Part 9

Hyvällä tuulella tulee Käkriäinen takaisin Putkinotkoon. Aurinko paistaa. Se pyyhkii hänen karvaisilta kasvoiltaan pois huolen, että hänen olisi ruvettava hommaamaan ihan uutta ... polttamaan viinaa. Ja mukavalta tuntuu, kun eukkokin on vähän poissa kotoa. Monesti ei Rosina käykään kaupungissa. Ainoastaan kerran tai pari kesässä. Talvella ei juuri yhtään kertaa. Ja yhden ainoan kerran kesässä, jos uusi lapsi on syntynyt niin kesän alussa, ettei siltä pääse liikkeelle muuta kuin ihan väkisin, nimittäin mennessä pappilaan sitä kastattamaan, valeluttamaan. Ja sellaisilla kastereissuilla on Rosina tehnyt samalla ainoan kaupunginmatkansa niinä kesinä. Muulloin on hän käynyt kaupungissa parikin kertaa, mutta on silloinkin sovitellut asiansa lauantaiksi, joten hän voi viipyä kaupungissa sunnuntaihin ja istua kirkossa.

Muuallakaan kylillä ei Rosina ravaa sen enempää.

Mutta kun Rosina on aina näin kotosalla, täytyy Juutaksen, milloin hän itse on Putkinotkossa, hyppiä Rosinan hoputtamana mielestään useinkin kuin mikä markkinahevonen, jolle on kaadettu viinaa korvaan. Melkein hauskalta tuntuu, ettei Rosinan ääntä joskus kuule, motkottavaa ja kiukkuistakin, sellaista, ettei aina auta kuin selvä tappelu ... nimittäin riiteleminen. Silti myöntää Käkriäinen ainakin tällä hetkellä, kömpiessään nyt rannalta tuvalle, että mikäpä tässä olisi tullutkaan elämästä, ellei sitä eukkoa olisi ollut, sitä motkottajaa ja säksättäjää. Niin, sitä huutavan ääntä täällä Putkinotkossa! Se se auttaa paljon pysymään tätä taloa pystyssä, joskin Käkriäinen se on isäntä ... ja hän se on niitä viinojakin myynyt!

Tänä aamuna lisää Käkriäisen rattoisaa mielialaa, päivänpaisteen antamaa iloa ja myllylle kuljeskelun tiedettyä mukavuutta vielä se seikka, että hän on saanut kalojakin tuolta laivasta palatessaan. Ne kalat ovat nyt hänellä vitsassa selässä. Siellä salmilla melosteli hän hupaisesti yksinään koiran kanssa ja tarkasteli pyydyksiä. Verkoissa ei tosin ollut muuta kuin yksi matikka. Se se oli kiskonutkin verkon pohjamutiin. Muut kalat lienevät päässeet menemään. Sillä kohtaa, jossa hän oli laivalle mentäessä nähnyt verkon liikahtelevan, olikin matikan vihertävä pää noussut verkkoa lappaessa ylös. Joten Käkriäinen oli sanonut itsekseen:

"Arvasinhan minä sen ... että mikäs se muu kuin matikka, rutale ... olisi pohjaan verkon vienyt."

Ja hän oli jo kahden vaiheilla, heittääkö matikan takaisin järveen, mokoman limaisen lätnikän. Mikäs sitä kesäistä madetta ottamaan. Niin se on liuskahtelevakin kuin ankeri, jota Käkriäinen ei suuhunsa pane. Ennen kuolee vaikka nälkään! Hän arvelee, että käärme se on ankeri, sotkekoot Ananiakselle koulussa mitä hyvänsä. Ja eikö tuo liene niin, että matikka, joka on tammi- ja helmikuussa makea kala, saattaa muuttua kesällä ihan muuksi, koskapa käestäkin tulee syksymmällä havukka.

Mutta sitten ei hän viitsinytkään nuljutella veneessä madetta verkosta. Ja kun verkoissa ei ollutkaan muita kaloja, niin johtui hänen mieleensä, että hänpä työntääkin tämän matikan kotimiehille, jos ne nauravat hänelle, kalattomalle, ja laskevat leikkiä, että nyt häneltä joutuu tipi pataan, kun hän ei tuonut kalaa. Ja sitten, kun hän on kujeillut kotiväelle sillä tavoin, voi hän tarjota matikan vaikka kissalle: sen Moksin poskeen ne mahtuvat yksinpä käärmeetkin, sellainen kissa se on, se Käkriäisen rohkealuontoinen kissa. Ja ennen kaikkea: made sattuikin jäämään veneessä verkon alle.

Mutta katiskoissa, joihin Käkriäinen sitten huvikseen kurkisteli, varjostaen hatulla ja paksulla kämmenellä otsaansa, niissä molahtelikin haukia, kammarien pimeissä pohjukoissa. Käkriäinen kävi soutamassa rannalta Ananiaksen haavin, saunavastoiksi karsitun koivupensaan kätköstä, ja melosteli sitten takaisin katiskoiden luo ja lappoi niistä kolmekin posahtelevaa ja ponnahtelevaa haukea. Nuottakodassa pisteli hän verkot kuivamaan, koska niissä ei ollut paljoa selvittelemistä, kalattomissa. Sitten pujotti hän haukensa vitsaan. Mutta limaisen matikan hän sysäsi siihen kitusistaan alimmaiseksi. Huolellisesti piilotteli hän airot, sillä hän on tarkka siitä, ettei hänen tavaroihinsa kosketa, vaikkei ole juuri tarkka niitä hoitelemaan, ja vaikkapa tuo äyskärikin sattui kerran kaupungissa jäämään toisten veneestä hänen veneeseensä. Jonkun vieraan kokkalauden alta hän sen otti hiukan lainaksi, koska häneltä ei tullut kotoa lähtiessään varatuksi itselleen minkäänlaista astiaa vedenlappamista varten. Sitten joutui se äyskäri olemaan viikon hänen hoteissaan, ei hänellä ollut aikaa viedä sitä omistajalle, jonka hän tunteekin. Sentähden raaputteli hän äyskäristä vähän pois maalia ja tervasi sen, ettei siitä olisi tullut myöhemmin joutavaa harmia.

Nyt nousee Käkriäinen kalat selässä hitaasti mäenrinnettä rannalta, sauhuava piippu suupielessä. Hauet nytkähtelevät takana, ja matikka kiepsahtaa tuon tuostakin alimmaisena vitsassa. Matikan pullottavat silmät ovat hiukan yläpuolella Käkriäisen vyötäröitä, mutta sen limainen ruumis hieroo hänen takalistoaan ja reisiään.

Hurja kulkee hänen vieressään, saaden sameihin silmiinsä ja häntäänsä vilkkautta joka kerta kun matikka kiemurtaa.

Alaveräjän laudalle pysähtyy Juutas Käkriäinen sievoiseksi ajaksi, katselemaan pihapotattiaan, joka kukkii valkean, sinisen ja punaisen kirjavana. Myöhään se on pantu, vasta kesäkuun puolivälissä. Mutta naurakoot vieraat, mitä nauravat, hän tietää, että potatti joutuu, kun ei hätäile. Ja että potatti on pantava aina vasta silloin kun ilmat tosiaan lämpenevät. Ja milloinkapa se on ollut hänelle kasvamatta! Sellainen hän on potattia viljelemään. Naapurienkin täytyy sanoa, niinkuin ne hänen perunanpano-aikojaan ihmettelevätkin, että millä kummalla se tuo Käkriäinen saa aina potattinsa niin luonnistamaan, työntämään sellaista isoa ja murakkaa mukulaa. Mutta kummakos se, vaikkei hän heille sano...! Ei siihen ole syynä pelkästään tämä Putkinotkon hiekkainen ja tuoreena pysyvä maa, pellot kallioiden koloissa, vaan on siinä toinenkin luokka, perunamaissa. Se on se aika, milloin pitää kylvää. Eikä pidä hätäillä. Ja on muutakin. Ovathan nämä hänen potattinsa saaneet kultaakin niskaansa, jos viime aikoina muutkin viljelykset, koska nyt on tuota karjaakin. Potatteja hän kuitenkin suosii erityisesti. Sillä potatti se onkin vasta sitä elämisen aihetta, tuottavinta, täyttävintä ja vaivattominta. Ja sille antaa hän parhainta kultaansa, oikein ihmisen kultaa. Siinä se on taika, jota hän ei itsekään arvannut ennenkuin herra teetti hänellä nuusniekan tuonne alemman aitan taakse, teetti väkisin. Mutta siitä kiusasta ja kärhyämisestä tuli Käkriäiselle ainoastaan hyvää, sillä sitten hän näki, mikä etu siitä sellaisesta kultien keräämisestä oli. Eikä hän siitä alkaen ole antanutkaan mennä yhtään nikaretta kultia hukkaan. Isommat lapsensa on hän opettanut käymään tuolla nuusniekassa, ja pienempiä hän neuvoo, milloin suinkin kerkiää, ettei saa pistäytyä niillä hommillaan nurkalla, vaan pitää juosta suoraan potattimaan vakoon. Silloin siitä on jotain hyötyä, ilman sen suurempaa siirtelemistä. Ja siksipä ovatkin Putkinotkon potatit tuollaisia nyrkin kokoisia murikoita. Nyrkinkö kokoisia? Vieläpä tämä mitä! Niitä on suurempiakin, melkein lantun kokoisia. Ja sellaisia kun syö pari kolme kymmentä aterialla mahaansa, niin ei nälkä nälvi. Ja kuusi kappaa päivässä koko perheelle!

Toisen kerran seisahtuu Juutas Käkriäinen kalat selässä pihalla, tupakkamaansa reunassa. Huomaa siinä muutamia keltaisia kukkia ja nipistelee niitä pois, pistää ne pässinpusseista tehtyyn tupakkakukkaroonsa, toisten tupakoiden joukkoon väkevänmauksi.

Mutta kolmannen kerran pysähtyy hän vasta ylempänä portaiden luona, johon iso ja hiljaa suhiseva koivu on kääntänyt vilpoisen varjonsa. Siinä hän huutelee Moksia. Sille olisi nyt tarjottava tuota matikkaa, jonka hän toi kotiin leikin vuoksi, vaikka on muitakin kaloja vitsassa.

Mutta eipä nyt tule Moksi moksittamallakaan. Minnekähän se lienee mennyt? Linnustamaan lähtenyt? Käkriäinen seisoo hetkisen ja käänteleiksen ja katselee. Sitten hän ontuilee tupaan, verkalleen ja portaan kerrallaan. Tuvassa on hiljaista. Kärpäset kimahtelevat ja humisevat. Aurinko paistaa sinne.

Mutta uunin takana on anoppimummo, joka liekuttelee hänen pienintä lastaan, punoittavana kätkyessä nukkuvaa.

Ja uunin takana permannolla istuu myöskin Topi, syöden leipää ja kuumia ahvenia, joita hän on paistanut hiilistössä, pistäen mummolta salaa voita niiden mahaan. Topi vilkaisee isäänsä. Mutta isä on hyvällä päällä. Eikä se taida tietääkään hänen tämänaamuisesta tappelustaan?

Mummon pienet ja ruskeat silmät kirkastuvat, kun hän kohottaa latuskaisia kasvojaan ja näkee kalat. Hän on melkein lyödä kämmeniään yhteen, mutta Luukashan nukkuu, ja hiljaa huudahtaa mummo:

"Antoipas Ahti ahvenia."

"Antaahan se, veden akka", sanoo Juutas Käkriäinen. "Antaa, kun on miestä niitä ottaa... Onhan maailmasa kaloja! Tuossa on ... mummollekin!"

Ja Käkriäinen heittää kalavitsansa selästään mummon eteen permannolle.

"Olisi ... olisihan se hyvää vanhalle oikea kalakin", sanoo mummo, ajatellen, niinkuin äsken jo ajatteli Juutaksen kalat nähdessään, että ehkäpä Juutas antaa hänelle kaloja. Ei se Juutas itse ole ruoka-aineista saita, vaan Rosina. Mutta nyt ei Rosina ole kotona.

Ja Juutas on nyt hyvällä tuulella, ja antaakin.

"Siinä on!" jatkaa Käkriäinen, pyöräyttäen pieksunsa kärjellä matikkaa pitkin lattiaa.

"Mitä? Matikan-rutjake", sanoo mummo tirkistellen kumarassa kalaa.

Topi tirskahtaa:

"Matikka, per-rkele, mummolle."

Mummon silmät alkavat ripsuttaa, ja hän vilkaisee Juutakseen, että kiusallakohan se. Mutta Käkriäinen nauraa vain, on iloisella päällä, ja sanoo:

"Ei ... mitäs... Kun mummo liekuttaa pientä poikaakin. Hauki se pitää mummolle! Tuosta saatte. Matikka ... Moksille. Missäs ne muut pennut, että hakisivat Moksia. Entäs Topi ... se heinänteko! Mitäs sinä siinä ratustelet? Onkimassako ollut... Taas ne onkipelit, eihän tässä talossa tule mitään..."

"Niin", äännähtää mummokin ja alkaa kertoa, missä lapset ovat. Topi pelkää, että mummo saattaa kannella sekä aamuisesta tappelusta että ruokien konttorista ronkkimisesta. Siksipä nousee Topi lattialta ja menee ulos, sanoo Ananiaksenkin vielä olevan hevosta metsästä hakemassa, heinänvetoon. Ja muidenkin pentujen olevan vielä kotona.

"Niin, niin", jatkaa mummo. "Tässä pennut telmivät. Lapsen olivat kaataa... Missähän nyt lienevät? Leja se lienee niityllä..."

"No ... kun minä tästä nyt lähden ja panen sen heinänteon heille alulle", kehaisee Juutas Käkriäinen. "Ensin otan tuon matikan... Antakoot pennut sen Moksille. Mutta minnekäs ne ovat menneet?"

Käkriäinen astelee portaille ja kuuntelee siinä, riiputtaen kitusista matikkaa, jonka hän repäisi vitsasta pois. Ja lapsiaan hän siinä huutelee.

Ei kuulu ääntä. Juutas jättää kalan portaille.

Hän menee tuvan taakse kalliolta katsomaan. Siitä näkyy lammen niitylle. Mutta ei näy sielläkään niitä pieniä, jotka antaisivat matikan Moksille.

Sitten erottaa hän kuitenkin pentujen ääniä oikealta, riiheltä päin.

Käkriäinen lähtee sinne, katsomaan, mikähän niillä nyt siellä on... Kun kuuluu sellainen ilo! Ja neuvomaan niitä töihin, isompia niistä.

Tuvan avonaisen seinän vieritse hän kulkee. Takapuolet ovat juuri seinän aukon kohdalla. Mummo katselee häntä tuvasta ja ajattelee, että siinä se on yksi heinäntekijä taas. Siihen se seisahtuu, housuntakapuolet pussillaan. Ja mitäs sillä on mustaa nuttunsa helmassa? Mummo menee läheltä kurkistamaan. Ja hän huudahtaa:

"Voi sitä ihmettä! Missä sinä, Juutas, olet istunut?"

Käkriäinen kääntää takkinsa helmaa ja katselee sitä. Hän örähtää:

"Ka, se matikka, perhana!"

Nyt alkaisi mummo siunailla, että Juutas sillä tavoin töhri nämä pyhävaatteensa. Mutta eipäs Juutas hänelle tällä kertaa suutukaan. Naurahtaa vain, että olkootpa vaikka sammakonmädissä. Sellaisella tuulella hän on tänä päivänä.

Sitten menee Juutas riihelle.

Mitäs ne lapset siellä?

Kas, siellä ovat pikku Sanelma ja Ester ja Repekka, isän pikkuinen piija. Ja niillä on siellä sianporsas mukana. Ovat nostaneet sen tallista ja päästäneet ulos jaloittelemaan, niinkuin äiti ja isä ovat välistä kauniilla ilmoilla käskeneet päästämään. Hyvin tehty se on. Niin ei sika kasva vaivaiseksi, vaan syö oikein, ja lihoo. Joten siitä saa jouluna paljon läskiä.

Mutta Sanelma kertoo, että se sika kun oli oikein kiljunut ja potkinut, heidän nostaessaan sitä yli tallin kynnyksen. Ja sittenkös se oli alkanut juosta. Ensin oli läävän edessä röhkinyt ja katsellut, ja sitten oikopäätä rynnännyt kujaa mäelle, niin että persuukset olivat hytkyneet. Ester ja Repekka olivat juosseet sen perästä. Metsään se olisi mennyt, ellei Sanelma olisi juossut vielä kovemmin kuin se ja vahtinut kujan suulla. Sitten se oli jurskuttanut saunakukkia ja heiniä, nykäissyt sieltä ja täältä, ja taas juossut. Riihen kupeelle sen lapset paimensivat. Se makasi ensin mahallaan lastukossa ... päivänpaisteessa rötkötti. Tuota pitkänä ... jalat suorana. Ja kärsällään se töhi lastuja. Sitten, kun sitä raaputettiin, rupesi se kyljelleen. Ja Ester ja Repekka mahalleen sen kahden puolen. Ja heidän kolmen eteen, porsaan, pikku Repekan ja Esterin, kantaa nyt Sanelma paraikaa kuivuneita lehmänkakkaroita ja sanoo:

"Syökää! Minulla on kolme sikaa. Niiden pitää syödä ja rinkua. Ja sitten ne tapetaan."

Juutas Käkriäinen asettuu siihen maahan kyykkysilleen, kuumenevalle seinävierelle, lastensa ja sikansa eteen. Rakastaapa hän lapsiaan ja omaa sikaansa. Repaleiset nuo ovat lapset. Pitäisi niille hankkia vaatteita ... kun tulisi hankituksi. Mutta ehkäpä hän nyt tästä lähtien ... koska hän tuntee itsensä jälleen virkenevän! Hän raaputtelee nyt porsaan karkeaharjaista selkää ja lihavaa leuanalustaa ja puhelee:

"Kössikkä, kossikka! Tuostapa ... tuosta minä leikkaan oikein lihavan palan, jouluna ... tuosta hiekkaisen kärsän alta, vossikan. Eikä sitten muuta kuin pötköttää uunilla ... jouluna. Mutta eipä, eipä silloin sitä pientä kössäniskaa olekaan..."

Niin menee neljänneksen tuntia. Käkriäinen leikkii lastensa kanssa. Ja meneepä puolikin tuntia.

Mutta sitten tuo Ananias metsästä tammaa, kellertävää ja koukkupolvista Sohvia, ratsastaen sillä ja viheltäen hiljaa. Sen Muttisen koppahatun on Ananias löytänyt päähänsä, kun hän lainasi omansa Jopille kaupunkiin.

Silloin huomaa Käkriäinen, että aikahan tässä on mennytkin, ja hän rupeaa nyt tahtomaan tyttäriään niitylle. Sillä onhan heidän joukossaan jo seitsenvuotias Sanelmakin, joka voi saada aikaan melkoisesti työtä. Entäs Topi? Minnekäs se nyt ennätti lentää? Tuvasta se tuli ulos. Lieneekö se jo mennyt niitylle?

Porsas on kuitenkin ensin pantava takaisin talliin. Ajakoot nyt muoskat sen sinne, mutta nopeasti. Sillä välin, kunnes lapset saavat porsaan syliinsä, pistää Käkriäinen tupakaksi. Jopa juoksee hän sitten kädet levällään ja onnahtelevin jaloin muutaman askeleen ottaakseen porsasta kiinni.

Porsas saadaan ajetuksi kujan alapäähän ja läävän välikköön. Ja Käkriäinen nostaa sen siellä vatsan kohdalta pitäen syliinsä. Porsas kirkuu kuin puukko kurkussa ja töyhäisee Käkriäistä kärsällään suuhun. Mutta kun se on saatu tallin korkean kynnyksen toiselle puolle, herkeää se huutamasta.

Kana istuu keskellä välikköä. Silmät ovat sen päässä kalvon peitossa, ja kieli pistää ulos sen suusta kuin käärmeen. Se läähättää. Käkriäinen on astua sen päälle erehdyksessä. Kana levittelee siipiään vihaisesti. Sorkista seinään se pitäisi iskeä, ajattelee Juutas Käkriäinen. Tuohon on Rosina tuonut sille jyviä, joita se ei ole syönytkään kaikkia. Ja kun Käkriäinen heiluttaa sille käsiään ja ärähtää, lähtee se huuppuroimaan avonaisesta ovesta kujalle, niinkuin emälammaskin vuonansa kanssa on jo päässyt. Mutta pikku Sanelma ja Juutas Käkriäinen käännyttävät lampaan takaisin kerpuilleen ja sulkevat oven.

Ananias sitoo tamman pihanurmikolle koivuun siksi aikaa, kunnes niitylle kasaantuu vedettäviä ... sitten iltapuolella. Mutta kukapa tietää, saisiko Sohvia enää silloin kiinni taikka löytäisi, jos se olisi metsässä. Se voisi kompuroida paarmoissaan minne tahansa. Sentähden haki Ananias sen jo nyt, ja pani valmiiksi pihalle, pitkään nuoraan.

Juutas Käkriäinen on tullut läävältä tuvan nurkalle ja sanoo Ananiakselle:

"No ... nyt sitä ruvetaan ... niihin töihin! Taikka ... alkakaahan te, siellä lammen rannalla ... minun kun onkin mentävä myllylle. Näytän vain ensin kiireesti, että ne penskat ... sitä on opetettava, penskoja..."

Ananias ottaa viikatteensa aitan salvaimesta ja kulkee koivun alitse kallioiden taakse. Sinne juoksee Hurjakin. Ja sinne katoaa Hurjan perästä valkohapsinen Ester ja Esterin taluttelema Repekka sekä musta ja villi Sanelma. Hälisten kaikuvat menevien äänet tuvan takaa.

Myöskin Juutas Käkriäinen alkaa mennä, mutta sanoo pikku Sanelmalle, että hän viipyy vielä hiukkasen ... hänellä on vähän katselemista. Ja hän katseleekin sitten tuvan takana olevia suurempia perunamaitaan. Ja niistä luo hän silmänsä mäelle, josta näkyy, peltoon puskevan pienen metsäniemekkeen reunamitse, kulmaus hänen leipäviljaansa, paikoin jo kellertävää ja kahisevaa ruista. Tekisi mieli kävellä tarkastamaan, onko vielä paljon maitoisia jyviä. Mutta hommaanpa tästä on ruvettava! Tuonne alas niitylle on mentävä! Juutas menee. Ja seisahtuu nyt alempana, melkein niityn reunassa, katselemaan kaaleja. Siinä pistää hän tupakkaakin piippuunsa. Hyh, mitähän noillakin virkaa, noilla kaaleilla. Juurimato niissä on, koska ovat kannat noin hoippuvia: kaatuvat melkein, jos potkaisee lapikkaan kärjellä. Ja enimmät lehdet riippuvat lakastuneina jo näin aamulla, vaikkei päivä vielä oikein paahdakaan. Mitä se Rosina enää noppii niiden lehdistä matoja, kun kerran juurista nousee uusia matoja lehdille, juurimatoja.

Ja hän tietää, että juurimatohan se on tässä paikassa, sillä kaalia ei pitäisi tehdä monta vuotta perätysten samaan paikkaan. Mutta hän kun ei ollut tullut antaneeksi Rosinalle uutta maata. Koska hän ei välitä kaaleista. Sellainen työ: kitkemiset ja kastelut ja näppimiset. Eivätkä kaalit kuitenkaan kasva, vaan juurimato syö ne aina. Ja talvella ne kaalit märkänevät kuopassa. Eivätkä kaalit täytä mahaa. Toista se on potatti. Mutta kaalit, hoidelkoot niitä naiset, istuttakoot minne tahansa. Ja syökööt, näitä matojen tappamia ja sitten märkäneviä.

Viimein joutuu hän niitylle. Siellä on Lejan nopsa viikate jo kaatanut sievoisen alan heinää, paitsi että hänen kätensä ovat hajotelleet eiliset heinät karheille, vielä hiukan kasteesta höyryävät. Tuolla vilkahtelee nyt Leja lammin perukassa, pajupensaiden välissä, punainen alushame päällä ja selkä kumarassa. Vikkelästi vetelee hänen koukkuvartensa tantereeseen heinikkoa, joka kasvaa siellä rannempana korkeanakin. Suoraan kulkee hänen itsekseen kaatamansa reuna. Ja muistaapa Leja raapustella ylemmäksi metsän rintaan päästessään kivien kolotkin ja leppien juuret, niinkuin Juutas on lapsiaan neuvonut.

Jopas on Topi sinne kerinnyt. Mutta istuu siellä suurella kivellä, isänsä karvareuhka päässä, ja soittaa, töröttää, paksulla ja kumeaäänisellä putkella, umpinaisesta päästä halkaistulla... No, soittakoon nyt vielä hetkisen. Niin on Juutas Käkriäinenkin soittanut ... ennen lapsena ... paimenpoikana... Isänsä kuoltua, mökkiläisen... Siellä takamaiden taloissa, ihan kuin tällä niityllä. Lieneekö niitä silloinkin ollut putkia näin paljon kuin täällä? Tuossa ovat ojien reunat täynnä ja heinikossakin sakeina tupsuina, noiden keltaisten kukkien seassa...

Mutta niityn yläreunalla, kuivalla kummulla, on pääskysenhattuja. On tätä koreutta! Ei tarvitsisi tätä Muttisenkaan muualta kuljetella.

Ananias on hiaissut viikatettaan ja alkaa niittää. Mutta ei laske veljeä edelleen Leja, väsymätön ja ahkera tyssi!

Nyt vingahtavat pienimmilläkin lapsilla putket soimaan, Topin tekemät, kimakammalla äänellä kuin Topin putki.

Juutas Käkriäinen menee Ananiaksen ja Lejan luokse, kehottelee ja kiittelee heitä. Kiittelee Lejaa: se tyttöhän se tässä talossa töitä tekee...

Käkriäinen huokaisee hiukan. Ja sitten tahtoo hän ryhdistäytyä, ja hän toruu toisia lapsia, sikäli kuin kukin ansaitsee. Jo ärähtää hän pikku Sanelmalle, jonka pilli ihan repii korvia:

"Ja minä kun en kärsi noita piiputtamisia! Eikö se kelpaa pojan tulla töihin, Topin? Ja Sanelma, kyllä sinä osaat jo haravoida, sinä: ei kuin harava käteen!"

Ja kuusivuotiaalle Esterille hän sanoo:

"Haravoi sinäkin heiniä ... lapsukainen, käsilläsi. Näin. Kyllä se on avikkia sekin."

Ja taas ärjyy hän Topille. Topi kuhnailee vielä eikä tiedä, tarvitseeko totella vai ei. Hän törähyttää putkeensa. Isä ärjäisee:

"Tukkako sinulta pitää päästä repiä ... tai halkaista se putkentorvelosi. Eikö se pömpötti herkeä pörisemästä? Ota tuolta tuo viikate, poikkokärkinen ... ja opettele... Malakiaksen viikate... Pahukseenko sekin nyt on kuljeskinut..."

"Tulee käärmeitäkin, kun pilleillä piipittävät", huudahtaa Leja oikaisten hentoa vartaloaan. "Äsken täällä oli käärme, luikersi tuonne kallionkoloon ... siellä se on."

"Missä?" sanoo Topi ja jättää Malakiaksen viikatteen, jonka hän on juuri saanut tuomen oksalta käteensä. "Minäpä menen repäisemään aidasta seipään. Pieksän sen litsaksi."

Onhan se Topi ennenkin käärmeitä tappanut ja ripustanut puiden oksille ja aidoille. Eikä hän pelkää niitä paljainkaan jaloin.

Leja sanoo:

"Ei suinkaan sitä ... kun se oli tarhakäärme ... harmaa."

"Mitäh?" sanoo Juutas Käkriäinen ja käännähtää Lejaan päin. "Tarhakäärmekö... Harmaa?"

"Niin", selittää Leja. "Tokkos niitä ... tappaa?"

"Mitäh? Tappaako? Ei kun kangella pääkuoreen vaan. Ei siitä ... mitään merkkiä", sanoo Käkriäinen.

Ja Käkriäinen istahtaa pehmeälle mättäälle, huokaisee ja ikäänkuin odottaa kysymyksiä. Ja sitten jatkaa hän, kun Leja ja Topi kuuntelevat vaiti hänen edessään:

"Ei siitä mitään ... käärmeestä. Ei niistä ... ylimalkaankaan. Sillä käärmeet ... ne saa tappaa. Minä en heitä suvaitse. Ne ovat myrkyllisiä elukkeita. Mutta eivät ne hännällään pistä, sen minä tiedän. Olen minä ottanut käärmeitä hännästä ja lyönyt seinään ... sitten päät seipäillä pieksänyt. Ei ... niillä on sellainen kieli, sillähän ne ... vaikka hännänpäässä onkin myrkky, ikäänkuin pussi, jossa ne sitä myrkkyä kuljettavat. Se pussi on keltainen. Ja tämä käärme, Leja, harmaako tämä oli? Selkäpuolelta enemmän kuin harmaa. Arvasinhan minä. Harmaa. Eikö sillä ollut se keltainen hännänpää?

"Jos taisi olla", sanoo Leja.

"Oli se", väittää Käkriäinen. "Kyllä minä tiedän. Se häntä siinä on myrkkyä. Mutta en minä heistä... Tappaa ne pitää ... paskia!"

Jälleen on hän hetken vaiti, ja pistää piippuunsa. Imee verkalleen, ja katselee muka asiasta välittämättä ympärilleen. Pilkistää taivaallekin, joka häikäisee ja panee vetämään nukuttavasti luomet lupalleen. Sitten nojaa hän poskensa piippua pitelevään käteensä ja sylkäisee ruskean syljen. Ja sanoo odottaville lapsille viimein salaperäisesti:

"Olin minä kerta yötä läänissä... Yhdessä saunassa. Kävellessäni takakylillä. Tulin myöhään yhteen taloon. En huolinut heitä herättää. Ajattelin ... menenpä saunaan ... makaamaan. Niin siellä ... kun loion jo penkillä, rupeaa pimeässä sihisemään ja viheltämään. Oli syksy. Minä ajattelin, että mikäs se... Mutta yhä viheltelee. Silloin, mitäs minä: raapaisin tulta. Niin eikös: kolme ... kahdeksan ... hm ... neljätoista käärmettä siellä oli... Tarhakäärmeitä... Syöttivät maidolla, pahuksen liskoja: maitokuppi oli tuotu kiukaan luokse ... kuin porsaille. Niin ne vihelsivät kuin pyypillit. Mutta minä kun otin kohennuskepin ja tapoin kaikki... Sieppasin hännästä, maidon ympäriltä istumasta. Puukolla listin päät poikki, ja siihen jätin rötköttämään lattialle."

"Oli siinä läjä!" huudahtaa Topi.

"Oli se. Enkä minä heistä sen enempää. Kaikki tapoin: paskia!"

"Hihii", nauraa Topi. "Päät poikki niin että ve-r-ri tir-rskui."

"Nii-ni!" sanoo Juutas Käkriäinen ja vetää pitkiä sauhuja. "Ettei niistä käärmeistä ... ole merkkiä."

"Mistäs sitten?" kysäisee nyt Ananias, joka on niityn poikki niitettyään päässyt sille kohdalle, missä isä, Topi ja Leja ovat. Ja nyt siihen tulee pieni ja musta Sanelmakin.