Part 17

»Mutta jos sulla vain on ajatusta, niin ihan paikalla minä olen valmis kuin sotamies.»

»Pane hiiteen...! taas nyt yhtä myötään riitaa haastat. Puhutaan muusta. Ne aikovat, luulemma, haastaa sinun vastaamaan siitä hevosvarkaudesta.»

»Haastakoot! En minä siitä linnaan mene.»

»Mikäs auttaa?» nauroi Antti.

»No kyllä mä nyt ainakin yhden murhan sitä ennen teen. Kuka raato nyt hevosvarkaudesta viitsii linnaan mennä.»

»Saman minä sanon», yltyi Levalan Lomppikin.

»Kun minä menen linnaan, niin teettekö sitten minusta komian laulun?»

»Komian! Ihan niinkuin enkelit pasuunilla soittaisivat», vakuutti Lomppi.

»Minäkin sitten rupean sitä rollottamaan», nauroi Iikan Antti.

»Sepä se tuleekin sitten olemaan oikein enkelien soittoa!» huudettiin ja naurettiin.

»Ihan kuin rikkinäistä pataa vedettäisiin pitkin kivikkomäkeä!»

»Pian te sen laulun saatte tehdä, ja muistakaa se, että siinä pitää puhua paljon karhun sapesta!» muistutti Esa.

»Se sopiikin näin:

Karhun sappea nuorille pojille sanoi Karhun Esa!»

»Joo-o, niinkuin silkkiä!»

»Se poika, se Mattu, se vain tekee lauluja kuin poika!»

»Äläs, mitä poika, mutta niinkuin *isä*.»

»Älä pistele isästä, tahi luunippu ajaa pian nenäs päälle kuin kantoon.»

Tällä tapaa haastellen kulkivat pojat kohti Toranperän kylää.

Oikein isot tanssit oli Toralan talossa, koska viulunsoittajatkin oli hankittu. Muuten oli tavallista, että tällaisissa iltatansseissa kylän kimakkaääniset tytöt kurkkuklarinettiaan soittivat.

Paljon oli väkeä, niin että tanssijat ainoastaan tuppaamalla pyörimään pääsivät. Takassa paloi suuri kantovalkea. Joukko nuorehkoja kylän akkoja istui uuninloukossa patapenkin päällä sukkia kutoen, suu tyytyväisyyden hupaisessa hymyssä. Pojat olivat enimmäkseen selvinä. Pitkät, notkovartiset hopeahelaiset piiput tuprusivat melkein jokaisen suussa. Tanssimaan lähtiessä toiset jättivät piippunsa joutilaana istuimille, mutta toiset antoivat niiden roikkua hampaissa tanssiessakin, jolloin piippu veti pään sivuväärään. Hiestä nouseva höyry ja tupakansavu muodostivat tuvassa paksulta tuntuvan ja haisevan ilman. Mutta kuka tästä jouti välittämään, kuka sitä huomasi! Se oli tavallista, jokapäiväistä. Viulu yksin siitä kärsi, soittajan ponnistuksista huolimatta sen kitisevät säveleet kuolivat ennen kuin ovensuuhun ehtivät, kuuluivat sinne kuin suljetusta arkusta. Soittaja itse näkyi tuon huomaavan, sillä mies sahasi jousella kuin olisi ääntä yrittänyt seipäistä, puri hammasta ja polki tahtia niska ponnistavassa lyyhyssä. Mutta tarpeeksihan se soitto kuitenkin kuului. Toistakymmentä paria yht'aikaa kiersi valssissa ahtaalla tilalla. Mutta siihen sitä riensivät kaikki kilvan. Tytöt vetivät poikia ja pojat vetivät tyttöjä riehuun. Yhteen jaksoon työntäisi piiriin uusia, tyrkkien edestään pois vanhoja. Taitavimmat tanssijat ne jotenkin kurssinsa pitivät, mutta huonoimmat sortuivat yhä syrjään. Mutta väsymys ei painanut eikä into laimennut. Poskipäät hehkuivat, silmät loistivat, hiki virtaili lakkien ja huivien alta. Honkina ja huohotus kuului siltä, kuin olisi kukin koettanut oikein hengen edestä saada kyllikseen.

Peräkamariin vetäysi tuon tuostakin joku, toisia taas sieltä tuli. Toralan poika Jaska näkyi olevan se, joka sinne vieraita vei. Mutta pianpa alkoivat siellä käynnin hedelmät näkyä, sillä juopuneitten huudahduksia rupesi kuulumaan, kerskauksia ja hokimasanoja. Tuvanovi kävi yhteen jaksoon, kuumuudesta hehkuvina kun tanssijat riensivät vilvoittelemaan ulos ja toisia yhä tuli sisään.

Uusia juurakoita lisättiin takkaan. Samalla kun siitä lähti loimottavaa, kirkasta valoa tanssitupaan, lisäsi tuli yhä jo rasittavaa kuumuutta. Mutta kun pelimanni alkoi soittaa polskaa, tarttui kuin tuli helmoihin. Jok'ikinen vedettiin esiin. Koko tupa muuttui yhtäkkiä kuin reunojaan myöten kiehuvaksi padaksi, jossa jokainen pisara näyttää olevan toisensa tiellä. Se ei ollut enää tanssimista, se oli jotakin muuta. Kukin pari pyöri kyynärpäät pystyssä, tölmäisyjä sai vähän itse kukin. Riemusta ja vallattomasta ilosta säteilivät kaikkien kasvot, nautinnosta ja tyytyväisyydestä hohtivat. Riidan soraääntä ei kuulunut, vain iloisia, vallattomia huudahduksia. Ei kukaan levännyt, ei kukaan väsynyt, vaikka olikin niin ahdasta, että toisinaan tuntui kuin seinäin täytyisi pullistua ja nurkkain ratketa.

Pihalta kuuluu suuren joukon raikuva, uhitteleva laulu. Sitä ei kukaan jouda kuulemaan, kaikilla on sisällä kyllä puuhaa, tekemistä itsensä kanssa, kilpaillessa voitosta ja pyörimisoikeudesta.

Ovi aukeni ja poikajoukko toistensa käsistä kiinni pitäen tupaan ryntäsi laulaen:

»Hurja luonto kun pojalla on ja merellä se nyt seilaa, älä sinä vanha kulta minua nyt enää meinaa.» --

Silloin joukot tuvassa syrjille sulloutuivat, kun Karhun Esat, Iikan Antit, Levalan Lompit ym. etupäässä nähtiin vetävän. Tytöt pistäysivät tulijain sekaan piiriin, mutta pojat vetäysivät hiukan onean näköisinä syrjille. Pelimanni nousi penkille seisomaan, pusersi yhä lujemmin joustaan viuluraukan kieliin, jotka ikään kuin viimeisiänsä valitellen vonkuivat. Lujasti siinä tömisteltiin, oltiin leviää ja komiaa.

* * * * *

Nurkassa, loukkokaapin ja kellokaapin välissä istuu Karhun Esa ja imee jonkun tanssijan pitkävartista piippua. Siitä hän uteliaasti tirkistelee lattialla riehuvaa tanssijoukkoa -- vasen silmäkulma on ilkeässä, pahaenteisessä rypyssä. Hän tarkkaa, miten Kuivasen Ella tuolla pyörittää Rekipellon Sannaa. Kummankin kasvoista hän ajatuksia lukee. Miten hölmöltä Ella hänen mielestään näyttää...! kun yrittää noin tahtia pitää ... kun leuka noin on olevinaan, kun silmät noin haarottavat, että hän nyt, muka ujostelee, kun »morsiamensa» kanssa saa hypellä!

Esan suu vetäytyy kurilliseen nauruun.

Saitkohan morsiamen, piru ollen...! Älä nyt siitä Ella ole namillasi, että se nyt niin kovin komiaa olisi tuo... Hölmö-parka!

Sannaa hän sitten tarkkaa, näkee miten huolettomasti hän heittää Ellan, joka ei koskaan näkyisi haluavan lopettaa. Esa tuntee yht'äkkiä myötätuntoisuutta Sannaa kohtaan... Komea se on sittenkin...! ei silmäystäkään Ellaan luo, vaikka hän vakoillen tuossa perässä ruinuttaa... Jahaa! Lompinko nyt pitää...

Komea se olikin, tuo Sanna, varteva, uljas ja rivakka. Silmäin loiste rohkea ja tulinen, varsi jäykkä ja voimakas. Pysähtyivät. Lomppi jäi. Sanna seisoi, pyyhki hikeä kasvoiltaan, ei ollut huomaavinaan, ei näkevinään, Esaa, mutta odotti kuitenkin.

»Tule!...» Esa tarttui Sannan käteen.

»Hoh!» pääsi naiselta puoleksi kummasteleva, puoleksi ilakoiva hillitty huudahdus. Kuumeentapaisesti työnsi hän ympärillä hyöriviä syrjään ja tarttui Esan käteen...

Mikä syy heillä oli yrittää pyöriä niin kovasti? Miksi he tanssivat niin pitkästi, että Esankin otsalta jo alkoi hiki tippua? Niin he tanssivat. Mutta kumpikaan ei toisensa silmiin katsonut, ei puhunut mitään eikä näyttänyt haluavan hellittää vaikka katkeisi. Esa kuitenkin ensin hellitti. Kun siinä erotessa silmät yhteen sattuivat, kohosi vielä valtavampi puna Sannan kasvoille ja suu meni nauruun. Niin Esankin kävi ja hän palasi paikalleen kellokaapin väliin, josta toinen juuri lähti tanssimaan. Hänen edessään tepasteli kolmoisjoukko nuoria poikia, jotka ainakin olivat olevinaan juovuksissa, ei tiedä olivatko. Ne kerskailivat ja rallattivat ja olivat miehiä olevinaan. Esa katseli heitä ja hymähteli, rupesi poikain kanssa juttelemaan, kinailemaan ja narrailemaan heitä.

Mutta Ella taas tanssi Sannan kanssa ja Esan pisti yhtäkkiä vihaksi...

»Jaska.» Hän veti luoksensa nurkkaan pojan, jota hän äsken matkalla oli niskasta puristellut.

»Tohditko lyödä tuota Kuivasen Ellaa?» kysyi Esa hiljaa.

»Häh?» kysyi poika, vaikka kyllä kuuli.

»Häh! Mä sanoin, tohditko sinä antaa leuoille tuolle Kuivasen Ellalle?»

»Ellalle?»

»Älä nyt sitä soita! Minä tulen auttamaan, kun sinä vain alat.»

»Tuletko?»

»Tulen. Mene vain ja anna leuoille, ja anna aikakädestä.»

»Mutta jos et sinä tulekaan.»

»Tulen minä. Ei suinkaan sen sinua anneta tappaa ja pyntätä.»

»Minä menen!» poika jo huudahti, mutta katsoi vielä epäröiden Esaa.

»Mene, mene nyt. Katso sopiva väli. Mutta älä nyt kohta mene.»

»Noh!»

Poika erosi Esasta, joka sivumennen koetteli rautapuntaria, joka riippui kellokaapin sivulla naulassa.

Yhtäkkiä läiskähti joukossa. Kuului Kuivasen Ellan tuima kirous. Tanssi taukosi. Levoton liike kävi yli koko tuvan. Kukin äänsi jollakin tavalla. Kirosi, siunasi, ulvahti. Rymäkkä oli syntynyt keskilattialla. Ryhmä temmelsi siinä jo kuin satajalkainen kummitus.

Naisetkin sekautuivat siihen ensin, tappelijoita erottaakseen. Mutta kohta saivat siinä ainetta useammatkin parit tukkanuottaan takertua. Se oli vielä kuitenkin vain tukkanuottaa, vähemmän pelottavaa.

»Herra mei ja hopiasta huusholli!» kiljahti Karhun Esa ja löi rautapuntarilla pöytään. Nyt tytöt pyrkivät erilleen, tunkeusivat ulos huoneesta. Tukkanuottailijat erosivat, lensivät yli tuvan lyömäaseita etsien. Mikä sai tuolin, mikä halon.

Jolle henki tuntui rakkaalta, tunki ulos tuvasta nyt, vaikka ahtaastakin. Karhun Esa näkyi odottaneen, että muut ehtisivät alkaa ja juttuun sekaantua, että hän sitten vasta jäljestäpäin huomauttaisi itsestään ja esiintyisi rauhantekijänä, hän, Karhun Esa.

* * * * *

Ulkona on pimeä ja sataa hiljaa. Tuvasta kuuluva melske, räiske ja pauhina muistuttaa omituisesti niistä mielikuvituksista, joita synnyttävät kertomukset tulivuorten sisäisestä pauhusta. »Tuvanovi oksentaa ihmisiä kuin kuonaa, ihmisiä, jotka valittavat, kerskaavat, parkuvat ja kiljuvat, synnyttäen pihaan tultuaan omituisen möyhyn. Vähitellen pauhu sisällä taukoo, muuttuen yksityisiksi ääniksi ja ryskäämisiksi, kuulostaa siltä kuin kuolemaantuomittu jättiläinen viimeisiänsä potkisi. Vähitellen levenee meteli koko kylään, juostaan, kirotaan, itketään ja voivotellaan.

Sade saa vauhtia, se näyttää tahtovan sammuttaa syttynyttä vihaa.

Tuvassa on jäljellä Karhun Esa, Iikan Antti ja Levalan Lomppi; ei näy isäntää, ei emäntää.

»Nyt pojat lähdetään!» virkahtaa Esa, kun paiskaa kiinni tuvan oven.

»Joo!» myöntävät toiset, voitollinen, hymynsekainen ilme kasvoilla. Mutta liikkeistä ja äänestä värehtii vauhka pelkoisuus. Varoen he liikkuvat, karttavat ikkunan lähelle menemistä ja oviloukossa hetkisen neuvottelevat. Valitsevat sitten halkojoukosta kukin itselleen yhden, lyövät oven selälleen, hyppäävät kiljahtaen porstuaan, portaille...

Ei siis ovipielissä ollut ketään väijyksissä! Tarhalta ja maantieltä kuuluu sohua. Toverit oikaisevat tuvanpäädyn kautta vainiolle. Nyt ei ole enää nurkkia, väijyjille piilopaikkoja. Valtaavana herää toveruksissa voittajan rajaton itseluottamuksentunne ja halu kuuluttaa tekoaan koko maailmalle. -- Sanomattomassa tunteenpuuskassa tarttuvat he toistensa kaulaan ja ratkeavat vetämään:

»Puukko se oli vain pikkuinen, Mutta Heikki se oli suuri, Yksin seisoi ovella Kuin linnan kivimuuri.»

XI

ESA!

Koko yön kuljeksittuaan paikalta toiseen saapuivat Esa ja Levalan Lomppi Karhuun. Mutta ikään kuin jokin painajainen olisi Esaa vaivannut, rupesi hän heti kotiin saavuttua ihmettelemään miksi tänne oli tultu. Muori oli hankkinut heille pullollisen viinaa, jota väen ylösnousun aikana vielä ryypiskelivät. Väliin kuului kamarista laulunräminä, väliin tanssin hypähdys, väliin oltiin aivan hiljaa.

»Kuule», virkkoi Esa, kun molempia näytti rupeavan nukuttamaan, »tänä päivänä alkavat Laitalan Valeen ja Järvelän Santran häät.»

»Alkakoot», tuumi Lomppi huolimattomasti, silmät puoliummessa.

»Minä ainakin menen sinne», jatkoi Esa.

»Sinä? Onko sinua kutsuttu?» Lomppi alkoi virkistyä.

»Kutsuttu! Ei. Mutta vähät siitä. Lähdetkö sinä?»

»Häihinkö?»

»Mihinkä sitten, kuin häihin! Älä nyt nuku kun puhut.»

»Mennään vain.» Lomppi haukotteli. »Ensin pitäisi saada vähän nukkua. Saamari, kun mua kovin unettaakin.»

Esa jo alkoi levottomasti kävellä.

»Minua ei uneta yhtään, ei vähääkään, ei niin merkkiäkään!»

Lomppi taas vähän torkosi ja virkistyi. Häntä näyttivät elähdyttävän muistot.

»Peeveli, mutta ne saivat selkäänsä!» virkahti hän ja nousi ikään kuin innostuneena.

»Mitä vielä, ei ne paljoa saaneet», väitti Esa, näyttäen siltä, että hän enemmän ajatteli muuta kuin tätä.

»Kyllä ne saivat tarpeeksensa. Mutta mitä varten sä sitä Ellaa löit? Onko teille tullut paha väli?» Lompin silmät muljottivat selkoselällään niin laiskasti, että hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa saadakseen pidetyksi niitä auki.

»Minä lyön ketä tahdon!»

»Et sinä nyt niin lyö, vaikka olisit hyväkin.»

»Lyönpä! Vai luuletko, että mä pelkään?» Esa pyörähti silmät palavina Lompin eteen. Vitkalleen, ikään kuin uninen ainakin, nousi tämä öristen seisomaan:

»Meinaatko sinä kimppuun käydä, vai?...» Lompin ääni oli sekin uhitteleva. Esa, joko siitä tai jostakin muusta syystä, sai yhtäkkiä hänessä harvoin tavattavan peruuttamishalun.

»No enhän minä sinua lyö, pöhlö», nauroi hän.

»Minä ajattelin, että jos sinä minua meinaat...» Lomppi istui uudelleen lausettaan lopettamatta. Esa oli tällävälin heittäytynyt selälleen sänkyyn, mutta sieltä hän yhtäkkiä kavahti istumaan.

»Kuule, lähdetään ajolle! Pannaan tuolta meidän kopukka rattaiden eteen.»

»Mennään vain, mutta pannaan aluksi vähäksi aikaa makuulle.» Lompilla oli niin uni, ettei hän tahtonut voida enää silmiään auki pitää.

»Kuka nyt maata viitsii! Makaa haudassa, siellä on parempaa aikaa.»

Lomppikin innostui vihdoin. Esa meni tupaan, ajoi Matin asettamaan hevosta. Muori ei tohtinut Esalta mitään kysyä. Hän meni pihalle ja koetti Matin kanssa arvailla mihin siinä nyt lähdetään. Mutta mistäpä sitä Mattikaan tiesi. Muori huokaili ja valitteli, että mikä tässä tulee eteen, kun ei tuo enää kokottelekaan työhön... Ja kun se ryöstöhuutokauppakin nyt ainakin tulee ensi maanantaina, niin sitten se ainakin kaikki rentoon heittää.

Äiti jo ratkesi itkemään ja valitti, että kerjuu tässä on edessä ennen pitkää. Kun nuo hyväkkäät kanssa nyt juuri rupesivat hakemukseen panemaan, ikään kuin eivät tuollaisten saatavain perille pääsisi. Olisi edes akan ottanut, niin siitä ehkä vähän asettuisi ja sitten talonsa pitäisi ja minäkin olisin tässä jollakin kurin mennyt vanhat päiväni...

Muori heltyi yhä, läheni hevosta, joka yht'aikaa hänen kanssaan oli vanhentunut. Ruunan kyljet olivat laihat, selkä notkossa ja silmät loistottomat ja himmeät.

»Ruuna-parka», virkkoi muori ja taputteli hevosta kyljille, kyynelten juostessa omista silmistä.

»Sanoiko se Hautalainen todella, että hän vie Esan käräjiin siitä hevosenajosta?»

»Uhkailivathan ne molemmatkin ja kiukussa olivat vahvasti.»

»Kaikista sitä nyt käräjiinkin viedään. Ennen vanhaan, kun minä olin nuori», alkoi muori kertoa miten pojat silloin olivat vallattomia, eikä niistä sellaisista käräjiin menty.

Porstuasta kuului poikain askelia ja ääniä. Muori säpsähti, vetäysi nurkan taakse piiloon. Hädissään sysäsi seinään sormensa, jonka ympärillä oli tukko. Haava rupesi kipristelemään ja tuskallisen näköisenä alkoi muori viihdytellen heiluttaa kipeätä kättänsä. Yritti sen ohessa kuunnella puheita pihalta.

Lomppi rupesi heti köntimään rattaille, johon heinäin päälle oikaisi pitkälleen. Esa seisoi miettivän näköisenä tuikeasti katsellen ruunaa, tuota laihaa, vanhaa konia. Sitten koperoi suitset maasta käteensä, huitaisi perillä hevosta useampia kertoja. Paljon ei vanhus tuosta välittänyt: ensi iskulla potkaisi yhdellä jalalla, toisella luimisti korviaan ja huitaisi päällään lyöjäänsä kohti hampaat irvissä, mutta ei yrittänytkään karkuun. Esa vimmastui tuosta verrattomasta laiskuudesta ja rupesi suomimaan vanhusparkaa oikein hengen edestä. Sittenpä sai sen hyppelemään, tempomaan ja lyyhistelemään. Vanhaan hevoseen näkyi palaavan kuin jonkinlainen kajastus muinoisesta rivakkuudesta.

»Ään!» karjui Esa ja tempoi molemmista suitsiohjaksista, että hevonen oli lyyhistyä takapuolilleen. Mutta silloin taas seurasi isku, joka pakotti sen eteenpäin ryntäämään. Tuo nykiminen alkoi jo tuntua rattailla makaavasta Lompista ilkeältä. Rupesi kyselemään, että mitä hittoa se siinä nyt tempoo?

»Kyllä se nyt jo hyppelee!» virkkoi Matti tallista. Äänestä kuului, että hän nauroi.

»Häh?» kysäisi Esa ja kääntyi sinne päin.

»Sanon vain, että kyllä se nyt jo hyppelee», uudisti Matti.

»Kuule, Matti», sanoi Esa ja läheni suitsiohjakset kädessä tallia. »Ilveiletkö sinä?»

Matti kavahti.

»Mitä ilveilemistä se sitten on? Minä vain sanon...»

»Kyllä sinä ilveilet!» Esa heitti suitset, meni talliin ja otti Mattia rintapäihin.

»Kaa, mitä sinä nyt?» Matti tarttui hänkin Esan rintapieliin.

Jo hämärti päivä siksi, että Matti saattoi nähdä Esan kasvojen kummallisen ilmeen.

»Mitä sinä kummailet?» uudisti Matti, kun ei Esa puhunut mitään, hammasta vain puri ja hypähteli.

»Kuule Matti, emmehän me ole koskaan riidelleet, emmekä tapelleet ennen?» kysäisi Esa vihdoin.

»No ei, mutta mitä sinä nyt turhailet?»

»En minä turhaile. Sinä nauroit sillä, ettei mulla ole parempaa hevosta. Sitä minä en kärsi. Ja samalla kun sinä kerran *nauroit*, ajattelit sitä, että meille tulee ryöstöhuutokauppa, ja sitä, kun Hautalainen...» Esan valtasi niin kiukku, että hän pyöritti vain hammasta purren päätänsä.

»Mutta olkoon nyt», jatkoi hän, ja ääni tuntui itkunsekaiselta. »Kun sinä pelkäät, niin olkoon anteeksi. Kyllähän sinä sen tiedät, että minä sun löisin seinään, voisin tappaa kuin kissan. Mutta meillä on ollut hyvät välit ja olkoon nytkin, Matti.»

»Noo.»

Esa löi Mattia olkapäähän ja kuiskasi:

»Matti, sulle sanon, että tänä päivänä kuuluu kamaloita.»

»Kuule, Esa, mitä sinä aiot?» kysyi Matti sydämellisellä osanotolla.

»Aion, mitä aion, kyllähän sitten kuulet. Mutta en minä hevosen ajosta linnaan mene, enkä köyhänä tässä kävele, kun ne rupeavat velkoja hakemaan.»

»Ei sinun nyt siltä vielä tarvitse köyhänä olla. Hanki rahoja ja maksa sille Saviojalle.»

»Mitä? Kuka minulle rahaa antaa! Kuule, ei minua ole luotu isännäksi eikä rengiksi, mutta karskiksi vankipojaksi. Vielä sitä lauletaan Karhun Esastakin!»

»Älä nyt sellaisia! Eihän ketään ole vangiksi luotu?»

»On minut. Äitini tappoi isäni, tiedäthän sinä sen. Lastu ei lennä kauas kannolta.» Ikään kuin säikähtäen omia sanojaan katsahti Esa arasti Mattiin.

»Kuule, minä puhun kenties liikoja, mutta niin minä uskon, ettei äitini ole syyttä miehensä murhasta kärsinyt. Kun minullakin olisi ollut ihmistenmoinen äiti, niin kyllähän minustakin olisi ihminen tullut, Matti! Mutta kun äitini on juonut aina, niin hän ei ole ikänä antanut minulle hyvän neuvon sanaa, että vain olisi itse saanut elää niin kuin halutti. Niin se talo on mennyt.»

»Tuletko sinä, Esa, vai?» huusi Lomppi.

»Odota! -- Mutta sen sinä, Matti, tiedät, että varas ja rosvo en minä ole ollut ikänä. Vaikka olenkin sellaisten, kuin Karin Vennun kanssa pitänyt seuraa, niin en ikänä sen vuoksi. Mulla on hurja luonto, ja sentähden olen ollut heidän seurassaan. Mutta kun ei mulla ole halua toisen oman päälle, niin siitä Vennukin on ruvennut vihaamaan. Vihatkoon! Se on minulle -- Jumaliste onkin! -- saman tekevä. Sentähden en minä viitsikään linnaan mennä niin tuiki huonosta asiasta kuin tuo konijuttu. En ikänä!»

»Mutta eihän siitä linnaa tulekaan?»

»Tulee siitä, kyllä ne sen hevosvarkaudeksi saavat väännetyksi. Niillä on minulle sydänvihaa. Mutta olkoon miten on, minun on jo monta viikkoa ollut niin paha olla, niin, *niin helvetin paha*, että tähän täytyy tulla muutos. Ajattelin minä jo vähän toisenlaistakin muutosta, mutta ei se tapahtunut. No minä menen linnaan, onhan se edes jotakin... Mutta, Matti, anna anteeksi, jos minä olen joskus ollut häjynkurinen. Ja hyvästi nyt.»

Esa otti Matin kädestä. Tämän kasvot vääntyivät kummallisesti itkuntapaiseen väärään, eikä hän saanut sanaa suustansa, vaikka nähtävästi sitä tarkoitti.

»Hyvästi, älä muista pahaa.»

»No, mutta, oikeinhan sinä nyt lähdet niin kuin iäiselle reisulle. Emmekö me, velikulta, riisu hevosta talliin?»

»Ei, ei riisuta. No kukapa sen tietää, vaikka lähtisinkin iäiselle, ei sitä tiedä... Mitä minusta sitten on lukua.»

Mutta nyt purskahti hän itkemään ja meni tallista ulos. Matti näki, että Esaa painoi jokin hirveä tuska. Tämän puhe muuten oli niin odottamatonta, niin kummallista ja herätti rengissä niin suurta myötätuntoisuutta, että hän ei voinut pidättää itseänsä hyppäämästä Esan perään ja ovella tarttumasta häneen sylisin.

»Me-e-enen minä!» Esa riuhtaisi itsensä irti ja hänen huudahduksensa oli taas tuollainen tavallinen, lihallinen.

»Kuule, pannaan hevonen talliin», pyysi Matti.

»Ei. -- Hevonen!» Esa tempaisi suitsista, istui rattaille, missä Lomppi oli nukahtanut, tempoi ohjaksista ja löi hevosta. Se lähti konkaroimaan mikäli jaloista lähti.

»Mitä se nyt sanoi?» kysyi muori Matilta, tullen nurkan takaa.

Matista tuntui kysymys enemmän utelemiselta, kuin äidin huolta ilmaisevalta.

»Se sanoi», virkkoi Matti painavasti, »että jos hänelläkin olisi ollut ihmistenmoinen äiti, niin hänestäkin olisi tullut ihminen.»

Muori kääntyi kuin väkkärä tupaan päin.

»Aina te mun niskaani lennätte», itki hän mennessään.

* * * * *

Esa ruoski hevosesta kaiken juoksutaidon mitä siitä suinkin lähti. Levalan Lomppi makasi rötköttäen kärrynlavalla ja lauleli rallattaen kaikki rekivirret sikin sokin. Toisinaan Esa innostui laulamaan hänkin, ja silloin he kahden kilpaa huusivat, että taivas kajahteli. Toisin vuoroin Esa taas istui synkkänä ajatuksiinsa vaipuneena eikä näyttänyt ensinkään kuuntelevan kumppaninsa kulotusta.

»Mutta, mihinkä me ajamme?» kysäisi Lomppi vihdoin, kun jo olivat ajelleet tunnin, toista. Hiisi olkoon, tässä jo alkaa tulla vilu.»

»No, vaikka tuohon», virkahti Esa, käänsi hevosen maantien vieressä olevan mökin pihaan. Toveri rupesi kiroilemaan.

»Mitä sinä nyt aiot? Haluttaako sinun körttisaarnaa kuulla?» kyseli.

»Haluttaa», sanoi Esa silmät hienossa ivahymyssä.

Mökin ikkunaan ilmestyi useita kasvoja. Esa jätti hevosen panematta kiinni ja lähti tupaan. Lomppi seurasi.

Mökin isäntä oli yksi innokkaita heränneitä, Suutari Erkki, hän, jolla oli niin raikas veisuuääni ja joka toisinaan saarnailikin.

Erkki istui työssään työpöytänsä ääressä, kolme lasta kurkisteli penkillä ja vaimo polki rukkia. Oppipoika istui vastapäätä mestaria työpöydän toisella puolen.

Esan ja Lompin tupaan astuessa oli suutari juuri neuvomassa oppipoikaa, eikä ollut huomaavinaan tulijoita. Vaimo loi heihin syrjäisen silmäyksen, käski istumaan ja polki keskeyttämättä rukkiaan.

»Istumaan», virkahti hän uudelleen.

Kumpikaan pojista ei tervehtinyt. Lomppi tuli sisään hiljakseen laulaa hoilottaen ja meni suoraan suutarin ääreen. Siinä kumartui nojaamaan työpöytään. Se oli vähällä mennä nurin, jollei mestari olisi ehtinyt painamaan toisesta päästä.

»Älä käy siihen kiinni, kaadat koko pöydän», virkahti suutari nyreästi.

»Älkää suuttuko, mestari, ottakaa ja saarnatkaa tälle Esalle yksi hyvä sakuska.»

»Mene pois siitä, etkö näe, että olet tielläni», huomautti suutari taas, kun Lomppi oli käden tiellä pikilankaa vetäessä.

»No, saakeli tuota, mestari, saarnatkaa nyt ... yksi sakuska.»

»Mitä sinä siinä...» Esa tempasi Lompin käsipuolesta edemmäksi ja meni itse istumaan suutarin ääreen penkille. Rupesi oikein ihmisittäin juttelemaan.

»Onko mestarilla nyt hyvin kiirettä?»

Suutari katsahti pitkään Esaan, että oikeinko se tosissaan noin ihmisittäin puhuu?

»Kylläpähän sitä on kiirettäkin», vastasi.

»No rupeaako tuo Jussi oppimaan? Se on meidän kylän poikia.»

»Kyllä Jussista suutari tulee.»

Lomppi pani piippuunsa.

»Se on, tuo Lomppi, sellainen ilkeännahkainen, mutta ei sitä pelätä tarvitse», kuiskutti Esa suutarille.

»Enkä minä juuri kesken pelkääkään», tuumi suutari.

»Mutta, antakaahan nyt, suutari, viinaryyppy», alkoi Lomppi uudestaan.

»Ei ole tässä viinoja.»

»Köyhäpä sinä olet.»

»Koskapa ne suutarit niin rikkaita lie olleet.»

»Lyökää sitä», kuiskutti Esa suutarin korvaan, »kyllä minä autan.»

Suutari pudisti päätä. Lompille hän sanoi:

»Luuletko sinä, että tuo on sopivaa, tuo tuollainen? Kyllä on sullakin jo siksi päiviä päässä, että saattaisit ruveta ihmisten lailla olemaan.»