Chapter 16

"Nöyrin palvelijatar, herrasväkeni! Oi Herra Jumala, noin kauhistavat astuimet; hohhoh, voidaan sanoa... Vai niin, nöyrin palvelijatar, hyvä mamselini Ahlstedt ... ja kas noita kihlatuita! Herra Jumala, muistan aivan hyvin kuin ensi kerta kuulutettiin Printfell vainaja ja minä, ja miten se oli juhlallinen päivä. En minä miettinyt kaikkia niitä onnettomuuksia, joita sittemmin piti tapahtuman, sillä talouden vastaan otto ei ole helppo, ja sitten saimme lapsia, mutta vanhin ... hän oli pieni poika, herttainen ja Printfell vainajan näköinen ... mutta hän kuoli päähän ilmaantuneesta vesitaudista; ja sitten oli kaksi tyttöä, jotka kuolivat, pikku Maria punarupuliin ja pikku Kustaava hammaskipuun, ollessaan viiden neljänneksen vuoden vanha ... ja niin jäimme yksinämme, ja sitten kuoli Printfell vainaja ... ja sitten olin minä yksistäni leskenä, jota koko maailma vainoo ja sortaa. Oi, vakava asia on naiminen. Herramme antaa monenlaista surua ja rasitusta, ikävyyksiä ja vastoinkäymisiä, ja loppuu niin että jää turvaton leskiraukka jälille. Mutta onnea pikku Doralle, sinä et tarvitse huolia minun puheiltani, vaikka minulla on kokemusta ja minä tiedän miten sinunkin kanssasi käypi, ja onnea herra pastorille! Herra Jumala! Pastori on tullut oikein lihavaksi sitten kun viimeisen ... hyvässä provastin lihassa, hyvässä provastin lihassa."

Täti Prinfellin historia oli vihdoin lopussa ja hän istui, mutta alkoi taas litaniansa kanssa.

"Minua oikein ikävystyttää hänen ennustuksensa," kuiskasi Dora sulhasellensa; "minä luulen että hän on oikeassa, me saamme kokea monta onnettomuutta, mekin, luuletko sinä niin?"

"Niin, Dora, sen luulen minä, mutta me kannamme ne yhteisesti, ja eihän se sitten ole kuin puoliksi raskas. Siinä juuri on avioliiton siunaus: iloitsemme kaksinkertaisesti, mutta murehdimme puoliksi kumpikin; sentähden Jumala tahtoo että kaksi yhteisesti taistelemat elämän lävitse."

Nyt tulivat milleriläiset ja Hjalmar.

Puheitten aika oli jo ohitse, sillä rouva Miller ja Annette eivät puhuneet sanaakaan Doraa syleillessään, ja Rauhaselle sanoi rouva Miller vaan: "Onneksi herra pastorille. Te saatte hyvän tytön, me tunnemme hänen."

Hjalmar nauroi taas tyynellä tavallansa, ja pusersi Doran ja hänen sulhaisensa kättä ja sanoi: "Meistä pitää tuleman kaksi hyvää naapuria, eikö niin?"

"Niinpä niin, hyvät naapurit ja ystävät elämässä ja kuolemassa," sanoi Dora, "Miten kaukana asumme toisistamme?"

"No sitä on tuskin neljäsosa peninkulmaa metsän lävitse," selitti pastori, "vähäinen kävely hyville rouville, joka juuri on parahultanen noin kerta päivässä."

"No, no, me saamme talouden hoitaaksemme," mietti Dora, "ei meillä ole aikaa niin usein käydä kyläilemässä."

Nyt kului ilta pian, eikä milloinkaan, milloinkaan elämässänsä ollut Annette niin onnellinen, niin puhtaan ihastuksen täyttämänä, kuin Dora Bernhardin kuuluttajaisissa.

* * * * *

"_Veni vidi vici_ [tulin, näin, voitin], sanoi Caesar, ja samoin taitaa tuo pitkä luutnantti Hjalmar sanoa," virkkoi kaikkitietävä, joka oli illallisella teräväsilmäisen neuvosmiehen ja hänen rouvansa luona. "Nyt voidaan tajuta miksi hän peräytti Svaning raukan kanssa."

"Mutta hän mahtaa olla kovin pintapuolinen ihminen," sanoi joku toinen. "Neuvosmiehen rouva on kai kuullut päivän uutisen?"

"En tosiaankaan, minä en koskaan kiinny päivän tapauksiin."

"Mamseli Miller pitäisi näet mennä naimiseen katteini Hjalmarin kanssa, jonka kenties olette nähneet."

"Olenpa niinkin. Siihen aikaan kun seurustelin Millerillä, se tahtoo sanoa, niin kauan kuin kunnian arvoinen mies eli. Vai niin, minä olen kuullut jotain sinne päin."

"Hän teki takaperoiset joku päivä sitten asessori Svaningin kanssa."

"Siitä asiasta hän voi olla rauhassa, sillä hänellä ei ole yhtään vahinkoa. Kuitenkin viivytti hän asessoria joksikin kauan; hän ei ollut kai varma luutnantistansa ja arveli että tarvitsee olla yksi varalla," virkkoi oikeusneuvoksen rouva.

"Oi, Jumala, kun nainen voi sillä tavalla käyttäytyä," virkkoi nainen päähineessä ja heilutti päätänsä, niin että höyhenet keikkuivat.

"Niin, jos hän tahtoo alentaa itseään," sanoi pyöreäsilmäinen rouva, "niin, jos ei ole mitään menetettävänä."

"Niinpä todellakin," liitti kaikkitietävä. "Mamma on toiminut niin, ettei siellä ole mitään hävitettävää varallisessa katsannossa, ja mamseli on turmellut luonteensa, se on samanlaatuinen kappale."

"Mutta," sanoi suurisilmäinen rouva, "kavalierit ovat tehneet parastansa pilataksensa tyttöä; te ... te, minä en tahdo sanoa suoraan kuninkaallista sihteeriä ... mutta sukupuolella yleisesti on suuri syy, että tyttö tuli sellaiseksi."

"Mutta, armoni, mitä piti tehdä? Millerillä annettiin hyviä illallisia."

"Vai niin! oliko se siitä syystä? No, mahtanen sanoa; mutta niin paljon on varma, ettei ketään toista kuin Annette Milleriä noudatettu seuroissa; kaikki toiset, Jumalan kiitos, jäivät paitsi imarruksen myrkkyä."

"Niinpä niin, hän kärsi myrkkyä ja kukoisti siitä."

"Hm. kukoisti; hän näyttää vielä nytkin kauniilta."

"Minä en ole häntä nähnyt pitkään aikaan; sillä hän on ollut kipeänä."

"Mutta, mamma kulta," huomautti muuan rouvan tyttäristä, "sanotaan että hiukset ovat varisseet Annette raukan päästä, ja että hän nyt käyttää varatukkaa."

"Aivan ihanasti, mutta se ei kai ole mahdollinen."

Kaikkitietävä meni edemmäksi ja kuiskasi eräälle tutullensa; "Tunnetko sinä Hjalmaria?"

"Tunnen, mitä sitten? sanotaan menevän naimiseen."

"Niin, mutta hän tulee onnelliseksi mieheksi, kenties onnellisimmaksi mieheksi mitä ajatella voi."

"Miten niin? Tyttö pitäisi olla keimaileva."

"Niin tietysti, mutta kuules, hän on menettänyt kaikki hampaansa."

"Ei, suo anteeksi veli," muistutti kolmas, "niin ei ole asia; minä kohtasin hänen ja Hjalmarin Hallituskadulla; ne olivat varmaan ostamassa mitä tarvitsevat tuolla ylhäällä."

"No, eikö hän taida sitä tehdä hampaitta?"

"Hän oli iloinen ja nauroi, ja hänellä oli, se on varma, yhtä kaunis päärlyrivi nyt kuin ennen."

"Niin, pantaluusta, veli! Pantaluusta, sen tiedän minä, joka asun liki Lindbergiä; se on varma, että ne ovat pantu kultavietereillä suuhun kiinni. Mutta se ei haittaa, sillä meneehän nyt ihmisiä naimiseen, ja yksi hammas enempi eli vähempi, tahi hiussuortuva, jos se on oma tahi ostettu, ei ole niin tarkkaa avioliiton pyhässä säädyssä.

Älä väsy murtamasta vaivan kuorta. Kerran ehdit kätkeyneesen sydämeen,

sanoo Kullberg ... ja kun hampaat ja hiukset ovat tiessänsä, niin on melkoisesti kuorta poissa. Sen puhdas voitto on miehelle, joka niinkuin Hjalmar antaa arvon hengelliselle ihmisessä, sillä tuo luutnantti on hitosti uskonnollinen luutnantti."

* * * * *

Ruotsin etelä-maakunnissa on kovin vaillinainen käsitys Pohjois-Ruotsista. Kaikki mitä on Upsalan ylipuolella tahi, jos on hyvin tutustunut, ylipuolella Gefleä, on tuntematonta, satumaista maata. Varma on että ruotsalaisten enemmistöllä on parempi selvä Itävallan keisarikunnan maakunnista, kuin Ruotsin omista, ja tarkemmalla paikkain tietoisuudella voivat puhua Hongkongista, kuin Sundsvallista.

Kuvaillaan ne avarat maa-alat asumattomiksi, autioiksi; kuvaillaan niiden asukkaat melkeen paimentolaisiksi tai kerjäläisiksi, ja arvellaan että kaikki elämän riennot loppuvat vähän matkaa Geflen ylipuolella, joka myös sijaitsee liki maan-napaa, mutta joka kuitenkin on suuri kauppakaupunki ja jolla on siis ainakin välttämättömimmät elämän tarpeet.

Tämä perintönä suvusta sukuun käypä luulo on vaikuttanut paljon, että aivan viimeisiin aikoihin asti on Norrlanni ollut valtion lapsipuoli, jolla ei ole suuria lahjoja ja saa siis olla jylhyydessänsä, sentähden viljeltiin mieluummin juoksuhietaa Skoonessa, kuin rikottiin viljelystä odottavaa maata Norrlannissa, jossa kesä, lyhyt, mutta kukoistava, kiihoittaa pikaisia viljantuloja vuosituhansia uinailleesta maasta. Jotain kuitenkin puuttuu pohjoismaista, ollakseen toisten maakuntain vertainen; ne ovat tiet, kulkuneuvot.

Tämä puute vaikuttaa että Norrlanni voi yhtä vähän ylentää hyvin voimistansa, kuin saada apua silloin kun se kärsii; molemmissa tapauksissa on maa suljettu kaukaisuuden takia, sillä sen lävitse ei kulje enemmän kuin yksi rautatie muutamilla sivu-haaroilla, jotka menevät niinkauas kuin voivat, se tahtoo sanoa, niin kauaksi kuin luonto itse on antanut niiden armossa eteentyä eikä ole lykännyt vuorta välille. Sillä aina viimeisiin aikoihin asti on yleisistä varoista annettu pikemmin raha-apuja uuden portin rakentamiseksi Trosan kaupungissa, kuin tien perustamista varten Norrlannissa.

Annettella ei ollut lapsuutensa ajoilta muuta muistoa kotimaastansa kuin hiljainen metsä, tietön seutu, pikkunen tupa Joutsenveden rannalla ja lumipäinen tunturi, joka ylentyi yli järven. Hän taisi siis vaan vailinaisesti kertoa Doralle, miten oikeastaan oli siellä ylhäällä; mutta molemmat tytöt olivat niin onnellisia, että päättivät ei olla tietävänänsäkään, vaikka tuntuisikin vähän kurjalta, vaan pitäytyä suorana ja otaksua kaikki hyväksi ja oivalliseksi.

Pastori Rauhanen ja Dora matkustivat heti häiden jälkeen ja rouva Bernhard heidän kanssansa. Heidän piti asettaa kaikki järjestykseen katteinin väelle, kun he myöhemmin tulivat.

"Mutta tämä on kuitenkin oikein huvittavaa." sanoi Dora kerta toisensa perästä, kulkeissaan useain kaupunkien lävitse. "Vielä nyt me olemme oikeassa Ruotsissa. Milloin tulemme Norrlanniin?"

"Me olemme jo siellä."

"Jo siellä, ja on oikeita kaupunkeja. Oi, niin somaa ja kaunista, jokainen ikkuna kuin kuvastin, ja kaikki uutta ja siistiä kuin nukkekaapissa! Oi, Hudiksvall, sehän oli tuon kaupungin nimi ... Hudiksvall?"

"Niin."

"Se on hyvin kaunis kaupunki, paljon somempi kuin itse Tukholmi."

"Ja siitä on ainoastaan yhtä ihmistä kiittäminen, yhden ainoan ihmisen uutteruutta."

Niin pitkitettiin matkaa, ja alituisesti sai Dora nähdä uusia esineitä.

"Mikä valkoinen tuolla kaukana on, onko se pilvi?"

"Ei, Dora, se on tunturi."

"Oi, näetkös miten aurinko paistaa tunturille, niin ihanata! Mutta näetkös miten valkenee tuolla kaukana tunturin ylipuolella, miten se ikäänkuin yhdistyy taivaan kanssa? Onko se meidän tunturi?"

"On, se on tunturi Joutsenveden luona. Sitä sanotaan Joutsentunturiksi, siellä kun aina lepää lumi kukkulalla."

"Oi, onko se mahdollista? Onko siellä nytkin lunta, näin kesäkuussa?"

"On, siellä sataa nyt lunta, tuo valkoinen viiru on lumisade, joka peittää tunturin valkoiseen vaippaansa."

"Se on kauniisti sanottu, hyvä Rauhanen; mutta sielläkin kai pyryttää, jossa meidän pitäisi asua?"

Pastori naurahteli.

"Ei, Dora kulta, ei kertaakaan Joutsenveden luona, joka on yhdeksän pennikulman päässä aivan tunturin kupeella. Siellä kenties lankeaa lauha kesäsade hiljaisesti, samalla kun lumi ryöppyää ympäri vuoren kukkuloita ja tunturituuli ulvoo vuoren onkaloissa."

"Oi, se on kaikki niin omituista, niin ihmeellistä, mutta täällä ei kuitenkaan ole erämaa; talot sijaitsevat hajallansa järven laaksoissa tahi yhdessä kylinä. Täällä on runsaasti pihlajia ja suuria haapoja, ja koivuja loppumattomasti, vieläpä petäjiäkin... Onko kotona niin?"

"On."

"Sitten on kaikki hyvästi, rakas Rauhanen, sitten kaikki on hyvästi."

"Niin, minä toivon sen, Dora kulta, mutta anoppi ei mitään puhu."

"Minä tunnen taas kaikki, sillä Bernhard vainaja oli kerran täällä ylähällä," virkkoi mummo; "ja hän sanoi ettei hän milloinkaan ole tehnyt hauskempaa matkaa, silloin hän oli nuori mies, siihen aikaan."

"Luonto on tietysti kaunis," mietti Dora, "mutta paljon täällä kuitenkin puuttuu."

Vihdoin lähestyttiin pientä kirkkoa, jonka vieressä sijaitsi pappila, mutta siellä ei ollut ketään kotona, sillä pastori rouvanensa oli mennyt uudistalolle, kertoi eräs tyttö, jonka he kohtasivat. He poikkeavat siis uudisasunnon tielle, jossa vähäinen, punaiseksi maalattu ja soma asuinhuone näkyi koivuvesakossa ja kuvastui joessa, mikä hiljaa lirutteli sivuitse. Kaikki veräjät olivat lehditettyjä; punaposkisia ja valko-otsaisia vaaleahiuksisia tyttöjä seisoi siellä ja niiasi kauniisti, ja heittivät koreita kukkia vaunuihin. Kaikki oli hiljaista ja iloista; leivoset visertelivät pelloilla, joissa ohra lainehti taajana ja viheriänä, aivan kuin silkkisametti, sellainen jota käytetään ranskalaisina kukkalehtinä. Ja niin olivat he perillä.

Nuori pastorin rouva oli pikemmin pois vaunuista, kuin hänen miehensä ajajan istuimelta. Hän oli uutelias. Hän juoksi sisään ja kurkisti erään oven lävitse, mutta oli taas paikalla ulkona istuimilla.

"Mamma," huusi hän ylen määrin ihastuneena, "tuolla on ranskalaisia seinäpaperia, ranskalaisia seinäpaperia... Oi, Jumalani, miten minä olen iloinen!"

Se oli johdatus uudisasunnolla, jossa vanhemmat syleilivät tytärtä, jota eivät ennen tunteneet muutoin kuin pojan kirjoituksista, joihin luonnollisesti ei ollut aivan luottamista.

Kahdeksan päivää oli jo kulunut, eikä vanha komministeri ollut vielä yhtään arvostelua lausunut poikansa vaimosta. Mutta muuanna sunnuntaina vanhusten ollessa lastensa luona ja nuoren pastorin ja komministerin leikkiessä lautapeliä, ei käynyt hyvin ukolle; hän hairahtui siirrossa eikä pitänyt vaaria pelistä.

"No, isäni, sepä oli kummallinen siirto."

"Niin, Antti Pietari, minä olen tehnyt monta tyhmää muuttoa, vaan se tuli siitä, etten minä voi olla katselematta Doraa, joka hoitaa taloutta ja ohjaa asioitansa aivan kuin hän olisi tottunut olemaan papin vaimona maalla."

"Sen hän on oppinut äitiltänsä, eikös ole niin? Mamma tietää miten papin perheessä on maalla."

"Sehän on minun tietäminen, kun itse olen papin tytär."

"Ei, Antti Pietari, heitä nappulat kokoon, heitä ne läjään. Tule tänne, Dora, minä tahdon puhua kanssasi, tyttöseni."

"Mitä isä tahtoo?" kysyi Dora.

"Niin, näetkös, lapseni, nyt tunnen minä sinun. Jumala siunatkoon sinua, lapsi, Jumala siunatkoon sinua!"

Niin liikutettuna ja sydämellisesti rakkaana ei Antti Pietari milloinkaan ollut nähnyt isäänsä ensimäisen vaimonsa hautauspäivän jälkeen; silloin otti hän pojan samalla tavalla syliinsä ja sanoi: Jumala siunatkoon sinua, lapsi, Jumala siunatkoon sinua!

Silloin eli surua, nyt iloa.

NUORET ROUVAT.

Nuori Dora rouva seisoi keskellä salinlaattiaa Honkalassa katteinin virkatalossa, ja katseli ympärillensä. Kaikki ovet olivat auki, niin että melkeen silmänheitolla näki kaikkiin huoneisin, ja kyökkiinkin jos tahtoi.

"Voi äiti, nyt minusta tuntuu, että se voi olla heille hyväksi. Kuvittelen, kuinka Annette ihmettelee piaanoa, joka saatiin aina tänne asti, ja sitten peiliä, tuota suurta. Siinä oli enemmän onnea kuin taitoa, että se tuli tänne ehjänä. Mitä mieltä on mamma?"

"Kyllä, kaikki on hyvin, mutta kenpä tietää kuitenkaan, pitääkö piaanon olla noin lähellä ovea, se vahingoittuu vedosta."

"Ah, eihän se saa hammassärkyä, mamma pieni, ja he saavat panna oven kiinni kunnolla."

"Niin, mutta muutos siihen kuitenkin pitää tulla, se on aivan liian arvokas mööpeli; ja kyllä minä muistan, että piaano, jonka sain heti mentyäni naimisiin Bernhard vainajan kanssa, turmeltui täysin sillä tavalla."

"Niinkö, mamma? Ja minä kun hankin torppareita ja renkejä, jotta saisin tuon raskaan esineen onnellisesti paikalleen, pitääkö minun taas pyytää heidät tänne avuksi?"

"Se lienee kuitenkin välttämätöntä."

"Hm, katsos millaisia kengänkoron jälkiä pitkä Antti jätti keskelle salin laattiaa, vaikka levitin mattoja heidän kuljettavakseen, mutta kas, tietysti täytyi hänen ottaa askelia sivulle. Mutta olkoon! Muutoin, äiti, kaikki on upeaa ja hyvää."

"Niin, aika kaunista," virkkoi äiti katsellen tutkivasti ympäri huonetta.

"Hjalmarin ostama verhokangas on oikein kaunista ja näyttää komealta, kun se sijoitetaan hyvin ... toisin sanoen, juuri niin kuin se nyt on," lisäsi Dora naurahtaen. "Mutta katsohan tänne, äiti, keittiöön; eikös täällä ole aika paljon kuparia ollakseen niin uusi talous, ja vuolukivisiä patoja keittämistä varten. On suuri vahinko, ettei täällä pohjoisessa kasva kirsikka, sillä vuolukivipatoja syltyn keittämiseen olisi kyllin. Ja tietääkös mamma, aion tehdä oikein suuren keitoksen vadelmahilloa, se varmaan menisi kaupaksi Tukholmissa; katsotaan, eipä Fredrikssonilla ole paljon ja sitäpaitsi se ei saisi pilaantua; kyllähän me kaikki tulemme kerran vanhoiksi."

Pikku rouva oli siis järjestänyt kaikki kapteeni Hjalmarin uudessa taloudessa ja hän oli sydämellisen iloinen heidän tullessaan.

"Kas näin, Annette, meidän tulee asua," sanoi Hjalmar, kun hän vei vaimonsa sisään kauniisiin, vaikkakin vaatimattomiin huoneihin. "Katsopas! Tuolla järven toisella puolella, metsän takana näet ylempänä toisen järven ja sitten metsiä, jotka ylettyvät kauas, kunnes ne muuttuvat sinisiksi ja näkyvät vain sumuna. Näetkös?"

"Kyllä, Hjalmar, tuon tunnen ennestään jo lapsuudesta asti."

"Näetkö valkoisen pisteen ikäänkuin risaisen pilven pistävän esiin sinisen sumun toisella puolella?"

"Kyllä."

"Se on Joutsentunturi, siellä on Joutsenvesi ja mökki."

"Ah, minä näen siis Joutsentunturin! Sinne minä haluan aina katsella, kun puulusikka haluaa olla hopealusikka... Oi Hjalmar," lisäsi hän ja hypähti miehensä kaulaan, "voi, jos minä joskus lankean entiseen vikaani, etten halua näyttää siltä mikä olen, jos sinä, rakastettuni, huomaat, että haluan laittaa väärän hopeoituksen, joka peittää oman luontoni; jos ... jos, sanalla sanoen, unohdan itseni, vie minut silloin tuohon ikkunaan mutta älä sano mitään, vaan katso minua ainoastaan silmiin, uskollisesti, lempeästi, kuten aina teet -- ja minusta tulee viisas jälleen, oma vaatimaton vaimosi; lupaa minulle se."

"Jaha, kas vain, niin juhlallisesti he syleilevät toisiaan," virkkoi Dora, joka tuli juuri sisään. "Siinä näemme tosiaan kapteenskan, joka ryhtyy romanttiseksi, sen sijaan että ... niinkuin minä tein heti; minulla ei ollut aikaa seisoa syleilemässä miestäni."

"No, Dora, mitä teit sen sijaan?" kysyi Hjalmar nauraen.

"Niin, minä katsastin ruokakomeron ja vintin ja kellarin ja navetan ja puutarhan, ja Fredrikssonkin sai luvan seurata mukana; sillä silloin hän sai lopultakin tietää, että vintti oli kattoparrujen alla ja kellari lattian alla, mistä (niiaten) kapteeni ei juuri ole ottanut selvää epätoivossaan."

Hjalmar hymähti ja sanoi: "Olet aina oikeassa, Dora."

"Oi kyllä, reivi M. kertoi minulle oikein hauskan tarinan, miten kapteeni oli ollut ihmisistä onnettomin; me nauroimme tosi paljon. Mutta nyt täytyy Annetten katsella ympärilleen; jätä nyt Hjalmar rauhaan, että hän voi tarkastaa nahkasohvalla varustetun huoneensa; lupaan, että siellä olevat mööpelit ovat tukevia."

Annetten täytyi seurata nuorta ystäväänsä.

"Mutta Dora," sanoi hän yhtäkkiä, kun tämä ruokakomerossa näytti hänelle kaikki maailman ihanuudet ja sitten maustekaapin, jossa kaikki oli pantu omiin laatikoihinsa ja kaikki oli erinomaisessa järjestyksessä, "mutta Dora, kuinka Herran nimessä osaan laittaa ruokaa Hjalmarille? Voi, että äiti tuon siunatun oikeudenkäynnin takia pysähtyisi Tukholmiin koko kuukaudeksi, juuri siksi kuukaudeksi, joka on tukalin."

"Laittaa ruokaa? Näetkös, se kaikki on omituinen taito. Tietysti minä laitoin ruokaa vähän mammalle ja itselleni, mutta tavallisesti hoiti mamma sitä asiaa, ja niin hän tahtoo vielä nyt, hyväntahtoinen mamma; mutta sitä en minä tahtonut, vaan..."

"No miten sinä käyttäytyit?"

"Minä sanoin suorastaan miehelleni: et sinä saa nureksia ruoasta, vaan olla niin hyvä ja syödä miettimättä ennemmin kuin jälkeemmin: sillä minä tahdon oppia, ymmärrätkös, opettaa itseäni."

"No, miten kävi laatuun?"

"Eipä aivan kehuttavasti alussa. Tuolla tultiin jäniksen kanssa; en minä ollut sellaista laittanut, paisti tuli hyväksi, mutta..."

"Mutta?"

"Paisti oli oikein hyvä, mutta sen rikki saaminen ei ollut kenenkään ihmisen vallassa ... näetkös, kaikissa on yksi vika ... mutta ne nauroivat minulle, pappa ja mamma oli samaa mieltä; ja sitten sain tietää että sellainen veitikka pitää venytettämän. Niin se käy alussa."

"Kaikin mokomin auta minua, Dora! tahi minä olen hukassa. Herra Jumala, minä olen oppinut koko joukon asioita, mutta en tätä. Luonnollisesti oli arveltu minun ottavan emännöitsijän, ja sentähden minun piti taitaman vähän, että olisin hänen vallassansa."

"Sinun pitää aluksi auttaa itseäsi," sanoi Dora vakaasti, "vaikk'en minäkään ole juuri nopsa, mutta meneehän se mukiin".

Nuoret rouvat panivat tuumansa yhteen ja oli vielä hyvä apu äiteistä, jotka neuvolla ja työllä auttoivat heitä lukemattomissa huolissansa, mitkä talouden hoidossa tottumattomille nuorille rouville ilmestyvät, saadakseen ruoan miesten mieliksi pöydälle. Yleisesti on naisväessä se tunto, että miehet pitävät ruoan laitoksen tärkeänä ja antavat arvon sille, että se on laitettu taiteen sääntöjen mukaisesti. Sill'aikaa palkitsevat miehet useat ahkeroimiset ilkeimmällä riittämättömyydellä, he nousevat pöydän äärestä ja viisi minuutia sen jälkeen kun niiltä kysytään, eivät edes voi sanoa minkälaisia Jumalan lahjoja ovat saaneet. Melkeen niin oli laita kahdessa Honkalan meille tunnetussa vähässä taloudessa. Vaan se ei kuitenkaan estänyt rouvia uskomasta, että heidän miehensä pitivät erittäin tärkeänä ruoan hyvyyden, se on tietty, vaan että se myös piti olla taiteellisesti valmistettu.

Kun mies otti kaksi kertaa yhtä ruokalajia, otaksuivat he kauan aikaa sen siksi, että ruoka oli hyvin onnistunut, vaikk'ei se todellisuudessa merkinnyt muuta kuin miehen oivallista ruokahalua, ja sellaisia onnenpäiviä tapahtui siis silloin, kun katteini Hjalmar oli ollut metsästämässä tahi pastori Rauhanen sairasta ripittämässä.

"Ei, nyt autamme itseämme," sanoi Dora äitillensä. "Se ei käy laatuun että me alituisesti kyselemme; paitsi sitä meillä on Nylander [tarkoittaa erästä kokkikirjaa] ja kun jotain tahdotaan, täytyy se suoriintua. Sunnuntaina menemme päivälliselle Hjalmarille, minä autan Annettea, sillä niin hän on pyytänyt; hän näet osaa vähemmän kuin minä, Annette raukka, mutta kyllä se onnistuu."

Aivan oikein oli Hjalmar, tietymätönnä kaikista huolista, äkkiä, kysymättä, kutsunut molemmat papinperheet sunnuntaiksi päivälliselle. Annette, saatuaan tuon Jobin postin tuli levottomaksi, sillä jokapäiväistä ruokaa hän osasi laittaa, mutta vieraitten vastaan otto -- se oli erityinen asia. Neuvoteltiin Doran kanssa, joka ei milloinkaan epäillyt voimiansa ja arveli siitä kyllä selvittävän Nylanderin keralla.

"Mitä sinulla on?"

"Lintuja, riekkoja ja vikloja."

"Hei hei, sepä on oivallista!"

"Paistammeko niitä?"

"Ei, parempaa, ei, parempaa! me teemme lintupiirakkaa (pastej). Sinä et voi uskoa miten lintupiirakka on oivallista, sen muistan kun oltiin kerran parooni B:n luona Tukholmissa, sillä mamma on vanha tuttu paronessan kanssa. Saammepa kuulla mitä Nylander sanoo."

Sunnuntai tuli. Molemmat rouvat hääräsivät hirmuisesti saadakseen kaikki valmiiksi, niin että taisivat mennä kirkkoon ja kuitenkin joutua kaikkein kanssa kello kahteen.

"Herra Jumala, miten minua huolettaa," sanoi Annette kirkosta tultuansa. "Tuo piirakka, Dora ... minä pelkään..."

"Mitä sinä pelkäät? Olemmehan sen tehneet kuin Nylander neuvoo, ja vaikk'ei hän olisikaan erittäin kaunis, niin ei ole ketään muita paitsi mamma, jotka sitä käsittävät; toiset pitävät lukua vaan mausta, piirakan sydämestä, ymmärrätkös, ja ovat liiaksi yleviä sen muotoon."

Dora rohkaisi ystäväänsä lakkaamatta, ja tosiaankin, se näytti miellyttävältä ja ikäänkuin odotti vapautuakseen muodon kahleista.

Seura oli kokoontunut.

"Kas niin, Annette, älä nyt hätäile vaan mene tervehtimään kohteliaasti, niin kaikki ovat valmiina," sanoi Dora. "Kas niin, minä itse käännän piirakan."

"Mutta minun tulee olla kanssa siinä," sanoi Annette, joka varovaisenakaan ei voinut olla naurahtamatta ystävällensä, mikä kyökki esiliina edessä, punaisena kuin ruusu, työskenteli otsansa hiessä uunin ääressä, pannujen ja patojen kanssa, ja antoi ohjeita piioille, niinkuin kenraali ajutantillensa tappelupäivän kuumuudessa.

"Kas niin, tuo tänne mäti. Minä ihmettelen jos se ei irtaannu, hm, se oli eriskummallista! Kyllä se menee mukiin, kun vaan naputamme pohjaan! Nyt, nyt! Saat nähdä, Annette, miten pulskealta se näyttää... Kas niin!"