Part 8

Siksi lähti Topi hiljaa piilopaikastaan, lähti loitolta metsää kierrellen laaksoon lammen puolelle, ensin kallioita ja sitten jylhää koivikkoa, missä lehmien polku painuu notkelmaan. Sieltä pujahti hän aidan repeämästä lammen niitylle. Lammen viimeisessä perukassa tiesi hän olevan ongen ja matoastiankin, joku päivä sitten sinne unohtamansa. Pajukon vapisevaan suojaan katosi Topi, katseli matopurkkia, kalalaatikkoa, jossa aikoinaan oli ollut Muttisen iljettäviä, haisevia syömäkaloja, märätyksiä. Ja sitten otti hän onkensa ja puikki ylös lammen takana olevalle mäelle. Sieltä hän pääsi oikopolulle, joka vie Muttisen huvilaan. Huvilalla Topi tietää suuria marjapensaita, joissa kasvaa punaisia viinamarjoja ja tikkereitä. Sinne hän kellahti pensaiden alle ja söi ensimmäiseen hätään vatsansa täyteen marjoja.

Sitten meni Topi alas rannalle, kahden kyömyisen kallion väliin, ja alkoi onkia. Kaiveli matoja pöntöstään ja pehmitteli niitä syljellään, kun ne olivat kuivuneet melkein koviksi tikuiksi. Lämpiävälle kalliolle hän istahti ja onki syvästä vedestä.

Täältäpähän eivät ainakaan pieksäjät häntä löydä. Kaukaa vain kuuluu häliseviä ääniä, heikosti, Putkinotkon mökiltä.

Ja Topi ajattelee, että sitten, kun hän saattaa arvata Rosina Kypenäisen lähteneen kaupunkiin ja Ananiaksen ja muiden kotimiesten menneen lammen niitylle, silloin hiipusteleekin hän täältä metsäteitä takaisin kartanolle ja syö siellä oikein emämurkinan: paistaapa ahvenia, jos saa, ja ottaa ruokakonttorista leipää ja akkain aitasta voitakin, kun ainoastaan mummo on kotona. Ja saatava niitä ahvenia on! Hän juuttuu tähän rannalle, kunnes saa. Nakottaa siinä vaikka kaiken päivää: on hän ennenkin onkinut syömättä koko päivän, eikä nälästä ole ollut himpunkaan hätää.

Ja ilman ruokaa hän ei rupea heinää tekemään, perkaamaan.

Mutta Malakias, jonka turviin Topi vielä äsken kaipasi? Malakias, tuo toinen heinäntekoon lähtijä?

Hän istuu loitolla Putkinotkon mökin rannasta ja vettä lappamasta.

Kiireelliselle asialle oli Rosina hänet lähettänyt. Malakias asteli pihamäkeä alas rauhallisesti ja verkalleen. Joskus hän seisahtui hiukkasen, humaliston luona veräjällä, ja saunan nurkalla. Sillä Malakias ei juokse melkein koskaan. Hänen suunsa ja vasen silmänsä katselivat valkeihin poutapilviin. Ja oikea silmä katseli humaliston juurelle. Siinä hän mietti yhä, pitäisikö hänen, perhana, olla noiden käärmeitten tähden vielä päivällistäkin syömättä? Niin sanoo Leukko ja tahtoo. Toisi äiti niille sellaiset syömiset, että saisi mies syödä samalla kun käärmeetkin syövät. Kummatkin omissa eväissään.

Ja sitten mietti Malakias, seuraavan kerran korsun luona, seisahtuessaan ihmettelemään, että korsun tuohilla paikattu katto alkaa vuotaa ... on viime talven vuotanut, vai kolmeko talvea, sitä ei Malakias tiedä ... mietti, että mitä se Saarukkakin sinne kaupunkiin? Piruako se siellä tekee? Jos hän, Malakias, olisi menossa kaupunkiin, niin hän ei ottaisi mukaansa Saarukkaa eikä muitakaan naisia. Sillä akkaväkeä ei Malakias suvaitse, paitsi äitiä, joka on muuta. Malakias on näet kolmannellakymmenellä, ja hänen äänensä korisee kuin hyvänkin karjun. Ja on noita jo haiveniakin ylähuulessa, pitkänlaisia haivenia. Eikä niitä tarvitse kasvatella kanan sonnalla, sen pyrstöttömän ja tiplikkaisen kanan, niinkuin Ananias kehoittelee Malakiasta. Pankoonpas Ananias itse kanan sontaa ikeniinsä ... ja voita päälle. Itsellään hänellä on pienemmät karvat huulessa kuin Malakiaksella, joka siellä korsun luona nykii niitä viiksiään, seisoen paljain jaloin lämpimällä kalliolla rantarakennusten takana. Se kallio ... vaikka toisi leivän siihen paistumaan, tai voit ja rasvat tirahtelemaan siihen: kyllä kypsyisivät...

Mutta akkaväellä itseään pilkattavan ei Malakias suvaitse, koska hän on jo mies. Kyntämäänkin on oppinut. Kun oppisi vielä erottamaan kellonajat! Mutta läkkipeltinen kello tuvan nurkassa on seisonut monta vuotta, eikä Putkinotkon miesväellä ole kelloa muilla kuin Ananiaksella. Isällä oli useampiakin taskukelloja, mutta eivät ne hänen kourissaan paljoa kestäneet. Kuitenkin tietää Malakias päivien kulut muustakin kuin kellosta. Sahan huudosta, Kenkkuinniemen kannakselta kuuluvasta, osaa hän arvata, milloin on ruvettava syömään ja milloin herettävä työstä. Ja laivojen huudoista hän myöskin tietää ajan. Nytkin hän siellä rannalla arvasi laivan äänestä, että kello on siinä kahdeksan paikkeilla. Ei hän niinkään pystymätön ole. Siksi häntä pistättääkin, jos hänelle aina niistä akoista ja tytöistä, ne heillä joskus käyneet vieraat. Ja äitikin ensin ... niin että Malakiakselle tuli oikein paha mieli. Morsiamista kuullessaan Malakias punastuu vihasta. Vaaleasti hän punottaa, ja lopulta hän ihan valkenee. Ja koska hän ei ennätä vastata mitään muiden pieksäessä nopeasti turpaansa, niin sanoo hän vieraiden lähdön jälkeen, sillä oma väki ei uskallakaan enää hänelle usein hiiskua tytöistä:

"Kun olisi ollut kirves ... olisin heille näyttänyt morsianta!"

Sitten oli siellä rannassa tyhjennettävä se vene. Malakias katseli sitä, nuottakodan viereen pysähtyneenä. Äyskäröimällä se vene olisi ollut lapettava kuivaksi. Mutta sitten ajatteli hän, että veneestä menisi enemmän, jos kaataisi sen. Kymmenen miestä nostaisi varmaankin koko lotokan veden alta ja kääntäisi nurin, ja tyhjä siitä tulisi! Ja jos olisi oikein vahva mies, niin kaataisi yksinään yhdellä rasahduksella. Ja isä sen kyllä kaataisi! Rynkyttämällä ei vesi kaatuisi niin joutuisasti. Malakias koetti rynkyttää sitä, istuen veneen kokalla. Mutta se häntä rynkyttämään: se on jo vanha vene, raot irvistelevät reunoissa ikeniään, ja reunapuut ruskavat. Ihmekös, jos on huono, kun ei ole sitä tervattu. Mutta jos pikeä keittäisi, niinkuin sahalla keitettiin tervahöyryn rakoihin ja kaataisi sitä tämän lotokan reikiin, niin varmaan se ei vuotaisi, vaikka pitäisi aina maalla päivänpaisteessa. Mutta nyt jos sitä rynkyttää, niin se katkeaa poikki, ja tulee vahinko. Pitää mennä ottamaan metsästä äyskäri.

Malakias on kavunnut rinteelle ja juuri painautunut viileään louhenkoloon ja kaivaa sammalien alta äyskäriä ja airoja. Silloin ihan hänen vieressään humahtaa ja hurahtaa. Metsäkanako se oli? Vai itse metsänkukko? Malakias on harras metsänasukkaiden ajattelija. Jos hänellä olisi pyssy, kyllä hän olisi niitä saanut jo ammoin. Ananiaksella on uusi ja kiiltävä, Mauno-enolta ostettu; mutta ei se sitä lainaa Malakiakselle. Sanoo, ettei hän osaa ampua, silmiensä tähden. Mutta kummakos olisi ampua, jos makaisi hiljaa piilossa... Ja jos metso kävelisi kohti ... antaisi tulla melkein kiinni pyssyntorveen ... niin silloin jo pamauttaisi, niin kyllä olisi isokin metso tuhannen nuuskana.

Tällaista ei Malakiaksella kuitenkaan ollut aikaa ajatella siellä nuottakodan luona. Ei edes mutista usein metsässä hyräilemäänsä ja isän äiti-vainajalta kuulemaansa sanaa: "Pyy pyrähti, maa järähti, Jeesuksen sydän särähti." Lintu kohahti aivan hänen vierestään. Se pyrki siivilleen, ei heti päässytkään. Ja Malakias rupesi juoksemaan linnun perästä. Sellaisten perästä hän toki juoksee. Hän näki edessään jotain ruskeaa ja ikäänkuin valkoisen täplikästä. Hän ajoi takaa, ylös rinnettä, pitkillä loikkauksilla. Hän kaatui kasvoilleen, ja kirosi hiljaa. Mutta lintukaan ei ollut päässyt siivilleen, se juoksi yhä ja piipatti. Malakias urahti, ja läksi taas ajamaan takaa rantavuorelta lammelle päin, tiheään viidakkoon. Jospa hän saisi sen kiinni! Miksi ei hänkin voisi kerran viedä kotiin lintukeittoa? Ananiaskin yhtenä kesänä otti kiinni ukkometson. Ananiaksella ei ollut silloin vielä pyssyä, vaan hän kulki panemassa satimia linnuille, Hurjan kanssa. Hurja oli rynnännyt tällä tavoin sakeaan metsään, Ananias perästä, ja rotkossa Hurja jo nujersi niskaa metsolta, jolta oli toinen jalka katkennut rihmasissa, niin ettei se päässyt juoksemaan, eikä se viteikössä saanut siipiään auki. Ananias kiersi metsolta koiran kanssa niskat nurin. Ja kantoi linnun kotiin: se oli niin iso, että kiverä nokka viisti maata, kun Ananias piti sitä sorkista olallaan...

Malakias juoksee piipatuksen perästä, kunnes taas kompastuu ja lyö otsansa kiveen. Nyt hän raivostuu. Se pässikin tärskäytti tänään! Hän ottaa pitkän oksan ja aikoo lyödä lintua ... joka onkin kadonnut. Ei näy missään. Taikka se on muuttunut mustaksi: tuossa se on jälleen, ihan edestä kohosi, jylähti kuin ukkonen. Tämä on varmaan metso. Ensin näytti niin ruskealta ja pieneltä.

Sitä voi olla vaikka mitä tässä maailmassa ja metsässä... Leja oli nähnyt Jopin kanssa täällä käärmeen, jolla oli kaksi jalkaa ja korvat kuin kissalla. Se oli harpannut aidan ylitse...

Varovasti ja hiljainen kammo mielessä menee Malakias sinne päin, minne se musta lintu lensi. Hän menee sangen kauas, tirkistellen ja kuulostellen koivujen sihinää.

Kas, tuolla se nyt on, ison petäjän oksalla, vanhuuttaan tummarunkoisen. Malakias tirkistelee salaa sitä etäältä, siristää silmäänsä, että näkisi tarkemmin. Koivussahan se istuukin. Onkohan se lintu, vai onko se tuulenpesä? Tuulenpesässäköhän tuulet syntyvät? Mutta eihän tuulilla ole poikia... Ei, kaula siinä kenottaa. Malakias hiipii lähemmäksi, ei se häntä huomaa. Sellainen iso metso. Ollapa nyt pyssy, ja amitsuonia! Malakias pääsee aivan puun alle, ja lintu katselee häntä päätään kallistellen. Hän näkee sen silmien yläpuolella ne kaksi loistavaa ja punaista viirua ... niinkuin ainakin metsolla. Mitähän ne viirut ovat? Ei ole tullut kysytyksi Ananiakselta eikä isältä. Ananias ne tietäisi. Ja isä tietää kummempiakin! Eikö se isä osaisi pyytää lintuja ilman pyssyjä ja satimia, jos tahtoisi...

Malakias arvelee, että ne viirut ovat linnun korvia. Hän asettuu kivelle koivun juurelle istumaan, ja ihailee metsoa. Tuuli humisee hiljaa, koivun ritvat suhisevat. On lämmintä. Ja juokseminen raukaisee kovasti Malakiasta.

Siinä alkaa hän vähitellen hyräilläkin. Hyräilee ensin tuskin kuuluvasti. Hän hyräilee:

"Korvat sill' on kahden puolen, -- mitähän nuokin o'..."

Mutta sitten ääni paisuu, metsän mahtavan, joskin hiljaisen huminan mukana. Metso ei ole hänestä millänsäkään.

Sitten jyrisyttää Malakias linnulle, joka katselee häntä silmästä silmään, vuoroin toista ja toista punaistaan häneen päin käännellen, jyrisyttää syvällä ja yksitoikkoisella rintaäänellä, harvakseen ja yhtä mittaa laulunsa hiukan muuttuneita sanoja: "Karvat sill' on kahden puolen, -- mikähän tuokin o'..."

Kahdestoista luku

Saara istuu veneen perässä, jalat levällään, niin etteivät vaatekengät kastuisi. Sinipilkkuinen huivi on sidottuna pyöreän pään ympärille, hieman hunnun tapaan, mutta ei yhdellä solmulla niinkuin mummolla, vaan kahdella: sillä tavalla käyttävät naiset huivia siellä Ronstaassa ja Pietarissa, ja samoin täälläkin kaupungissa venakot, kesällä kylpylaitoksella. Hunnun alta niskasta näkyy pieni ja kääntelehtivä palmikko kuin tumma saparo.

Jopi istuu hänen edessään laudalla, jonka hän on sovittanut siihen itselleen istuinpenkiksi, kadonneen tuhdon kohdalle. Mutta vastapäätä Juutas Käkriäistä, joka alkaa nyt soutaa, on Rosina Käkriäinen asettunut maitoineen ja voipyttyineen. Sillä Rosina aikoo vielä kerran puhua sovinnossa Juutakselle siitä asiasta ... ennenkuin ryhtyy omiin temppuihinsa. Varsinkin, kun Juutas nyt taas on sattunut iloiselle päälle. Eukko kumartuu miehensä puoleen ja kääntelee nopeasti päätänsä aivan kuin ryhtyäkseen häntä neuvomaan, innostamaan, yllyttämään ja rohkaisemaan.

Kokassa Käkriäisen takana on paitsi suurta tuohikonttia valkea Hurja, joka kapusi rannalla veneeseen, totutulle paikalleen, ja jäi nytkin siihen, sillä Juutas, hellä omille eläimilleen paitsi milloin niihin suuttuu, halusi sen mukaansa matkatoveriksi ja käski Ananiasta antamaan koiran tulla hänen kanssaan. Siinä nyt seisoo Hurja etujalat kontilla ja terävä, mustakärkinen kuono ulappaa kohti, jonka välkyntää se vakavasti tirkistelee tihruisilla silmillään.

Vielä pysähdyttää Juutas Käkriäinen soutunsa ja lykkää hattuaan vähän toiselle korvalliselleen, niin että pitkä tukku kellertäviä ja paikoin punertavia hiuksia nousee toiselta korvalliselta pystyyn. Ja hän näyttää aikovan sanoa jotain, ja huudahtaakin taakseen rannalle, jossa Ananias seisoo yhä pikku Sanelman kanssa tarkastellen toista, vanhempaa, venettä:

"Kuulepas, Ananias ... minä nostelenkin verkot takaisin tullessani... Niin et niitä tarvitse... Menette siitä jo heinää kumpsimaan...!"

Sillä tavoin pääsee Käkriäinen siitä heinänteosta melkeinpä tarkkaan koko aamupäiväksi. Ja iltapuolen alkuhan se kuluu siellä myllyllä.

Mutta nyt alkaa Rosina taas jouduttaa Juutasta soutamaan, äänellä, jossa tuntuu laivasta myöhästymisen pelko, mutta kuitenkin varovasti ja kautta rantain siihen myöhästymiseen vihjaillen, niin ettei Juutas vain närkästyisi. Ja ehkä lakkaisi, jos syntyisi kiista, kokonaan soutamasta.

Ja Juutas alkaa soutaa. Alkaa tosissaan.

Kun hän kerran alkaa, on se soutua. Kädet, nuo seitsemättä tuumaa leveät kämmenet, ovat airoissa niinkuin yhtä puuta niiden kanssa ja niihin kasvaneet. Ne eivät pyörähtele eivätkä kääntelehdi. Kädenselissä, jotka ovat mustanpuhuvat ja pinnaltaan karkeat, ei näy jänteiden nousua eikä laskua: niin ne jänteet ovat paksun nahkan kätkössä. Eivätkä sormet soutaessa avaudu, eivät sulkeudu. Kädet vetävät valtavan selän painolla. Se selkä ei koukistu, ei notku. Mutta veneen laidat rytkähtävät jokaisella vetäisyllä. Ainoastaan Käkriäisen leuat pingottuvat, vankat leukaluut, joiden toiseen pieleen on pistetty ja lujasti purtu piipun luinen imuke, purtu ruosteisina pilkistelevien hampaiden väliin. Ja imukkeen ympäriltä valuu suusta hiukan vettä leukaparralle.

Käkriäisen otsa rupeaa kuitenkin punottamaan, ja joku hikipisarakin kiiltelee siinä, sillä aamu on lämmin, eikä Juutas tässä nyt ole viitsinyt repiä päältään takkia taikka hellittää remeliään, mokoman lyhyen soutumatkan vuoksi, kolmisen kilometrin. Takki on hänellä päällä, ja remeli pysyy niin tiukalle kurottuna, että housujen napit pullistuvat auki. Lisääntyvä helle ja hikoilu kiihdyttävät häntä sen verran, että hän rupeaa soutamaan yhä lujemmin, melkein kiskaisemalla. Nyt vene nytkähtää niin, että Jopi, Saara ja Rosina nyökähtävät edestakaisin aina kun Käkriäinen vetäisee. Ja Hurjan etukäpälien kynnet ropisevat silloin tuohikontilla. Se on Juutaksesta hauskaa, se toisten nytkyttäminen. Hän vetää yhä kovemmin. Veneen kokka kohisee mahtavasti, ja liplattava vesi pakenee pitkin laitoja taakse. Käkriäinen nauraa pienin ja kirkkaina kiiltelevin silmin. Hän on hyvällä tuulella tästä joutilaasta retkestä ja päivänpaisteesta. Ja pitkän makailun jälkeen tuntuu hartiavoimalla soutaminen hartioistakin oikein mukavalta.

Tuonne väistyy mökki mäenrinteineen lahden perukkaan. Iso koivukin kohoaa yhä korkeammaksi, kuta kauemmaksi joudutaan. Vesi on valkeaa, ja tuntuu ikäänkuin kevyeltä soutaa. Aurinko alkaa kuumottaa Juutaksen niskaa, hautoa virkistävästi hänen takaraivonsa suurta kiukkunystyrää. Saara huomauttaa, että päivän läätäminen päivetyttää. Ja hän peittelee nenäliinalla rintaansa, joka näkyy paljaana punaisen puseron aukosta. Rosina ei hänen marisemistaan kuuntele, Rosinalla on muuta ajattelua.

Auringon kuva häikäisee vedestä. Järvessä kuultaa monenmuotoisia pilviä. Ne pilvet haihtuvat taivaalta.

Käännytään oikealle, Ananiaksen katiskain ohitse ja lähemmäksi rantaa, jossa haavikko rapisee raukeasti.

Nyt tulee koivikkoa. Soleita koivuja harvassa. Niiden alla kasvaa hyvä nurmi. Ja koivikossa on lampaita, Juutas Käkriäisen pikkoja. Ne määkivät soutajille, ja iso pässi kapaisee korkealle rantakalliollekin ja päkättää siinä kaula pitkänä.

Tuossa mennään yli verkon, Ananiaksen kaarnaisten kuppien, jotka kauempana painuvat syvyyteen. Käkriäinen keskeyttää hiukan soutuaan ja vilkaisee niitä verkonkohoja. Ja luuleepa hän huomaavansa, että lähimmät niistä liikahtelevat, ne, joita näkee, vähän veden altakin, punaisina paistavaiset. Siellä on varmaan hauki tahi kuha: niistä saa hyvän murkinakeiton...

Sitten aukeaa suuri selkä. Rannat laskeutuvat paikoittain pystysuorina veteen.

"Mikä se tuo on, isä, tuo valkea?" kysyy Jopi.

"Mikä?" vastaa Käkriäinen ja kääntyy katsomaan selkänsä taakse, seisauttaen soudun. "Niin tuo ... vedessä ... mikä lienee."

Hän katselee hetken. Sitten hän huudahtaa:

"Mikäs ... kuin lokki, pirulainen. Raatona. Koukun lienee nielaissut."

"Hyi, mitenkä se haisee!" huudahtaa Saara, kun soudetaan lokin vieritse. Ja Saara yökötteleiksen.

"Koukun se on nielaissut", toistaa Käkriäinen. "Koukun, jossa on ollut kala täkynä ... salakka tai... Kyllä minä... Sellaisen kalatäkyisen koukun ... maha on haljennut lokilta..."

Ja Käkriäinen aikoo ruveta selittämään laajemmin, miten se lokki iskee veteen ja tappelee kalojen kanssa, sen on hän nähnyt juuri tuon luodon lähistöllä, joka on Putkinotkon mökin lahden suussa. Ja nähnyt, miten kala vie lokin pohjaankin, ... jossa se voi elää kauan, se kun on vesilintukin.

Käkriäinen aikoo jutella edelleen ja panna piippuunsa. Mutta silloin huudahtaa Rosina:

"Tuollapas laiva jo öhöttää ... etäältä."

Ja Juutas alkaa jälleen soutaa.

Rosina kumartuu taas Juutaksen puoleen ja avaa jo kerkeitä huuliaan ruvetakseen puhumaan siitä asiasta. Silloin näyttää Juutas päässeenkin kiinni johonkin äsken sanomatta jääneeseen, ja hän nauraa ja huudahtaa:

"Ja vai haisee... Saarasta, hehe! Kun haisisi niinkuin hevosen raato ... se se vasta haisisi."

"Mikäs sen hevosenraadon veteen?" kysäisee Saara.

"Mikäkö? Olipa mikä tahansa... Jos siihen rutkauttaisi. Mutta olisitpa ollut, Saara, yhdessä talossa läänissä... Siellä kun oli kuollut ruuna viety pellolle. Se kun haisi. Niin sitä haisua kun olisit ottanut, hajuvesiä. Se olisi ollut sinulle..."

Käkriäinen on hetken vaiti. Sitten hän huudahtaa:

"Minä ... kun en heistä paljoa, hajuista! Enkä heitä kärsi! En pane rinnoilleni ... haisuja."

Rosina sanoo:

"Kuulehan, läänistä puheen tullen... Johtui mieleeni... Sitä sinun sittenkin pitäisi..."

"Mitä?" kysyy Käkriäinen, ja hänen aironsa seisahtuvat.

"Sitä, sitä... Soudahan", koettaa Rosina nyt hiljaa selittää, kallistuen enemmän mieheensä päin ja iskien hänelle silmää: "Tuo poika tuolla... Mutta sitä, mistä on juteltu monesti. Se mätkisi hyvästi! Mikäs pakko on toisten antaa hommata yksin. Siepata sellaiset voitot, kun sinä saat pelkästään sen myyjän osan. Ja hätäkös olisi täällä, meillä: ei minkään valtakunnan silmälläpitäjiä ... talvella. Ja kesällä ... osaa tuon aina piiloon tunkea. Ja Mauno ehkä ne astiat, rännit ja römpötit..."

"Ahaa, sitäkös sinä vikuustat", vastaa Juutas Käkriäinen. "Sitä ... taas. Pitäisihän sitä ... kyllä. Eikä niistä römpöteistä ... osaan ne minäkin tehdä! Siinä nyt ei mitään. Minä... Kaikkea."

"Niin justiinsa, osaat."

"Ei niihin kuin pata, ja hattu ja torvet... Juottaminen, konstikos se nyt. Ja tynnöri. Taikka mikä muu punkka tahansa. On noita nähty... Mutta..."

"Mitä muttia vielä?"

"Mutta ... älä haastakaan... Siinä on toinen luokka vielä", vastaa Juutas Käkriäinen ja näyttää tulevan levottomaksi.

"Luokat ja kuokat! Yhä sinä... Sellaisen työn takana leipä! Ja helpommalla riuhtaisisi. Muutamalla kerralla riuhtaisisi niin paljon, että tulkoot ... viekööt pannut ja muut..."

"Entä itse miehen, häh? Sillä minä en lähtisikään niin vain. Saisivat elinkaudeksi viedä. Niin se on. Löisin käpälät vastakarhaan. Jos minua tultaisiin viemään, niin tulisi siitä pitemmältäkin. Löisin niin, että olisi kerrallaan selvä! Minua jos käskee kolmasti, niin silloin se on puukko rinnassa."

Käkriäinen aivan kiihtyy kuvitellessaan vankeutta, jonka hän lopulta saisi viinanpoltosta.

Nyt selittelee Rosina hänelle jälleen, ettei hän ennenkään ole joutunut kiinni ... hyvin on kaikki mennyt. Ja on poliisienkin kanssa tullut toimeen: metsään on pistäytynyt lauhkeasti siksi aikaa ja malttanut viisaasti mielensä, ei tehnyt turhaa tappelua.

Käkriäinen myöntääkin tämän.

Hän myöntää kyllä nytkin, että hyvähän se aikomus olisi, ja hyvin se voisi mennä, niinkuin se entinenkin, joka sekin ensin oli outoa.

Rosina jatkaa:

"Ja sitten saisit vaikka mitä. On jo saatu vähemmälläkin lehmät, ja härkäpoika ja muuta. Ja jos se herra vielä ajaa meidät pois, niin onhan niitä paikkoja muualla. Ostettaisiin oma talo."

Mutta Käkriäinen soutaa levottomana ja huokaisee. Hän velloo niinkuin aina ennenkin yhä sitä tavallista, että siitä nyt ei mitä, jos ihmiset pilkkaisivat häntä entistä pahemmin, oikein viinan polttamisesta. Sillä eiväthän ne viinanostajat muutu sen paremmiksi tai sen pahemmiksi hänen tähtensä, möipä hän muiden keittämää tai keittäisi itse. Jostakin ne kuitenkin ostavat mieleistänsä. Muu se on heidän pahenemiseensa syynä. Ei Käkriäinen itsekään ole viinasta millänsäkään, ei viitsi sitä juoda kuin maistaakseen. Ja olisi Ienokki Maljasellakin ollut rahaa juoda vaikka koko ikänsä, kun oli talo. Mutta ne vekselithän ne, ja se korttipeli. Maljanen antoi humalassa muiden pettää itseään. Siksikään ei Käkriäinen itse juo, ettei häntä petettäisi niinkuin hölmöjä, jotka ovat hulluja viinalle. Eikä hän antaisi pentujensakaan juoda, jos Ananias esimerkiksi yrittäisi. Malakiashan tuo onkin liian hölmö ruvetaksensa oikein tosissaan juomaa hankkimaan.

Eikä hän niitä poliisejakaan pelkää. On jo nähnyt, että rauhallisesti niistä pääsee parhaiten. Ei niitä tarvitsisi tappaa, jos tulisivat polttimoa nuuskimaan. Ja saisi sen polttimon jonnekin kätköön.

Eikä Käkriäinen halua myöskään viljellä Putkinotkoa, se kun ei ole oma. Olisipa se oma! Silloin olisi varmasti lähtenyt tuke tuolta purostakin, josta lammen vesi ei nyt pääse järveen, vaan estää niityn ja suon kasvamasta. Sitä puron aukiporaamista on Käkriäinen miettinyt jo monta vuotta. Jos hän olisi pannut louheen kymmenen kiloa tynämenttiä, niin kyllä olisi siitä suoli selvinnyt! Mutta koska kerran Muttinen rupesi häntä tiukkaamaan, niin nyt ottaakin Käkriäinen Putkinotkosta minkä nyljetyksi saa, siitä hyvästä, että hänen täytyisi sonnitella marjapuskia ja korjailla vieraita rakennuksia. Oma se pitäisi paikka olla. Sitä ... sitä kun hän hoitaisi! Ei silloin tarvitsisi enää viinaa myödä eikä polttamista ajatella, jos nyt ensin polttaisikin ja niillä rahoilla ostaisi talon. Ja sitten jättäisi polttamisen.

Mutta ruveta nyt sitä polttoa reuhtomaan! Kölsiä lunastamaan taikka juottamaan pellistä. Ja rahtaamaan pataa kodasta. Ja kähnimään syksyllä saarissa ... pimeässä ja sateissa.

Sellaista puuhaa!

Niin uutta ... kun ei ole ennen tehnyt.

Ja hitto, kun se Rosina tätä tyrkyttää!

Laiva tulee jo ihan edessä.

Rosina huomaa hiljaiseksi harmikseen, ettei Juutaksesta itsestään ole tähän asiaan. Se nuhjailee, niin se nuhjaili silloinkin, kun piti saada ensi kertoja myömään sitä...

Pirulainen häntä enää odottamaan! Sitä pitää työntää, tyrkäistä. Ja silloin sen pitää sujua toisella tavalla!

"Minä vinkutan laivaan nästyykillä!" huudahtaa Saara.

"Vinkuta jos paidanhelmallasi", vastaa Rosina. "Ja sinä, Juutas, nostat tuota Jopia laivanreiästä sisään, ja Saara, ota kontti, eläkä helistele sitä. Ja vastaan on tultava ennen kello kolmea! Muuten me ajetaan halikkoon. Se on ennen kolmea tultava, Juutas! Se on muistettava, pane vaikka ... nenäsi solmuun."

Käkriäinen soutaa kiivaasti, tempoo kiitävän laivan kupeeseen. Rosina saa kiinni touvista, jota annetaan laivasta. Vene heittäytyy laivan kylkeen, ja hytkähtää ja rusahtaa. Hurja juoksee veneessä. Jopi, jota isä nostaa takapuolesta laivaan, kalpenee, kun näkee edessään vieraita naamoja, oudoksuttavia ja kammottavia. Saara tarttuu ylhäältä ojentuvaan laivamiehen käteen, ja lyykistää jo alhaalla veneessä ja sanoo. "Kiitos!" Sitten roikkuu hän ilmassa, ja paiskaiksen kannella laivamiehen kainaloon. Rosina tyrkyttää tavaroita Saaralle, kapuaa ketterästi köyden avulla laivaan ja ottaa Jopia kädestä. Kapteeni, kultainen nauha lakissa, huutaa Käkriäiselle: "Nyt kynnet irti, mies!"

Käkriäinen soutaa hartiainsa koko voimalla venettä laivan luota, pysäyttää aironsa vähän loitommalla ja tirkistelee nopeasti loittonevaan laivaan.

Kolmastoista luku