Chapter 11

"Totta kai; hän lainasi rouvalle täällä ylhäällä rahaa hänen kipeänä ollessansa. No mitä sitte?"

"Niin, huonmaatkos, minä olen hänen anoppinsa palvelija."

"Häh, tuolla toisella puolella, kamreerinko?"

"Eikö hittoa, reivinna M:n, Ludwigin vuorella."

"Anoppi, reivinna M.? Ei Hjalmar ole nainut, häh?"

"Ei, ei vielä, mutta pian; hän on kihloissa neiti Constancen kanssa; kaunis tyttö, Löfstedt mahtaa uskoa."

"Hm, vai niin."

"Ja hän pyysi minua tervehtimään kaikkia tuttujansa ja sanoi: jos löydät ukko Löfstedtin, joka luultavasti asuu -- luultavasti, sanoi hän, sillä hän ei tiennyt varmasti talon numeroa ... Kustaankadulla, niin..."

"Jopa jotain, ja hän muistaa..."

"Niinpä niin, hän muistaa sinun aivan hyvin... Ja anna hänelle, sanoi hän, pankkokolmonen, jonka hän saa panna likoon kihlauksen kunniaksi; sillä katsos, luutnantti on iloinen ja tahtoo että koko maailma iloitsisi."

"Häh, se ei käy milloinkaan laatuun. Hei, kun hän muistaa minua, mutta hän on saanut selvän tuolla toisella puolella," virkkoi Löfstedt ja otti setelin syvästi kumartaen. "Tervehtäkää sitä hyväntahtoista luutnanttia Löfstedtin puolesta ja sanokaa, että se liotetaan. Muutoin minä hakkaan nyt halkoja oikeusneuvokselle, sillä katsokaas, hän ei polta milloinkaan kuin vuoden vanhoja halkoja."

Palvelija oli tuskin mennyt ennenkuin Löfstedt, käänneltyään ensin seteliä kaikin puolin ja tarkastettuaan vesileimaa, ollakseen oikein vakuutettu ettei se ole väärä, tömisti astuimia ylös katteinin rouvan luokse, ilmoittaakseen hänelle uutisia ja kertoakseen odottamatonta onneansa.

Rouva, joka tiesi koko asian Annetten kanssa, pelästyi, ja puhui sen iltasella tytöllensä.

"Niin halpa ei hän mahda olla," sanoi Dora, "Ei, se on kauhistavaa, ei, se ei ole tosi!"

"On, Löfstedt näytti minulle rahan, eikä liene kenenkään eduksi antaa pankkokolmosta, viekoitellaksensa köyhää puunhakkaajaa Tukholmissa."

"Ei, siltä ei se näytä. Mutta, mamma, voiko joku ihminen todellakin olla niin ilkeä?"

"Jumal' armahda, niin se näyttää, vaan sellaiset esimerkit ovat harvinaiset."

"Ja hän, joka näytti niin rehelliseksi ja jaloksi, jonka Annette ja minä katsoimme hyväksi ihmiseksi, jaloksi ja puhtaaksi kuin kullan!"

Dora ei voinut maata sinä yönä; hän tahtoi epäillä -- mutta siihen ei löytynyt syytä.

"Ludwiginvuori, Ludwiginvuori... No, kummalliseksi tulee nähdä jos hän on kirjoittanut sieltä kirjeensä. Sitä ei Annette katsonut."

Seuraavana aamuna pyysi Dora nähdäkseen Hjalmarin kirjeen, hän sai sen. Oikein, se oli kirjoitettu Ludwigvuorella, ja kun katsottiin sinettiä, oli se reivi M:n.

"Hän on siis siellä," virkkoi hän sitä miettimättä.

"Missä, Dora?" kysyi Annette, joka surullisena nosti silmänsä eräästä kirjasta. "Missä?"

"Ludwiginvuorella."

"Niin, se on kai hänen setänsä omaisuus; sillä minä kirjoitin vaan kaupungin nimen ja: seuraa katteini Hjalmarin postia?"

"Ei, Annette kulta, niin se ei ole. Mutta, Jumalan kiitos, sinä et tarvitse murehtia, hän on sinulle ansioton, hän on halpa, petollinen ihminen, joka mujerti onnesi ja kenties nauraa sillä."

"Mitä sinä sanot? Mikä se on?" kysyi Annette ja karkasi ylös. "Sinä näytät aivan muuttuneelta."

"Niin, Annette, minä kiehun vihasta," sanoi tuo hyvä Dora, jonka lempeät kasvonjuonteet eivät voineet osoittaa kiukkua, vaan ainoastaan vaivaavan ahdistuksen sydämessä. "Jos kuitenkin taitaisin itkeä," sanoi hän yhä kiihkeämpänä ja polki pientä jalkaansa. "Ei, Annette, minä en voi itkeä."

"Mutta, Dora, mikä siis on?"

Dora katsoi sen ainoaksi tunteitten rikkomistavaksi, jonka hän huomasi joka päivä kalvavan ystävänsä mieltä. Hän kertoi kaikki.

Kertomus loppui; mutta Annette vielä istui ja ikäänkuin kuunteli.

"Nyt se on loppunut," sanoi Dora läähättäen.

"Niin, se on loppunut, kun minä vaan uskoisin historian. Minä epäilen sitä, minä kysyn Hjalmarilta."

"Kysyt häneltä? häneltä että hän näyttäisi sinun kirjeesi ja kenties nauraisi tuolle tungettelevalle mamselille, hän, niinkuin näet, on lukinnut kirjeen lankonsa sinetillä? Ehkä tuo iloinen reivi ja hän itse nauraa oikein kelpolailla sinulla; minä uskon kaikkea siitä ihmisestä."

Hyvät ihmiset, jotka eivät luule kenestäkään pahaa, menevät usein vastakkaisuuksiin ja uskovat kaikkea pahaa jostakusta; ne seuraavat uskollisesti piplian sanaa: "Joka rikkoo yhden minun käskyistäni, hän rikkoo ne kaikki."

Annette ei, vaikka hän tunsi raskaasti solvaisevaa epäluuloa, voinut olla nauramatta hyvän Doran kiivaudella. Vielä tahtoi hän epäillä.

Kamreerin rouva tuli nyt sisälle, ja keskustelu loppui siksi kerraksi.

"Miksi nyt niin äänetönnä?" sanoi hyvä rouva. "Pieni Dora puhui äsken niin kovasti, ja sinä, Annette, näytät onnettomuutta ennustavalta; kenties sinä tiedät..."

"Me tiedämme; Hjalmar on kurja olento," sanoi Dora, joka ei voinut hillitä kieltänsä; "eikös niin?"

"Niin, se on niinkuin minä olen aina luullut, Hjalmar on huono ihminen," sanoi rouva; "Jumalan kiitos, se antaa Annettelle voimaa unhottamaan tuon ilkiön."

Annette kumartui kirjansa ylitse, hän tunsi ettei hänellä ollut sitä voimaa -- mutta hän alkoi uskoa.

"Se on siis yleisesti tunnettu?" kysyi hän vapisten äitiltänsä.

"Niin, lapsi, se on varma; hänen pitäisi oleman ihana, kopea, älykäs, kaikissa äitinsä vertainen, tuon nuoruudessansa ihanan reivinna v. M:n. Minä tunsin hänen aivan hyvin tyttönä, nimittäin äitin; hän oli maaherran tytär B:ssä. Oi miten hän oli ihana, ja tytär sanotaan olevan vielä ihanampi. Käsittämätöntä kun Hjalmar on voinut saada sellaisen vallan."

Jokainen sana pisti Annette raukan sydämeen sillä hän ei voinut niinkuin Dora tuntea vihaa Hjalmaria kohtaan.

Sanotaan että rakkaus muuttuu vihaksi; se ei ole tosi muunlaisessa rakkaudessa, kuin puhtaasti itsekkäässä ja enemmän etelämäisesti aistillisessa; täällä pohjoisessa hyvässä sydämessä, jos rakastaa enemmän kuin tietääkään, vaihtuu rakkaus murheeksi -- ei vihaksi. Joka vihaa, ei surkastu, sillä viha ei laskeennu rintaan; mutta murehtiminen kadottaa kaiken voiman, siinä kun ei ole sielua virkistävää, vaan kaikki sitä ales painaa.

Annette vaipui syvään raskasmielisyyteen, häntä kun miellytti pikemmin lisäys kuin vähennys. Hän näki alituisesti edessänsä tuon ihanan miehen, vaaleana kuin kuun paiste lakastuneille lehdille, joita myrsky on ravistanut -- hän oli kuitenkin ihana, kuitenkin yhtä jalo, vaikka jokainen piirre oli kangistunut marmoriksi; ja sellainen ei voinut olla teeskentelyä -- se oli mahdotonta.

Tämä kuva, tuo vaalea, riutunut ulkomuoto, nuo synkät, ikäänkuin kysyvät silmät luuli hän olevan alituisesti edessänsä valvoissa ja maatessa -- lakkaamatta seisoi hän hänen edessänsä ja tuntui kysyvän: "Annette, miksi teit minulle sen?" Hjalmarin naimiseen meno oli hänen mielestään uhri; sattumus oli hänelle lahjoittanut ihanan morsiamen; mutta Annette tiesi parhaiten että se kuitenkin oli uhri, tapa jolla hän oikein ja ainiaan repi hänen kuvansa sielustansa.

Sellaiset olivat tytön sisälliset ajatukset. Hän ei milloinkaan yhdistynyt äitinsä kirouksiin tahi Doran ankariin arvosteluihin Hjalmarista ja muutoin kaikista miehistä, sillä tuo hyvänsuopa tyttö ei tahtonut jättää asiaansa puolitekoiseksi, ja niin paljon hän tiesi että Hjalmar oli mitä sanotaan kunniallinen mies. Mutta kun niin kunniallinen voi unhottaa, mitä sitten tavallisen laatuiset muistanevat.

Sill'aikaa kävi asessori kunnia-tervehdyksillä melkeen joka päivä kamreerilla ja lähestyi kaikkien harrastuksiensa selvenemistä.

"Useasti," sanoi hän eräällä suosiollisella hetkellä, "on minulla ollut ajatus, joka lakkaamatta polttaa sydäntäni."

"Mikä siis, hyvä asessori?"

"Teidän jalolle äitin sydämelle voin uskoa kaikki," toisti hän ja suuteli rouvan kättä. "Jos Jumala tahtoo, sillä paitsi hänen suosiotansa ei mitään tapahdu, voin minä liikuttaa teidän sydäntänne."

"Oi niin, herra asessori, te olette jalo ihminen, jonka rehellisen luonteen minä tunnen ja pidän arvossa."

"Kiitoksia, sydämellisiä kiitoksia niistä sanoista! Oi, te tarvitsette pojan, jonka puoleen te, turvaton leski, voitte kallistaa väsyneen päänne... Sanokaa minulle vilpittömästi: luuletteko että minusta tulee hyvä poika?"

"Ja te tarkoitatte siis..."

"Niin, minä olen tunnustanut kaikki. Minä olen kyllästynyt tähän tyhjään nuoren miehen elämään ja tahdon rakentaa oman kodon ... mitä te sanotte?"

"Oi, jospa se olisi minun vallassani, niin ... minä en todella tiedä ketään, jolle mielukkaammin..."

"Ikuinen kiitos, jalo, enkelin kaltainen sielu, kiitos, ikuinen kiitos!"

"Älkää minua kiittäkö; tyttäreni määrää itse kohtalonsa, sen lupasin minä miesvainajalleni hänen kuolinsängyssänsä. Mutta jos te saatte Annetten lupauksen, siunaan minä teitä ilolla."

Asessori pyyhki silmiänsä; hän luuli melkeen itkevänsä.

"Minä en voi sanoa, minä en voi lausua," sanoi hän sortuneella äänellä; "teidän jalomielisyytenne on ylen suuri. Mutta sanokaa tyttärellenne miten äärettömästi minä häntä rakastan, että minä olen aina hiljaisuudessa rakastanut, mutta etten minä ole milloinkaan ennen uskaltanut edes itseänikään antaa selvästi aavistaa, että niin oli."

"Kyllä minä puhun tyttärelleni, mutta houkutella en minä häntä tahdo."

AIKA SEN JÄLKEEN.

"Hyvä Annetteni, sinä olet nyt jonkun ajan oikein riutunut; sinä olet vaalea, katsanto himmeä ... ja kuitenkin naurat sinä välistä ja näytät tekevän työtä ylen paljon. Et sinä tarvitse työssä olla."

"Totta kai, mamma, minä tarvitsen työskennellä, ja Dora on opettanut minun saamaan huvin työstä.

"No niin, ei se vahingoita; mutta sinä vajotat itsesi suruun Hjalmarin käytöksen tähden; hän ei sitä ansaitse, hän oli sinulle halpa; siinä huomaat miten ulkomuoto pettää."

Annette pudisti päätänsä.

"Pian, Annette, seisoo hän ihanan morsiamensa kanssa vihkituolin vieressä, ja nauraa sinulle ja surullesi."

Annette ravisti taas kaunista päätänsä ja sanoi: "Ei, äiti, sitä hän ei tee."

"Sinä uskot siis vielä häntä."

"Uskon, äitini, minä uskon häntä, syy oli minun."

"Mutta näethän sinä kuitenkin että köyhä luutnantti etsi rikkaan tytön, aateliton haki ylhäisen naimisen, hän sai ihanan morsiamen... Uskotkos kuitenkin, ettei hän ilolla nähnyt sinun tekevän, jota sinä sanot hairaukseksi, mutta joka oli korkeamman vallan vaikutus?"

"Niin, mamma."

"Mutta jos nyt mies, jolla on kaikki hyvät omaisuudet, nimittäin sisälliset, joka rakastaa sinua syvästi, hiljaisesti, sanattomana, mutta uskollisesti, iäisesti, jos sellainen kosisi, mitä sinä vastaisit?"

"Ei, minä vastaisin ei."

"No, lapsi, mieti... Minun täytyy sanoa sinulle että asessori..."

"Svaning?"

"Niin, lapsi!"

"Svaning?" toisti Annette ankarasti väristen; "no, sitä puuttui, mamma."

"Mieti tyynesti asiaa, Annette; mieti asiaa, tyttöni. Hän on kunniallinen ihminen, joka pyytää kättäsi."

Annetten muoto osoitti syvää miettimistä. Vähittäin kirkastui silmäys, se sai jotain uneksivaa, haaveellista, sielun syvyydessä paloi silmistä välkkyvä hehku. "Niin, mamma," sanoi hän vihdoin, "minä tahdon miettiä; minä itse puhun Svaningin kanssa; minä olen vilpitön häntä kohtaan. Hyvää yötä, mamma!"

"Jumala siunatkoon lasta ja antakoon hänelle hyvän neuvon!" kuiskasi äiti tytön mentyä. "Se ei pääty koskaan hyvästi, jos hän ei saa muuta ajateltavaa. Tuo häijy ihminen, joka syöksi lapseni epätoivoon!"

MUUAN PÄIVÄ MYÖHEMMIN.

Annette istuu puoliksi kallistuneena vasten sohvankulmaa. Asessori Svaning seisoo hänen vieressänsä.

"Minä olen puhunut kunnioitettavan äitinne kansaa."

"Teillä on siis täysi tosi, herra asessori, kosimisessanne?"

"On, Jumalan nimessä!"

"Älkää tehkö valaa, herra asessori, sillä minä tiedän että te tahdotte minua puolisoksenne... Mutta onko se minua tahi minun rahojani?"

"Te, te ... ainoastaan te! Jos te olisitte köyhä, pyytäisin yhtä lämpimästi teidän rakkauttanne."

"Minun rakkauttani! (Halveksivasti nauraen.) Sitä ette milloinkaan voi saada, hyvä asessori."

"Mutta aikaa voittaen, hyvä Annette, aikaa voittaen."

"Mahdollisesti voitte saada kunnioitukseni; mutta rakkauttani _ei milloinkaan_."

"Mutta, Annette, miksi niin? Te tahdotte murtaa minun."

"En, herra asessori, minä en tahdo pettää teitä ... minä rakastan toista."

"Ketä? Kuka on hän onnellinen?"

"Henkilö, jota ette voi kärsiä, joka kuuluu toiselle, ja jota ei minun sovi, en saa rakastaa ... ja kuitenkin minä rakastan häntä enemmän kuin elämääni."

"Ketä?"

"Hjalmaria."

"Hjalmaria? Häntä! Hän löytää onnensa näinä päivinä, sanoo huhu, hän..."

"Älkää puhuko, ei sanaakaan; minä rakastan häntä iäisesti, enkä taida rakastaa teitä."

"Te annatte minulle siis kieltävän vastauksen, te syöksette minun toimettomuuden mereen."

"Epäyksen? Minä en ole siitä puhunut, minä voin miettiä."

"Oi, te teette minun onnelliseksi!"

Annette katseli asessoria tutkivilla silmäyksillä; ne näyttivät tunkeutuvan läpi sydämen ja etsiskelevän sen hienoimmat langat. "Te tahdotte ainoastaan omistaa minun, rakkaudettakin; tahdotteko niin?"

Asessori epäili, mutta sanoi vihdoin: "No, jos ette voi rakastaa minua, jos ette taida lakata rakastamasta ansiotonta..."

"Ansioton? Herra asessori, ken on teille sanonut että Hjalmar on ansioton?"

Asessori vaikeni.

"Hyvä asessori," alkoi Annette murtavalla tyvenyydellä, "olkaamme rehellisiä toisiamme kohtaan. Te tahdotte omistaa minun rakkaudetta, taipumuksetta; te tahdotte valtaanne ainoastaan minun itseni ja omaisuuteni..."

"Ei, ei niin, ei niin..."

"Me olemme vilpittömiä, herra asessori; te olette kieltäytyneet kaikista, paitsi tästä, ja ette siis tahdo enempää... Niin muodoin," pitkitti hän kun asessori vaikeni ja puri huuleensa, "niin muodoin on minun ajatukseni jälillä."

"Puhukaa, tuomitkaa kuin tahdotte, mutta älkää murhatko minua teidän jääkylmyydellänne."

"Minä en ole valitettavasti katolilainen, tässä maassa ei löydy yhtään luostaria, muussa tapauksessa tekisin minä luostarilupauksen; mutta minä voin uhrata itseni aatteen edestä, ettei olisi yhtään askelta onnettomuuden astuimilla, joita myöten menen ales hautaan. Naiminen teidän kanssanne on viimeinen askel, sitten ei voi mennä edemmäksi ... tässä on käteni... minä olen teidän."

"Rakastettava!" huusi asessori ja tahtoi heittäytyä polvillensa, mutta Annette esti sen ja sanoi:

"Jumalallisen edessä ihmisessä voidaan notkistaa polvensa, sillä se on kipenä Jumalasta, rakkauden edessä voidaan polvistua, sillä se on itse Jumala ... mutta teillä ei ole kumpaakaan, siis teidän ei sovi langeta polvillenne. Tulkaa herra asessori, nyt menemme äitin luokse; hän on meitä siunaava."

Annette meni uljaana, mutta pää eteen painuneena, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua seisoivat he kamreerin rouvan edessä, joka Annetten pyynnöstä jätti he yksinänsä.

"Minä olen onnellisin kuolevaisista," sanoi asessori. "Me rukoilemme teidän siunaustanne."

"Ja minä," virkkoi Annette surullisesti nauraen, "rukoilen siunaustanne, hyvä mamma. Uhri on täytetty ... ja uhria on siunattava."

"Jumala siunatkoon teitä, rakkaat lapseni!" sanoi mummo kuumain kyynelten juostessa pitkin hänen kasvojansa. "Jumala siunatkoon teitä ja suokoon sinulle mielen tyyneyttä, tyttöseni! Tule hyväksi puolisoksi ja äitiksi!"

"Niinkuin itse olette olleet, rakas mamma," lisäsi asessori, suudellen hänen kättänsä.

"Minä tarvitsen olla yksinäni," sanoi Annette. "Hyvästi, mamma, hyvästi, herra asessori."

"_Herra_, et sinä saa sanoa herra," huomautti äiti.

"Suokaa anteeksi, mamma, suo anteeksi Svaning, minä olen niin tottumaton."

"Kyllä siihen mukautaan ajalla," sanoi rouva. "Jumalani, miten tytöt ottavat kaikki kiivaasti!"

"Minä toivon että hän rauhoittuu," lisäsi asessori.

* * * * *

Annette palattuaan pieneen kamariinsa, jossa yölamppu paloi, lankesi polvillensa ja alkoi katkerasti itkeä. Vihdoin nosti hän ylös kyyneleiset silmänsä ja sanoi:

"Nyt on uhri päätetty, uhri, jonka pitää sovittaa minun turhuuteni, itsekkyyteni, röyhkeyteni ja kevytmielisyyteni.

"Minä tahdon kärsiä, mutta en valittaa, tahdon kuolla, mutta en kuitenkaan valittaa, kun hän vaan tietää että minä olen uhrannut itseni häntä sovittaakseni. Sitten -- oi! sitten, kaikkein syvimmän kuilun toisella puolella, jossa ei löydy rikkautta ei köyhyyttä, jossa ei tavata keinotekoisia rajoja, henkeä ales painavia kahleita -- ja siellä, siellä kohtaamme toisemme. Siellä menen häntä vastaan, kun hän tulee, ja kysyn: oletkos nyt minun?"

"Rohkeutta, Annette, rohkeutta ainoastaan kantamaan kohtaloasi. -- sinun pitää kantaa se nurisematta," kuiskasi hän ja nousi ylös, asetti kutrinsa järjestykseen ja pyyhki itkeneet silmänsä.

"Ja hän ... tuo heikko ihminen, joka on kyllä heikko rakastamaan kuollutta nukkea, sillä mikä muu minä olen sielutta; tahi on kyllä halpa kun tahtoo antaa kuihtua ihmisolennon vierellänsä, saadaksensa vaan hänen rahansa: missä tapauksessa hyvänsä ei hän ole rakkauden arvoinen -- vaan halveksimisen."

"Kun Hjalmar saa tämän kuulla, hän joka tietää miten minä inhoan Svaningia, ajattelee hän: Annette oli kuitenkin kohtaloansa parempi."

PERINTÖ.

Sunnuntai maalla on aivan toisellainen kuin kaupungissa. Kaikki on hiljaista huoneessa, piiat juhlapuvussa, vierastupa havutettu, kukkia kukkalaseissa, ja hauskuus ja tyyneys kaikkialla, sisällä ja ulkona. Se on toista kuin kaupungissa kuulla ikuista kolinaa kaduilla, ja nähdä vaatetettuja työmies-joukkoja kapealiepeisissä takeissa kulkevan pitkin katuja tullakseen Jumalan huoneesen, jossa kaikilla talon omistajilla on sija, mutta jolla ei ole taloa ja perustusta, saavat seisoa käytävillä.

Maalais-elämä, joka niin silmiin pistävästi eroaa ihmisyyden asunnoista, kaupunkien metelistä, on huomattava varsinkin pappilassa ja erittäin pohjoismaakunnissa, joissa ei pitäjän herrasväen lukuisuus osoita sunnuntaisin kaupunkilaista ulkomuotoa. Muutamassa näissä suurissa pitäjissä, josta monella talonpojalla on päivän matka kirkolle ja jossa pappi on ylhäisin, näyttää pieni komministerin talokin kirkon esikartanolta.

Niin oli ja oli aina ollut laita komministerin talossa Honkalassa.

Jokainen on nähnyt sellaisen säännöttömän kimpun rakennuksia olki-aumojen ympäröiminä tietä kohden ja puutarhan, jota sanotaan myös ryytimaaksi, ikään kuin piiloon kätkeytyneenä. Sellainen pappila näyttää tavallisesti olevan aiottu antamaan laitoksillansa ja niiden kautta ajattelevalle hengelle ainetta. Talo rukouksillansa, aumoillansa, korsillansa ja pahnoillansa, pikku veräjillänsä, jotka riippuvat haoista ja täytyy nostaa, saadakseen niitä auki ja kiinni, kuvailee maallista; mutta tämän takana löytyy kuitenkin huvitarha, jossa perhoiset lentävät ja mehiläiset hyrisevät ympäri hunajaa etsiessänsä. Sellainen talo oli Honkala eli se paikka, jossa komministeri Rauhanen asui.

Oli sunnuntai muuanna kirkkaana talviaamuna. Äskettäin oli satanut lunta metsiin ja vuorille, tiet olivat hopean kirkkaat ja kaikilta tahoilta kuului kulkusia, jotka ilmoittivat että kansa matkustaa kirkolle, joka sijaitsi vaan muuan tuhat askel siitä, vanhoine jykevine kiviaitoinensa suojellen rauhanpaikkaa pienen puukirkon ympärillä, mikä harmaana ja vähä-arvoisena näytti mukavammalta lumisine kattoinensa kuin muutoin.

Kirkon luona sijaitsee pitkät rivit talleja ja kirkkopuoteja, muutamat uuninpiipuilla varustettuja, joista siellä täällä nousee valkonen savupatsas taivaslaelle, merkiksi etteivät kirkkoon matkustajat olleet kaukana.

Pastori Rauhanen oli puhdistanut itsensä ja luki saarna-ainettansa viimeisen kerran, sillä oli jo "soitettu ensiksi," jolloin lukkari tuli ja hänen mukanansa kirkonposti.

"Äiti, täällä on kirje Antti Pietarilta!" huusi pastori ja istui pöydän ääreen avatakseen varovasti kirjeen, sillä niin oli hänen tapansa.

Rouva tuli sisälle ja hänen kanssansa muutamia lapsia, sillä Jumala oli siunannut avioliiton kaiken muotoisilla lapsilla.

"Lapsilla ei ole täällä tekemistä, kun minä puhun äitin kanssa," sanoi pastori vakaasti, ja kaikki lapset hiipivät pois, paitsi vähäisin, kuusivuotias poika, joka hallitsi vanhaa Tyyraa, mikä oikoi kakluunin vieressä ja suurella, tuuhealla hännällänsä nakutti laattiaa, osoittaaksensa ettei hän laisinkaan pahastunut, kun pikku Oskar istui sen päällä ja veti sitä korvista. Se oli hyvän suomista ja sen kärsi Tyyra, vaikka se teki välistä vähän kipeätä, niin että sen täytyi näyttää valkoisia hampaitansa ja kohteliaasti tarttua herransa käteen.

"Oskar saa olla täällä sisällä, isä, tahi hän menee ulos ja tekee jotain hullunkurista; hän kaatoi koko taaleruukun päällensä, sillä hän joutuu joka paikkaan."

"No niin, ole vaan hiljaa ja anna olla Tyyran täällä."

Komministeri luki nyt kirjeen, minkä Antti Pietari oli lähettänyt, sama nuorukainen, jonka viimeksi näimme vanhan rouva Printfellin luona. Antti Pietari kertoi että hän jo kävi opin koetuksissa opistosta poispääsöä varten ja toivoi keväällä olevansa pappi.

"Hän on kuitenkin hyvä poika, sillä tosin maksaa se paljon, mutta hän on auttanut enimmästi itseänsä kotiopettajana, ja varsinkin tuon kunniallisen inspehtoori Tammisen luona, joka on antanut hänelle niin paljon ja ollut kuin isä meidän pojalle."

"Niin, se oli hyvä etu," lisäsi äiti.

"Ja," alkoi komministeri silmäiltyään uudestaan kirjettä, "hän puhuu tässä miten hän on sovittanut esimiehensä erään vanhan sukulaisen, ja että hän kohtasi siellä mamselli Bernhardin, jonka hän huomasi erittäin siveäksi. Hm, minä muistelen kuulleeni sinun puhuvan eräästä Bernhardista."

"Niinpä niinkin, hän nai muutaman nuoruuteni ystävän, Teodora Wernerin; mutta lieneekö sama?"

"Sitä en tiedä, mutta nyt hän on ainoastaan leski ja taitaa olla hyvin köyhä, sen mukaan kuin Antti Pietari on saanut muistoonsa."

"Mutta, Jumalani, sitten se ei voi olla hän, sillä hän syntyi rikkaana ja joutui hyviin naimisiin, erittäin säädyllisen miehen kanssa, joka, luulen minä, sitten yleni majuriksi eli evestiksi, tahi mikä hän oli."

"Hän mahtoi olla katteini."

"Voipa olla mahdollista; mutta hauska olisi saada tietää hänen nimensä."

"Tyttären nimi on Dora," selitti pastori.

"Dora, niin, se voi olla mahdollista, sillä Teodora Werner nimitettiin tavallisesti Dora, hän on varmaan sama ... pikku raukka, joka köyhtyi."

"Oi, hän sai kaiketi tuhlaajan, niin luulen, joka pani menemään mitä hänellä vähän oli, sellaista tapahtuu usein."

"Niin, Jumal' armahda!"

"Senpätähden on hyvä ettei tytöillä ole rahaa, sillä se syötti houkuttelee vaan hutiluksia huoneesen, vaan niillä pitää olla kunnollisuutta ja työkykyä, sitä ei mies voi tuhlata."

"Niin, sinä olet oikeassa, mutta jos hän olisi Dora Werner."

"Se on aivan mahdollista, Antti Pietari saa kuulustaa. Nyt soitetaan yhteen; ei, minulla ei ole aikaa lukea toista. Annas katson postileimaa! b-o-r-g, borg luetaan siinä, mutta jos se on Göteborg tahi Helsingborg, en voi sitä sanoa, minulla ei kuitenkaan ole siellä tuttuja."

"Oi, onhan joku sälli, joka kirjoittaa tiedon mukaan," sanoi rouva auttaessaan ukkonsa päälle turkkia, sillä ulkona tuuli jotenkin ankarasti. Useampia vuosia sitten matkusti muuan poika Tunturituvasta maailmaan, eikä ole kukaan kuullut hänestä."

"No niin, saamme nähdä takaisin tultuani."

Näin sanoen jätti pastori vaimonsa uuteliaisuudelle alttiiksi, sillä kirje Honkalassa oli melkeen yhtä harvinaista kuin valkoinen pääskyinen tahi Ibis lintu, mikä joskus on näyttäytynyt meidän metsäsyvänteissä, mutta aina on katsottu jotain tärkeätä maalle ja valtakunnalle ennustavaksi. Niin oli kirje Honkalan komministerin talossa, jos sen jotkut toiset lähettivät kuin Antti Pietari, pastorin veli henkikirjoittaja ja pastorin rouvan äiti, joka asui Geflessä, mikä täytyi jotain merkitä. Sinne ei tule sellaista pyhää Ibis lintua ilmaiseksi, Egyptistä, korkeaan pohjolaan.

"Se on kai joltain Rauhasen sukulaiselta ensi naimisessa," mietti hän itseksensä; sillä pastorilla oli nyt toinen vaimo. Emsimäinen, Antti Pietarin äiti, oli kuollut monta vuotta sitten. Varmasti joltain hänen sukulaiseltansa, sillä hänellä oli sukulaisia etelässä.

Rouvan uuteliaisuus ei kuitenkaan voinut tyytyä, sillä kirjeen päällystä oli paksu, läpinäkymätön ja niin hyvästi kiinni liimattu, että näytti kuin lähettäjä tahtoisi pilkata pastorin rouvaa.