Part 12

Mutta kaiken tämän yläpuolella hän tunsi, ensin sekavammin, sitten yhä selvemmin, kummallisen, selittämättömän halun saada omakseen Järvelän Santra. Kuultuansa, ettei Santra ollutkaan Korvenloukolla silloin, kun hän oli siellä sitä varten, saavutti raivostus. Se tuntui hänestä suoranaiselta vääryydeltä. Santran juttu oli siksi harvinainen, omituinen ja Esaa puoleensa vetävä, että hän olisi tahtonut kaikella muotoa olla mukana, joukossa. Kun nuo toiset asiat olivat nuorelle, välittämättömyyteen tottuneelle miehelle rasittavia ja ikäviä, kun ne kerran panivat hänet makaamaan ja mörröttelemään, niin hän tarvitsi jotakin virkistävämpää, jotakin mielensä mukaista uneksittavaa. Santra tarjoutui kuin itsestään siihen. Esa uneksi.

Kenties ensi kerran elämässään uneksi ja ajatteli hän näiden päiväin kuluessa vakavaa avioliittoa. Mistä se tuli? Kenties siitä, että hän rupesi vaistomaisesti tuntemaan saaneensa kylläkseen nuorenmiehen elämästä. Tuo tappio oli kova kolaus hänelle. Esa oli siksi järkevä, että voi huomata kunnollisen koston korvenloukkolaisille hiukan mahdottomaksi; sitä hän kuitenkin tiesi odotettavan. Mutta siitä velvollisuudesta päästäksensä olisi sopivin naida.

Rikas naiminen vakaannuttaisi toiselta puolen taloudellisenkin aseman. Saisi velkansa kuitiksi, rupeaisi porhona elämään...! Esaa innosti.

Ja Santrassa pyöri hänen ajatuksensa, semminkin ensi päivinä. Hän mietiskeli, olisiko sitä mitenkään mahdollista enää siten järjestää? Itsekseen kiven kovaan vakuutteli, että jos vain tietäisi Santran itseensä suostuvan, niin kyllä hän sen myöskin sitten pitäisi, vaikka koko maailma olisi aseitten ja puukkojen kanssa vastassa. Mutta Santran suostumusta hän epäili. Hän muisti entisestään, miten Santra oli häntä kohdellut.

Sellaisten tapausten mieleen johtuessa tulinen luonne nousi lovestaan ja mies julmistuneena yksikseen riehui. Toisinaan teki äkkinäisiä päätöksiä siinä hetkessä lähteä Järvelään koettamaan. Jos ei onnistuisi, niin tekisi ihmeitä siellä. Mutta sellaisissa kohtauksissa tulikin ilmi, ettei mies eikä miehen asiat olleet niin kuin ennen: hänen päätöksensä laimenivat ennen kuin ehti niitä toteuttaa. Eivät ne laimenneet oikeastaan kiukun puutteessa, mutta henki ikään kuin väsyi ja ehtyi, tuntui olevan kuin palkeet rikki. Sellaisina hetkinä, kun huomasi palkeensa vuotavan, äkkäsi, että joku ikään kuin pidätti häntä lähteämästä, ja silloin hän itki. Sillä tavoin sappi pehmisi. Tähän otaksui hän luonnollisten syiden vaikuttavan: kun ei ollut kunnon hevosta eikä rahaa millä sen ostaa; ja kun tuo velkahakemuksen ruma juttu lie pitäjällä liikkeellä, niin sekään ei suinkaan olisi miksikään eduksi, kun sellaiselle asialle lähtee.

Lopultakin jäi painavimmaksi esteeksi köyhyys. Hän ei ajatellutkaan mennä Saviojan Villeltä rukoilemaan lykkäystä, sillä hän otaksui, ettei tämä kuitenkaan uskaltaisi ryöstöön asti tulla. Luuli Villen vain peloittelevan. Juttua ja puhetta, jonka arvasi asiasta pitäjällä olevan, hän piti pahimpana.

Kaiken aikaa huomasi hän asemansa juuri tältä kannalta löyhimmäksi, ja kun Santra näytti olevan niin tavoittamattomissa, värehti mielessä toisinaan Rekipellon Sanna.

Tämä oli kuuluisa, rikkaitten vanhempain tyttö. Oli hurja ja vallaton, edellä muita, oli maannut melkein joka pojan kanssa, renttujen ja parempain. Hurjailemalla, kuten sen ajan pojatkin, näkyi itselleen aikovan mainetta hankkia, ei mistään aidoista väliä pitänyt. Tuosta tytöstä oli koko toverikunta paljon pitänyt, se oli niin aatteen, niin hengen mukainen. Sannassa ei ollut mitään hienoa, hillitsevää, hän oli komea, kiihoitteleva. Siitä pojat pitivät. Esakin oli erittäin pitänyt, ja viime aikoina useinkin sinne yöpynyt. Ja oli häntä jo ajatellut morsiamekseenkin. Se oli aina tuntunut niin somalta tuo Sannan seura ja hänessä oli niin paljon Esan vaatimusten mukaista.

Mutta nyt kun hän todella rupesi ajattelemaan vaimoa, jonka toisi kotiin, jolle antaisi emännyyden, niin tuntui Sanna Santran rinnalla kuin väärältä puulta, joka ei sovellu seinään, ei kynnykseen. Esa ei itsekään tietänyt oikein minkä vuoksi se nyt siltä tuntui, eikä hän ensimmältä asettanutkaan häntä Santran rinnalle, sillä hän ikään kuin vaistomaisesti tunsi, että olisi synti heitä rinnakkain asettaa. Miksi? Sitä ei hän edes ajatellut. Hän sen vain tunsi.

Mutta päiväin kuluessa vaatimukset supistuivat. Raha-asioihin kun kaikissa yrityksissään näytti kompastuvan, niin niiden eteen hän myöskin seisahtui.

Sanna alkoi taas näyttää mahdollisemmalta aarteineen, vaikka toisinaan vielä ikään kuin jostakin sisällisestä inhosta puistatti.

Esa tiesi, että jos ei hän olisi Sannan luona kuljeksinut, karkoitellut sieltä poikia tuon tuostakin yökenkään ja jäänyt itse tilalle, niin Rekipellon Sannan olisi jo aikoja sitten joku ottanut. Häntä hiukan nauratti, kun näki siinä vaikutusvaltansa, mahtinsa hedelmiä. Mutta samalla, kun muisti tämän kilpailun, kohosi Sannan arvo silmissä: koska se muille kelpaisi, niin miksei hänelle. Siitähän tuon saisi eukon, ilman tuskaa ja vaivaa, saisi rahoja, pääsisi veloistaan ja rupeaisi elämään kuin pellossa.

»Tämä tällainen elämä ei ainakaan kelpaa!» hän huudahti itsekseen.

Sanna jo seisoi Santran rinnalla rahoinensa, jotka oli helppo saada: kättä ojentaa vain! Jollei olisikaan ollut tuota Korvenloukon juttua, jollei tuollainen, erityinen kilpailun halu olisikaan estänyt, niin kenties olisi hän jo Santran heittänyt ajatuksistaankin, mennyt ja tehnyt kauppoja Rekipellossa. Mutta kosto! Mihin se sitten olisi jäänyt?

Näissä mietteissä Esa melkein koko viikon kulutti. Omituisinta oli, että hän hyvin vähän ajatteli Saviojan Villeä sekä syitä, minkä vuoksi tämä oli ruvennut ryöstöä hakemaan. Ei hän edes syvemmin ajatellut kostoa Villelle, joka siten sai jäädä miltei rauhaan, olla kuin syrjäisenä koko näytelmässä.

Mitähän olisi Esa sanonut, mitä olisi ajatellut, mihin rynnännyt, jos olisi tiennyt, että Savioja oli hakemuksen toimittanut körttiläisten kehoituksesta, että nämä toimiskelivat, saadakseen kaikki hänen velkojansa liikkeelle ja aikoivat hänet siten kukistaa? Olisi kenties yliluonnollisessa kiukussaan silloin puukko kädessä rynnännyt syyllisten kotiin tekemään ihmeitä, hänen ihmeitänsä, joista hän niin usein puhui ja joita kyllä usein teki ja joita kaikki ihmettelivät.

Mutta Esa ei siitä tiennyt. Hän vain naimista mietiskeli, ajatteli rauhan keinoilla pulasta päästä. Eikä koko viikolla käynyt hänen luonaan kuin pari toveria, jotka melkein saman tien saivat takaisin mennä, Esa kun vain itsekseen mörrötti, ei kenellekään ajatuksiaan ilmaissut, ei sydäntään avannut, ei neuvoa etsinyt.

Äiti muori alkoi luulla pojan tulevan hulluksi ja rupesi häntä säälimään. Äiti on aina äiti! Eräänä päivänä, kun piialla haetti viinaa toisen talon muorilta, meni Esan luo kamariin pulloinensa. Esa maata loiti sohvassa ja katseli kulmainsa alta äitiä.

»Mikä sinun oikein on, Esa? Aivanko sä nyt makaamalla... Taidat sä olla kipeä. Haetin Toiskan muorilta vähän... Koetas ottaa ryyppy.»

Esa katseli ihmeissään, käski muorin ensin itse ryypätä. Ja muori ryyppäsi, näytti, ettei siellä myrkkyä ole. Sitten Esakin ryyppäsi. Muori rupesi siunailemaan ja oikein kauniisti puhumaan: häntä on ruvennut oikein pelottamaan, että mitä se makaa. Tutkaili kipuja, kysyi, että sitä ryöstöäkö se murehtii? Rupesi itkemään ja kehoitti Esaa menemään Saviojan pöhlön puheille pyytämään lykkäystä ja selittämään, ettei tässä nyt mitään hätää meillä vielä ole, että kyllä hän omansa saa, ettei nyt niin kova olla, ja alkavaa asukasta hätyyttää...

»Akka sun pitäisi ottaa ja katsoa vähän rikkaanlainen», muori viimeiseksi päätyi esittämään. »Ota tuo Rekipellon Sanna!» Muori katseli ystävällinen hymy huulilla poikaansa, joka oudosti muljotteli.

»Ettäkö tulisi sulle juoppotoveriksi?» kysyi Esa ilkeä ilme kasvoilla. Muori rupesi jotakin mutisemaan, pisti pullon taskuunsa ja lähti tupaan.

»Yksikö ryyppy sieltä vain riittikin? Antaa tänne sen pullon», Esa perään muistutti. Muori taas mutisi jotakin, rupesi lihavaa nenäänsä nyysäämään ja kyyneliä vuodattamaan.

»En minä kaikkia anna», sanoi.

»Mikä siinä on kuin antaminen. Tänne vain!»

Muori näki, ettei siinä muu auta. Kyynelet vuotivat silmistä, eukko kun tunsi syvästi vääryyttä kärsivänsä. Viimeisessä epätoivossaan hän nosti pullon huulilleen ja kaatoi suuhunsa puolet sen sisällyksestä, ennen kuin Esa ehti hätään ja otti pullon pois.

»Kun kehtaat olla hävytön», valitti muori tupaan mennessään.

Mutta Esa otti oivan ryypyn, meni ja paneusi uudestaan sänkyyn.

IV

»MINÄ TAIKKA SINÄ...»

Muutaman päivän kuluttua tuli Esalle ikävä. Kutsui Karin Vennun, Kuivasen Ellan ja Koipi-Siukun kanssansa hauskaa pitämään. Kutsutut olivat saapuneet ja kaiken päivää kuului Karhusta mellastava rähinä. Talon väestä ei kotosalla näkynyt muita kuin muori ja Esa.

Muorillakin oli hauskaa. Hyvänmielen näköisenä tassutteli hän tuvan lattialla epävarmoin askelin, toisinaan ennemmin valahti kuin tahallaan istui rahille, jolloin huoahtava »hoh, hoh, hohhoijaa» pääsi ääneen. Kurtistuneista poskirypyistä helotti punakka, ikään kuin kylmettyneen väri ja suu suippeni omituiseen suppuun, silmät vetivät tirralleen juuri kuin niitä olisi päivä huikaissut. Kerran istuessaan hän rupesi itsekseen nauraa hytkyttelemään ja heti sen perään herahti loilottamaan, juuri kuin valtaavan ihastuksen aihe olisi mieleen siinä hetkessä johtunut:

»Vanha loikka luuli, jottei meillä tulla juttuun.»

Hän lauloi sen vapisevalla, mutta sentään asianhaaroihin katsoen sointuvalla äänellä ja rupesi taas nauramaan.

»Vanha loikka luuli, jottei meillä tulla juttuun...»

Se näytti verrattomasti huvittavan. Jo kolmannen kerran hän samaa matki ja kovensi ääntänsä yhä. Kamarista kuului katkonaisia ääniä. Sieltä tuli ulos Koipi-Siukku ja kuuli muorin laulavan.

»Kas se, mummo!» huusi Siukku. »Vanha loikka luuli, jottei meillä tulla juttuun...» Hän tempaisi muoria käsistä ja rupesi tätä pyörittämään laulun tahdissa, jota nyt molemmat säestivät. Mutta ilon lopuksi muori kompastui ja kaatui lattiaan pitkin pituuttaan, jäi siihen ährimään ja Siukku nauroi hänen nousuyrityksilleen, sen ohessa hokien:

»No mutta ... no mutta ... saakuri, antakaas kun minä autan tuota...» Hän hosui, juoksi ja puuhasi lihavan muorin ympärillä, nauroi, eikä sentään ryhtynyt auttamaan. Muori vihdoin oli päästä ylös, Siukku oli auttavinaan, mutta auttoikin vain kaatumaan uudestaan. Muori jo yllätteli noitumaan. Vihdoin Siukku auttoi ylös.

»Hoh», sanoi sitten, kun pystyyn pääsi, »hoh, kun mä lähdin oikein kaatumaan, mutta tules vielä. Vanha loikka luuli...»

»Ka, en pelaa enää, peästähän menemääh!» kuului kamarista arkangelilaisen murteella selvä huudahdus. Siukun tihrusilmistä, niin vähän kuin niitä näkyikin, välähti omituinen kiilto. Kohta perään kuului toisten, ylimmäisenä Karin Vennun ääni, vaativan häntä, joka kieltäytyi, pelaamaan, sanoivat häpeämättömäksi, kun voitoiltaan erkanee. Karjalainen taas väitti, että hän oli tapannut jo kaikki rahansa, nyt sai muutaman kopeekan takaisin. Rupesi itkemään ja rukoilemaan, että häntä armahdettaisiin, että hän on köyhä, perin köyhä mies, lapsia ja maatuska kotona...

Muori ei nähtävästi huomannut koko melskettä, sillä hän yhä uudisti hupaisen loilotuksensa ja jo pari kertaa vaati Siukkua uudestaan tanssiin. Mutta Siukku vetäytyi sanaakaan virkkamatta kamariin.

Siellä karjalainen lakittomin päin, kasvoilla juopuneen pelonalaisen veltto, surkuteltava ilme, juuri lankesi polvillensa Vennun eteen, joka häntä käsivarsista puristeli. Korttikasa oli pöydällä, jonka päässä Esa nojaili kättensä päällä ryömällään.

»Perkele!» huusi Esa hermostuneesti, kun näki ryssän polvistuvan. »Ota lipetti!»

»Ka, hyvä veli, määnhän mie, peästähän, laskekaa!» huusi ryssä itku kurkussa.

»Kuka sinua pitää, mää niin pitkälle kuin tie piisaa!» huusi Vennu ja työnsi ryssän kumoon. Tämä riensi ylös.

»Voi hyvä ristiveli, pyhä veli, minä oon niin köyhä että...»

»No jokos se Ontro nyt...? Voitoiltasiko erkanet?» Koipi-Siukku läheni häntä juuri, kun tämä pani laukkua vapisten selkäänsä.

»Ka, sie pyhä velih, mahat uskoo, kun kaikki pelattih ... ihan...»

»Älä usko, Siukku, älä laske, pelataan sen huivia», sanoi Ella, joka selällään loikoi kamarin sohvassa.

Samassa tuli muori kamariin nuuskatoosa kädessä. Esa oli vaipunut ryömälleen kättensä päälle ja näytti nukkuvan. Vennu lähti ulos kamarista, vaihdettuaan Siukun kanssa merkitsevän silmäyksen.

»Niin, no, mitä sun laukussasi on?» sanoi Siukku, »onhan siellä jotakin pelattavaksi kelvollista». Hän nauroi ja tahtoi, että asia piti ymmärtää enemmän leikilliseltä kuin todelliselta kannalta. Karjalainen rupesi uudestaan pyytämään ja rukoilemaan. Ellasta tuo oli niin hauskaa ja virkistävää, että hän nousi ylös ja kävi myöskin Ontroa kiusaamaan.

»Mitä ne Ontrolta...? Ota nuuskaa pyhä veli», virkkoi muori.

»Aa muori...»

Siukku jätti heidät kolmisin nuuskaamaan ja pujahti ulos. Hän löysi Vennun ulkopihalta.

»Aiotko sinä...?» kysyi Vennu ja huulilla väreili omituinen, punnitseva hymyily.

»Aion.» Siukku ärjäisi tuon pidätetyllä äänellä vilkaisten samalla ympärilleen.

»Ei täällä ole ketään», sanoi Vennu, arvaten Siukun ajatuksen, mutta vakuudeksi katsellen itsekin ympärilleen. »No, jos se maksaa vaivan», jatkoi hän ajatuksissaan.

»Vähintäin sata ruplaa. Sillä on paidassa sydämen kohdalla tasku ja siellä se sen säilyttää.»

»Varmaanko sata ruplaa?»

»Niin.» Ja Siukku kertoi mistä hän oli sen saanut tietää.

»Hm... Perkele...»

»Mitä?»

»Se on melkein liian vähän, jos...»

»Josko kiinni joutuu? Millä siitä kiinni joutuu! kun sinä ja Ella todistatte, jos kysymys tulee, että minä teidän joukossanne tulin täältä teille.»

»Ja piruko siitä kysymyksen nostaa, jos et asiasta hoilaa. Mutta asiasta toiseen, sinun täytyy antaa puolet rahoista ja puolet tavaroista minulle.»

»Olkoon sitten tekemättä, pitäköön ryssä henkensä. Mitä minä sillä viidelläkymmenellä ruplalla teen?»

»No no, Siukku. Rahaa sekin on sinun laisellesi. Luuletko sinä, että *minä* ilmaiseksi *sinun kaltaisiasi* miehiä joukossa pidän?» Vennu naurahti ilveillen. Siukku katsasti häneen jo puoleksi anteeksi anova ilme silmissään.

»Tee kuinka tahdot», jatkoi Vennu, »mutta sinä ymmärrät sen, että jos sinä joukostamme luovut, niin meidän täytyy laittaa sinut linnaan. Vai luuletko, ettei sulia olisi jo tarpeeksi syntiä?»

Yhä oli Vennun huulilla tuo keveä, melkein leikillinen nauru. Siukku oli hämillään ja kirosi hampaittensa raosta. Näki selvään, että hän oli käskijänsä käytettävänä. Ei kuitenkaan voinut kieltää itseltään koettamasta saada yksityisvoittoa aiotusta ryöstöstä hiukan suuremmaksi, josta syystä hän vielä koetti väittää. Mutta Vennu oli taipumaton ja alkoi pitää loukkauksena, että niin vähäpätöinen mies kuin Koipi-Siukku ilkesi paljoksua lunnaita saadaksensa olla hänen joukossaan. Siukku huomasi pian joutuvansa jo siihen asemaan, ettei hänellä ollut tilaisuutta kieltäytyä eikä peräytyäkään aikomastaan ryöstöstä. Sillä kun Vennu alkoi puhua pikku miehistä, joita ei kukaan kaipaa, silloin tiesi, että hän puhui vakavaa totta. Siukku taisteli itsensä kanssa taistelun. Toiselta puolen vallanalaisuuden tunne häntä tällä hetkellä vahvasti painoi, ja hänessä heräsi voimakkaana halu karistaa tuo paino hartioiltaan ja karustaa tiehensä, elää vapaana miehenä. Mutta samalla hän tiesi esimerkeistä, että jokainen, joka kerran oli *tämän* vallanalaisuuteen antautunut ja sitten tahtonut uhitellen siitä päästä, sen juoksun mitta oli ollut lyhyt. Hän rakasti elämää ja juuri sellaista elämää kuin Karin Vennun joukossa sai elää, hurjaa, vapaata ja heidän käsityksensä mukaan »komeaa». »Loasta» oli hän joukkoon päässyt. Tiesi, että häntä ainoastaan siitä syystä pidettiin joukossa, että hän oli näppärä »itse ottamaan» ja siten kykeni kunnollisesti maksamaan parasten kestejä, jotka olivat liian hyviä itse ottamaan.

Tuossa, kun hän jäi yksin, Vennun mentyä tupaan, tunsi hän johtajansa hallitsevan voiman syvästi. Ei värekään Vennun vakavissa kasvoissa todistanut, että hän välitti siitä asiasta, joka kysymyksessä oli. Teki Siukku sen tai oli tekemättä, se näytti olevan hänelle ihan sama. Mutta yhtä kaikki, jos hän sen tekemättä jättäisi, olisi hänen *juoksunsa päättynyt*... Sitä hän kirosi, tuota armottomuutta ... ja kun ei ollut olemassa keinoa, jolla olisi tuon konnan itsensä voinut vetää rinnalleen oikeuden eteen: ei kukaan *tietäisi*, ei uskaltaisi todistaa Vennun päälle, hänen, joka kuitenkin oli niin monen juonen ja rikoksen esimies.

Mutta hän itse?... Kylmät väreet kulkivat ruumiin läpi, kun ajatteli, kuinka helposti hän tulisi tutkituksi ja tuomituksi, jos vain Karin Vennu tahtoisi. Murhakin, josta hän jo oli ollut syytteen alaisena, olisi tullut kyllä aikoinaan todistetuksi, mutta ne silloin häntä auttoivat, panivat rahoja liikkeeseen todistajain palkoiksi siltä varalta, että hän irti päästyään maksaisi, ja niin hän pääsi irti...

Hän tunsi olevansa niin täydellisesti ahtaalla Vennun käsissä, että mielikuvituksen johdosta alkoi rintaa ahdistaa.

Koipi-Siukku oli joutunut erääseen huoneitten välyseen, missä pölkyn päällä istui ja mietti.

»Kostan, kostan, kostan!» hän jupisi. Se innosti häntä siksi, että ahdistava pihti rinnan päällä tuntui heltiävän, tila laajenevan ja elämä näytti hymyilevän täydeltä terältään. Kostoajatus ei saanut hänen mielikuvituksessaan mitään muotoa, ei suuntaa, eikä hän sitä ajatellutkaan. Elämähän tarjoo niin lukemattomia tilaisuuksia ja suuntia, ehtii kyllä vastakin etsiä, valita parhaimman...

Yhtäkkiä löysi hän itsensä uudestaan ajattelemasta sitä kuinka paljon Ontrolla mahdollisesti olisi rahoja? Kentiesi on kaksikin sataa ruplaa?

»Ja piruko minun käskee sanoa heille kuinka paljon minä siltä oikeastaan saan!» Hän hypähti ylös innostuneena. Murhan ajatus herätti hänet uudestaan sekä sen johdosta suhde Vennuun. Ikään kuin itsestään syntyi varma päätös lopettaa karjalainen, ottaa sen omaisuus ja päästä Vennun kanssa oikein likeisiin väleihin, laittaa, että se *tarvitsisi häntä* vielä enemmän ja sitten...!

Hän tempaisi suuren puukon tupestaan, iski sen ahtaassa välysessä seinähirteen. Puukko vajosi lahoon puuhun päätä myöten. Sutkaus tuntui niin somalta, niin kiihottavalta, että Siukku alkoi voimainsa takaa hakata puukollaan lahoa seinähirttä. Hän ajatteli, että kun olisi nyt Karin Vennu tuossa ... ja hän iski yhä syvemmin, yhä taajemmin.

»Minä otan rahat ryssältä», hän jupisi tullessaan ulos välysestä, tehden samalla jyrkän päätöksen, että parhaan osan hän itse pitää, vaikka sitten sataisi vanhoja noitaämmiä. Hänestä oli jo alkanut näyttää luonnolliselta, etteivät ne voisi häntä kovin lujalle panna, sillä he kuitenkin tarvitsevat häntä. Hänen *kykyistänsä* miestä ei ole joukossa monta...

Elämän halu virkistyi, kun tunsi että häntä joukossa tarvitaan, ettei hän olekaan niin vähäpätöinen henkilö kuin äsken oli Vennun puheista ruvennut itsekin uskomaan. Hyvä, ettei tuo Ella homppelo tule nyt tätä asiaa tietämään.

Hänen tullessaan sisään kamariin oli siellä ryssän tavarat vedetty esiin laukusta, Vennu ja Ella niiden ympärillä kiusasivat miestä, joka itki, siunasi ja rukoili, että hänet laskettaisiin menemään.

Karhun Esa oli oikaissut itsensä sänkyyn ja katseli sieltä tuota menoa. Muori oli toisten joukossa hääräillen Ontron lohduttelemisen touhuissa ja vakuuttaen yhä:

»Mitä tuossa nyt Ontro, ei suinkaan ne nyt sinulta mitään tahdo. Otetaan ryyppy, eikö niin, Karin isäntä? No ottakaa nuuskaa.»

Esa hypähti lattialle kuin nuorilla vedetty. Meni, hamusi ryssän tavarat laukkuun. Huomaamattaan takertui siinä katselemaan erästä mustaa, sininukkaista silkkihuivia. Se oli hyvin kaunis. Esa kentiesi ajatteli: kaunis kihlasilkkinen. Heti hän kuitenkin senkin, ikään kuin omia ajatuksiaan paeten, työnsi laukkuun, heitti laukun nauhasta ryssän kaulaan, tarttui sitten tämän kaulukseen, avasi oven, pisti siitä tupaan ja antoi vielä potkun takapuoleen. Tuo kaikki tapahtui niin äkkiä, ja muut olivat niin äimissään, ettei kukaan ehtinyt sanoa sanaakaan. Eikä hän itsekään sanonut. Kun jälleen oikaisi itsensä sänkyyn, kajautti raa'an kirouksen.

Karjalainen kuului menevän juoksujalassa portaita alas.

Toiset selvisivät pian ja rupesivat nuhtelemaan Esaa: lempoako sitä niin laskit? Olisi pelattu siltä vielä tavarat ja kiusattu. Oli ollut niin vietävän hupaista nähdä, kun se niin pelkäsi... Esa oli nyt pilannut koko huvin.

Esa kuunteli toisten puhelua maltillisesti. Hiljoilleen ilmeni kasvoille ivallinen ilme.

»Mutta, totta jumaliste, te olette oikeita roistoja, tavallisia knapin varkaita!» hän vihdoin virkkoi ja päästi helisevän naurun perään, tuommoisen pistävän, leikkaavan, syvälle tunkevan ja kysymyksiä herättävän.

»Knapin varkaita?» virkkoi Vennu silmissä kyselevä katse, joka vähitellen muuttui teräväksi ja tutkivaksi.

»Knapin varkaita!» huusi Ella, nauraen hölöttäen päälle, nähtävästi ajatellen, että Esa puhuu täyttä leikkiä. Siukku ei puhunut sanaakaan, yhteen jaksoon vain pälyili Vennun puoleen. Mutta Vennu vain yhä tarkkasi Esaa.

»Niin, knapin varkaita», uudisti Esa, »näinhän minä, että teidän teki mielenne tuon ryssän kamoja.»

»Mielemme?» Vennu tarkkaili yhä tutkien Esaa.

»Mielenne!» huusi Esa ja nytkäytti vakuuttavasti päätänsä sängyssä. »Minä annan paikalla leikata kurkkuni, jos ei teidän tehnyt mielenne ryssän kamoja!» Esa kohosi kiivaasti istumaan sängyssä, huulilla ja silmissä väikkyi yhä tuo omituinen, pisteliäs nauru.

Vennu oli katsellut Esaa, vakava, miettivä, hiukan epäröivä ilme silmissä. Nyt hän nousi seisomaan, naurahti ja muuttui jälleen yhtä totiseksi.

»Lähdetäänkö?» kysyi hän Ellalta.

Tämä piti yhä Esan puheita hauskana pilana, josta syystä ei ensinkään ollut halukas lähtemään hupaisesta seurasta.

»Saakuri», hän sanoi, »minä väännän tuon pojan niskat nurin, jos ei se heti paikalla laita lisää viinaa.»

Yksinkertaisesti hymyillen meni hän Esan luo ja tarttui leikkisänä tämän kaulukseen. Esa rupesi räikeästi nauramaan ja alkoi todella vääntää ja meluta Ellan kanssa kuin kakarat ainakin. Sillä välin Koipi-Siukku istui tuolilla, tihruiset silmät alasluotuina ja väänteli mälliä poskesta toiseen. Vennu asteli edestakaisin lattialla ja loi tuon tuostakin sängyssä temmeltäviin pitkän tutkivan katseen. Yhtäkkiä hän muutti latuansa, astui lähitse Koipi-Siukkua ja polki tämän jalalle. Siukku nosti päätänsä, katsoi Vennun silmiin ja näki, että tämä itsekseen nauroi eikä luonut silmäystäkään häneen.

Toiset melskasivat kuin kakarat.

Siukku tuijotti vielä hetkisen kenkiinsä, katsahti sitten omituisesti epäröiden Vennuun. Yhtäkkiä raivokas päättäväinen väläys iski tihrusilmistä ja Siukku pyyhkäisi ulos kuin käsketty. Silloin vasta Vennu katsoi häneen ja päästi hiljaisen, voittoisan, julman naurahduksen. Hän katseli syrjästä noiden isojen lasten leikkiä. Se oli niekaleen leikkiä: löivät toisiaan korvalta korvalle, sylkivät toistensa naamaan, siunailivat ja puhuivat lapsen kielellä. Vennua inhotti tällä hetkellä tuo. Yhtäkkiä hän kävi sängyn luo, tempaisi Ellan kauluksesta lattiaan.

»Knapin varas!» ärjäisi hän. Ella kirosi, sillä häneen oli koskenut kipeästi. Vennu nauroi, potkaisi vielä Ellan jalkaan ja virkahti:

»Knapin varas!»

Ella nousi meluten ja mässäten ja haukkuen Vennua lempinimillä. Mutta sellaisesta ei koskaan riitaa tullut.

Esa oli noussut vuoteelta, pannut piippuun ja kolisteli nyt tyhjiä pulloja kaapissa. Ei tilkkaakaan!

»Hoi Vennu!» huusi hän ja pyörähti kuin sotamies. »Mulla ei ole tilkkaakaan viinaa.»

»No hae.»

»Ei ole rahaa. Takaatko?» Esa katseli kummallisen tarkkaavaisena Vennua.

»Sinuako? En tiedä tohtiiko sua taata.» Vennun suu meni leikkisään, mutta samalla vähän pisteliääseen nauruun.

»Pisteletkö sinä?» Esan silmät säihkyivät ja hermosto värisi.

»Vasaran alainen mies», jatkoi Vennu.

»No saatana!» Esa tempaisi tuolin ja löi sen säpäleiksi lattiaan.

Tulinen puna kohosi Vennun kasvoille. Hän nousi istumasta, käveli pariin kertaan yli lattian harteitansa puristellen.