Chapter 2
"Niin", sanoi puulusikka, joka lyijysydämmestä päästyä tunsi itsensä oikein keveäksi ja iloiseksi; "niin, minä olen vaan puulusikka ja tahdon olla nyt ainoastaan puulusikka. Ota pois, rakas mestari, hopeoitus, liimaa kokoon minä ja pane kyökkiin, yhteen toisten puulusikkain kanssa, niin sanon minä heille miten tyhmästi on puulusikalle tahtoa ollakseen hopeainen".
"Ja se pitäisi olla minulle", sanoi Anna. "Mutta, rakas Antti, puulusikkain tekijä kun sinä olet, minä luulen kuitenkin että voi olla parempi kuin metsässä ja torpantuvassa. En minä ole nähnyt ketään, mutta niin paljon olen kuullut, että rikkaan on aina parempi kuin köyhän, että hän elää ilossa ja riemussa, samalla kuin köyhä kärsii surua ja puutetta".
"Mutta emmehän me kärsi puutetta, rakas Anna", muistutti äiti, joka oli muuan niistä tyytyväisistä ihmisistä, joita tavataan yhä harvemmin. "Me emme kärsi yhtään puutetta, Anna, Sillä isä ja Antti hankkii aina niin paljon kuin tarvitsemme, ja vielä enemmänkin. Nyt saat nähdä että isällä on mukanansa kahvia ja sokuria, kenties koko naula kumpaakin lajia, ja silloin otamme ales kupit, jotka kyllä pitävät, vaikka ne ovat pantu kokoon, ja ovat kyllä meille kauniita, vaikka eri paria".
"Mutta, äiti, on monta, jotka saavat kahvia joka päivä ja ei tarvitse juoda eri parisista kupeista", sanoi Anna, "ja ovathan ne toki onnellisempia kuin me".
"Se on epäiltävä, lapseni, sillä Jumala ei ja'a niin epätasaisesti, kuin me luulemme".
"Jumala antaa meille aina niin paljon, että meidän tulee olla tyytyväisiä, mutta hän ei milloinkaan voi antaa niin runsaasti, että meidän täytyy olla tyytyväiset; sillä siihen hän ei voi meitä pakoittaa", muistutti Antti.
"Antti puhuu kuin pappi", huomautti Anna.
"Niin teen, sillä ne sanat lausui pastori lukusijoilla Koivukylässä kaksi vuotta sitten, jolloin siellä olimme".
"Sitä en minä muista".
"No no, sinä olit silloin vaan kahdeksan vuoden vanha, paitsi sitä taisit katsella vaan pastorin tyttöä, joka oli koreana".
"Niin, hänellä oli kaunis punakivinen kaulanauha, tahi jos se oli lasia tai jonkinlaisia punasia marjoja, sillä niin toiset luulivat, mutta minä arvelen että ne olivat lasikiviä".
"Ja niitä sinä katselit, lapsi, kuin olisi pitänyt kuulla Jumalan sanaa", sanoi äiti.
"Hän oli vaan lapsi, äitini", puollusti Antti, "hän on kai nyt jo viisaampi".
"Niin kaiketi, tietysti kuulen minä, mutta en taida torkkuakkaan, kun näen oikein koreata ja ... sitä kaulanauhaa en ikinä unhota. Olen monasti ajatellut: Herra Jumala, jos isällä olisi rahoja ... mutta se ei ole ajateltava".
"Ei, sitä ei käy ajatteleminen".
"Mutta, äiti kulta, jos minä nyt olisin rikas tyttö, niin saisin paikalla mitä toivoisin, aivan niinkuin tahtoisin; ja se olisi kuitenkin hyvin hauskaa, kun saa mitä haluaa."
"Sinä olet erittäin lapsellinen, Anna".
"Mutta", alkoi Anna keskeyttääkseen keskustelua, joka ei näyttänyt tulevan hänen hyödyksensä, "mutta minä ihmettelen jos isä ei tule kotia tänä iltana ja -- mitä uusia silloin saamme kuulla. Me asumme niin kaukana, ettemme edes saa tietää mikä kuninkaan nimi on, ennenkuin vasta vuotta jälkeen kaikista muista".
"Isä tulee tän' iltana, se on varmaa", virkkoi Antti. "Meidän pitää pimeän tultua virittää valkea takkaan, niin että hyvin leimuaa".
Näin puhuen meni poika ulos ja toi risuja, jotka majakkatulta pitäissä olivat parhaat, kun heittivät korkealle ilmaan säkeniä. Aivan oikein, synkkä-pimeän tultua kuuluivat porojen kellot kilisevän järveltä, ikäänkuin säestäen sitä yksitoikkoista kavioin kalsketta, joka kuului niiden hangella kiireesti kulkiessa.
Muutamain minuutein kuluttua oli isä kotona, ja koko väestö joutui liikkeesen hänen vastaan ottoa varten.
"Hyv'iltaa, mummo, hyv'iltaa, Anna, kiitoksia, Antti! Nyt saat viedä porot loukkuun", virkkoi uudistilallinen. "No, onhan kaikki hyvin täällä totona?"
"On, rakas Sakari, kaikki on hyvin!"
"Voinetko uskoa, äiti", alkoi mies, riisuttuaan poron-nahkasen turkkinsa, "voinetko uskoa miten paljon siellä oli väkeä. Hauskaa on nähdä välistä kansaa, vaikka olen oikein iloinen päästyäni taas niistä vapaaksi, sillä ne pitivät kauhistavaa näytelmää kotiin tullessa... Jumalan kiitos, kun olen taas kotona!"
"No, mitä kuuluu uutisia, isä?" kysyi Anna.
"Eipä juuri mitään ... niin, se on tosi, minulla on teille lahjoja ja antimia".
"Oi, oi! isällä on lahjoja ja antimia!" huusi Anua ja taputteli käsiänsä. "No, mitä ne ovat, isä?"
Isä alkoi kaivella syviä taskujansa.
"Kas täällä ... ahaa, nämä ovat Antille, -- joita hän pyysi -- ongenkoukkuja, huomaatkos, nämä hän san ... äiti, sinä saat ahkiossa pakattuna olevat; mutta, hm, mitä lempoa nyt ... se on harmillista!"
"Onko jotain pois, isä!"
"Niin totta tosiaan luulen ... se oli sinulle", kaulanauha, jonka kauppias lähetti".
"Kaulanauha, Herra Jumala! Minkälainen se oli, isä? Eihän se vaan ole kadonnut..."
"No helkkari, onko se nyt poissa ... se on harmittavaa, mutta, niinhän sanoin: mitä minun tyttöseni tekee kaulanauhalla, sillä hän ei voi sitä muille näyttää kuin äitille ja minulle ja Antille, kun eroitellaan pukkeja, lehmiä ja poroja; me kolme emme pidä lukua sellaisilla tarpeilla, ja ne toiset eivät sitä käsitä".
"Oi, Herra Jumala, minä olen aivan onneton jos en saa kaulanauhaani... Minkänäköinen se oli?" kysyi Anna itkien.
"Se oli kaunis kuin papin neitsyellä, lasihelminen, tai mikä sen nimi oli".
Anna itki sitä ankarammin.
"No, kuinka sinä olet lapsellinen; ethän sinä tarvitse kaulahelmiä; sinä et mene paljon ulos tuvasta, etkä näe vuosikausiin ihmisiä".
Anna itki edelleen. Vihdoin tuli Antti sisään.
"Minä loistan ja minä palan, mitä tekee se, joka pantin tuntee?" hän huusi ja piti pientä pakettia kädessään.
"Niin, hänen tulee kuivata silmänsä; katsopas, Anna, tässä on kapineesi".
Tyttö, suunniltaan ilosta, hypähti ylös ja otti paketin. Se sisälsi oikein kauniin sinisen kaulanauhan.
"Se on sininen, isä", lausahti hän, vähemmän iloisena kuin ennen.
"No, eikö se olekin kaunis?"
"Kyllä, tietysti se on kaunis, mutta papin neitsyellä oli punainen".
"No, mitä se sinua liikuttaa?"
"Eipä juuri, mutta hänen oli punainen ja..."
"Ja puulusikka tahtoo olla hopealusikka", lisäsi Antti, nauraen. "Nyt ei voi sisar Anna olla onnellinen, jos hän ei tule samanlaiseksi kuin papin neitsyt, ja jos hän tulisi yhtä koreaksi kuin tämä, niin haluaisi hän olla yhtä korea kuin maaherran rouva, sitten haluaisi hän tulla yhtä somaksi kuin kuninkaan rouva ... siitä ei tule loppua koskaan; mutta muista, että tuo ylpeys johti siihen, että puulusikka sai lyijymöhkäleen sydämeens.".
"Oh, kylläpäs sinä puhut! Olen hyvin tyytyväinen siihen, vaikka se onkin sininen", sanoi Anna. "Kiitoksia, isä!"
"Eipä kestä", vastasi hilpeä isä, joka tunsi olonsa sangen hyväksi mökissään. -- "Tiedätkös, äiti?" aloitti hän hetken hiljaisuuden jälkeen, "minä en viivy kauan kotona, vaan matkustan kauaksi tänä talvena".
"Minne sitten? Mikä se niin pitkä matka on?"
"No, katsos, se on saksalainen tai englantilainen, ja tulos voi olla sama -- mutta ei sillä väliä; hän on antanut ostaa 25 poroa, jotka on vietävä Tulkolmaan ulos lähetettäväksi, minne, en tiedä niin tarkkaan; mutta se voi olla aika yritys, kenties. 'Silloin sinun täytyy muuttaa tunturit myös ja jäkälä ja metsä ja koko roska', sanoin kauppiaalle; ja hän nauroi ja sanoi: 'Oikein sanottu, Sakari!' -- sillä hän tuntee minut vanhastaan -- 'mutta antaa heidän olla, se ei koske meitä'. Kuitenkin olen ottanut tehtäväkseni viedä ne Tukholmaan, sillä kauppias ei näet halua lähettää niitä kuin luotettavan väen kera".
"Voi kuinka pitkä matka!" virkkoi vaimo, "aika käy pian ikäväksi".
"Ah, kyllä se pian kuluu, ja se sopii sinulle, joka olet kotona; pahempi se on minulle, joka joudun avaraan maailmaan, jota en juuri tunne sitten monen herran vuoden, Jumala paratkoon, lähes yksinäni... Ja tuntuu jotenkin raskaalta joutua lähtemään matkoille; mutta saanhan siitä maksun ja -- nyt tulee yllätys, äiti -- otan Annan mukaani; pojan täytyy jäädä kotiin, mutta jonkun pitää tulla mukaani".
Anna nyt aivan puhkui riemua eikä tiennyt, miten sen ilmaisisi. Hän hyväili äitiään, suuteli isäänsä ja taputteli Anttia.
"Ah, sitten saan nähdä kuninkaan ja kuninkaan rouvan, pienen kuningattaren ... niin, tiedän kyllä, kuinka he ovat puettuja", lisäsi hän, kun kaikki hymyilivät hänen ihastukselleen. "Kyllä tunnen heidät, sillä olen selvillä, miten heillä on tapana menetellä".
"No, kuinka sitten?"
"Katsos, kuninkaalla on yllään punainen, kultaremssuinen villapaita, ja hän seisoo pöydän vieressä, jolla on kultakruunu punaisen kankaan päällä, ja kuningatar on pukeutunut punaiseen, kultaremssuiseen mekkoon ja kenkiin, joissa on niin korkeat, niin korkeat korot".
"Kuinka tiedät tuon?"
"Kas, äidin kirstunkannessa on taulu, jossa sekä kuningas että kuningatar on kuvattu juuri sellaisina kuin he ovat ja elävät tässä maailmassa. Ja sitten saan nähdä..."
"Ah kyllä, kyllä vaan, ellet vain kadota silmiäsi", sanoi isä nauraen.
* * * * *
Kahdeksan päivää sen jälkeen olivat Sakari ja hänen tyttärensä porolaumoineen matkalla suureen maailmaan. Ei voitu nähdä mitään kauniimpaa kuin Annan kauniit silmät, kun hän sai lähteä matkalle hiljaisesta kodistaan. Hän olisi suorastaan unohtanut hyvästellä äitiään ja Anttia, elleivät he molemmat olisi muistuttaneet siitä. Äiti itki, kun hän suuteli tytärtänsä, mutta Anna oli niin onnensa vallassa, että hän miltei piti äitinsä kyyneliä naurettavina. Niin erilaisia ovat usein sieluntilat, ja juuri siksi ihmiset niin harvoin ymmärtävät toisiansa.
KAMREERI MILLER.
"Tänään on kymmenen vuotta pikku Annetten kuolinpäivästä", huokaili Millerin rouva, noukkiessaan piirongin laatikosta muutamia vähäisiä kapineita, jotka olivat kuuluneet heidän ainoalle lapsellensa. Huonoksi kulunut läkkikalkku, jolla tyttönen oli useasti leikkinyt, vähäinen hopealusikka, josta hän aina otti lääkkiä viimeisen tautinsa ajalla, ja kullan-keltainen hiuskutri olivat ne jäännökset, jotka äiti kätki tyttönsä muistoksi. Se oli sydäntärasittava häviö, hän kun oli heidän ainoa lapsensa.
"Tänään olisi hän täyttänyt kuusitoista vuotta", sanoi äiti; "kuusitoista vuotta ... hän olisi suuri tyttö; mutta Jumala tahtoi toisin".
Hän ei huomannut näissä mietinnöissänsä, että miehensä oli tullut sisälle ja seisoi hänen vieressänsä.
"Niin, mamma", sanoi hän vihdoin, "tänään on kuusitoista vuotta siitä ... ja kuitenkin, kuitenkin..."
"Ja kuitenkin kaipaamme pientä tyttöämme", virkkoi hänen vaimonsa hymyillen surullisesti; "onhan se lapsellista, Miller, kovasti lapsellista?"
Kamreeri oli kunnian mies, vaikka miten sanotaan vähän mielisteleväinen; hän oli harras, rakastettava olento, mutta häpesi ollaksensa sellainen, kun ei löytynyt mitään koko maailmassa, jota hän pelkäsi enemmän kuin miehuuttomana pitämistä, vähän hyvänluontoiseksi mieheksi katsomista, jommoinen hän olikin. Kamreeri oli koettanut muodostaa luonnettansa, mutta ei onnistunut; sillä luonnon antamaa tahi kieltämää emme voi muuttaa, vaan sen minkä voimme, on lahjain kykymme mukaan käyttäminen. Ei kaikkein ole suotu ky'yllä tahi älyllä hallitsemaan maailmaa, niinkuin ei kaikki puut ole kylliksi valtavia lahjoittamaan suojelusta ja varjoa; mutta ketään ei ole, joka ei voi hyödyttää, joka ei voi täyttää jotain sijaa, mikä muutoin lepäisi hedelmätönnä, jos vaan tyydytään olemaan pajupensas tahi maahumala, eikä yritetä olla tammi. Kamreerilla oli kuitenkin pieni vika, hän tahtoi olla mikä hän ei ollut -- ja sentähden hän ojensi itsensä, vaikka se häntä kirveli, ja sanoi:
"Ole järjellinen, Emilia kulta, järkevä ja älä murehdi tyttöä kauemmin".
"Murehdi häntä? Minä en murehdi, mutta rakastan hänen muistoansa ... ja sentähden ovat nämä pikkukalut minulle rakkaat".
"Vai niin, aivan oikein, Emilia kultani, mutta tämä muisto on hyödytön, on jotain, joka ... joka ... tahdoin sanoa ... sinä et saa aina ajatella tyttöä. Minä ajattelen, Jumalan kiitos, harvoin sitä surettavaa historiaa ... minä katsoin jo alussa tyynesti ja maltteellisesti asiaa".
Siinä ei sanonut rehellinen kamreeri totta, sillä hän virui monta yötä valveilla ja suri aivan katkerasti tyttöänsä, vaikka hän nyt piti itsensä vaimonsa takana eikä ollut olevinaan murheellinen.
Aviopuolisot tukevat toki parhaiten toisiansa, kun ne tahtovat ymmärtää toisensa ja jakavat onnen ja onnettomuuden keskenänsä. Miehelle on yhtä arvollista osan-otto vaimonsa suruissa tahi iloita hänen kanssansa rakkaimmista muistoistansa, kuin kylmyyden kuoreen vetäyminen ja selittäminen kaikki vaan heikkoudeksi ja lapsellisuudeksi, joka kuitenkaan ei ole muuta kuin naisellinen jättiläisvoima, mikä muistaa paljon ja kieltäytyy paljosta -- eikä kuitenkaan nurise, vaan kiittää Häntä, joka antoi ja otti.
Kamreeri ja hänen vaimonsa eivät ymmärtäneet toisiansa, vaikka molempien oli kiittäminen luonteensa samoista peri-aatteista, mutta hän oli väkinäisyydellä teeskennellyt itselleen voiman, joka ei ollut luonnollinen -- jota vastaan vaimo oli koko olennossansa totinen ja vilpitön.
"Sinun täytyy mennä ulos kävelemään", sanoi hän, "sinun tarvitsee huvitella etkä saa istua kotona vaipuen kaipaukseesi".
"Mutta, hyvä mieheni", hymyili vaimo, -- "en minä murehdi; tyttöäni ajatteleminen ei tapahdu surulla, vaan sisällisellä ilolla, sillä minusta tuntuu niinkuin hän näkisi minun, nyökkisi ja kertoisi minulle, että hän on onnellinen, vapaa ja iloinen, eihän tämä ole surua".
"Mutta se on kuitenkin surettavaa", sanoi kamreeri, joka ei milloinkaan taitanut ajatella pientä tyttöänsä, sielussansa kipua tuntematta; vaan se tuli siitä, ettei hän totellut tunteitansa. Jos hän olisi kuullut niitä eikä tavallansa tahtonut olla mies, olisi murhe, niinkuin se aina tekee, lopullisesti tuottanut hedelmiä -- mutta sen repi hän pois ehdon tahdon, ja niin muodoin jäivät ainoastaan okaat jälille. "Et sinä saa istua kotona ja vaipua suruusi", sanoi kamreeri, "sinun täytyy huvitella".
"Mutta huvitus vaivaa minua".
"Vaivaa? Mitä kanssa, armas Emilia, se on mielikuvitus. Meidän tarvitsee ajella ulkona raitista ilmaa nauttimassa; sitten saat nähdä että kaikki tulee paremmaksi. Raitis ilma ja vaihettelevaisuus ovat oivallisia lääkeneuvoja murheessa ja kuvitelluissa onnettomuuksissa".
Sanottu ja tehty. Kamreeri ajoi puoli tuntia ylöspäin Kuningaattarenkatua ja ulos pohjoistullista.
Tallimestarin talon vieressä söi porolauma, joka tuli nyt kamreerin huomiollisuuden esineeksi.
"No no, katsoppas tuota pientä tyttöä", virkkoi hän vaimollensa, "eikö hän ole kuin meidän Annette?"
Hän oli Anna, joka punaposkisena ja hilpeänä istui ahkiossa ja katseli suurta joukkoa, mikä oli kokoontunut katselemaan poroja.
Tytön siniset silmät olivat todella ihastuttavat, ja hänen verevät poskensa, pienet syvänteet poskipäissä ja naurava suu täydensi kuvan koko ihanuudeksi, pirteydeksi ja elämän iloksi.
"Mikä on nimesi, lapsi?" kysyi kamreeri.
"Anna", kuului vastaus.
"Anna! Hän minulle sanoi Anna; Emilia, kuuletkos, aivan kuin meidän pikku tyttö".
"Kuinka vanha sinä olet?"
"Kymmenen vuoden".
"Kymmenen vuoden, meidän tyttömme kuolinpäivä... Mitäs sanot, Emilia?"
Rouva hymyili, sillä hänen kohtelias miehensä oli todella unhottanut itsensä ja näyttäytyi nyt, miten ajatus lapsesta oli juurtunut sieluun; sillä ei muu kuin se, joka alituisesti hautoo samaa aatetta, voi löytää näin ilmasta otettua yhtäläisyyttä.
"Tyttö on todella niinkuin meidän Annette", kertoi uudelleen kamreeri, "tosiaankin meidän tytön lainen, tahi mitä sinä sanot, Emilia?"
Sakarin tyttärellä Annalla Joutsenvedeltä oli nähtävästi kaukainen yhtäläisyys kamreerin pienen tytön kanssa, mutta vainajalla ei ollut samallaista tunteellisuutta mielessä. Joutsenveden Anna oli hilpeämpi, näytti ilmaisevan pikaisempaa käsitystä ja suurempaa vireyttä, kuin pikku Annettella oli milloinkaan huomattu. Mutta kamreeri tahtoi nyt välttämättömästi tavata yhtäläisyyksiä, harvinainen sallimuksen kohtalo, kun hän oli liiaksi viisas, niinpä niin, miettimään mitä hän oli kadottanut!
Kun molemmat puolisot palasivat kotia, ei kamreeri voinut lakata puhumasta pohjoismaalaisen Annettesta, joksi hän nimitti tyttöä, ja vihdoinkin tuli hänen sisällisyytensä ilmi. Hän oli nimittäin huomannut itsensä yksinäiseksi näinä kymmenenä vuotena, sittenkuin Annette kuoli. Ennen oli hän leikitellyt lapsen kanssa, iloinnut hänen edistyksestänsä, oli oikein tieteellisellä innolla seurannut hänen sielunsa kehkeämistä -- ja kun hän erkani niistä, tunsi kamreeri syvemmin mitä hän oli kadottanut, juuri sentähden että hän tahtoi olla mies ja heittää pois surun. Se vaikutti ettei hän taitanut löytää lohdutusta siinä että olisi vaimonsa kanssa puhunut ajatuksensa alituisesta esineestä.
Kamreeri oli siis kauvan miettinyt ottaakseen jonkun köyhän lapsen, ja oli sitä varten käynyt melkeen kaikkein äitien luona, jotka anoivat yleisön apua omillensa; mutta, Jumala nähköön, kaikkialla kohtasi hän vasten-mielisyyttä. Hän oli huomannut epäjärjestystä ja siivottomuutta köyhäin majoissa; hän oli kuullut kirouksia ja sadatuksia, vähään tyytymisen verosta. Hän tapasi nimittäin aivan harvoin köyhiä niin hyvinä ja jalomielisinä, kuin hän luki niitä kirjoissa kerrottuna, ja hänellä ei ollut kylliksi voimaa tunkeutua sen raa'an kuoren lävitse ja tajuta miten äärettömän paljon löytyy hyvää, joka kätkeytyy rääsyjen peitossa, ja miten runsaasti rakkautta piiloutuu pilkassa ja nurinassa.
Hän ei kuitenkaan voinut milloinkaan tehdä päätöstä; mutta Annan vilkkaat, hilpeät silmät, hänen selvät vastauksensa, kamreerin mieltymys, erinomainen yhteensattumus, kun juuri Annetten kuolinpäivänä sai nähdä lapsen, joka oli hänen tyttönsä muotoinen ja jonka nimi myös oli Anna tahi, jos niin tahdotaan. Annette: tämä kaikki vaikutti että hän oli tehnyt päätöksensä -- jos se vaan toteentui. Tämän ehdotuksen hyväksyi hänen vaimonsakin, mutta hän ei ollut läheskään niin innokas sen perille saattamiseen, vaikka hänkin kuvitteli itselleen monta iloista hetkeä lapsen kanssa.
Kamreeri alotti keskustelut Sakari ukon kanssa, joka ensin sanoi jyrkästi ei; mutta kun kamreeri vei hänen ja Annan kotiansa, jossa kaikkialla ilmaantui hyvinvointi, vieläpä rikkauttakin, ja selitti että hän tahtoi ottaa Annan omaksi lapseksensa ja perilliseksensä, alkoi Sakari vertailla majaansa tuntureilla siihen komeaan huoneesen, ja perintöä, jonka hän taisi jättää tytöllensä, nimittäin; poro ja kenties muuan riksi rahassa -- tämä vertailu vaikutti että hän rupesi peräytymään päätöksestänsä; sillä ei hän tahtonut olla vastoin lapsensa onnea. Anna itse näytti myöskin haluavan niin innokkaasti, että Sakari vihdoin päätti koetteeksi jättää lapsen.
Se oli juhlapäivä hyvälle kamreerille, kuu Anna muutti heille, ja pian sai hän taas kuulla pappa nimen ja tuntea tytön hyväilyjä, joka kyllä oli viisas huomaamaan että kamreeri oli heikko naisille.
Anna oli pian kamreerin ja uuden äitinsä lemmikki, ja sai kaikki mitä hän toivoi, niin että tyttönen oli todellakin tullut siihen onnelliseen tilaan, jota hän usein oli uneksinut.
KAHDEKSAN VUODEN PERÄSTÄ.
"Kuka on tuo tyttö harsohameessa, tuota vaaleanpunaista minä tarkoitan, jolla on valkonen ruusukukka hiuksissa?"
"Mikä? Täällä löytyy aivan monta vaaleanpunaista harjatyttöä ... tuo, joka tanssii, maltas katson ... niin, hän on meidän hyvän Kleving'in kanssa, hän on läänin rahastonhoitajan tytär maalta, sanotaan olevan sangen rikas tyttö; ukolla, hänen isällä rahastonhoitajalla, lienee suurehko varallisuus."
"Voi ei, ei tuo. Kas tuossa hän nyt on, hän menee meidän vierestä ... siinä hän on, todellinen keijuinen".
"Onpa solakka!"
"Pienokainen, piti sinun sanoa; Hän ei ole tosiaan kasvanut kuin ampiainen, niin ettei hän ole ainoastaan solakka, vaan..."
"Keijukainen, minä ymmärrän. Hm, kummallista olisi, jos minä en olisi tuota ihmistä ennen nähnyt. Odotahan, minä näen huonosti näin kaukaa."
Puhuva herra, käsikiikari silmälle puserrettuna, tunkeutui edemmäksi tanssisaliin, saadakseen keijukais-olennon lähemmin katsellaksensa.
Hänen ystävänsä, vähäinen keikari kiharaan poltetuilla hiuksilla, silohansikkaissa ja upea kultaketju matalalla rinnalla, seurasi tarkkaavaa johdattajaansa, joka oli muuan niistä onnellista, jotka tuntevat kaikki ihmiset ja ovat ikäänkuin yhteiskunnan hermosolmuja. Toisilla ihmisillä on kylläkin usein paljon toimimista yhden asian kanssa; jollaisilla taas on käsittämätön kyky työskennellä koko maailman mukana.
"Nyt hän on minulle selvillä; niin, siinä ei ole halveksimista", sanoi kaikkitietävä, "hän saa periä paljon, erinomaisen paljon!"
"Ken hän sitten on? Minä näen että luutnantti Hjalmar tanssii hänen kanssansa".
"Helkkarin kaunis mies, tuo Hjalmar ... viisas mies, joka tietää tehtävänsä, kun hän livertelee tuon tytön edessä ... erinomaisen herttainen kuvio; hän nauraa sievän-sievästi ... tietää myös että hänellä ovat kauniit hampaat, ja on tutkinut taitonsa".
"No, kuka hän sitten on?"
"Vai niin, sitä minä en ole sanonut. Niin, hän on noin näennäisesti rikkaan kamreeri Millerin tyttö, joka asuu eli oikeimmin omistaa suuren omaisuuden etelässä, puutarhan kanssa, sinä tiedät. Rikas ukko, ukko Miller; minä sanon häntä enoksi, niin että minä, jos tahtoisin, voisin esittää itseni huoneessa ... mutta minä en ole taipuvainen antamaan sitoa itseäni"
"Hm, vai niin, hän on siis Millerin tytär; hm, tytöstä kulkee historia; eikös hän ole avioton?"
"Ei... Hän on ... tytär, annahan olla; niin, se lienee erittäin sekaantunut historia. Minä olen kuullut että hän on jonkun reivin ... jonkun reivin tytär, jolla oli rakkausseikkailuja erään näyttelijättären kanssa; ja sanotaanpa että he olivat naimisessa salaisesti ... koska tuo reivi (nimi ei vaikuta mitään asiaan, vaikka minä tunnen hänen aivan hyvin ja olen monasti ollut huvimatkoilla hänen kanssansa, vaikka hän nyt on tullut vanhaksi, muutoin lemmon iloinen, hupaisa vanhapoika) koska tuo vanha reivi naimiseen mentyänsä (sillä hän on naimisessa oikein säädyllisen ihmisen kanssa, jolla on kosolta kolikoita) tahtoi säännöllisesti erota armaastansa, joka lienee maksanut noin kaksi tahi kolmekymmentä tuhatta riksiä; hän tahtoi näet välttämättömästi tulla reivinnaksi, kyllä kai. Ja..."
"Ja tuo tyttö on?"
"Heidän tyttärensä, jonka ukko Miller otti äitin suruun kuoltua. Näyttelijättäretkin voivat kuolla surun tähden ... ha, ha, ha! Se on naurettavaa, mutta lienee tosi".
"Se on harvinaista ... niin, saattaapa nähdä..."
"Aatelillista hänen pienissä kasvoissansa; totta tosiaan, katsoppas vaan ... katsos miten viehättävästi hän nostaa kättänsä, oi! pienet, kauniit sormet ... hän osaa teeskennellä".
"Hän nauraa sangen kauniisti".
"Ja erittäin somat jalat, ainakin yksi, sillä toista en näe".
"Mahtaakohan tuolla luutnantilla olla tarkoitus?"
"Tarkoitus? miten sitä voit kysyä? Tyttö on, veljesten välillä sanottu, vähintäin sadan tuhannen riksin perijä, ja se voi olla kyllä hyvä köyhälle luutnantille... Satatuhatta ja sievä ulkomuoto, ne eivät ole pieniä muruja".
"Mutta mies on henkilö, jonka tuskin kukaan tuntee".
"No, lieneepä niin. Hän on luutnanttina pohjoisessa päin, tahi jossain rykmentissä Lapinmaalla".
"Hm!' Eihän tyttö tahdo muuttaa sinne! Niin ihana ruusu pitää olla pääkaupungissa".
"No, ei ruusu siellä huonosti jaksaisi, sillä Arvid on kertonut, joka muuan vuosi sitten matkusti pohjoistietä Norjaan, että ylähällä on hyvin kaunista väkeä. Siellä kasvaa kukkia tuvassa, sanoi Arvid, ihanampia kuin Vergianin puutarhassa; ha, ha, haa!"
"Nyt alkavat ne taas tanssin; tulee aivan raivoiseksi noille Lapinmaalaisille", virkkoi pieni mies, jolla riippuivat suuret kultavitjat rinnalla.
Molemmat ystävät erosivat, ja pitkä "kaikkitietävä" kuiskasi toiselle ystävälle: "Mahtanet uskoa että pieni Pierro on aivan hurmaantunut Millerin tyttäreen, Pierro raukka, ei Jumala saattanut itsellensä suurta vaivaa luodessaan hänen maallista majaansa; siinä kohdassa on hän melkeen oma luomansa; hän on vähäinen, rattoisa mies, meidän Pierro".
"Me ivaamme häntä!"