä ilmaus, kun näkee eriskummaisen parin yhdessä. Pieni, melkeen kääpiö mieheksensä, pitkän ja suunnattoman leveän vaimon rinnalla, juuri jättiläinen pienen tassukkamaisen naisen kanssa, tahi vanha kivuloinen ukkoraukka luuvaloisilla jaloilla kömpii ihanan, nuoren vaimon sivulla, joka on köykäinen kuin höyhen ja iloinen kuni lintu. Mitä pahempia vastakkaisuuksia, sitä parempi ihmissuvulle".
"Sinä olet mielestäni ihmeellinen mies... Mutta sinä voit olla oikeassa: emme häiritse pikku Periä".
"Sano Pierro; niin minä häntä nimitän".
"No, olkoon niin, Pierro saa olla häiritsemättä".
"Niin minäkin mietin".
Kaikkitietävä tunsi jonkun hiljaa koskettavan käsivarteensa. Hän oli ystävä Pierro.
"Vai niin, sinä tahdot puhua minun kanssani".
"Niin, ainoastaan pari sanaa. Menemme johonkin huoneesen".
"Olkoon menneeksi. Anna kuulua... Mitä?"
"Eipä juuri mitään; mutta ... tunnethan sinä kamreerin, hm, tunnethan..."
"Kamreeri Millerin, yhtä hyvin kuin oman herra isävainajani. Mitä vielä?"
"Niin, näetkös, minä kävelen täällä ja olen ikävilläni, sillä nyt minä olen Jumalan nimessä jaksanut kaikki velvollisuustanssini ... ei ei ole totta tosiansa helppoa tanssia koko puoli tuntia paksun mummon kanssa muutaman pasteijan (= piirakan) tähden tahi kupillinen lihalientä pari kertaa vuodessa, tahi muutamia kupillisia teevettä; mutta niin on maailman tapa".
"Vai niin, sinä olet kyllästynyt tanssiin".
"Eipä niinkään, sitä en oikeastaan tahtonut sanoa; mutta sinä voit esittää minun ukko Millerille ja mummolle, niin että minä saan..."
"Saan tanssia tyttären kanssa, ha ha ha! Luuletkos niin? Ei, rakas veli, hänellä on pieni elehvantinluinen kirjansa täyteen töherretty nimiä. Taitaisitko sinä kuvitella itseksesi, että sellaisella tytöllä on yhtään tanssia annettavana sinun laskuusi, vaikka sinä tiedät että..."
"No minä tiedän kaikki".
"Se pitäisi sinun tarkasti tietämän, nimittäin että Tukholmassa on suuri linna-väki, ja niin muodoin lukuisa upsierikunta, ... ja siis seuraa siitä, että rikas, nuori ja kaunis tyttö ei tarvitse istua, vaan on pyydetty kaikkiin tansseihin, joita voi ilmaantua -- ja vielä paljon enemmän".
"Mutta tuo mies Norrlannista, tuo luutnantti ... mikä hänen on nimensä..."
"Hjalmar; niin, juuri se todistaa, että hän on sydämellinen ystävä perheessä. Hän on aivan varmaan saanut tytön lupauksen neljätoista päivää sitten".
"Luuletko sinä sen?"
"Minä en luule mitään, vaan olen varma siitä. Mutta nyt asiaan: sinä tahdot tulla esitellyksi kamreerille, joka taas esittelee sinun tytölle; ja sitten..."
"Ja sitten?"
"Ja sitten minä luulen... Tämä on kuitenkin minun yksityinen mietteeni ja, veli, sinä teet miten tahdot omassa asiassasi".
"No, mitä sitten?"
"Niin huomaatkos, sitten on paras, ettet tänä iltana ole mistään tietävinäsikään; sinä juttelet papan ja mamman kanssa, ja annat tytön tanssia miten hän haluaa. Sinun pitää avata puhelaatikkosi ja kertoa Napoleosta, sillä ukko on Bonaparten ihailija ja haastella moittivasti lordi Castleghista, joka pani niin hyvän patruunin S:t Helenan saarelle. Olet kai lukenut Las Cases'in päiväkirjan ja Antomarchis'en kirjeen?"
"Olen kyllä, minä luulen jotain tietäväni".
"Mutta se täytyy sinun oikein tutkia, se on välttämättömyys siinä perheessä".
"Mutta mummo?"
"Mummo! Niin, sinun on lukeminen hiukan Wallin'in saarnoja, sillä hän lienee hyvin hurskas ihminen, ja paljon huvitellee uskonnolla ja sellaisella; mutta mitä tyttö haluaa en tiedä niin tarkasti, vaan sen saat kyllä tietää."
"Kiitoksia neuvoista! Bonaparte on siis..."
"Muuan ukon lempiaineista; minä en milloinkaan häntä kohdannut sekaantumatta Napoleon nimeen, joko se sitten sopi tahi ei; mutta, yhtä hyvä, hän alkaa ja sinä pitkität".
"Sinä luulet siis?"
"Ei, minä en luule, kunnon veljeni, minä tiedän ... nyt minä tiedän tiet. Tule nyt! Meillä ei ole aikaa yhtään hukattavana, sillä kello on jo kohta kaksitoista, ja jos tahdot ennättää puhua kamreerin kanssa Napoleosta, ja hänen rouvansa kanssa avuista ja taivaan enkeleistä eli niinkuin autuas Hjortsberg sanoo, enkelien taivaasta, niin vie se kauniin ajan".
"Nyt vasta huomasin hyvän enoni", virkkoi kaikkitietävä, lähestyen kamreeria, joka oli saanut sijansa oven vieressä, josta mentiin loistoisasti valaistuun kerrokseen. "Vasta nyt sain selvän hyvästä enostani... Se on onnetonta kun ovat heikot silmät, muutoin olisi minun jo kauan sitten pitänyt tehdä nöyrä kumarrukseni kunnian arvoiselle enolleni... Suokaa anteeksi, minä unhotan esitellä ystäväni kuninkaallisen sihtierin, (protokollasihtierin itseksensä) sanalla sanoen, erinomattain hyvän ystäväni Svaningin".
Molemmat herrat kumarsivat.
"Onko enon rouva täällä?"
"On, se on tietty; kun tyttömme on täällä, täytyy mamman olla mukana, niin on tapa".
"No kas, onko enon tytär täällä, erinomaisen huvittavaa, minun ei ole kunnia olla tuttu enon rouvan eikä tytön kanssa, me olemme, niinkuin tiedämme, ainoastaan satunnaisesti kohdanneet toisiamme siellä täällä mies-illallisilla, mutta minä en todellakaan ole uskaltanut vaivata perheissä käynnilläni".
"Veli olisi kuitenkin varsin tervetullut".
"Minä kiitän, eno on ylen hyvä, tahtoessaan nähdä nuoren miehen luonansa, ja minä käytän lupaa hyväkseni, kun saisin onnen tullakseni esitellyksi enon rouvalle".
"Se voi kyllä tapahtua," virkkoi kamreeri, "hän istuu tässä vieressäni... Muuan tuttujani, hyvä Emilia, kuninkaallinen sihtieri ... kuninkaallinen sihtieri ... suo anteeksi, minä en todellakaan osaa tuokiossa..."
"Kuninkaallinen sihtieri Gabriel", sanoi hän hymyillen, "minä olen ainoastaan sattumaltansa muutamilla iltasilla kohdannut kamreerin ja, jos en väärin muista, oli se eräässä kukkaisjuhlassa, jossa sain sen kunnian..."
"Ha ha, veli suopi anteeksi; vanhaksi tultua on muisto heikko... Ja tämä on veli Gabriel ... Gabriel, nyt muistan hyvin veljen nimen. Veli Gabriel mahtaa esitellä..."
"Ystäväni, kuninkaallinen sihtieri Svaning".
Sellaisissa esittelyissä ei oikeastaan ole paljon sanottavaa, ja sentähden erkaantuivat herrat taas pian, tehtyään ensin muutamia huomautuksia lukuisasta väestä, ahtaasta huoneuksesta ja miten tanssimusiiki kaikuu korvissa monta päivää kemujen jälkeen.
"Se tulee nyt sinun asiaksesi, nyt jätän sinun omaan valtaasi, veli Svaning... Suo anteeksi, mitä on tarittimella?"
"Punssia".
"Vai niin; tuo tänne, vahtimestari! Maljasi, veli, onnellinen alku ja hyvä loppu! Hyvästi kanssasi!"
* * * * *
"Nyt olen minä esitellyt Pierron pikku kamreerille ja kaatanut hänelle lasillisen punssia, että rohkeus mahtaa kasvaa. Hän on hieman sievä, pikku Pierro, hieman kaunis ja korea, suuret kultavitjat litteällä rinnallansa. Se on erinomaista, voi olla tuollainen lautapeli rinnaksi".
"Sinä olet kuitenkin ilkeä, rakas Gabriel", virkkoi joku toisista ystävistänsä. "Per Svaningilla on hänen ansionsa, hänelläkin; tyhmä ei hän ainakaan ole".
"Mitä kanssa, liukas kuin kettu; hänellä on kuitenkin paljon kykyä ja..."
"Menee edemmäksi kuin minä", sanoi kaikkitietävä, "niin, se on hauskaa, sillä minä olen iloinen poika, vaikka ei ole miettivää ymmärrystä; minä annan päivän tulla ja päivän mennä, kerrassaan sanoen, minä olen hyvän Pierroni vastakohta... Mutta hän ei tiedä oikein miten alkaisi, siinä on eroitus; minä alotan hyvästi enkä milloinkaan lopeta ... hän alkaa vähällä ja huonosti, mutta lopettaa hyvin. _Finis coronat opus_." [Lopussa kiitos seisoo.]
* * * * *
"Erittäin säädyllinen mies oli tuo Svaning, sivistynyt," virkkoi kamreeri istuissaan vaunuissa ja mennessään Tukholmin katuja etelään päin, "erittäin säädyllinen mies".
"Hän näyttää olevan enemmän tunteellinen kuin nuoret miehet tavallisesti ovat", sanoi rouva.
"Hän on ihminen, jolla todella oli terävä silmäys ja lavea tieto euroopalaisessa valtio- ja sivistyshistoriassa. Minä olen harvoin tavannut ketään, joka niin selvästi ja järkevästi käsittää esimerkiksi Napoleon suuren luonnonlaatua, sitä roomalaistahtoa ja samalla lapsellista, puhdasta ihmisellistä, joka näyttäytyi siinä, kun hän S:t Helenassa luki katkismusta lapsen kanssa. Hän ymmärsi Napoleon, ja totta puhuen niitä ei ole nykyaikana monta, jotka voivat käsittää sellaista jättiläis-luonnetta".
"Minä en puhunut valtiollisista hänen kanssansa", sanoi rouva, "mutta harvoin saadaan kemuissa, hälinän paraillaan kestäessä, kuulla niin kauniita ajatuksia, kun hän lausui".
"Mutta, Annette, sinä olet vaiti; olisihan todellakin jotain sanottavaa. Onko ollut hauskaa?" kysyi rouva.
"Oi, mamma, hauskaa! Milloin paremmin hauskaa on täällä maailmassa?"
"Sinä olet tyytyväinen kohtaloosi, armas Annette".
"Olen niinkin, tietysti minä olen tyytyväinen, mamma... Hyvä mamma, ette saa luulla minua tyytymättömäksi".
"Sinä olit kenties loistavin koko pidoissa; olipa tosiaankin hauska nähdä miten perhoiset kieppuivat meidän pikku ruusun ympärillä", sanoi kamreeri ylenmääräisessä isän ilossansa.
"Minun ympärilläni, pappa kulta! Pappa ei siis nähnyt neiti Tilldorfia... Voin sanoa että hän mahtoi väsyä siitä ijankaikkisesta liehtimisestä ... jos hän väsyy sellaisesta; mutta hän suvaitsee jumaloitsemista ... pappa! Kuka se on josta kerroitte, jonka täytyy istua useoita tuntia paikallansa, eikä saa mennä ulos ellei hänellä ole kuuden tuuman korkuisia puujalkoja, joilla hän kävelee?"
"Dalai Lama Itä-intiassa, lapseni, eli hengellinen hallitsija Japanissa, minä en muista aivan tarkasti, mutta katson kotiin tultuani".
"Niin, Julia Tilldorf kävelisi, luulen minä, mielellään koko ikänsä puujaloilla, kun vaan tulisi ihailluksi", virkkoi Annette, "ja kuitenkin, mitä merkitsevät tällaiset kohteliaisuudet?... Ei mitään, ei yhtään mitään!"
"Siinä olet sinä oikeassa, Annette kultani, siinä olet sinä aivan oikeassa; ne ovat vaan pieni raha, lausuu muuan kirjailija", sanoi kamreeri...
"Niin", lisäsi rouva, "Annette on kyllä viisas kiintyäksensä sellaisiin".
"Mutta, mamma!... Luuleeko mamma että mies milloinkaan ajattelee vilpittömästi; minä en usko sitä".
"Totta kai, ne miettivät yhtä rehellisesti kuin me ... mutta..."
"No, Emilia kultani, 'yhtä rehellisesti kuin me' on liian vähän; te naiset ajattelette harvoin vilpittömästi ... suo anteeksi, Emiliaseni, _harvoin_ sanon minä ... jota vastoin meillä miehillä on sanantapa: '_miehen sana on miehen hyvästijättö_'".
"Niin, mutta sitä et voi sanoa tanssikeskusteluista ... sinä et ole milloinkaan tanssinut, kultaseni, mutta se on joksikin tietty, että sellaiset kohteliaisuudet ovat paljasta lorua".
"Minä arvelen samoin kuin mamma; se on ainoastaan paljasta lorua", lisäsi Annette.
"Puhuiko kuninkaallinen sihtieri Svaning kanssasi?"
"Puhui".
"Niin kaksitavuisesti _puhui_!"
"Rakas pappa, minulla ei todellakaan ole muuta sanottavaa kuin puhui; minä tuskin kuulin mitä hän sanoi".
"Se oli vahinko; sitä miestä kuulla kelpaa".
"Ainakin on hänen puhetapansa vastenmielinen ja suhiseva, aivan kuin käärmeen!"
"Sinä et saa säilyttää valeluuloja hänen ulkopuolisuuttansa vastaan; se on sisällinen ihminen, jolle armo on annettava".
"Oi, mamma, lause on aivan tosi, mamma kultani; mutta ... minä, minä en uskalla sanoa vähäistä vertausta".
"Aivan hyvin, puhu vaan, Annette, sinulla on usein oikein näppäriä sutkauksia".
"Niin, puhuakseni vilpittömästi, sisällisen arvon on aivan niin, kuin jos sanottaisiin: Älä halveksi tuota nurkkaan käärittyä putelia; se tosin taitaa sisältää vaan kiiltomustetta, mutta voihan tuo huonosti koristettu puteli olla täynnä _Lachrymae Christi_. [Kristuksen kyyneleet, eräs viinilaji Vesuviolla.] On antaminen minulle ja toisille anteeksi, kun ne eivät paikalla usko, että inhoittava kuori kätkee jalon sielun".
"Annettella voi tavallaan olla oikein", virkkoi kamreeri. "Mutta sinun pitää puhua miehen kanssa; minä vakuutan, että niin selvä katsanto, jonka hän heitti Napoleon suureen, ei ole joka miehen lahja ... ja ettei sellainen mielihartaus niin suureen mieheen ilmaannu kylmässä, itserakkaassa sydämessä; niin paljon minä tiedän".
Vaunut seisahtuivat kotona.
ANNETTEN KAMARISSA.
Se oli luonnikas huone, ihanan Annetten kamari. Seiniä kaunistivat piirroskuvat ja muutamat arvokkaat öljymaalaukset, jotka yhdessä pienen mutta uljaasti koristetun, kirkkaan kuvastimen ja upean vaatetuksen kanssa, sekä useampain erilaatuisten somain ja sieväin, tarkalla kauneuden aistilla valittuin esineitten sopusuhtaisuudella teki huoneen jonkunlaiseksi taidekamariksi. Merkillistä kyllä, kun katseli maalauksia, tapasi yhdessä nurkassa pienessä taulussa kuvauksen Joutsenveden rannassa olevasta tuvasta; mutta se oli piiloitettu ja riippui siinä pappa Millerin mieliksi; sillä hän oli antanut sen kuvata erään kasvienkeräilijän, jota hän oli auttanut sillä ehdolla, että tunturimatkallansa tervehtäisi ja piirustaisi Joutsenveden ja tuvan. Tuo hyvä ukko antoi taulun tyttärellensä hänen kahdeksantenatoista syntymäpäivänänsä; hän luuli siinä tekevänsä hyvää. Muutamia kyyneleitä ilmaantuikin tyttären silmiin ... mutta hän ripusti sen niin kauas kuin mahdollista.
"Miksi piiloitat tuon taulun niin tarkasti?" kysyi ukko; mutta sai vastaukseksi:
"Se on minulle niin rakas, ettei kukaan muu kuin minä saisi sitä nähdä".
"Kaunis ajatus", virkkoi äiti liikutettuna.
"Ihana ajatus!" kertoi kamreeri juhlallisesti.
Oli jo aamu, kun Annette jäi yksin huoneesensa, jossa hän miettivänä vaipui sohvalle, silmäykset jäykästi eteensä tähdättynä.
Nuori tyttö oli kenties nyt ihanampi, kuin maatessansa tahi puhuissansa; jotain vakavaa lepäsi silmillä, joka ylensi hänen luonnollista suloisuuttansa hengellisen voiman hempeydellä.
Hän istui kauan hiljaa, ikäänkuin unelmissansa tietymätönnä.
"Ja niin", alkoi hän vihdoin, "ja niin on se huvi loppunut... Hän yksistään ei sanonut minulle mitään kohteliaisuuksia, ainoastaan hän ei nauranut, katsoessaan silmiini ... erinomaista, ja se vaikutti minuun hyvästi.
"On tapa että tytön pitää näyttäytyä isoiselta ja onnelliselta, vaikka hänen olisi miten tahansa ikävä; hänen pitää aina olla mielessänsä iloinen, hyväilty ja ylenmäärin onnellinen kuulemaan niitä nerottomia kohteliaisuuksia, joita hän on kuullut tuhannen kertaa ennen, ja jotka hän osaa ulkoa -- mutta hän ei puhunut mitään kohteliaisuuksia, hän ei esittäytynyt veikistellen, hän oli vakava mutta kuitenkin iloinen; hän katsoi minun sieluuni, luulen minä. Oi, kyyneleet tahtoivat tulla silmiini, olin niin onnellinen; mutta minä pusersin iloni tavallisella hymylläni, muuan niitä sievistyksiä, jotka ovat usein viekoitelleet hyvät keikarit kertomaan minulle, että ainoastaan jalo ihminen taitaa nauraa jalosti -- arvattavasti ei minulle tarkoitettu, vaan ainoastaan miete, kuin kaikki toisetkin".
Hetken äänettömyys.
"Mitä hän mahtoi minusta ajatella? Ajatteliko hän ollenkaan minua puhuessansa, tahi olinko minä vaan henkilö, jonka kanssa hänen täytyi puhua?... Mutta siltä ei laverrellessa näytetä.
"Nyt sinä olet heikko, Annette", kuiskasi hän, "kovin heikko. Mitä se oikeastaan kuuluu sinulle, jos köyhä luutnantti tarkoittaa jotain, tahi ei mitään tarkoita, kun hän puhuu kanssasi? Mies paitsi sitä on minulle harmittava ... hän on ylähältä päin, kenties hän tietää kaikki ... Annette raukka!
"Ja kuitenkin -- en tiedä miksi -- palajavat minun ajatukseni alituisesti pikku järvelle tunturin alla, ja vähäseen tupaan. Minä uneksun kotona olemista ... ja miten huonosti minä siellä voisin?!
"Ihmeellistä on kun lapsuuden muisto yhä palajaa takaisin, kun se niinkuin perhoinen lakkaamatta leijailee sielun ympärillä, etsiäksensä jos sen kukissa olisi vielä hunajata, niinkuin silloin kun ne puhkesivat erämaassa... Ei, ei, hunaja on loppunut, hyvä muiston perhoinen -- minun täytyy olla viisas".
Oltuaan muutaman minuutin ääneti meni hän ja otti esille pienen, Joutsenvettä kuvaavan taulunsa.
"Siellä siis ... tuolla on minun vanha kotoni", sanoi hän, "ja miten onnellinen enkö ollut siihen aikaan -- onnellinen ja iloinen; toivoin ainoastaan omistavani sen sormuksen, jonka nuori joutsen järveen kadotti... Nyt olen saanut sen rikkauden; ja mitä nyt vielä toivoisin? Niin, että voisin unhottaa sen majan, sen lapsen ilon -- ja tulla toiseksi ihmiseksi kuin silloin olin.
"Minä pelkään lakkaamatta isäni tulevan tänne -- tuon raa'an uudisasukkaan. Me emme sovi toisillemme -- ja kuitenkin on hän minun isäni.
"Hän on kai nyt jo vanha ukko, mutta veljeni voi tulla.
"Miten kävisi, jos kaikki ihmiset saisivat nähdä kömpelön, laaduttoman talonpoikais-kuvion, hiukset kasvoilla ja kädet kovat kuin puu, syleilevän minua ja sanovan: Oi, Herra Jumala, miten sinä olet tullut suureksi ja hienoksi, Anna! Oi, minä kuolisin häpeään.
"Ja kuitenkaan en voi olla ajattelematta kotona olevia, kuitenkaan en voi unhottaa sitä vanhaa kelloa, joka napsutti nurkassa, ja kattohirttä, jonne minä aina laskin katkismukseni, ja miten iloinen olin Antin tullessa sisälle hyppivät kalat korissa, tahi silloin kun isä tuli ansaan joutunut jänis mukana. Silloin oli juhla huoneessa ja minä -- niin lapsellinen voidaan olla, -- olin paljon iloisempi kuin nyt, tahi istuessani parvekkeella ja huomatessani miten minua kiikarilla tähystellään. Silloin kuiskaa moni nimeni... Mutta kenties yksi ja toinen lisää: Hän ei ole kuitenkaan se kuin näyttää, hän on torpparin, uudisasukkaan tytär Jumala tiesi mistä.
"Mutta kenties se on unhotettu.
"Jo kolme... Ui! miten tuskauttavalta kuuluu, kun vasarat lyövät vieteriin ja syvä hautasointi kumajaa pöytäkellosta ... kello on kolme. Vanha puuviisari lytistyneessä tuvassamme Joutsenvedellä osoittaa sekin kolmea ... ja ne kaikki makaavat; äitini kenties rukoilee!? Kenen edestä?"
On kokonaan toinen asia miettiä ainetta, kun aurinko ystävällisesti ja kirkkaasti paistaa ikkunasta ja kultaa jokaisen esineen, tahi joutua tutkinnoihin yölampun hämärässä valossa; erilainen selvyys on sielussa, jos osittain voimatonna koko yön valvottua puoliksi oikoo sohvassansa, tahi tarpeeksi maanneena, tuntee jokaisen hermonsa vahvistuneeksi ja jänteväksi jokaisen lihaksensa. Niin oli nyt Annetten laita, joka puolenpäivän aikaan toisena päivänä näyttäytyi äitinsä salissa, tavallisen iloisena. Hän taisi tuskin käsittää miten voi olla niin lapsellinen, että toivoi takaisin vanhempainsa tupaan Joutsenvedellä; sillä silmäys kuvastimeen osoitti hänelle että hän ei sinne soveltunut ... mahdollisesti kyllä joku hänen sielunsa ajatus sinne ikävöitsi, mutta hän itse ei milloinkaan enää voinut vajota niin syvälle, että tahtoisi mennä entiseen asemaansa.
Jälkeen puolenpäivän ilmoitti palvelija kuninkaallisen sihtierin Svaningin.
"Hän on suuresti tervetullut", virkkoi rouva; mutta Annette pisti esille ruusunpunaisen alihuulensa ja näytti nyreiseksi kuin lapsi.
"Annette kulta, mitä nyt mietit, hän on aivan säädyllinen mies, sinun tulee olla huomiollinen häntä kohtaan".
"Hän on tuskauttava, mamma, ihan tuskauttava sihisevällä äänellänsä; mutta se ei haittaa... Minä voin hillitä itseni jos tahdon, mamma kulta!"
Kuninkaallinen sihtieri astui sisälle. Hän oli tavallisuuden mukaan hyvin sievästi vaatetettu, vieläpä vähän enemmän kuin tarvittiin, joka kuitenkin vaatetuksen suhteen teki Pierron -- joksi ystävänsä nimittivät häntä keskenänsä -- arvoitukseksi.
Hän joutui pian syvään ja perinpohjaiseen keskusteluun rouvan kanssa ihmisen määräyksestä.
Kuninkaallinen sihtieri tunnusti ettei hän vielä milloinkaan ole kohdannut ketään, jolle hän olisi taitanut avata koko sielunsa. Hän antoi hiljaisena valituksena värehtiä sanansa, puhuessaan vanhemmistansa, miten jalot ne olivat, miten hellästi hän niitä rakasti; mutta kuitenkin -- kuitenkin eivät he olleet kaikki kaikissa. Hän tunsi sydämellisen tarpeen mielen sopuisuudesta, ja olisikin luullut sen löytäneensä, jos sisarensa Emma olisi elänyt; heillä oli paraiten suostumus toisiinsa.
Annette tunsi että hymyily tahtoi häneltä näyttäytyä; hän olisikin voinut nauraa sisar Emma vainaalle, joka teki sangen viisaasti kuollessaan pois tästä maailmasta, mutta rouvan kasvot olivat aivan vakavat, -- hurskaimman luottamuksen haamoitus ja hartain sääliväisyys lepäsi hänen kasvoillansa, ja siis Annette aivan sävyisesti katsoi työhönsä. Hän vielä huomasi että mamma tahtoi hänenkin liittymään keskusteluun, ja sentähden alkoi hän vähin jutella herra Svaninqin kanssa sielun sopusuuntaisuudesta.
"Minä en toki rohjenne kysyä", sanoi rouva juhlallisesti, keskeyttääkseen tyttönsä vastaväitteitä, "minä en toki rohjenne kysyä mikä mies kuninkaallisen sihtierin isä oli".
"No eipä mikään, ei juuri mikään... Oi, minä rakastan sitä ukkoa enemmän kuin elämääni ... muutoin hän oli hovikamreeri ... se tahtoo sanoa vaan arvonimen ... hän oli muutoin mitä sanotaan nimismies, vakaa, vilpitön, jalo luonne".
"Jalo nimismies", mietti Annette. "Oi, niin liikuttava!"
"Oletteko usein kotona?" kysyi kamreerin rouva, joka ei laisinkaan miettinyt nimismies-arvoa.
"En, en todellakaan, minä en ole moneen vuoteen ollut kotona", kuului vastaus.
Oikeastaan ei kuninkaallinen sihtieri ollut aivan tervetullut kotona, sillä hänen isänsä, tuo jalo mies, oli saanut suorittaa summia rakkaan poikansa tähden, ja oli muutoin joksikin kireä ukko ja niin hyvin pojan kauhuna, kuin jokaisen torpparin ja köyhä-raukan koko piirikunnassa. Ukon suoramielisyys ilmaantui erittäin siinä, että hän illoin, jos ei joku ryöstö tahi muu toimitus häntä estänyt, pelasi keskievarin kanssa lautapeliä totilasista ja kertoi miten hän oli pusertanut totuuden "varkaitten ja konnien" suusta.
Mutta rouva ei kuvaillut mielessään jaloa ukkoa sellaiseksi, vaan vanhaksi perheenvanhimmaksi, jolla oli valkoiset hiukset ja lempeä, vakava silmäpari, jotka kostuivat ilokyyneleihin, ajatellessaan rakasta poikaansa Tukholmissa.
Vieraissakäynti oli luonnollisesti mahdollisen lyhyt.
"Mutta voiko mamma tosiaankin suvaita tuota ihmistä?" kysyi Annette. "Minä en voi häntä kärsiä".
"Lapsi kultani, se kuuluu ylen pahalta; hän on sivistynyt, hyvä-sydämminen ihminen, sen huomaa hänen puheestansa".
"Lienee niin, mamma kulta, mutta ... minä en häntä voi kärsiä."
* * * * *
Kuninkaallinen sihtieri Svaning oli muuan niistä, joilla koulu-ajasta alkain lakkaamatta on sama päämaali, ponnistella nimittäin eteenpäin. Hän oli siis oikein ahkera poika, säästäväinen ja säännöllinen ja niin muodoin opettajain mieliksi. Yliopistoon tultuansa tekeytyi hän professorein luona tutuksi ja kävi tarkasti kaikkein niiden opettajain oppiluennoissa, jotka antoivat sille arvon, työskenteli ahkerasti ja ansaitsi hyvät todistukset; mutta sai sitä paremmat. Tultuaan maailmaan katsoi hän tarpeelliseksi seurustella "parempain" kanssa ja ymmärsikin pian niin paljon, että hän kernaasti otettiin pelipöytään. Sitten ei ollut kysymys säästämisestä, ja sitten vasta hän kiusasi rakasta isäänsä, joka ei tahtonut suorittaa tarpeellisesti paljon pojan ylhäisistä tuttavuuksista.
Jokaiselle eteenpäin pyrkivälle tulee aikakausi, jolloin täytyy naida itsellensä rahoja. Se ajanjakso tulee, kun hänen onnensa alkaa kypsyä, se tahtoo sanoa, kun hän on päässyt tavalliseksi ihmiseksi, jolla on arvonsa, mutta ei mitään muuta. Silloin pitkittyy tosin entinen olo, mutta se ei tahdo mennä edemmäksi, vaan alkaa seisatella, niinkuin kieporatas, jolle vähän väliä täytyy lisätä vauhtia, mutta sillä välin kulkee kuitenkin niin tasaisesti, että tuskin huomaa miten se joka silmänräpäys kadottaa alkuperäistä voimaansa.