Part 7

Tämän painaa Jopi päähänsä: että kaupungissa on muureissa kattopihvejä. Ei hän muista siellä tervahöyryssä sahalla sitä nähneensä, vaikka onkin kaikkea katsellut.

Mutta Juutas Käkriäinen tietää, ettei se kattopihviä olekaan, vaan pahvia se on. Kattopihviä ei ole missään! Muuten se Saara vain sillä tavalla sitä sotkee sanoissaan. Niin se on!

Kuitenkaan ei Käkriäinen vielä voi ruveta puheliaaksi, ei ihan vielä.

Olisipa nyt edes tarpeellisia välijuttuja, ikäänkuin sovittelijoita!

Sitten hän kumminkin ajattelee, että se heitä aina oikomaan, akkoja! Hän vain myhähtää sieraimiinsa.

Nyt istahtaa hän leveää hattuaan takaraivolleen työntäen pöydän ääreen. Ja viiltää itselleen leivänkannikasta paksun palasen.

Saara on innostunut kertomaan tervahöyrystä. Ruokapuolesta hän yhä kertoo, syöden viimein tuoretta siikaakin. Hän sanoo, sekä kerskuen että muuta perhettä pistelläkseen:

"Mutta voi sitä ... miten siellä oli hyvä tehdä ruokaa! Läskistä ja voista. Ja röpöteistä sai oikein mukavaa ruokaa. Jaa muuröpöteistä saa, kun tekee, ja tillistä ... sellaisesta tuuvinkia. Ja palsternakkareista ... ja ...."

Totuus on se, että Saara on nähnyt näitä kasveja paitsi Muttisella myöskin kaupungissa torilla ja Sahan hovilla. Ja hän tietää, että muurötit ja röpetit ovat keltaisia ja punaisia, joskaan ei, mikä niistä on kumpaakin, samoin kuin muistaa sanat tilli ja palsternakkari. Mutta ruokaa ei hän ole niistä laivassa valmistanut, ei tillistä tuuvinkia. Puhuipahan vain yhä komeillakseen ja nauttiakseen siitä, että osasi tehdä ja syödä sellaista ruokaa. Ja ainoastaan valhetellakseen: Saaraahan suorastaan vetää valhettelemaan, jopa pienimmissäkin ja aivan joutavissa asioissa, joiden vääntämisestä ei ole hyötyä eikä oikeinpäin puhumisesta vaaraa. Vetää aivan samalla tavoin kuin harakkaa kätköpaikoiltaan pilkistelemään tai oravaa puusta kurkistelemaan.

Perhe on vaiti, jörösti ja loukkaantuneena. Saara jatkaa iloisesti:

"Etenkin palsternakkarit ovat imakoita, ne ovat imakoita kuin sokeri!"

Nyt tekisi Juutas Käkriäisen jo mieli puhua. Häntä alkaa pistellä tuollainen pöyhkeily. Ja hänen sydänalaansa kaivaa myöskin ikäänkuin kateus: suututtaa, että Saara kehuu saaneensa ja syöneensä sellaista, jota hän ei itse osaksi tunnekaan, nimittäin noita palsternakkareita ja muita, mitä lienevät. Joskin hän on hyvin nähnyt ne juurikkaat, mörötit, ja mitä ne toiset olivatkaan, röpötit, Aapelilla, kaupungissa ja Sahan kartanossa, niin muista ei hänellä ole selvää. Jos nyt Saara ensinkin on niitä syönytkään! Tai tietää edes, mitä ne ovat. Mokomakin, joka ei vielä tiedä maailmassa mistään. Ei tiedä, että se on kattopahvia, sillä pihviä ei ole missään.

Ja sitäpaitsi rupeaa Käkriäisessä heräämään halu sanoa vastaan, kun toinen kiittelee omiaan. Käkriäisen pitäisi saada jo puhua.

Mutta mitenkä päästä puhumaan, kun hän on tässä koko ajan tekeytynyt niin vakavaksi? Rosinakin on yhä totinen, vaikka Juutas onkin nähnyt heti sisään tullessaan hänen silmiensä vilahduksesta, että hyvillään se eukko oli hänen nopeasta palaamisestaan. Nyt Rosina katselee puolittain jörönä eteensä, ja hellästi Luukkaaseen, jota hän imettää rinnoillaan. Rosina alkaa jo lopettaa syömistään, koska on lähdössä kaupunkiin. Pitäisi se Rosina saada leppymään.

Rosina täytyisi panna nauramaan muullekin kuin tuolle lapsukaiselle. Juutas tuntee olevansa hiukan syyllinen siihen aamulliseen. Eipä silti: jos ne hiiskuisivat siitä, niin hän ... sulkisi heiltä suun.

Mutta nyt: jos saisi koko pesueenkin nauramaan, niin pääsisi sitten mielensä mukaan puhumaan.

Vallitsee melkein hiljaisuus. Kärpäset humisevat kuumenevassa tuvassa, pörähtelevät korvissa ja ruuissa. Ananias on noussut pöydästä, oikonut notkeaa selkäänsä ja käsivarsiaan ja kaivanut paperossit takkinsa taskusta, naulasta, josta hän pistää lakkinsakin päähänsä, lippalakin, toiselle korvalliselleen. Sitten hän sytyttää paperossin ja kuljeskelee edestakaisin, hattu kallellaan kuin mikäkin maantiensälli. Leja lipaisee kielensä päällä punaisia huuliaan ja röystäisee. Lapsetkin ovat saaneet vatsansa täyteen, oikein paksuiksi ja pyöreiksi lekkereiksi. Repekka kykkii jo ulkona seinänvieressä ja katselee seinän alta sisään viattomana kuin lapsi ainakin. Käkriäinen häntä on kehottanut menemään ulos, potattimaan vakoon, uunin eteen kykkimästä. Muut lapset vanuttavat tuvassa Hurjaa vatsasta ja takajaloista, iloisesti huudellen ja nauraen. Ja Juutas huomaa, että Rosina alkaa olla syönyt, niin se haisee yhteen Jopin kanssa, joka seisoo äitinsä takana raharasia kourassaan. Mutta Saara syö vielä.

Mummo antaa leivän kanssa syömiensä särkien pyrstöt ja ruodot kissalle, lapaluut koholla Hurjalle marmattavalle Moksille. Sitten juoksee Repekka taas ulkoa sisään, ja mummo rupeaa nyt tappamaan Repekan päätä.

Siitä pääntappamisesta on Käkriäinen leikillään huomaavinaan, että häntäkin syö jostain. Hän raapaisee reittään. Nipistää housunsauman kohdalta ja ravistaa lahkeesta. Ja raapii nyt itseään takaa, muihin merkitsevästi katsellen. Saara, joka istuu Käkriäistä vastapäätä, kysyykin:

"Kah ... mitäs se isä kieppuu?"

"Mitäkö?" vastaa Juutas Käkriäinen nopeasti. Ja sitten on hän tuokion vaiti. Ja kallistaa vartaloaan, ja työntää kätensä taakseen, ja sanoo:

"Vornikka puri."

Hän on hetken taas vaiti. Ja lopulta sanoo hän, suu naurussa:

"Muutin tuon laihasta paikasta lihavampaan."

Saara ja Ananias purskahtavat nauruun. Rosinakin hymyilee, huomaten että Juutas tahtoo jälleen päästä suosioon. Hymyilee kuitenkin vielä hiukan salavihkaa, mutta sillä tavoin, että huomaa hänenkin valmiutensa sovintoon.

Nyt saattaa Juutas alkaa puhua vapaasti mielihalujaan. Hän nauraa leveämmin:

"Hehe, niin minä tein kerran ... herra-Aapelillekin!"

Uudestaan hän on vaiti. Ja sitten jatkaa:

"Oli ... vieraita siellä. Mutta minä ... sisään! Mitäs, irvistelin vain ikeniäni, kun ei tarjonnut tuolia, irvistelin ja naksahdin istumaan!"

Saara nauraa, iloisemmin kuin Rosina. Ja Käkriäinen jatkaa:

"Niin naksahdin. Lakkikin oli päässä, unohtui. Eipä silti, etten minä uskaltaisi lakki päässäkin. Mutta kun sen huomasin, niin mitäs minä? Katselivat. Minä ... kaivelemaan näin muka vornikkaa! Ja kun sanoin, että lihavampaan paikkaan sen panen, niin silloinkos Aapelille ilo, nauroi, että oli maha revetä... Mutta ... se on sellainen luokka ... että... Murotteja kun minä en syö! Enkä ropotteja... Mokomia nakkareita...!"

Sitä tahtoikin Käkriäinen sanoa, ensinnäkin sitä.

Hän kuuntelee vähän aikaa, vastustaisiko häntä kuka, ja särki työntyy pää edeltä hänen suuhunsa ja ruskaa tuokion kuuluvasti, sillä hän syö suolakalat enimmäkseen ruotineen ja kaikkineen. Sitten hän jatkaa uudestaan:

"Ja ... mikäs urakka on mokomissa ... viljellessä! Voi, mikäs urakka! Siinähän vasta ... urakka... Kitkeä ja nyhtää ja sonnittaakin pitää. Olen tuon nähnyt... Paskia!"

"Onkos isä sitten röpöttejä maistanutkaan?" kysyy Saara hiukan pisteliäästi.

"Minäkö?" vastaa Juutas Käkriäinen. "Minäkö... Olisin noita saanut ... tuolla Aapelinkin kyökissä, mutta minä en niitä suuhuni pistä...!"

Hän on taas hetken vaiti. Sitten puhuu hän yhä kovemmalla innolla ja äänellä:

"Enkä nakkareita enkä kakkareita... Eivät ne ole terveellisiäkään... Niitä syökööt Sahan hovin metsääjuoksevat siat! Eivät terveellisiä ... hampaille ... arvelen..."

"Kah, no sittenpäs on isäkin sika", naurahtaa Leja lauhkeasti.

"Mitäh?" kysyy Juutas Käkriäinen.

Leja sanoo hiljaisesti:

"Kun syö sieniäkin... Ei sanonut ensin syövänsä, kun ruvettiin syömään. Ja nyt ... hyviähän nuo, hihi."

"No se nyt onkin toinen luokka!" vastaa hänelle Juutas, ja hänen perunaa kuoriva puukkonsa asettuu mahtavasti päälleen pystyyn pöytälautaa vastaan. "Se on toinen luokka, se... Että niitä syön. Ja olisinkin aina syönyt, mutta... Sillä sienet, ne nyt ovatkin metsän aiheista parhaita! Sienet, ja puolukat marjoista. Mutta jos minä nyt oikein selitän paikalleen, minkäslaisella kannalla minä ... tulevaisuudessa ... niin, minkäs liikutuksen tämä nyt tekee, että sienet: ne nyt ovat luonnostaan pehmeitä. Märkänevätkin pian. Katsoopa nyt tuota, niin maata lötköttävät jo kypsinä parin päivän päästä... Lötteröinä. Ja niin märkänevät mahassakin. Mutta nuo röpötit ja mörötit, heh, ne nyt ovat ... kovia jurtikkaita. Ja jos sitä ajattelee, on niissä puuhaa keittäessä pehmeiksi. Kaikissa. Olen heitä nähnyt! Syökööt herrat heitä...! Ja retkuväet. Kun syövät sellaisiakin kuin kärpässieniä, ruttopunaisia. Olen minä nähnyt..."

"Niin tekevät", myöntää Leja. "Näin, kun Muttisen neiti viime kesänä otti niitä."

"Eivätpäs kuole niihin, hihii", äännähtää Rosina.

"Mitenkä kuole?" matkii Juutas Käkriäinen. "Kyllä minä tiedän. Ja selitän. Kun ne keittää ... myrkkyaiheen pois, ei kuolisi kärpässienistäkään... Minkäs liikutuksen tämä tekee. Mutta mitä näitä keittelemään ... nakkareita. Ja morotit, minä sanon, hahaa. Ja minä ... minä olen nähnyt pirunkin..."

"Pi-rrun?" sorahuttaa Topi.

"Niin", vastaa Juutas.

Hän vaikenee ja odottaa, että muut tulevat uteliaammiksi. Sitten toistaa hän totisena ja köreästi:

"Pirun näin. Ryssä möi kaupungissa. Tai mitä lienevät olleet. Minä, hupsu, ostin pilkallani. Mutta kun maistoin, niin seinään mättäsin. Minä en syö pirujakaan. Kurkku, mikä lienee ollut. Mutta minä..."

"Juutas Käkriäinen ei syö piruja!" nauravat pienet lapset.

"Jos lieneekin ruotainen, piru", laskee Ananias leikkiä.

"Mutta sienet, näettekös, ne nyt ovat metsän aiheita", sanoo Juutas Käkriäinen.

"Juoksisit, Jopi, katsomassa, joko sillä Malakiaksella on se lotokka tyhjennetty", sanoo Rosina. "Ja sitten ... lapset ja muut... Se on nyt mentävä aikuisten heinään! Niinkuin kekäle hännässä! Kuulettekos."

"Mutta morotteja en minä turpaani työnnä, ennen kuolen vaikka nälkään!" huudahtaa Juutas Käkriäinen. "Kah, nuo kärpäset, silmät syövät päästä... Sianruokaa... Ja Saara, se kattopihvi? Mitä se sellainen juttu... Ei sitä sellaista ole..."

Yhdestoista luku

Jopi juoksee rantaan. Saaran nappikengät, housunsuiden päälle vedetyt, kolisevat. Muttisen koppahatun hän on jo kauan sitten heittänyt pihalle ison kiven viereen. Nyt on Ananias painanut hänelle päähän oman lippahattunsa: sitä varten Ananias sen naulasta ottikin. Kaupunginmatkasta innoissaan juoksee Jopi yli pihan ja kiipeää nopeasti karjatarhan veräjästä. Kapsuttaa rannan kivikkoa, pienten leppien välitse. Toisessa kädessä on hänellä se peltinen namusrasia, jossa rahat kalisevat. Vielä estää vinossa nyyköttävä korsu Jopia näkemästä nuottakodalle. Mutta kun hän on pujahtanut korsun nurkan sivuitse, seisahtuu hän tutulle ja sileälle rantakivelle ja katselee sinne päin, missä vanhimman veljen pitäisi olla. Ja samassa hän huutaa: "Malakias!" Malakiasta ei näy.

Nyt huomaa Jopi, ettei Malakiasta näy. Ja huutaa uudelleen, vielä hiljaa: "Malakias."

Mutta vastausta ei kuulu.

Jopi ihmettelee ja katselee tarkemmin: siellä on se vene, jolla laivaan olisi soudettava. Se on niinkuin ennenkin, kokka rantaan vedettynä, mutta perä melkein veden alla, kuten se on ollut siinä jo pitkät ajat, isän upottamana turpoamaan, se kun näet vuotaa. Toinen vene on sivummalla, mutta se vuotaa vielä pahemmin: se ei turpoa vedessäkään, vaan uppoaa siihen itsestään, jos sillä soutaa lahden ylitse katiskoita katselemaan. Sillä ei voi lähteä laivalle, muuten joutuu uimaan.

Malakiasta ei näy nuottakodan varjoisen katonkaan alla. Jopi tähystelee, suojaten silmiään järven kiillolta.

Sitten huutaa Jopi entistä kovemmin, Putkinotkon kauimmaksi kantavalla kurkulla. Rannat kaikki kajahtelevat. Mutta kahdesti tällä tavalla huudettuaan ja vastausta saamatta Jopi kiljaisee lyhyesti ja kiukkuisesti:

"Malakko!"

Ei vastausta. Silloin sanoo Jopi itsekseen:

"Saakeli soi!"

Vielä juoksee hän kuitenkin nuottakodalle, ihan tuon parhaan veneen luokse. Ei se Malakias olekaan tyhjentänyt venettä. Vettä se on täynnä, laidoista sisään tirissyttä ja laskettua. Eikä veneessä tai sen vieressä näy vielä airoja eikä äyskäriäkään, joita pidetään piilossa, ylempänä louhisella rinteellä, kivenkolossa ja sammalien alla. Pidetään vieraiden vuoksi, jotka tulevat tänne isän kanssa juttelemaan, mutta vievätkin sitten airot ja äyskärit. Kun tarvitsevat niitä, sanoo äiti. Mutta isä uhkaa, että tarvitkootpas venettä, ja sanoo senkin tähden upottaneensa sen pohjaan.

Jopi höristää korviaan. Ja nyt hänen sydämensä hätkähtää. Hätkähtää niin, että hän pysähtyy toiselle jalalleen, kun kääntyy katsomaan mäelle airokätköön. Ja uusi huutokin jähmettyy hänelle kurkkuun. Hän kuulee jotakin. Paljon selvemmin se kuuluu kuin kesän aamuiset ja pienet laineet, jotka solahtelevat lämpöisesti rantakiviin. Hän on kuulevinaan tuolta niemen takaa laivan huudon. Joko se laiva tullee? Miksi nuo akanhapset tuolla lahden suussa keinuvat hänen mielestään niin kovasti veden pinnalla? Jokohan siellä laivan aallot liikkuvat? Silloin olisi laiva jo mennyt ohitse. Jopi vilkaisee terävähuippuisen saaren sivuitse, meneekö se laiva siellä, sillä laivan kaksiäänisen soiton hän tuntee.

Ja sitten juoksee Jopi niin, että hiki kihoaa otsaan, mäkeä ylös mökille. Ja huutaa jo alaveräjälle kavutessaan äidille, jonka hän näkee maitoaitan edustalla, huutaa, että laiva tulee. Ja ettei Malakko olekaan äyskäröinyt veneestä vettä. Ja että laiva huutaa.

Rosina ojennaiksen ja vastaa:

"Mitä? Malakias? Minnekäs se? Eikö se siellä ollut? Kuka se nyt soutaa sen lotokan sieltä laivalta takaisin? Hiiden tuuttiinko se? No, onpas sinulla into reissuun. Vastahan se järven takana huusi, se laiva ... Runkkelin laiturissa."

Jopi rauhoittuu. Hän katselee äitinsä hommia. Rosinalla on jo parempi huivi päässä, se valkea. Ja edessä puna- ja siniruudullinen esiliina. Hän latoo Jopiin selkänsä kääntäen isoon tuohikonttiin puteleita. Näkyvätpä ne putelit, äidin ja Saaran eilisiltana rannalla pesemät, kadonneen tuolta aidan seipäistä. Vieressä on Kypenäisen Rosinalla täysi kannu maitoa ja pytty voita. Ja nyt hän aikoo pujahtaa aittaan Saaran perästä, joka on jo siellä, mutta vielä pysähtyy Rosina päivittelemään;

"Se Malakias! Ananiasko nyt pitikin ottaa? Ja viedä sinne järvelle. Kun olisi heinänteko ... pitäisi olla jo niinkuin tehty. Se poikakin, junttura, olisi voinut soutaa lotokan kotiin, mutta metsään vilisti taas Topi. Mutta missäs se on Juutas? Juutas hoi. Juutas!"

Jo örähtää Juutas vastaan. Tuvassa hän örähtää, jotain epäselvää.

Rosina kivahtaa:

"Juutas! Tule sieltä!"

Käkriäisen ääni örähtää taas. Ei hän niin pian tuvasta pääse. Sillä hiukan köllöttämään hän on asettunut, suuruksen päälle, ainoastaan siksi hetkeksi, kunnes kaupunkiinlähtijät katoavat, miettiäkseen, miten hän nyt rupeaa töihin, ennenkuin voi lähteä Sahan hoville. Harmillista on ruveta töihin näin pyhävaatteissa. Harmissaan on hän pistänyt piipun lisäksi suupieleensä vielä mällinkin uunin reunalta. Piipusta oli tupakka näet melkein loppunut, kun hän rupesi loikomaan, eikä hän sitten tullut uudestaan piippua ladanneeksi. Mutta uunin reunalla, kärpässienien vieressä, on hänellä kokonainen pitkä rivi mällejä, siihen poskesta kaivettuja taikka kämmenen pohjassa ulkoa tuotuja, jos hän on siellä pistänyt tupakkaa poskeensa. Siinä ne mällit ovat usein hyvinkin monta päivää koskematta, säästettyinä jälleen uudestaan imettäviksi. Sillä auta armias, jos akat tahi muoskat hänen limaisiin tai kuiviksi kapertuneihin ja pölyisiin mälleihinsä tunkevat näppejään! Silloin hän mörisee. Silloin hän uhkaa repiä karvat kaikkien päästä. Mikäs näet muuten on edessä, jos sattuisi piipputupakka loppumaan hakkurista? Ja joskus maistuvat mällit vaihteeksi mukavilta.

Nyt nousee Käkriäinen rahilta, jolla hän on köllöttänyt kyljellään, hattu päässä ja toinen poski pullollaan mällistä, kun taas toisesta suupielestä, josta piippu roikkuu, valuu mällivettä hiljalleen leukaparralle. Kummastellen tallustelee hän tuvan portaille. Mutta ennenkuin Rosina ehtii selittää hänelle asiansa, täytyykin Juutaksen höristää korviaan toisaalle, sillä akkojen aitasta kuuluu nyt Saaran vimmattu noituminen:

"Helvetin hulikaanit! Lempparin hanarit! Retkut! Mitä te olette siihen kirjoittaneet, minun kirjeeseeni."

Ja sitten kuuluu Ananiaksen ja Lejan naurua. Mutta viimein törmäävät sekä Saara ja Ananias että Leja ulos aitan ovesta, kintereillään pieni ja musta Sanukka, joka ärjyy heille:

"Senkin h--rat! Repivät minun vihkoistani paperit ja kirjoittelevat ukoilleen."

Pikku Sanelma hyppii ja tavoittaa ongenvapaa, ja lyö sillä umpimähkään Ananiasta, Lejaa ja Saaraa. Lyö uudestaan, säkenöivin silmin. Sotkuinen tukka huiskaa pään ympärillä.

"Mikä se on ... se sellainen mökä!" mörähtää Juutas Käkriäinen tuvan portailta.

"Tuhrasivat minun kirjeeni", sanoo Saara. "Mitä sillä nyt tekee? Senkin pahanhengen hanarit!

"Jo nyt taas... Sellainen mölinä, ettei tässä tiedä..." mörisee Juutas Käkriäinen. "Ka, ka, Sanelma ... hyppii toisten silmille kynnet koukussa. Odotapas, kun minä tulen ... ja revin joka karvan sinulta päästä."

Käkriäinen näyttääkin siltä kuin aikoisi hän tulla. Hän on punastunut, ja silmäkoloissa välkehtii. Hän sanoo:

"Minä pieksän paistikkaaksi tuon Sanikan."

"Miten ne ovat sen Saarukan kirjeen tahranneet?" kysyy Rosina.

Ananias nauraa, väistäen Sanelman hyppimisiä, ja sanoo:

"Ei muuta kuin pantiin morsiamen kirjeeseen terveisiä. Kun kirjoitti asuvansa kammarissa... Niin pantiin terveisiä kammarikarhulta."

"Helvetin retkut!" ärjyy Saara ja repii kirjeensä.

"Hihii", nauraa Rosina. "Kammarikarhulta... Eikös... Mutta nyt se pitää loppua tämä sota ja rähäkkä! Niin että päästään lähtemään. Juutas hoi... Jo nyt on taas ihme...! Oletteko hiljaa siinä!" huutaa hän väliin lapsilleen. "Messuavat siinä kuin rovastit. Juutas, sinun se nyt on soudettava meidät laivalle... Malakias minne lienee mennyt..."

"Häh? Eikö se ollutkaan sitä venettä tyhjentämässä?" kysyy Juutas. "Tämän talon elämästä ei tule mitään. Malakias? Missä se on? Minä sen... Metsäänkö juossut?"

Juutas on nyt hyvin punainen, hän katselee portaiden vierestä jotain käteensä, ja tapaakin lasten siihen kuljettaman patukan. Se korttelin pituinen patukka kädessä alkaa hän ontua kiireesti rantaveräjää kohti, ja urisee:

"Metsään... Sillä miehellä nyt ei tee mitään... Kuin pistää turkin hihaan ja..."

"Tehdä uudestaanko muka?" huudahtaa Rosina, joka hätääntyy ja suuttuu, kun näkee Juutaksen aikovan varmaankin Malakiasta kurittamaan. "Vai turkin hihaan! Voi voi, ihan sydäntä repii, turkin hihaan kuin kilkittävä kissa. Sinä häntä lyömään. Ja turkin hihaan! Niinkö ... lienet hänet tehnytkin. Sinä... Itse, varo sinä! Ala joutua sensijaan rannalle, lappamaan lotokasta vettä. Ja sinä, Jopi, ota tuo nyytti. Ja Saara ... heitä hiidenkiukaalle ne kirjeet! Minnekä Saara menee, mitä, Sanukka? Lotjaanko taas pyrkii, häh?... Menköön! Mutta kun morsian kerran on jo punaisissa, niin ... ota edes tuo kontti, Saara... Sinä ... Ananias, pane täällä tuo heinänteko sujahtamaan. Ja, Leja, huutele Malakko ja Topi työhön. Se on tehtävä työtä niinkuin tuli haaroissa, ja sitten välillä työnnä putelia lapsen suuhun. Ja pane mummo sitä tuudittamaan... Juutas..."

Juutas aikoi taas suuttua, kun se Malakias sillä tavoin... Ei siitä ole töihin... Eikä tässä ole mitään järjestystä. Suuttua oli hän Rosinaankin, sillä vastaansa pousaamista hän ei kärsi. Varsinkaan akkojen pousaamista.

Mutta sitten viilsi vähän Juutaksen sydämeen se Rosinan sana, että hän, Juutas, oli Malakiaksen tehnyt: tuollaisen raukan. Ja rakastaapa hän kuitenkin pohjaltaan lapsiaan.

Mutta enemmän lauhdutti häntä tällä hetkellä kuitenkin se mielessä heräävä ajatus, että nyt hän joutuu viemään matkalaisia laivalle ja pääsee menemästä tekemään heinää. Siinä työssä olisi ollut melkeinpä vaikeinta se, että hänen olisi täytynyt repiä nämä pyhävaatteet päältään, ja sitten taas turata ne ylleen lähteäkseen Sahalle ja myllylle. Eihän sinne konttoristin puheille tavallisissa rytkissä nyt, kun hänellä ei ole rahaa.

Laivalta palattuaan ja ennen myllylle menoa ei hän ennättäisi enää heinäniitylle.

Ja mitäpä sellaisesta työstä, jos hän vielä vähän sinne ennättäisikin? Hän ajattelisi kuitenkin koko ajan myöskin myllyllä käyntiä ja konttoristille puhumista, ja mikä se niin monia asioita jaksaisi ajatella yhtaikaa?

Ja aivan leppyneeksi ja iloiseksikin tulee Juutas Käkriäinen viimein, kun huomaa Saaran sieppaaman kontin kilahduksista, että siinä kontissa on puteleita: eukko oli siis jo ryhtynyt tähän myytävienkin hommaan, johon Juutas itse oli kyllä jo kauan tuntenut tarpeelliseksi sekä myös haluavansakin ruveta. Mutta hän ei ollut tullut siihen ruvenneeksi ... vielä. Juuri tänäkin aamuna oli hän ajatellut sitä. Mutta sen ajatuksen oli vienyt sitten toinen, aikomus lähteä myllylle.

Varsin tyytyväisenä hän täyttää nyt piippunsa. Ja kertoo sitten siinä Rosinalle vastalahjaksi, että hänpä lähteekin kävelemään ja koettaa saada myllyltä jauhoja perheelleen. Siitä ei hän ole ennen hiiskunut Rosinalle eikä muillekaan mitään, ja isännän omia hommiahan se onkin, se leivän hankkiminen. Eikä Rosinakaan ole häneltä vielä kysellyt, kuinka nyt jauhoja saadaan, kun kukkaro rupeaa tyhjenemään, vaikka hän onkin jo ollut siitä huolissaan. Ei ole kysellyt, koska Juutas on ollut sellaisella jöröllä päällä, että olisi siitä vain lisää jöristynyt eikä siis semminkään ruvennut hommaamaan jauhoja.

Nyt on Rosina tästä miehensä antamasta tiedosta iloissaan. Sillä joskin Juutaksen lähtö myllylle hukkaa tältä päivältä yhden miehen heinätyön, niin jauhojahan kohta tarvitaan...

"Mitenkäs tuo Saara retuuttaa konttia! Vetelee sitä nuorasta melkein maata myöten!" huudahtaa Rosina.

No, Juutas Käkriäinen ottaa sen kontin kantaakseen, kun hän tässä on ensin vetänyt viimeiset savut. Sitten sovittaa hän kontin oikealla tavalla selkäänsä. Ja sen jälkeen lähtee jono rannalle. Ensimmäisenä rientää Rosina, maitokannu ja voipytty käsissä, rientää alamäkeä niin että valkean huivin takanurkka keikahtelee. Jopi juoksee kiireesti hänen kintereillään. Ja sitten kekkaisee suuttunut Saara, ja hänen perästään koettaa Juutas Käkriäinen joutua. Mutta hänen takanaan juoksee Hurja, ja vielä pieni ja musta Sanelmakin, joka ei välitä siitä, että Rosina räyskyttää hänelle ja käskee häntä menemään takaisin, koska näet Repekka mäellä kiljuu ja itkee. Mutta Leja houkuttelee tuvan portailla takaisin Repekkaa. Ja samoin tekee pieni ja vaaleaverinen Esterkin.

Nyt tulee myöskin Ananias saattamaan lähtijöitä rantaan.

Kivisellä ja louhisella rannalla, ennenkuin Juutaksen olisi ryhdyttävä ajamaan vettä veneestä äyskärillä, jonka Jopi on jo tuonut rinteeltä piilosta samoin kuin airotkin, täytyy Juutaksen vielä kumminkin täyttää piippunsa, saadakseen sen suupieleensä äyskäröimistyöhön. Mutta silloin onkin Rosina jo ennättänyt kietaista hameet vyötäröilleen ja alkaa lappaa vettä. Äyskäri käy yhtenä kiekkona. Nyt ei Juutaksella ole muuta hommaa kuin katsella päältä ja kehua hiukkasen Rosinan ripeyttä. Ja ihmetellä, minne se Malakias oikein on joutunut ... sillä eihän tässä tule taas mitään töistä, kun lähtee, poika-parka, sillä tavalla ... minne lähtenee.

Niin, missä on Malakias, Käkriäisen esikoinen?

Ja Topikin on kadonnut.

Missä on Ananiaksen selkäsaunaa paennut Topi?

Jopi huuteli Malakiasta äsken rannalla. Ja samoin huuteli häntä Topikin, mutta hiljaa eikä toitottamalla ja viimein kiljumalla niinkuin Jopi. Ei, hiljaa oli Topi ystäväänsä huudellut. Ja katajapehkossa piilossa oli hän sitten häntä odottanut.

Mutta viimein, kun Malakiasta ei tullut, päätti Topi lähteä pois rannalta, sillä saattoihan Ananias ehkä tulla sinne, kaupunkiin soudettavien mukana. Kukapas ne nyt muu laivalle soutaisi kuin Ananias, koska Malakias katosi? Ananias taikka isä, joka Topin arvelun mukaan tuskin lienee mennytkään lääniin, olihan näet Juutas Käkriäisen kapsäkkikin tyhjänä. Mutta jos Juutas Käkriäinen olisi saanut kuulla Topin karkaamisesta ja sanoista ja sattuisi olemaan äkäisellä päällä, niin ei sen kynsissä olisi paljon pyristelemistä. Isä on pieksäessään isä. Ja Juutas Käkriäinen olisi saattanut tavata Topin kartanolla taikka nuottakodan luona.

Nälkäkin kurni Topin vatsassa, kesken ruokailua karanneen.