Part 2

»Älä naura kovin, taikka... Luuletko sinä olevasi parempi kuin minä sillä, että Järvelän Santran saat?»

»Esa, mitä sinä hulluttelet ja riitaa haastat, emmehän me nyt tappelemaan viitsi ruveta.»

»Viitsi! No miks'ei? Valmis minä olen koettamaan vaikka kohta, jos vain tahdot, niin...»

»Mutta minä en tahdo.» Ella pelkäsi. Muuten hänkin kyllä olisi *tahtonut*, sillä sydäntä kovin hapatti.

»Se on eri asia. Minä vain ajattelin, että jos haluttaa niin... Mutta yhden tekevä.» Koipi-Siukku tulla nykerteli kappaleen matkaa perässä, sydän lepattaen ja sääret valmiina lennättämään, jos asiaksi tulisi.

Saapuivat vihdoin Rotkon mökille ja pääsivät sisään.

Koipi-Siukku rupesi pyytämään pataa ja suolaa.

»Hyi», sanoi muori, niinkuin vakava ja kristillinen ihminen ainakin, »kyllä noin komeat pojat saisivat antaa ihmisten lampujen olla rauhassa. Se on melkein niin kuin varastamista sellainen... Komeita poikia ja sellaisia touhuja.»

»Onko muori ollut nyt hiljan pastorin puheilla?» kyseli Siukku irvistellen.

»Mitä sitten? Mitä se sulle kuuluu?»

»No, no, älkäähän noin olko tureissanne, vanhoja tuttujahan tässä ollaan. Onkohan se Kasarin Tommi löytänyt sitä kirvestänsä, joka katosi tuonaan tässä metsässä?»

»Siukku!» nuhtelivat toiset nauruaan pidätellen. Muori ei ollut kuulevinansakaan, pesi vain pataa.

»Ihmiset puhuvat, että pastori tulee ensi pyhänä tänne teille pitämään körttiseuraa.»

»Hääh?» kysyi sängystä vaari, joka oli hiukan huonokuuloinen, mutta nyt kuuli osittain, kun Siukku puhui kovalla äänellä. Kertoja meni sängyn ääreen ja jutteli asian uudestaan.

»Valehtelet», tuumi ukko, nähtävästi kuitenkin ollen kahdella päällä uskoa tahi ei. »Etkö sinä ole Koipi-Siukku?»

»En minä ole kuin pappilan isäntärenki. Koipi-Siukku on pantu kiinni.»

»Hoo, no oletko sinä sen veli?»

»Sisaren poika. Mutta en minä ole sellainen lurjus kuin setä Siukku.»

»Hooh, noo ... kuinka se pastori nyt tänne?»

»Kuuluu saaneen tietää», huusi Siukku yhä ukon korvaan, »että teidän muori on herännyt.»

»Meidän Annako?»

»Niin, ja ettekös tekin ole ruvennut ajattelemaan sitä parempaa asiaa?»

»Niin minäkö?»

»Niin.»

»Tiedä... Onko sun piipussasi perä?» Siukku antoi piippunsa ja äijä rupesi sitä kaivamaan.

»Tekin olette jo vanha mies», kiljui Siukku yhä edelleen ukon korvaan, ja toiset koikkailivat penkillä nauruansa kiinni yritellen. »Te olette jo vanha mies ja syntiä on vissiin kokoutunut. Pitäisi teidänkin jo ajatella...»

»Se valehtelee sulle aivan», tuli muori vaarille sanomaan sivumennen.

»Häh? Koska min' oon valehdellut, lempoo?» sanoi vaari. »Vaikka mä sen itse sanon, niin en minä ole ikänä varastanut enkä valehdellut, mutta ihmiset komppuneeraavat ja valehtelevat sellaisia.»

»Kyllä sitä aina vähän kuitenkin tulee valehdelluksi», kiljui Siukku.

»Noo, mutta ei sitä hätävaletta kiellä Jumalakaan.» Ukko nauraa hörähti.

»Hou!» virkahti ovesta päänsä sisään pistäen Iikan Antti.

»Ahah? Noo?»

»Tuleeko pata?»

Tuvassa olijat kavahtivat liikkeelle. Karhun Esa pisti muorin käteen suoloista ja leivästä määrätyn hinnan. Siukku otti padan ja lähti ulos laulellen:

»Kolmen kannun kattilalla se kultani kahvin keitti, Kun se mulle hyvästeli ja erokirjan heitti.»

Toverukset oikaisivat mökin viereiseen männikköön Siukun osoittamaa tietä. Antti oli jo saanut tarpeensa uuhen kantamisesta, joten se nyt vuorostaan joutui Ellan hartioille, joka kiroillen ja meluten kahnusteli toisten perässä tuon tuostakin kompastuen. Saavuttiin vihdoin pienelle sievälle aukealle männikössä ja päätettiin asettua siihen.

Kylläpä näyttivät jo toimeensa tottuneilta! Kootut oksat syttyivät iloisesti palamaan. Nahka nyljettiin uuhen selästä ja lihat terävillä puukoilla silvottiin kappaleiksi pataan, joka poristen kiehui ja parpatti. Pojat makailivat lieden ympärillä lämmitellen ja nauttien, kertoen entisistä urotöistään ja laatien suunnitelmia vastaisen varalle. Monen miehen selkäsauna mokotti miekkosten hampaiden koloissa. Mutta liha kypsyi vihdoin, pata nostettiin tulelta ja miehet keräysivät sen ympärille tyydyttämään hiukaisevaa nälkäänsä.

»Kasarin Tomminko se oli eläessään tämä kakku?» kysyi Koipi-Siukku.

»Niin, eilen vielä», todisti Iikan Antti, suu täynnä lampaan reittä.

»Saapa nähdä, eikö se aja takaa? Jos vähänkin vihiä saa, niin ajaa kuin ajaakin», arveli Ella.

»No, ja entä sitten? Joko pojat pelkäävät?» kysyi Esa.

»Ei muuten, mutta jos saa todisteita ja vie oikeuteen, niin saadaan tässä vielä varkaus», sanoi Ella.

»Varkaus!» matki Iikan Antti. »Sepä vasta olisikin poikaa, neljä tällaista miestä varkaiksi yhden kakun tähden!»

»Laki ei katso leikkiä», tuumi Siukku, »mutta minä tuosta en suurin välitä.»

»Kyllä se on miehet sillä lailla, että vaikka hänellä olisi parempikin kurssi, kuin ihmisellä, niin ei se tule tätä joukkoa hätyyttelemään», vakuutti Esa.

»Eikä se nyt ole häpeäkään lampaan varkaudesta käräjään mennä», arveli Ella.

»Kunnia, kunnia se olisi! Kun päästäisiin sinne, sepä vasta poikaa!» ilakoi Esa.

»Vanhan Erkin tulukset! mutta siinäpä vasta leikin ainetta on», riemuitsi Koipi-Siukku, »Karhun Esa ja Kuivasen Ella lampaan varkaudesta kiinni!» Joukko tuli kovin hauskalle tuulelle, jopa päättelivät, että asian pitää juonilla toimittaa Kasarin Tommin tietoon, jos ei muuten, niin koetteeksi, josko se uskaltaa käräjiin haastaa... Olisi niin riivatun hassua saada sitten antaa sille maksuksi lämpimä selkäsauna, kun luulee sekin mies olevansa...

Toverukset laskeusivat nuotion ääreen lepäilemään vahvan aterian päälle. Mutta aamun hämärtäessä nostatti nouseva päivä heissä jonkinlaista lähdön velvollisuutta. Viina oli päistä haihtunut, painostava kohmelo siellä nyt vain mokotteli. Herätessä tuntuivat mielet apeilta ja myrryisiltä.

Ella rupesi ensimmäisenä puhelemaan kotiin lähdöstä, sillä tuossa lojuessa oli mieleen johtunut kaikenlaisia seikkoja, velvollisuuksia ja toimitettavia. Omaatuntoakin kenties kohliskeli tämä hiukan tavaton tapa kulkea sulhasmiehenä tällä tavoin naittajaiskutsuilla, vaikka ei hän siitä tovereille mitään virkkanut. Karhun Esa suottaili lähtemään hänen kotiinsa, koska sinne oli lyhin. Hän kyllä sieltä panisi hevosen ja lähtisi kyyditsemään Ellaa äijämiesten teille. Mutta useimpain mielestä oli tämäkin matka jalkaisin kuljettavaksi liian pitkä. Tässä pulassa äkättiin Karin Vennu. Sinnehän ei suorinta tietä voinut olla kuin virsta. Sinne! Pata kumottiin, lihanjätteet heitettiin siihen ja pata vietiin mökille.

Liikkeelle lähdettäessä miehet reipastuivat, uusi vireys ja uudet halut palasivat nousevan päivän mukana.

III

PALANEN JOKAPÄIVÄISTÄ ELÄMÄÄ

Karin Vennun talo oli metsänreunassa, avaran vainion kyljessä. Se oli »nuorten», »hurjain», »junkkarien», »komeain» ja, kuten julkisena salaisuutena kerrottiin, yöllisiin aikoihin roistojenkin kauttakulkupaikka. Kuka ensin mainituista uskalsikin ohi kulkea ja Vennun unohtaa, sille tämä selkään tarjosi ensi tapaamassa. Mutta Vennulta kyllä viitsikin selkäänsä ottaa, sillä mies oli kuin honganjuuri. Olisi ruvennut sitä vastaan tappelemaan, niin se olisi näyttänyt kuin sallimusta vastaan kapinoitsemiselta. Nuoret »junkkarit» pitivätkin kunnianansa, kun Vennu heitä kuritti; tuo jykevä kämmen ei ilennytkään koskea kelvottomiin!

Vennusta juoruttiin, kuten jo sanottiin, että hän suojelee varkaita ja varasten tavaraa. Sen sijaan kyläläiset ja naapurit kehuivat Vennua mitä oivallisimmaksi kylänmieheksi. Kun ei vain sekaantunut hänen asioihinsa eikä ruvennut hänen kanssaan riitaa haastamaan, niin oli mitä oivallisin ja hyväluontoisin naapuri. Mutta mitään härnäilemistä ei kärsinyt. Sitä ei niin ikään, että joku luuli itseänsä häntä pahemmaksi tappelijaksi, väkevämmäksi taikka turskiluontoisemmaksi. Jos joku sinnepäin viittasi, sai kohta koettaa.

Vennun talous oli naisväen käsissä, itse ei hän siitä paljon välittänyt, ajeli vain pitkin pitäjää, pelasi korttia, joi ja tappeli. Kotona ei usein jaksanut päivää yksin olla, tuli ikävä, jos ei sattunut ketään tulemaan, ja sitten hän lähti. Ihmiset etäämmällä pelkäsivät häntä kuin paholaista, jotkut pitivät Anti-Kristuksena, piruna; ja kun joku uskalsi hänen kanssaan tappeluun, sepä vasta mies oli; sitä tahtoivat kaikki nähdä, jos eivät ennen olleet nähneet. Sellaisiakin oli joitakuita. »On niitä sentään miehiäkin vielä», sanottiin niistä.

Yleisesti nuoret miehet ihailivat Vennua, pitivät isänään, ihanteenaan. »Se on poikaa se, on oikein mies, saakuri, se Vennu!» niin sanelivat nuorukaiset. Siitä kait se sitten johtui, että Vennu luuli olevansa kaikkien herra. Nuoriso piti häntä miehen mallina -- sehän vaikutti elähdyttävästi kahden puolen.

Etteivät vakavammatkaan ihmiset Vennua oikeastaan aivan ankarasti tuominneet siinä merkityksessä kuin ehkä myöhempinä aikoina olisi tehty, johtui epäilemättä käsitteistä ajan luonteesta ja hengestä. Sillä »hengessä» oli silloin omat omituisuutensa. Esimerkiksi lampaan varkaus, jonkalaisesta edellisessä on kerrottu, ei oikeastaan ollut varkaus yleisessä käsitteessä, eikä sellaisesta usein lakiin menty. Siksipä melkein jokainen nuorimies oli sellaiseen syypää! Lammasnavetta ja naurishuhta olivat melkein yhteistä omaisuutta.

Varastiko Karin Vennu, sitä ei oikeastaan kukaan voinut todistettavasti väittää. Mutta että hän antoi rosvoille sijaa, se tiettiin, siitä häntä moitittiin, se meni jo yli sen rajan, minkä yli ei koskaan millään tekosyyllä voinut viedä »siivon miehen» nimeä.

* * * * *

Oli aikainen aamu. Karin Vennu venyi vielä vuoteessaan. Ruskea paksu tukka oli pörrössä kuin rohdinkuontalo. Sängyn esiripun oli vetänyt pois edestä päänsä taakse, punaiset terveet posket olivat lattialle päin. Silmät ummistuivat toisinaan, toisinaan taas avautuivat, näyttivät siinä kuin paennutta unta etsivän. Työväki näkyi olevan päiväkunnalle lähdössä, ja emäntä, isokokoinen, muhkean näköinen muija, antoi käskyjä ja ohjeita päivän varalle, ohi kulkiessaan aina soutaen kätkyttä, missä pienoinen makasi. Penkin loukossa venyi makuullaan pitkä pojanroikale, rikkinäiset, oikein kerjäläisen vaatteet päällä: kaikkialta paistoi aatamin nahka.

»Iikka», virkahti sängyssään Vennu, »pudota lattiaan se Kaapo siitä penkiltä, vedä tukasta.»

Iikka, pojanroikale hänkin, mutta arvoltaan talon renki, meni oitis, tarttui Kaapon pitkiin hiuksiin ja nykäisi lattiaan. Poika kiljahti, loi uniset villit silmänsä pahantekijään. Nepä vasta olivatkin silmät: mustat, terävät ja niin tulisen villit, että niiden olisi luullut sähköä iskevän kuin mustanketun kaunis talja.

»Saatanoitako sinä!» kerjäläinen kiljui, kavahti ylös kuin kissa ja toisen tukkaan. Pojille syntyi totinen tappelu, kierielivät maassa kuin tappelevat koirat. Vennu nauroi sängyssään hengetönnä.

»Kas se, Kaapo! No, no, Iikka! Älä hellitä», härnäsi hän.

Emäntä kävi kätkyttä soutamaan. »Herättävät lapsen», mutisi ja alkoi hissittää. Mutta nauraa hänenkin täytyi: olipa se koko peijakas, tuo Kaapo!

»No, no ... no... Iikka! Annatkin Kaapon repiä koko tukkasi... Lempoako siinä makaat suullasi kuin ahma. Tule pois alta! Ha haa, itkemäänkö?... No voi sun perhana. Tuosta Kaaposta tulee mies!»

Vennu oli noussut istuvilleen sängynlaidalle, nauroi yhä henkihieverissä ja usutteli poikia.

Nyt tulivat tupaan meluten ja hauskasti suuta piesten lampaanlihan syöjät. Kerääntyivät kohta asiantuntijoina, ihastuneina tappelevain poikain ympärille kiillottelemaan:

»Ähäh! No no no ... ota Iikka puukko!» kehoitteli Esa. Mutta Iikalla ei ollut puukkoa. Esa jo aikoi salavihkaa pistää hänelle käteen omansa, mutta Vennu, joka oli vihdoin tullut pois sängystä, kiljaisi:

»So so, Esa!»

Esa päästi raa'an naurun ja pisti suuren puukon tuppeensa. Samassa pääsi Iikka juoksemaan ja kapisti pihalle. Niin kylliksensä oli Kaapokin saanut, ettei halunnut ajaa edemmäksi kuin ovelle asti, josta huohottaen, pää paljaisiin paikkoihin revittynä, kasvot ja sormi verta vuotaen palasi alas valuneita housujansa kohotellen, mielihyvissään naureskellen ja noituen:

»Vietävä tulee toista nukuksissa penkiltä pudottamaan! Puree kuin koira, kun ei muuten mitään voinut... Olisi vain ollut puukko, niin olisin sille vietävälle antanut ikuisen torpanmaan.»

Toverit nauroivat: -- tuohan kuului miehekkäälle!

»Missä sun puukkos oli?» kysyi Esa.

»Varastettiin eilen, ja...»

»Etkä ole vielä toista hankkinut?»

»En ole löytänyt vielä niin hyvää», sanoi Kaapo, sovitellen rääsyjänsä, jotka tappelussa olivat vielä kurjemmiksi riutautuneet. »Minkälainen puukko sulia on, Esa?» Hän meni Esan ääreen ja rupesi tämän tupesta puukkoa vetämään. Kaapo katseli ihaillen kuusituumaista kiiltävää terää.

»Kelpaisiko se?»

»Mukiin tuo nyt menisi paremman puutteessa.»

»Kas tällaista», näytti Ella omaansa.

»Tuo nyt ei ole mistään kotoisin, parempia niitä mies tieltä ojiin potkii. Taitaa piimään vähinsä pystyä, mutta voihin jo töpähtää.»

»Entäs tämä?» Siukku näytti omaansa.

»Näkyy olevan puukko miestä myöten, taitaa olla varastettu, enkä minä huoli varastetusta vaikka kuinka koreasti pyytäisit. Koetetaan onko se varastettu... Varastettu on, kosk'ei lattiaan pysty. Minä olen varkaalle niin kovin vihainen että... Minkälainen puukko isännällä on?»

»Tällainen se on miehen puukko.»

»Tuo nyt on puukon näköinen, tuon viitsisi ottaa ja Esan puukon kanssa.»

»Mutta mitenkä ne saisit?»

»En tiedä... Piisaako sinun puukostasi, Esa, jos mä hyppelen ryssää ja tappelen kalajokista?»

»No, jos saat sen sitten varastetuksi, niin saat pitää.»

»Ka en mie varasta, eikä taattonkaa varasta, mut ihte myö otetaah, ku kohal satutaah. No saanko?»

»Saat.»

»Saanko? Koetas vannoa.»

Kaapon silmät säkenöivät innosta ja kalpeat, likaiset posket punoittivat. Miehet katselivat erinomaisesti huvitettuina häntä. Esa vannoi.

»Mutta etkö lyökään sitten minua?» Poika jo puki luudanvartta kalajokiseksi.

»En, en, mutta sun pitää se varastaa.»

»Ka, ka, Esa jo pelkää», ilkkuivat toiset.

»Tämä poika ei varasta, mutta oon minä vähän vaarallinen mies pimeällä aikaa, mä tahdon ottaa itse», toimitteli poika toimessaan ja miehiä nauratti oikein vatsan täysin.

»Tiedätkös...! isäs tupen krapa...! äitis pirttiviinan juoja! tunkion pönkä! kun varastit mun äidiltäni mennyt vuonna, kun lehmä kantoo, kengän paulat! Tiedätkös!...» Kaapo riehui kalajokisen kanssa tukkaansa repien. Tuo satakertaa nähty kerjäläispoikaleikki kävi Kaapolta paremmin kuin muilta ja siksipä se miehiä niin hassusti huvittikin.

Isäntä oli tällä välin pukenut päällensä. Kun pojan temput olivat loppuneet, siirryttiin kamariin, Kaapo muiden mukana. Isäntä otti pullon kaapista ja tarjosi aamuryypyt. Istuttiin, ryypättiin, pakinoitiin ja kiusattiin Kaapo laulamaan kaiken maailman renkutukset, jotka väliin innostuttivat niin, että muutkin yhtyivät mukaan. Väsyttämään tämäkin vihdoin rupesi ja Vennu veti kortit esiin. Pöytä oli niin täynnä kaikenlaista kädestä heitettyä, ruokatavaraa, vaatteita ym. että otettiin tuoli, jonka päällä nyt ruvettiin korttia lyömään.

»Saanko minä olla piruna?» kysyi Kaapo.

»Sinä olet huono piru», sanoi Siukku.

»Aina kuitenkin sinua parempi.»

Kaapo asettui hyöriskelemään pelaajain ympärillä eikä kukaan enää häntä estänyt. Kohta kun peli alkoi, vetäytyivät naamat totisiksi ja jokaisen silmistä alkoi loistaa kiihkeä, himokas tunne. Välistä keskusteltiin yhtä ja toista. Muun muassa kertoi Karhun Esa, että he viime yönä söivät Kasarin Tommin uuhen.

»Kasarin Tommin?» kysyi Vennu kulmiansa rypistäen.

»Niin, mitä sinä siitä?»

»Perhana, se teidän olis pitänyt jättää tekemättä.»

»Mitä varten? Uhalla se syötiinkin.»

»Niin, mutta minä en ole ollut riidoissa Tommin kanssa. Läheisten naapurien kanssa pitää aina olla ihmisiksi, pojat, oli kaukaisten kanssa miten hyvään.»

»Mutta eihän me olla hänen naapureitaan», puolusti Ella.

»Mutta kun *minä olen*, ja kun te olette täällä meillä kuin kotonanne, niin... Ei perhana, se oli hullua, miksette ennen hakeneet vaikka meidän navetasta. Kun te nyt olette täällä ja jos tietää saavat, niin luulevat, että minäkin olen joukossa ollut.»

»Eihän se suuri erehdys olisikaan!» nauroi Iikan Antti, »kyllä sinä olet monen lampaan niskassa ollut, sinäkin.»

»Naapurienkinko?»

»Sitä minä nyt en tiedä. Mutta lihaahan se on naapurinkin lampaan liha.»

»Ei pojat, jos te komeasti ja hurjasti elää meinaatte, niin älkää *naapureitanne* suututtako, sen minä sanon! Kun naapureissa kehutaan ja kaukana pelätään, niin silloin se on niin kuin ollakin pitää, pojat! Ottakaa ryypyt... Pian minä annan teille selkään, jok'ikiselle... Annas Esa vähän puukkoasi tänne.» Vennu nauroi, Kaapo seurasi jännityksellä toisten peliä. Esalta pääsi kirous ja teeskennelty nauru: puukko oli poissa. Toisetkin nyt huomasivat, mistä oli kysymys, ja rupesivat nauramaan.

»Onkos se nyt sulla, Kaapo?»

»Häh, mikä?»

»Mikä!»

»Niin, mikä?» Kaapo haukotteli.

»Saakurin poika!»

»Pidä vain Kaapo, se on saatu, mikä on annettu», vakuuttivat toiset.

»Ei mulla ole», sanoi Kaapo haukotellen, »rupeaa uudestaan nukuttamaan... Onko sun puukkos sitten kadonnut?»

Esa löi Kaapoa puolipiloillaan korvalle ja kiroili, että tuo poika se on oppinut koko mestariksi... Kaapo pistäysi tuvassa ja tuli jälleen takaisin asettuen kamarin uunin eteen makaamaan.

»Saanko minä tulla, Ella, sun häihisi?» kysyi hän, kun oikoili uunin edessä lattialla.

»Tietysti.»

»No mutta sun pitää oikein käskeä. Teille minä tulen, Esa, huomenna. Joko sinä oot silloin kotona?»

Esa ei sitä tiennyt, mutta käski tulla, kyllähän ämmät ruokaa antavat. Lupasi sitten kyyditä viikoksi pastoriin.

»Pastorin kanssahan se onkin hyvä tuttu, tämä Kaapo?» kyselivät toiset naureskellen.

Poika kavahti ylös lattialta, hyppäsi tuolille ja rupesi kamalasti silmiänsä muljotellen ja suutansa vääristellen matkimaan pastorin saarnaa.

Juuri kun hän parhaillaan pauhasi ja toiset vatsojaan pidellen nauroivat, työnnettiin kamarin ovi auki ja Kasarin Tommi astui sisään. Jykevä mies, jonka leveät hartiat ahdas körttinuttu teki vielä jykevämmiksi. Mustan, matalan huopahatun alta tiirotti kaksi vaaleanharmaata silmää niin peräytymättömästi ja varmasti, että olisi saattanut uskoa tuon miehen ajavan aiotun asiansa vaikka maailman loppuun asti. Tommilla oli iso kirves vasemman käden koukussa. Oikeasta kädestään viskasi hän lattiaan tuoreen lampaantaljan, jonka sisästä vyöryi lattialle verinen lampaanpää ja jalat. Sitten hän otti kirveen oikeaan käteensä, pysähtyi keskilattialle, tuijottaen kuin kuolemanenkeli Karhun Esan silmiin.

»Kenenkä työtä tämä on?» kysyi hän äänellä, joka olisi ollut tarpeeksi panemaan hampaat tavallisten miesten suussa kalisemaan, sekä tarttui vasemmallakin kädellä kirvesvarteen. Suupielessä väreili omituinen hymyily.

Kaikkien kamarissa olijain suut jäivät ammollensa tästä hämmästyttävästä rohkeudesta ja liikahtamatta istuivat he kaikin tuijottaen käsittämättömin katsein vasta tullutta. Poikakin jäi tuolille seisomaan kuin eloton patsas.

»Niin totta kuin nimeni on Tommi, niin saatana ottaa joka ainoan, joka liikahtaa hiukankin, ennen kuin saan tietää kenenkä töitä tämä on?» Kirves kohosi.

Jos olisi toisilla ollut kirveitä tai vain jotakin muuta asetta käden ulottuvilla, niin voi Tommi-parkaa! Mutta hänen onnekseen ei koko kamarissa ollut mitään. Sitä paitsi oli tuon miehen rohkeus ja maine, vaikka ei hän ollut kymmeneen vuoteen ollutkaan varsinainen tappelija, niin suuri, ettei voinut olla vähintäkään epäilystä siitä, ettei hän panisi uhkaustansa toimeen, vaikka olikin »heränneitä». Vennu loi synkän katseen Karhun Esaan, ikään kuin vaatien tätä tunnustamaan. Esa ymmärsi tuon. Huulet vapisivat, kun hän virkkoi röyhkeyttä tavoittelevalla äänellä:

»Minä...» Poskilihakset pullistuivat ja katse meni alas, ei sen tähden että piti tämän *teon* tunnustaa, vaan sitä varten, että se tässä näytti kuin pelosta tapahtuvan.

»Meinaatko sen maksaa?» Kirves oli yhä kohotettuna ja tärisi kuin olisi ollut kiinnitettynä täydellä voimalla käyvän höyrykattilan kylkeen. Vastausta ei tullut vähään aikaan.

»No, jos sen...» alkoi jo Karhun Esa. Toiset nähtävästi odottivat, että hänen pitäisi jotakin sanoa. Tommi jo ymmärsi, että häntä pelättiin ja kunnianhimo kiihotti menemään pitemmälle. Kun ei vastauksesta tullut mitään, iski hän kirveensä tuoliin, missä kortit olivat.

»Tuleeko siitä mitään?»

Kirves tunki läpi kasattujen korttien ja halkaisi tuolin pohjan. Tuoli kohosi kirveen mukana ylös. Nyt kavahti Vennu sylisin kiinni Tommiin, Antti kiljahti ja tempaisi toisen tuolin, ja Esa sivui kirvesvarteen, jonka terä vielä istui kiinni tuolin pohjassa.

»Hiljaa pojat!» kiljaisi Vennu niin rajusti, että toiset vavahtivat. Hänen ja Tommin välillä oli syntynyt kahden kamppailu.

»Kiskokaa kirves pois ja heittäkää se tupaan!» komensi Vennu ähkien. Kaksi miestä tarttui kirveeseen ja väänsi sen pois Tommilta. Esa otti kirveen ja kohotti jo sitä.

»Kirves pois!» kiljui Vennu. Esa laski sen vastahakoisesti, sillä eleistä näkyi, että hän olisi sitä mielellään, kovin mielellään käyttänyt.

Vennun ja Tommin painiskelusta oli leikki kaukana. Kenties oli siihen syvemmätkin syyt kuin tuo tapaus, joka heidät oli yhteen saanut. He tunsivat toistensa maineen, mutta eivät olleet sattuneet koskaan ennen »koettamaan». Nyt oli satuttu ja nyt »koetettiin». Siinä ei tapeltu, niinkuin tavallisesti, ei revitty tukkaa, ei etsitty aseita. Sylikkäin puristivat, heittelivät, tempoivat, kampistivat toisiaan. Ei hiiskunut kukaan sanaakaan, kuului ainoastaan painijain ähkinä, hampaitten kirinä ja raskas rusahteleminen. Ihmetellen asettuivat toiset syrjästä katselemaan. Helposti teki heittonsa Tommi, mutta melkein helpommin Vennu. Lattia notkui ja jymähteli kuin olisi vahvoilla hirsitaltoilla jompoteltu. Tuolit ja pöytä menivät nurin, sohvasta katkesi jalka, verinen lampaan pää kieri lattialla palkarehtain jaloissa, ja kortit, joista suurin osa oli äskeisestä iskusta rikkoutunut, tallattiin jaloissa. Kukaan ei korjannut mitään. Kaikki syrjäiset näyttivät ymmärtävän, että tässä oli kysymys kunniasta ja maineesta. Hattu oli pudonnut Tommin päästä, harmaat silmät tuijottivat intohimoisina ja palavina. Hän oli noin neljänkymmenen ikäinen, siis noin kuutisen vuotta Vennua vanhempi. Toisinaan erosivat huulet, näyttäen kaksi riviä vahvoja hampaita, jotka lujasti olivat toisiinsa isketyt, niin lujasti, että niistä olisi luullut kappaleiden irti kirpoavan. Vennun huulet sitä vastoin olivat tiukasti kiinni, jopa pitkälläänkin, hän hengitti kokonaan suurten sieraimiensa kautta, ja näytti, kun painiskelu venyi niin pitkälle, asettuvankin vain puolustusasemaan. Tuon tuostakin, kun Tommi hampaita irvistäen teki onnistumattoman heiton, vetäysi Vennun silmiin kuin jonkinlainen pilkallinen hymynkierre, mutta aina se katosi kohta. Kovasta ponnistelusta väsyneenä alkoivat Tommin heitot olla heikompia. Yhtäkkiä vetäisi Vennu henkeä sisäänsä, vetäisi niin rajusti, että koko mies alaspäin kyykähti, hampaat iskivät yhteen kuin viilapenkin leuat, poskille ilmestyi turmiota tuottavan näköinen lontto ja -- sitten hän heitti. Tommi kierähti lattiaan pitkin pituuttaan, Vennu pani molemmat polvensa rinnoille. Tommin rinnasta tunki nyt väkisten jonkinlainen tuskallinen älähdys, mutta se oli yksinäinen. Hän saavutti malttinsa jälleen.

»Sinun *täytyy* tunnustaa, naapuri, että minä olen parempi kuin sinä», virkahti Vennu nyt huohottaen.

Tommi ei puhu mitään, makaa vain kuin kuollut, kenties tekee hän tiliä elämästään, jonka ei luule ulottuvan tämän pienen putkan ulkopuolelle.

Toiset kiroilevat ympärillä, kiljahtelevat hillityllä äänellä ja liikahtelevat levottomasti kuin merkkiä odottaen, koska saisi rynnätä ja lopettaa tuon... Mutta he eivät uskalla tehdä mitään, he eivät tiedä, mitä Vennu ajattelee...

Vennu hypähti ylös.

»Nouse ylös, naapuri», virkahti, »näet sen, ettei mikään estäisi minua lähettämästä sinut Paapeliin, jonka hyvin ansaitsisit, kun sillälailla (hän väänsi raivoisasti päätänsä ja puhui hampaittensa välistä) tulet meille! Mutta emme riitele siitä, se on nyt sovittu ja sinun *täytyy* tunnustaa, että minä olen ensinnä, ja sinä olet sitten vasta.»

Tommi nousi, nähtävästi tappiostaan enemmän häpeissään kuin peloissaan.