Part 8

Keitettiin viinaa. Mies oli jotenkin toimelias, ei ryypiskellyt itse, mutta koetti sitä enemmän saada kokoon. Vaimo oli jo saanut ryyppäämisen taudikseen, ryyppäsi, juopotteli julki ja salaa. Mies rupesi kovistelemaan, lukitsi kaikki kelvollisen näköiset tavarat, viljat ja viinat lukon taakse ja piti avaimet omassa kätkössään. Mutta sittenpä akan himo oikein kiihotettuna kasvoi: tulla nyt sellaisen miehen *hänen* omaisuuttansa tallentelemaan...! Hän rupesi vetämään kylään mitä milloinkin sattui ja vaihtamaan tavaroilla viinaa. Vähitellen tuli hänestä rahjustelija, joka viipyi kylässä useitakin vuorokausia erältään, joi ja mässäsi, jopa korttiakin pelasi. Mies huolehti ja kovisteli aikansa, mutta rupesi vihdoin lohduttelemaan itseänsä: alkoi ryypiskellä hänkin. Hänestä tuli pian kilpailija akallensa. Näyttipä siltä, kuin olisivat ruvenneet paremmin sopimaankin, sillä viinapuodin avaimet täytyi nyt pitää yhteisessä tallessa. Kun viina kotona sattui loppumaan, vaihdettiin sitä kylästä jyvillä ja muulla ihosta irtipääsevällä ja ryypättiin yhdessä. Jos toisinaan tapeltiin, niin toisinaan taas hyvinkin sovittiin. Kyllähän se meidän aikamme kestää, ajattelivat. Niin haihtuivat ukoltakin vähitellen huolet ja mielihaikeus, jota vielä joskus tunsi. Melkein hän nautti siitä, kun toisinaan sai tehdyksi jonkin hulluuden, josta eukko rupesi haukuskelemaan.

»Joutaapa sinunkin vihaksesi pistää, kyllä mun on jo pistänytkin!» naureskeli makeasti partaansa.

Esa oli heidän ainoa lapsensa.

Poika sai jo pienuudestaan elää mielinmäärin. Ohjaamisesta ei kukaan välittänyt. Jo paitaressuna tottui valtaansa käyttämään ja pitämään talon tavaroita ominaan. Joskus isä sentään suuttui, kun poika jonkin tyhmyyden (hänen mielestään) teki, ja yritti rankaisemaan. Mutta olihan siinä asiassa äidilläkin sanomista ... ja siitä syntyi vanhuksille usein tappelu. Kun ei Esa vain mitenkään vaikeuttanut äidin viinansaantia, oli tämä aina valmis äidillisellä hellyydellä pojan rikoksia peittämään. Esan kasvaessa kasvoi myöskin hänen ja isän väliin vuori, jonka takaa toisiaan puhuttelivat hyvin valituilla nimillä.

Sillä tavoin Esa varttui.

Kerran sitten isä äkkiä kuoli, kuten ensin kerrottiin, viinaan. Mutta kun lääkäri muutamain vaatimuksesta toimitti ruumiin leikkauksen, löysi hän sisuksista outoja aineita. Asiaa tutkittiin, leski joutui tunnustusvankeuteen. Ihmiset kertoivat, että hän oli miehensä juovuksissa ollessa antanut tälle ryypyn pikiöljyä. Varmoja todisteita puuttui ja leski sai istua tunnustuksella.

Esa sai holhoojan ja tyytyi jotenkuten tämän hallintoon ensin. Mutta kun muorin vankeusaika loppui ja hän tuli kotiin, rupesi Esa yöllisiin aikoihin tekemään hyökkäyksiä holhoojansa luokse, uhkasi tästä tehdä kaarneen ruokaa ja polttaa talon poroksi, jos ei hän saa ohjaksia käsiinsä.

Siihen aikaan ei oltu niin turhan tarkkoja erityisten lakipykäläin seuraamisessa. Holhooja kun rupesi pelkäämään, niin hellitti ohjaksista. Nyt tehtiin kaupat, Esa tuli isännäksi ja muori sai oivallisen eläkkeen. Eläkettä ei hän kuitenkaan ruvennut nauttimaan, vaan alkoi hoitaa emännyyttä Esan isännöidessä.

Silloin Esalle alkoi elämä. Ikää oli 19 vuotta, kelpo talo, jonka nimen ohessa vielä kajasteli jonkinlainen rikkauden mainekin. Poika oli pienehkö, mutta joka taholta valmis, veistetty, terävä kuin teräsneula. Hän kuului itsestään »parhaitten» joukkoon. Pohjaton maineen halu kiihotti häntä pyrkimään *parhaaksi*, etevimmäksi. Voittaa kaikki, tulla tappelijain kuninkaaksi -- kas siinä elämän suunnitelma, päämäärä! Ja kun hän ei pannut hengelleen suurta arvoa -- mitä arvoa sillä olisikaan, jos pitäisi antaa jonkun voittaa itsensä -- pääsikin hän tuon himonsa ajamana hyvin pitkälle. Hänestä tuli kuin itsestään nuorison johtaja. He rupesivat häntä kunnioittamaan, vieläpä vanhemmatkin pitämään oikein arvossa. Esasta oli tullut Karin Vennun jälkeläinen sitten, kun tämä naituaan oli joutunut pois jokayöllisistä yöjuoksuista.

Kun Esa tuon maineensa saavutti, ei hänestä enää ollut työmieheksi, paitsi satunnaisissa tiloissa; se olisi ollut periaatteen kannalta liian halpaa. Ja hänkö olisi niin alentunut, että olisi ruvennut pitämään huolta asioista, jotka kuuluivat jokapäiväisille ihmisille...! Hän, jota niin pelättiin, jota kaikki kehuivat pelkäämättömäksi, turskiksi, nurjimmaksi kaikista ... hänkö nyt laapustamaan lantakuorman perässä kuin tavallinen renkimies -- sellainen, tavallinen, jonkalaista hänen teki mieli aina lyödä, missä sen tapasikin, että se olisi selkänsä suoristanut ja liikuttanut jalkojaan vähän ihmisten lailla, -- eikä kuin piikalunttu! Hui hai! Sillehän nauraisivat tuon puolen mättäätkin. Hetihän ihmiset sanoisivat, että jo nyt on Karhun Esankin »messu maassa», laulusulka on siltäkin katkennut... Jo, jo alkaa sekin asettua. -- Hän ei asettuisi koskaan, ei koskaan! Ennen henki menköön. Hän tahtoisi yhä kehittyä, nousta korkeammalle, tahtoisi tehdä tekoja, jotka hämmästyttäisivät puolta maailmaa.

Kosimispuuhissakin Esa ahkeraan mässäili. Morsiamia oli paljon. Nähtävästi ei hän naimista sentään ajatellut, vaan oli sekin jotakin kilpailua: rupesit vain todenteolla hakkailemaan jotakin arvokkaampaa talontyttöä, ilmestyi Esa sinne jonakin kauniina yönä ja ajoi sinut makuusijoilta tiehesi. Ja tytöt, ne pitivät hänestä, oikein todella pitivät, tuosta pulskasta, karskista Karhun *isännästä*. Mutta nyt viime aikoina oli Esa nähty useammin tulevan Rekipellon Sannan tyköä ja ihmiset jo luulivat, että nyt se tarttuu, tarttuu kuin tervaan.

Kuivasen Ella oli Esan alituisimpia ystäviä. Joko ystävyydestä tai ehkä huomaamattomuudesta oli johtunut, ettei Esa ollut ollenkaan sekautunut Ellan ja Santran väliseen naimiskauppaan. Santra oli niin nuori, ehkäpä liian ujokin. Esa kenties ei ollut vielä oikein ehtinyt ajatellakaan, että tässä olisi mitään hätäilemisen syytä. Muuten oli Santran ja Ellan suhde muodostunut hyvin äkkiä, aivan aavistamatta. Kun vielä Ella kiirehti, että heti kun asian oli varmaksi saanut, aikoi kohta toimittaa kuulutuksiin, niin Esa kenties ajatteli, että menköön...! eipä se Santra niin erinomainen lienekään.

Mutta asialle tulikin toinen käänne. Santra karkasi -- Ellakin jäi puille paljaille -- karkasi metsäkylään, miehen kanssa, jota ei Esa edes hyvin tuntenut, ei tiennyt, onko se lintu vai kala, oli vain kotoisin loukolta, jossa ei pitkään aikaan oltu tietty löytyvänkään muita kuin körttiläisiä, ei ainakaan ollut muista puhuttu. Sellainen mieskö nyt vie väkisin pitäjän parhaitten poikain käsistä tyttöjä sellaiselle körttiläiskulmalle? Ohoh!... Asia koski Esaa yhtä paljon kuin Ellaakin. Esallehan kuului kunnian vuoksi pitää huolta siitä, ettei mieluisia tyttöjä saanut kuka tahtoi ja ettei joku nurkkakuntalainen saisi ylpeillä jostakin rohkeasta teosta. Sehän olisi ollut ensimmäisenä Esan häpeä. Ainakin hän itse sitä oletti. Ei mitään kilpailua!

Esalle tuli kuin omantunnon vaiva: hänelle oli tehty julkea vääryys! Esa tuskastui, raivostui: kuinka hitossa hän nyt olikin ollut niin huolimaton, että tuo tyttö oltiin vähällä saada viedä ilman, ettei hänellä ollut mitään sanomista koko asiassa!

Kuten ainakin mies, jonka oikeuksia on syvästi loukattu, päätti Esa ryhtyä asiassa arvonsa mukaisiin toimenpiteisiin, päätti noutaa Santran pois Laitalasta, ei erityisesti Ellalle, mutta mahdollisesti itselleenkin. Kukaties! hän ajatteli. Muisteli minkälainen Santra oli ja nyt vasta oli huomaavinaan tytössä erittäin edullisia puolia.

Samana päivänä, kun tuli kuulluksi ja tunnetuksi Santran piilopaikka, meni Esa Kuivaseen, haukkui ja pilkkasi Ellaa, joka työssä vain rehmii ja morsian on toisen kainalossa, körttiläisen, minkä liekin. Siitä se lähti, että he kävivät eräänä yönä Korvenloukolla, ja sen sijaan että olisivat saaneet sieltä Santran, saivat hyvän selkäsaunan.

Esalle muuttui nyt asia täydeksi todeksi: jos ei muu auta, niin ainakin hän tappaa Valeen. Hänelle ja hänen joukolleen ei saisi kukaan ilmaiseksi selkään antaa, Santran niin ikään päätti hakea sittenkin pois.

Se tuli kunnian asiaksi pitäjän nuorille miehille, erittäin juuri niille, jotka joskus olivat Santraa hakkailleet. Kun tämän lisäksi kuultiin ankaran vahdiston määräämisestä Mikkeli-öiksi ajon estämistä varten, niin se antoi vielä lisäyltyä. Kun vanhempiakin miehiä oli joukottain nuorison puuhien kannattajina, niin ei ollut ensinkään kummaa, jos vakavammat ihmiset pudistelivat päätänsä ja arvelevaisesti tuumiskelivat:

»Saa nähdä, mitä tässä Mikkeli-öinä tapahtuu.»

X

NUORISO ELEMENTISSÄÄN

On Mikkeli-lauantain ilta. Kaikkialla kuuluu pihoilta melskeitä ja rähinöitä. Nuoret miehet häärivät rattaiden ympärillä varustellen sinne mukaansa rautaheloilla varustettuja kankia, tervapiiskoja ja malmareita. Isäntiä seisoo ryhmissä, kädet housuntaskuissa, suut hymyssä kertoen omanaikaisistansa Mikkeli-ajoista, vakuutellen, että silloin sitä miehiä oltiin. Kertomukset synnyttävät ankaraa kinastelua, sillä pojat eivät mitenkään tahdo myöntää, että ennen olisi voitu ja osattu elää niinkään hurjasti kuin tähän aikaan. Todistettiin väitteitä kahdenpuolisilla kertomuksilla ja esimerkeillä.

Niiden poikain silmistä ja käytöksestä loisti innostus ja hehkuva ilomielisyys, joilla jo oli varmuus hevosesta. Vähän nurpeamman näköisenä käyskentelivät toiset, ne, joiden hevoset vielä olivat saantosaaliissa. Ne kokoutuivat pieniin ryhmiin nurkkien taakse kuiskuttelemaan. Pimeän hämärtäessä puikkelehti yhdestä ja toisesta tuvasta ja tallista ulos miehiä, jotka sitten takkinsa alta sopiviin piilopaikkoihin heittelivät suitsia vielä hetkiseksi odottamaan. Sitten he iloisesti vihellellen kävelivät iloisten joukkoihin ja rupesivat rentoina olemaan.

Miehiä, paksut tampiot käsissä, alkoi raiteille kokoutua. Ne olivat yövartijoita. Heidän ja saman kylän poikain välillä syntyi hauskoja keskusteluita. Oman kylän pojat heidän puolestaan vaikka päällään seisokoot!

Noin kymmenen tienoissa iltayöstä jo alkoi kuulua räikeämpiä ääniä, rattaiden jyräkkää ja laulua. Sen tunsi kuitenkin heti, että nuo laulajat olivat vielä miehiä, sillä usein helähti raikas sävel kauniisti ja kuulosti siltä kuin se olisi tulkinnut jonkinlaista viatonta sydämen iloa. Ne olivat enimmäkseen vasta pieniä, noin yhden, kahden ja kolmen hevosen joukkoja. Mutta niihin liittyi uusia. Tuon tuostakin ilmestyi joltakin takapuoliselta metsäpolulta ratsastaja vainion laitaan, siitä poikki peltojen ajoi maantielle välttääkseen oman kylän vahteja, jotka eivät nekään säästäneet miestä, jonka tiesivät hevosen varkain ottaneen. Tielle päästyään ne tuulena lennättivät kotikylän läheisyydestä. Tunnustelivat kappaleen matkan päässä, oliko vyölle sidottu tervataki, taskussa oleva pannunvarsi, puukko sekä viinapullo tallella. Kun kaikki oli oikein, kuului iloinen kiljahdus, hevonen sai selkäänsä suitsenperistä, ja lähti laukkaamaan, kunnes saavutti joukon, mihin liittyi ja sekaantui.

Yö ei ollut varsin pimeä, oli täysi kuu, joka kuitenkin piiloili pilvessä iltayöstä. Ilma oli leuto ja lämmin, eikä kurakaan teillä haitannut.

Kyläkuntain yövahdit käsittivät tehtävänsä hyvin monelta eri kannalta. Yhtäällä varasivat tankoja, jopa hirsiäkin maantien sivuihin, aikoen niillä nostaa ajajilta tien pystyyn. Siinä kuului keskusteltavan eri kyläin pojista; muutamille tuntui erikoista vihaa olevan ja niiltä vannoen uhattiin matka katkaista ehdolla millä hyvään. Toisia taas suosittiin, kehuttiin aika miehiksi ja lupailtiin antaa käsin koskematta ohi mennä. Syntyipä vahtien kesken väittelyltäkin, yhdellä oli syytä ottaa kiinni yksi, jonka toinen olisi laskenut menemään. Näki sellaisiakin vahteja, jotka pakenivat lämpimiin saunoihin, hakivat niihin viinoja ja heittivät toimensa yövahtina siihen. »Antaa poikain ajaa!» sanoivat. »Ajettu sitä on ennenkin ja tapeltu.» Kun hiukan enemmän hattuun meni, jo hevoset eteen otettiin ja lähdettiin ajolle. Hauskaapa onkin vielä kerran oikein hurjastella, näyttää pojille, että äijät ne ovat kuitenkin äijiä! Mikot ja Matit asettivat tankoja ja kirveitä rattaille. Yövartijoita elähdytti yhtäkkiä nuoruuden muistot: verraton halu näyttää nuorille, että »näin sitä ennen oltiin, kun housuissa käveltiin».

Muutamalla taholla taas oli vahtien enemmistö heränneitä. Niissä parvissa olivat puuhat vakavammat. Kovat aseet käsissä, pyssyt, rautapuntarit, jykevät hiilihangot ja sen semmoiset. Näin varustettuina seisoskelivat hiljakseen huoneitten vierustoilla ja teroittivat korviaan kuulemaan jokaista lähestyvää ääntä ja meteliä.

Toisessa päässä seurakuntaa meni pitäjän läpi juoksevan joen ylitse silta, jota sanottiin Harjun sillaksi. Siitä yli oli kaikilla Mikkeli-ajajilla tapana mennä. Siksipä olikin sinne määrätty vahvempi vartiojoukko.

Harjun sillalla seisoi nytkin puolenyön ajoissa kymmenkunta miestä. Kuu alkoi juuri päästä pilviverhostaan, valaista tienotta ja kimallella omituisen kirkkaasti hitaasti juoksevan virran vedenkalvossa. Kahden puolen jokea oli niittyjä, mutta mänty- ja koivuviidakko pisti sillan kohdalla jokeen asti. Muutamia taloja ja mökkejä oli vähän matkan päässä lähellä siltaa.

Muuan sillalla seisovista miehistä virkahti:

»Tässäpä on oikein kaunis paikka, näin kuuvalolla.»

»On», myönsi toinen, »kaunis tämä on päivälläkin. Kumma ettei tuohon rämäkkään ole jo kuokan kanssa käyty. Eiköhän siitä saisi oivallista leipämaata?»

»Epäilemättä», arveli kolmas, joka oli Kasarin Tommi, »epäilemättä siitä tulisi leipämaata, mutta tottapa ei sitä tarvita, kun ei siihen ole käsiksi käyty. Siksi toiseksi, sellainen mies, jonka tuossa toisella puolen on tuo paras osuus, ei joudakaan maanviljelyshommiin.»

»Kenen se on?»

»Kenen! Karhun Esan.»

»Ohoo, jassoo. Noo, Esa-poika ei paljon ehdi huolehtimaan talostaan. Kotipellon pientareillekin alkaa jo pajupensaita ilmestyä.»

»Niin, se poika... Saa nähdä miten sille vielä maailmassa käy. Mutta sepä on kumma, ettei tänne asti jo ole yhtään päässyt tulemaan niistä ajolaisista, saavatko ne siellä kylissä ne niin kiinni?»

»Eei, kyllä niitä tulee, mutta eivät ole vielä ehtineet.»

»Mutta miehet», sanoi suutari Erkki, joka myöskin oli joukossa, »näinkö me vain odotamme niitä, melkein paljain käsin? Emme saa yhtäkään kiinni.»

»Se on ihan totta, jos niitä tulee isojakin joukkoja», myönsi Särkiniemen Juho ja laski perään, että olisi tällaiselle miesjoukolle niin suuri häpeä laskea niitä menemään, ettei sitä saisi ikänä anteeksi.

»Niin, no», sanoi Kasarin Tommi, »koska meillä on kirveet, niin mennään ja murretaan puita poikki tien kahden puolen siltaa.»

Ehdotus hyväksyttiin ja lähdettiin viidakkoon. Heti alkoi kuulua vilkasta hakkuuta, joka omituisesti kajahteli hiljaisessa yössä.

Yhtäkkiä koski korvaan pohjoisenpuoleiselta tieltä rattaiden pärinä ja laulu. Miehet vetivät puitansa hätäisesti ja kasasivat ne tielle. Juosten kiirehtivät etelänpuoliset pohjoispuolelle. Joukot ryhmittyivät kappaleen matkaa murroksen yläpuolelle kahden puolen tietä.

Jo läheni huutava joukko. Yövahdit vapisivat jännityksestä ja puristivat kourissaan paksuja tankoja. Kuu valaisi tietä. Yövahdit piiloutuivat puitten varjoon.

Jo lennätti tienmutkan takaa esiin hevonen ... kaksi ... kolme, siihen loppuivat. Tietysti aavistivat vartijoita sillalla olevan, koska laulu muuttui yhä enemmän uhittelevan karjuvaksi.

»Tpruu!»

Ensimmäinen hevonen hyppäsi murrokseen, sekausi jaloistaan riostoon, kun sitä yhä selkään hutkittiin, vihdoin valahti holtitonna mahalleen, ähkien ja puhkien. Samassa kun kaikkien ajajain hevoset seisahtuivat ja miehet kiroten aikoivat rattailtaan juosta pois korjaamaan puita tieltä, ilmestyivät vahdit metsästä.

»So, pojat! antakaa puiden olla, ette te kuitenkaan tästä pääse», sanoi Kasarin Tommi, joka vahtien etunenässä astui estämään tien perkausta.

»Hääh? Kuka se on, joka luulee olevansa parempi kuin minä?» huusi poikain joukosta Talvikosken Köpi, joka hevosta hurjasti mäntäten koetti saada sen menemään murroksen yli.

Kopin isä, Hermanni, oli myöskin vahtijoukossa. Kuultuaan poikansa äänen kiirehti hän metsästä tielle. Ennen ei ollutkaan lähdön kiirettä pitänyt.

»Onko se Köpi?» kysyi tunnustellen poikansa ääntä.

»Mitä?» Pojalta pääsi roima kirous. »Onko tuo äijäkin -- (taas sai isä paholaisen nimen) täällä?» Poika kääntyi päin ja tirkisteli varjoon, missä isä vielä viipyi.

»Vai niin!» huusi Hermanni. »Lupasinko minä sulle raadolle hevosta?» Hermanni astui poikansa ääreen ja tavoitti temmata suitset tämän kädestä. Mutta Köpi antoikin korvapuustin, joka lennätti isän nurin.

Sillä välin olivat toiset vahdit jo karkoittaneet vähäisellä kahakalla murroksen murtajat, huusivat ja melusivat näiden kanssa niin, että isän ja pojan välillä syntynyt kahakka jäi huomaamatta. Pojat hankoilivat hevosiansa kääntämään ja takaisin palaamaan, mutta vahdit estelivät sitä ja aikoivat ottaa hevoset pois, kun arvelivat niiden olevan varkain otettuja.

»Auttakaa hyvät ihmiset!» kuului silloin huuto murrokselta, josta muut sähistessään olivat vetäytyneet kappaleen matkaa edemmäksi. Huutoa kohden nyt kääntyi kaikkien huomio.

Isän ja pojan kesken oli syntynyt todellinen tappelu. Saatuaan iskun pojalta antoi isä ylöspäästyään heti puullaan kaljauksen, joka kuitenkin onnistui niin huonosti, ettei poika edes kaatunut. Heti ryntäsi Köpi isäänsä käsiksi, heitti hänet murrokseen ja rupesi jaloin sotkemaan sinne. Silloin pääsi isältä hätähuuto.

Suutari Erkki ehti ensimmäisenä paikalle näkemään, miten poika vimmoissaan allansa makaavan isänsä tukkaa repi.

»Auttakaa!» kähisi Hermanni henkihieverissä.

»Minä sinun, sen...», kirisi poika hampaittensa välistä, vääntyen polvilleen isän rinnan päälle. Mutta tuskin oli hän siihen päässyt, kun jo suutari kaksin kourin tarttui hänen tukkaansa ja tempaisi syrjälle. Pojan kädet irtausivat isästä, joka kipeästi valittaen huoahti. Nyt syntyi suutarin ja Köpin välillä kamppailu. Tuo vähäläntäinen pikilangan tekijä näytti kuitenkin olevan niitä miehiä, jotka ovat täyttä rotua maasta alkaen. Köpi sai niin tiheään leuoilleen suutarin nyrkeistä, että kiroillen pakeni askel askelelta edellä silmillään jotakin asetta etsien. Mutta nyt sekautuivat muutkin asiaan, kumpaisellekin tuli puolustajia, ja tappelu oikeata mallia oli heti valmis. -- Vahdit eivät tähän saakka olleet kankiansa käyttäneet, vaan nyt alkoi pari miestä niitä heilutella sillä seurauksella, että muutamat pojista kukistuivat tien poskeen ja toiset rupesivat pakenemaan. Kasarin Tommi, joka äkkäsi Talvikosken Hermannin huonon tilan, tämä kun ei päässyt paikaltaan minnekään, tempaisi hänet syliinsä viedäkseen metsään ja huusi mennessään:

»Ottakaa se Köpi ja sitokaa kiinni, isänsä tappaja!»

Joukossa, joka oli kylläkin raivoisa, kuului tuo ääni kuitenkin siksi kamalalta, että parit erkausivat paikalla ja monesta suusta tuli yht'aikaa:

»Isänsä tappaja?»

»Isänsä tappaja!» matki Köpi kummallisella äänellä.

Useimmat riensivät katsomaan, niin pojat kuin vahditkin. Tappelu taukosi niin, ettei edes sanoilla riidelty.

»Kuolee tämä!» virkkoi Kasarin Tommi.

»Kuoleeko?» kyseltiin.

Köpi yksin askaroitsi syrjätoimissa, selvitellen hevosensa suitsia, nähtävästi aikeessa huomaamatta, jos mahdollista, lähteä karkuuttamaan kotiin päin. Silloin tarttui kaksi miestä hänen käsivarsiinsa.

»Tules katsomaan tänne!»

»Mitä?»

»Mitä!»

Köpi vietiin isänsä viereen. Tämä makasi kipeästi valittaen selällään sammalten päällä. Joitakin katkonaisia sanoja sai hän sanotuksi, mutta kova pistos seurasi aina joka yritystä. Kasari oli asettanut hänet makaamaan paikkaan, mihin nyt täydellä terällään loistava kuu loi kirkasta valoa.

»Voi poikani», äänsi Hermanni. Näkyi tahtovan jatkaa jotakin, mutta ankara pistos vääristi suun, otti hengen kiinni ja veti kasvoille sinertävän värin.

»Voi poikani», yritti hän uudestaan. »Vanhurskas Jumala ... joka ... kaikki tutkii.» Taas ehkäisi pistos. Hän pyysi viemään kotiin.

Koko ajan pitivät miehet pojan käsivarsista, seisottaen häntä runnellun isän vieressä. Köpi ei ollut virkkanut sanaakaan, ennen kuin isä mainitsi kotiin viennistä.

»No onpa täällä hevonen.»

»Joutaako se?» kysyi Kajari ivallisesti.

»Mikäs siihen nyt...» Meni hymyyn pojan suu.

»Auttaako? Mikäkö siihen nyt auttaa? Ei mikään. Eikä siihenkään, että sinut viemme mukana», sanoi Kasari.

»Jos tulen. Eikä siitä tuosta nyt vielä kuole.» Ei häntä nyt sentään naurattanut.

»Kuolema, kuolema tästä tulee... Oi tuota pistosta. Kun pääsisi kotiin», valitti Hermanni.

Miehet ryhtyivät tuumiskelemaan. Päätettiin viedä aluksi ainakin likimmäiseen taloon, tehdä kantotelineet ja kantaa, koska otaksuttiin mahdottomaksi, että lyötyä rattailla täristäen voitaisiin sinne saada. Muutamat miehet ryhtyivät heti tekemään kantotelineitä. Ikään kuin uuden riidan nostamista kammoksuen eivät nuoret miehet olleet kiireessä pois lähtöön. Mutta sitä mukaa kuin kantotelineet valmistuivat, kasvoi poikain levottomuus ja lähdön halu. Ensimmäiset vaikutukset alkoivat haihtua. Vielähän se kitisee tuossa elävänä! Kuka sen on sanonut, että hän kuoleekaan? Turhan päälle vain tässä aikaa kulutellaan. Pojat jo liikuskelivat huomiota herättämättä hevosten luo. Miehet nostivat Hermannin kantopaarille.

»Kyllähän minä nyt tässä kiinni pitämättäkin pysyn», virkahti Köpi, joka näki kumppaniensa etääntyvän ja toivoi mukaan pääsevänsä. Vasta tässä huomattiin, että toiset olivat hevosten luo menneet.

»Aikovat lähteä. Ei lasketa. Menkää ottamaan kiinni!» Toisia jäi Hermannin paaria valmistamaan, toiset juoksivat tielle kankineen.

Silloin alkoi kuulua merkillisiä ääniä viidakon läpi. Ensin sen nähtävästi vahdit kuulivat, sillä he seisahtuivat, kun pojat jo laittausivat rattailleen. Mutta kohta olivat viimeksimainitutkin pelkkänä korvana. Kuului sekaisin ilmaa tärisyttävä rääkymäkuoro, lehmänkellojen, kulkusten ja rattaiden pärinä. Mitä lähemmäksi ääni tuli, sitä veltommaksi ja innottomammaksi vahtien silmäin loiste himmeni. Hiljaisina, kuiskutellen pojatkin kuuntelivat: liekö ystäviä vai vihollisia? Kuului se Talvikosken Hermanninkin korvaan, jonka viereen Kasari yksin oli jäänyt.

»Tulee uusi tappelu, kantakaa minut pois.»

Suutari Erkki, joka uskollisesti oli pidellyt Köpiä, heitti tämän irti.

»Mene mihin tahdot, kyllähän kiinni saadaan!» huudahti hän, ja tarttuen kantopaariin lähti Kasarin kanssa kantamaan Hermannia.

»Jos sinussa olisi hiukankin ihmisyyttä tallella, niin tulisit olemaan isäsi kanssa nyt, kun kuulet äänistä, että tässä tulee uusi yhteenotto», huusi Kasari.

Mitään sanomatta vetäytyi Köpi tielle päin. Meteli läheni yhä. Sillä välin olivat vahdit, vartoen uuden joukon tuloa, melkein huomaamatta jättäneet pojat uutta karkua yrittämään. Nämä ajoivat murrokselle kahdella hevosella, joista edellinen meni hämmästyttävällä voimalla ylitse. Kaksi miestä oli rattailla, toiset kaksi huutaen juoksivat perässä. Kumppanit jäivät jäljelle ja pistäysivät sitten metsän turviin. Toinen hevonen oli vähempivoimainen, se uupui murrokseen, jossa nyt vahtien ja sen isäntien välillä syntyi uusi aherrus. Ei se kuitenkaan ollut mitään tappelua enää, sillä yhä lähempää kuuluva meteli näytti halvauksen tavoin vaikuttavan kumpaisiinkin. Siinä temmeltäessä ei ollut kukaan huomannut Köpiä, joka tien sivuun ajetun hevosensa luona yhden toverinsa kanssa askarteli. Juuri siltä puolen tietä oli vetäytynyt pois osa siihen vedetyistä puista, niin että päälle käyvällä hevosella voi siitä vähin vaivoin ajaa.

»Pois tieltä ja jaloista!»

Kyllä siinä saikin korjata itsensä! Köpin hevonen kun sai seipäästä iskun, laukkasi ylitse kuin pakojänis. Ei kukaan ehtinyt estämistä ajatellakaan, hyvä oli kyllä, kun alta pois pääsi.

»No pääsivätkö ne menemään?» kysyi Kasari, joka nyt juosten tuli paikalle.

»Kysyä tätä!» eräs vahdeista melkein itkusuussa vastasi.

»No voi... Miehet, menkää nyt edes neljä kappaletta tuonne eteläpuolelle... Taikka ei sittenkään! Parempi on, että ollaan täällä kaikin ottamassa vastaan. Mutta entäs tuo hevonen?»

»Pojat lähtivät karkuun ja hevonen jäi tuohon makaamaan kuin ahma.»